Päihteetön vuosi 2020. Ehkä.

En yleensä tee uuden vuoden lupauksia. Nytkään en oikeastaa tehnyt. Vaan tein päätöksen. Aion kokeilla tammikuussa kokonaan päihde vapaata elämään.

Päihteet kuulostaa vähän vakavimmilta aineilta, mutta kohdallani tarkoitan alkoholia sekä tupakkaa. Ja toivon, että tammikuun jälkeen kokeilu jatkuu koko vuoden 2020.

Päihteetön vuosi 2020. Miksi? Mielummin miksipä ei?

Olen miettinyt omaa alkoholin käyttöäni pitkään. Lähinnä siltä kantilta, että onko siinä mitään järkeä? Alkoholi jo aika pieninä annoksina aiheuttaa minussa nykyään suurta ahdistusta seuraavina päivinä enkä edes tiedä mistä se oikein johtuu. Baari illan jälkeinen ahdistus saattaa kestää muutamankin päivän ja se on aivan kamalaa. Kun vain ahdistaa. Miksi minä teen itselleni sellaisen olon? Varsinkin, kun en edes nauti humaltumisesta tai itse juomisesta.

Olin viime viikonloppuna kaverini synttäreillä ja baarissa selvinpäin ja minulla oli yksi kivoimmista baari-illoista ikinä. Minä nauroin, lauloin, tanssin ja nautin. Rahaa meni alle pari kymppiä ja aamulla hedari johtui valvomisesta eikä darrasta. Mietin, että miksi tämä tilanne ei olisi enemminkin sääntö kuin poikkeus?

Niinpä.

Juon kotona silloin tällöin lasin tai pari viiniä tai olutta. Ne maistuvat mielestäni hyvältä, mutta pärjäisin myös ilmankin. Siksi haluan haastaa itseni tähän kokeiluun. Mitäpä jos tänä vuonna en joisi ollenkaan alkoholia? Pystynkö siihen?

Luulen, että pystyn, mutta jos esimerkiksi kesällä tekee mieli vetää terassisidukat jokilaivoilla, niin en hammasta purren pistä vastaan, vaan sitten teen. Kuitenkin sovimme mieheni kanssa pienen nakin tähän haasteeseen joka lisää ajatusta täydestä päihteettömyydestä; Jos olen koko vuoden juomatta alkoholia, palkitsen itseni silmien laserleikkauksella. Aikamoinen palkinto on siis mukana pelissä!

Minulla ei ole ongelmaa koskaan olla juomatta, mutta en koskaan ole ollut juomatta pitkiä aikoja ihan muuten vain. Syy ei siis missään nimessä ole päihdeongelma, vaan enemmänkin se, että alkoholi ei tuo elämääni yhtään lisää iloa. Päinvastoin ahdistusta ja epämukavuutta. Jo pienissäkin määrin. En siis kysy itseltäni miksi, vaan miksipä ei. Onhan se nousuhumalainen olo aika onnellinen ja mukava, muttei missään nimessä sen ahdistuksen arvoinen. En tarvitse montaa annosta alkoholia, kun minusta jo huomaa, että olen juonut. Ja huomaan jo sen yhden jälkeen omassa olossani eron. Ja se on mielestäni ihan älyttömän ahdistavaa jostain syystä.

Juon, rentoudun  ja jopa humallun mutten todellakaan halua olla humalainen enkä yhtään erilainen mitä ilman alkoholia olen Ymmärrättekö juomisen järjen? En minäkään ja eihän sitä siinä edes ole omalla kohdallani.

Ja mitä tupakkaan tulee, niin minähän en polta. Vaikituisesti siis. Aina silloin tällöin. Ja siinä jos jossain ei ole yhtään mitään järkeä. Jos juon vuoden aikana viinilasin tai pari tai ne yhdet kesäkännit, niin sen lupaan, että minä en tupakoi. En yhden ainoatakaan tänä vuonna. Toivottavasti en enää ikinä. Koska suoraan sanottuna täyttä paskaahan se on. Rahan ja terveyden tuhlaamista.

Lupaan siis, että tammikuu on kokonaan tipaton. Sen lupaan. Toivon, että vuosi 2020 on tipaton. Mutta jos ei ole, niin ainakin hyvin vähä tippainen. Omalla fiiliksellä mennään ja jos lasi valkkaria tuntuu vastustutamattomalta kesäkuumalla, niin sitten sen juon. Onhan se nyt hyvää. Ehkä etsin alkoholittoman tilalle? Ken tietää.

Ehkä saatan myös joskus saunassa nauttia yhden ykkösoluen, koska vielä tänä päivänä en ole löytänyt hyvää alkoholitonta gluteenitonta olutta. Mutta jos se riittäisi?

26 vuoteen on mahtunut monta krapulaa. Monta yhtä lasia, monta tuhnua, hiprakkaa ja liian kovaa humalatilaa. Oma äitiys sekä aikuistuminen on laittanut minut miettimään omaa alkoholinkäyttöäni useasti ja loppujen lopuksi olen tajunnut, että enhän minä edes oikein tykkää siitä. Onko se vain opittu juttu, että siellä baarissa ollaan jurrissa ja alkoholi kuuluu aina juhliin?

Ja saa se kuulua edelleen oi te ystäväni siellä. Kyllä minä teitä edelleen humalassa katselen ja toivon, että lähdemme ihan yhtä usein baariin tanssimaan ja laulamaan karaokea. En minä ala absolutistiksi, mutten myöskään aio enää samalla tavalla olla humalassa mitä ennen olin. Ainakaan tänä vuonna, hah. Säästätte tekin taksirahat hei! HAH!

Ja olisihan se hienoa sanoa ensi tammikuussa, että minä tein sen ja HYVÄSTI SILMÄLASIT!

Ei miksi, vaan miksipä ei? Kun jokin asia, totuttu tapa tuottaa enemmän ahdistusta kuin mielihyvää, niin hulluhan sitä olisi jos asialle ei jotain tekisi. Olen miettinyt asiaa jo aika pitkään ja nyt uusi vuosi ja uusi minä liibalaaba tuntui loistavalta hetkeltä tehdä asialle jotain.

Katsotaan miten käy, saako Laura vuoden loputtua laserleikkauksen vai ei?