Itseironia ja huumori. Vanhemmuuden kantava voima

Jos et tiedä itkisitkö vai nauraisitko, valitse jälkimmäinen. Se on minun mottoni äitiydessä ja vanhemmuuden kivisellä tiellä ja kieltämättä toimii vallan mainiosti. Useimmiten.. 

Kuten tänään, kun leikin uhkapeliä nimeltä taapero ilman vaippaa, ehditäänkö ulos ja altaaseen ennen vahinkoa!

Ei ehditty. Pienet märät jalanjäljet seurasivat eteisestä keittiöön, vaan itse lähdettä ei löytynyt mistään. Kunnes löytyi, kivasti eteisen oven takaata lattialistan alle menneenä. Siivoappa sieltä sitten ihan iisisti. 

Siinä pissaa mä metsästän leikkiä leikkiessäni ehtisin kaatamaan kahvini ja polttamaan päreeni, kun lasten päreet paloi ja kaikki tappelivat ja itkivät. 

Helle, tuskahiki, helle ja vielä kerran tuskahiki. 

Lopulta kaikki kolme istui eteisessä ja tuijotti minua silmiä räpäyttämättä suut mutrussa. Räjähdin aivan hervottomaan nauruun ja mietin miltä tämä touhu ulkopuolisen silmin näyttäisi. Jestas sentään miten surkuhupaisa aamu. 

Vanhemmuuden hermojen menetykset, kaaostilanteet ja kommellukset naurattavat aina. Ei ehkä siinä hetkessä, mutta ainakin jälkikäteen. On tämä yhtä hullun myllyä kolmen lapsen kanssa. Aivan hullua ja kajahtanutta, mutta samalla myös ihanaa. 

Kun kolme kertaa on alakerrasta pusertanut ulos vähän alle ja yli neljä kiloa, täytyy olla jotain masokistin vikaa. Samoja masokistisia piirteitä etsin itsestäni, kun lähden kolmikkoni kanssa yksin johonkin. 

Esimerkiksi eilen, kun yhdellä kävi kauppareissulla sellainen pieni vahinko, että lopulta uintireissun eväät syötiin omalla terassilla ja luonnonvesien sijaan uintiin omalla terassilla kahluualtaassa. 

Kun ei nii naurata, niin naura silti. Joku voi katsoa sinua kuin kajahtanutta, mutta vähän kahjo pitää kolmen lapsen vanhempana ollakkin. Tai jos ei ole, niin kyllä ne lapset äkkiä sen kahjouden sinuun hoitaa.