Tänään kyyneliä nieleskellen hyvästelin kasan ihania lapsia sekä työkavereita. Kyyneliä nieleskellen kuljin viimeisen kerran päiväkodin portista ja parkkipaikan läpi. Vaikka itse tein päätöksen ja tiedän sen olevan oikea, on olo haikea. Ja saakin olla. Työ on kuitenkin niin iso osa elämää.
Vaikka en ehtinyt olemaan töissä tällä kertaa kuin kolme kuukautta, niin jokainen kohtaaminen siellä oli tärkeä ja merkitsi jotain. Jokainen perhe, jokainen työkaveri ja jokainen lapsi jäi muistoihini.
Yritin selvitä ilman itkua, mutten ihan pystynyt siihen. Heti työpaikalle saapuessani meinasin putkahtaa itkuun, kun eräs lapsi kiikutti minulle pienen muistamisen. Eteisessä lapsi halasi ja sanoi: halitaan tänään paljon. Siinä kohtaa, kun työparini silmät täyttyivät iltapäivällä kyynelistä en enää kyennyt pidättämään itkua.
Ja miksi toisaalta olisi pitänyt? Vaikka vihaankin muiden edessä itkemistä..Minä olin kiintynyt työyhteisööni ja lapsiin, vaikka irtisanoinkin itseni. Minä välitin heistä, minä tykkäsin heistä.
He olisivat olleet kyynelmeren arvoisia.
Kotona taas viikosta väsyneet lapseni huusivat ja tappelivat kilpaa. Itse rankkojen viikkojen ja tunteikkaan päivän jälkeen olin aika kuitti ja hermot kireällä. Parit perkeleet vessassa supistessani mietin onnellisena: nyt se on ohi. Nyt ne kiukut, sylit ja harmipuhallukset ovat vain minun lapsiani varten.
Tästä päivästä lähtien minun tarvitsee kasvattaa vain omia lapsiani.
Olen itkenyt ihan joka kerta vaihtaessani työpaikkaa päiväkodista toiseen. Kaikkia paikkoja en ole jäänyt kaipaamaan. Mutta silti, lähdön hetki on aina haikea, kun tarinat jäävät kesken ja huomaa itse jäävänsä niistä ulkopuolelle.
VastaaPoistaHyvin sanottu, kiitos!
Poista