Fiiliksiä viimeisistä päivistä varhaiskasvattajana!

Okei ehkä vähän liioiteltua sanoa viimeiset, koska eihän sitä ovea kokonaan suljeta. Sieltä ovenraosta voi kuiskalla; ehkä sitten joskus, kun omat lapseni ovat isompia. Mutta toistaiseksi viimeinen viikko varhaiskasvattajana lähti käyntiin tänään! Ja maanantai on jo lusittu ja perjantai on vapaa joten TJ3!!

Jollain tapaa poden huonoa omatuntoa, kun ei tunnu tämän haikeammalta. Kyllä ehkä silti torstaina vierähtää kyynel jos toinenkin, kun hyvästelen työkaverit ja työlapset. Mutta päällimmäisenä tunteena on helpotus ja kiitollisuus. Helpotus siitä, että pääsen päiväkotimaailmasta pois ja kiitollisuus siitä, että sain mahdollisuuden siihen aika helposti.

Miksi tunnen huonoa omatuntoa? Ehkä siksi, kun meillä työkavereideni kanssa arki sujui niin kivasti. Olen saanut luotua suhteen työlapsiini ja heidän perheisiinsä ja lapset pitävät minusta. Vaikka itse sanonkin. En ole todellakaan korvaamaton, mutta muutokset päiväkotiryhmässä on aina muutoksia. Johon lapset sekä työntekijät reagoivat. Ja sitten yleensä se arki siellä on hetkellisesti ainakin raskaampaa.

Kyllä minun tulee heitä ikävä ja on olo haikea. Mutta olen myös niin helpottunut, että arkeni helpottuu. Eniten iloitsen lasteni puolesta, koska he saavat jaksavamman äidin joka ei olekaan puhallellut muiden pipejä ja harmeja pois koko työpäivää ja näin ollen jaksaa kotona paremmin sen kaiken.

Valehtelisin jos väittäisin tekeväni muutokset vain lasteni tähden. En todellakaan. Olen itsekäs ja lähden, koska varhaiskasvatus ei tunnu enää omalta jutulta. Ja vitsit se tuntuu hyvältä! Toki elämän tilanteeni vaikuttaa siihen, mutta haluan myös ehdottomasti tehdä elämässäni jotain muuta. Miksi tehdä raskasta työtä huonolla palkalla jos tilalle voisi löytää jotain parempaa? Jotain jonka jälkeen ei ole aivan pirun loppu joka ikinen päivä.

Minä tykkään työstäni päiväkodissa kyllä ja viihdyn siellä. Mutta sellainen palo puuttuu, että jaksaisin sen työmäärän tällä palkalla. Se ei ole se The työ johon haluan nyt jämähtää ja kituuttaa nämä omat pikkulapsivuoteni, josko se helpommaksi muuttuisi omien lasten kasvaessa.

Entä jos ei muutu? Entä jos vuosien päästä tajuan, että arki siellä ja kotona on ihan yhtä raskasta vaikka omat lapseni kasvaa? Pohtisin olisinko nauttinut enemmän omien lasteni lapsuudesta jos en olisi tehnyt päiväkodissa töitä.

Ja rehellisesti sanottuna se on vain aivan liian rankkaa juuri nyt.


Ei se pelaa joka pelkää. Ja kyllä minä vähän pelkäänkin. Varsinkin, kun uudesta työstäni ei ole kokemusta. Ei vieläkään nimiä paperissa ja työsuhteeni loppuu 31.12. Toisaalta menen heti ensi viikolla toivottavasti saamaan mustaa valkoisella ja sitten kerron asioista enemmän täälläkin. Ei se valtionsalaisuus ole, mutta pelkään, että jos kerron liikaa niin se ei sitten toteudukkaan.

Taikauskoa? Ehkä.

Ehkä pelko johtuu myös siitä, että poistun omalta mukavuusalueeltani ja jätän sen tutun ja turvallisen taakse. Poistun jostain jossa olen hyvä jonnekkin, josta minulla ei ole mitään kokemusta. Entä jos olenkin huono uudessa työssäni? Entä jos en osaakkaan uutta työtäni?

Pelko on ihan tervettä onneksi vielä, sellaista hyvää inspiroivaa pelkoa josta saan hitto vie minähän näytän asenteen. Hitto vie minähän osaan ja hitto vie minähän otan elämän tuomat muutokset ilolla vastaan. Jos en onnistu nyt, niin varalleni on jokin muu suunnitelma univerusmilla.

Esimieheni tämän päiväiset sanat myös lohduttivat: jos päätät palata alalle, niin pidä meidät mielessä. Siksi uskallan sanoa, että varhaiskasvatuksen parista saan kyllä töitä jos niin haluan. Alalla on huutava pula ja olen hyvä työssäni, vaikka itse sanonkin.

Torstaina alkaa KUUKAUDEN loma. Aivan sairaan ihanaa. Tammikuussa alkaa uudet tuulet työrintamalla. Aivan sairaan ihanaa.

Elämä on aivan sairaan ihanaa just nyt. Ja tämä sairaan ihanaa on aivan sairaan ärsyttävä lause.

 Sairaan hyvää uutta viikkoa. Nyt isken sairaan ison pyykkivuoren kimppuun. Pyykkikori on kerrankin tyhjä, mutta kuka viikkaisi puhtaat kaappiin?