maanantai 20. tammikuuta 2020

Univelka muutti minut ihan eri ihmiseksi



Uskallan varmasti huutaa tämän jo ääneen: vihdoin yli kahden vuoden valvomisen jälkeen minä saan nukkua! Ihan uskomaton fiilis

Voi olla, että lause kostautuu jo ensi yönä, mutta 1.5 kuukauden jälkeen uskallan ottaa riskin.

Tosiaan lopetin kuopuksemme imetyksen joulukuun alussa ja oikeastaan sen jälkeen olen lähes poikkeuksetta saanut nukkua yöni. Tai no en ihan niin kauaa, nimittäin yli kahden vuoden valvomisen jälkeen kesti kolmisen viikkoa korjata unirytmi ja uskaltaa nukkua.

Puhun uskaltamisesta, koska siltä se tuntui. Jossain kohtaa en uskaltanut mennä illalla nukkumaan ennen ensimmäistä yöimetystä, koska olisi ollut kamalaa nousta heti, kun oli saanut unenpäästä kiinni. Kun yösyötöt vähenivät jatkui valvominen. Kroppa oli jotenkin ylivirittynyt, valmiina heräämään koska tahansa. Ja siksi unenpäästä oli välillä hyvin vaikea saada kiinni. Puhumattakaan siitä, kun yöllä heräsi ja koitti sitten nukahtaa uudelleen.

Kun kuitenkin joutuu taas kohta nousemaan. Ja takaraivossa jyskytti koko ajan ajatus, että mihin aikaan aamulla mahdetaan nousta taas? Taas yksi sumuinen ja raskas väsypäivä tiedossa.

Ja siltä moni päivä tuntui. Aivan kuin olisi elänyt sumussa. Oli pakko suorittaa arkea ja kotitöitä, kun sohvalle istuessa meinasi painua silmät väkisin kiinni. Työpäivän jaksoi hyvin, mutta kotisohvalla olisi mennyt silmät kiinni.

Välillä oli hetkiä kun en jaksanut puhua kenellekään. Ja hiljaisuus jos mikä ei ole kovinkaan ominaista minulle tuttujen ihmisten ympärillä. Iltaisin lasten iltatoimien yhteydessä väsymys oli jo niin jäätävä, että pinna oli ihan super lyhyt. Huono yhdistelmä lasten yliväsymyksen kanssa joka näyttäytyy aina hepulina...

Puhutaanko parisuhteesta tuona aikana? Voitaisiin puhua, mutta paljon puhuttavaa ei ole. Hah. No ei kai, mutta kyllä te tiedätte sen loppuun väsytetyn isän ja äidin sohvalla tyhjyyteen tuijottaen? Me olimme juurikin ne.

Nyt kun olen saanut nukkua olen tajunnut miten väsynyt olen. Olen tajunnut miten paljon oikeasti se väsymys on vaikuttanut kaikkeen.

Heti kun yöheräilyt väheni muutamaan, huomasin vastustuskykyni parantuvan. Heti kun yöheräämiset loppui kokonaan, niin tajusin etten ehkä olekaan mitenkään alakuloinen. Olin vain niin pirun väynyt. Oli hetkiä, kun mietin, että voinko olla vähän masentunut? Oli tosi nuutunut ja alakuloinen olo. Mutta aina lopulta itseni kanssa keskustellessani tajusin, että se en ole minä. Se oli väsymys. Ei asiat jaksa naurattaa samalla tavalla, kun kävelet sumussa nukkumattina koko ajan.

Saatiin me omaa aikaa onneksi ja niitä hyviäkin öitä. Mutta ne lähinnä auttoivat henkiseen jaksamiseen, vuosien valvomista ei yhdellä hyvällä yöllä paranneta.

Nyt se on parannettu. Ja tiedättekö luojan kiitos ei enää ikinä. Kausia tulee aivan varmasti. Kausia ja flunssakierteitä. Mutta ne ovat vain hetkiä. Ei enää ikinä - toivottavasti, kaikki kuitenkin on aina mahdollista - vuosien valvomista.

Tiedättekö miten monesti ajattelin, että minä olen muuttunut. Miksi en ole enää niin iloinen? Miksi en ole enää niin jaksavainen? Miksi sairastelen koko ajan? Ja miksi olen vain niin hiton kärttyinen ja lyhyt pinnainen äiti!?



Jos voisin lohduttaa itseäni nyt jälkikäteen, niin sanoisin, että ihan hyvin pyyhkii. Älä tavoittele harmonista ja jaksavaista arkea, kun valvominen rassaa ihan hitokseen.

Kolmen lapsen äitinä on kai koskaan turha toivoa sitä, että jokainen yö olisi vailla heräämistä. Mutta, kun herätyksiä on yksi per yö, niin fiilis on aivan eri. Tai vaikka viikoon mahtuisi muutama unetonkin yö, niin siihen mahtuu myös niitä todella hyviä öitä. Ja se on hienoa se.

Toki uudella arjellani ja työpaikan vaihdoksella on myös osuutta asiaan, mutta en todellakaan vähättele yöunien merkitystä. Nimittäin tunnen olevani tällä hetkellä enemmän Laura kuin vuosiin. Ei äiti, ei kävelevä haamu, vaan se iloinen, nauravainen ja pelleilevä Laura.

On häntä nähty myös viime vuosina, mutta harmittavan usein hän on ollut piilossa niiden silmäpussien alla. Ja olen ruoskinut siitä itseäni aivan tuhraan.

Eihän sitä väsyneenä jaksa. Eikä tarvitsekaan. Koska sitä vauvaa ja näitä lapsia ei voi taikoa nukkumaa ja sitten kun he nukkuvat, niin on ihan ok olla hetki vähän sekaisin ja paulautella mieleen mitä se nukkuminen taas olikaan.

Onneksi se on nyt muistissa ja toivottavasti ei koskaan enää pääse unohtumaankaan! Jokaiselle valvovalle toivotan äärimmäiset jaxuhalit, se ei ole helppoa ei. Vaikka se ei lohduta - eikä ole kiveen hakattu - niin useimmiten se menee ohi. Tai ainakin ajan kanssa helpottaa. Mikä tärkeintä niin anna itsellesi armoa. Sinä saat olla väsynyt, sinun ei tarvitse jaksaa yksin.


6 kommenttia

  1. Ihana tsemppikirjoitus joka kolahti just muhun<3

    VastaaPoista
  2. Ja paremmaksi muuttuu. Univelka on kuin rahallinen velka - jokainen euro on maksettava takaisin. Samoin univelallisen on nukuttava jokainen velkatunti takaisin ja siihen menee aikaa, jopa vuosi tai pari. Katotaan kuinka pirteä olet vaikkapa vuoden päästä! 😋
    Mä oon saanut nukkua täysiä öitä puoli vuotta, mutta voi pojat että väsyttää. Itse asiassa tässä kohtaa saattaa väsymys potkaista takaisin päin, mutta se on vain sitä univelan purkautumista.:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kommentti, näinhän se juuri on! Ja hyvä muistutus, että aikansa se ottaa, jopa hhvin kauankin ennen kuin tästä valvomisesta palautuu! :)

      Poista
  3. Bongasinpas hyvään aikaan tämän tekstin! Täällä kans yksi uneton, pystyin samaistumaan tekstiin todella hyvin - miulle myös unettomuus aiheuttaa kärttyisyyttä, jaksamattomuutta, hajamielisyyttä ja keskittymisen kanssa on ollut myös ongelmia. Tällä viikolla varmaan julkaisen itsekin postauksen aiheesta, sain juuri apuja lääkäriltä ja yritän saada normaalit, omat unet palautumaan. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi mielenkiinnolla odotan postaustasi! :) ja tsemppiä sinne, toivottavasti uniongelmiin saat ratkaisun!

      Poista

Kiitos kun kommentoit <3

© Tehtävänimikkeenä Laura. Made with love by The Dutch Lady Designs.