Pidäthän huolta, että lapsesi virpoo oikein!!!

Sosiaalisessa mediassa kuohui eilen vaalien takia, mutta myös niiden pienten, ahneiden huivipäisten karkkikerjääjien takia. Nimittäin virpojien! En ole ennen äitiyttä tajunnut miten hankalaksi senkin homman voi tehdä. Nimittäin ei ole ihan sama millaisella risulla lapsesi virpoo ja ei ole ihan sama mitä virpojille palkkioksi annat. Eilisen virpojasaldon jälkeen uskon, että koko touhu on kuoleva sukupuuttoon lähivuosina eikä ihme, on siinä hommassa jo aikamoiset paineet!

Sosiaalisessa mediassa heräsi aluksi keskustelua kellonajasta. Koska voi lähettää lapset virpomaan? Meillä kävi ensimmäiset virpojat yhdeksän jälkeen oven takana enkä avannut ovea. Olin menoss avaamaan, mutta he ehtivät lähtemään sitä ennen. Nimittäin minun oli pakko pukea päälleni jotain, etten avaisi ovea nuhjuisessa yöpaidassa. Yhdeksän oli meille aivan liian aikaisin! Vaikka herätäänkin kukonlaulun aikaan usein.

Toinen asia josta puhuttiin, oli koristeiden määrä. Mikä on tarpeeksi hieno vitsa, jotta lapsi olisi ansainnut palkan? Joku jopa sanoi, ettei ota rumia vitsoja vastaan ja antaa palautetta. Oikeastikko!?

Ymmärrän jos virpoja on teini-ikäinen ja risussa komeilee yksi sulka, mutta mutta...Eikö lapset saisi tehdä oman näköisiä vitsoja? Vai noko tämä joku vanhemmuuden taidonnäyte, jossa koristellaan sävy sävy sulkia ja silkkipaperia risu täyteen.

Minä haluaisin, että risut olisivat lasten tekemiä alusta loppuun, mutta pakko myöntää, että tänäkin vuonna löysin itseni lisäämästä muutaman höyhenen salaa, kun askartelu oli päättynt. Jotta ne nyt kelpaisi sitten palkkaa vastaan...

Samalla mietin että miksi? Lapseni virpovat, en minä. Mikä lapsen silmiin on upea, ei välttämättä miellytä minun sisustussilmääni. Eikä sen todellakaan tarvitse. En myöskään odota, että minun saamani vitsat olisivat viimeistä sisustushuutoa ja täyteen tupattu. Kun itseasiassa ne eivät ole kovinkaan kauan kukkaruukussa ilahduttmassa minua. 

Hyviä pointteja keskustelussa oli, että kaikilla ei välttättä ole koristeluapua tai edes tarvikkeita. Perheitä ja tilanteita on moneen junaan, mutta olisi hienoa, että silti kaikilla lapsilla olisi tasapuolinen mahdollisuus käydä virpomiskierroksella jos näin haluavat.

Minun omassa lapsuudessani virpominen oli ihana perinne. Risut haettiin, ne koristeltiin ja saatiin ihania nameja virpomispalkaksi. Koko tapahtumaa odotettiin innolla ja muistan miten meidänkin oven takana kävi monta virpojaa. En muista että yksikään ystävistäni olisi jättänyt virpomista väliin. Eilen meillä kävi kolme porukkaa, vaikka olimme koko aamupäivän kotona. Virpominen kuolee sukupuuttoon?

Pienet virpojat ovat suloisia. Virpominen on ihana perinne jota muistelen omasta lapsuudestani lämmöllä. Toivon ettei se kuole sukupuuttoon ja toivon, että me aikuiset ei pilata asiaa paineilla ja tyhmillä säännöillään.

Minä ohjeistin lapsiani koristelemaan vitsat kauniisti, koska he saisivat palkkion siitä ja ilahduttaisivat sen saajaa. Me puhuttiin käytöstavoista ja koristeltiin just niin monta oksaa, kun he jaksoivat. He olivat kohteliaita, iloisia ja reippaita virpojia. 

Minä sain touhusta väihntäänkin yhtä paljon iloa kuin he. On ihanaa seurata heidän lapsuuttaan ja olla avuksi. Vaikka se koristeluhetki vähän äidin hermoja saattoikin riipiä, hah! 

Minä ymmärrän ajatuksen, että kaunis oksa pitäisi antaa vastapalkkioksi ja vain pari höyhentä ei riitä. Minä ymmärrä, että odotetaan yhtä montaa vitsaa palkaksi mitä virpojiakin on. Minäkin ajattelin ennen niin, mutta muutamat keskustelut saivat minut tekemään täyskäännöksen. Miksi ihmeessä sillä on niin paljon väliä? 

Virpominen on lapsia varten, ei aikuisia varten. Ja kun koskaan ei voi tietää mitä sen mielestäsi liian huonosti koristellun vitsan takana on. Köyhyyttä, yksinäisyyttä ja avun puutetta.

Oikea tapa virpoa? Siihen riittää hymy ja lasten ilo. Kaikki muu on ihan toissijaista.

Meillä virpominen oli yhteistä tekemistä ja loistava kasvatushetki siinä samalla. Opeteltiin käytöstapoja, kohtuutta, jakamista ja toisten ilosta nauttimista. Ihan siinä sivussa ja täysin huomaamatta. Ja taas kerran sain todeta miten upeita lapsia meillä kasvaa!