Minä kaipaan päiväkotiin

Tuuliviiri rauhaton, minun sydämeni on. Vai miten se laulu menee.

Mietin ensin kirjoitanko tätä postausta juuri nyt, kun vähän jotenkin hävettää. Mutta miksi pitäisi hävetä? Tai oikeastaan ei hävetä. Ehkä mietin mitä te minusta ajattelette, olenko täysin kajahtanut? Ja näin minun ei pitäisi ajatella. Ei pitäisi välittää mitä muut ajattelevat. Nämä on minun tunteitani ja minun elämäni ja juuri tältä minusta tuntuu. Mutta jos sinulla on fiilis, että älä tuhtaa ja pohdi asioita niin paljon äläkä vatvo työkuvioitaisi, niin skippaa tämä teksti. Jos ajattelet, että ole tyytyväinen siihen mitä sinulla on niin skippaa tämä teksti. Olenhan minä..

MUTTA

Minä kaipaan oikeasti takaisin päiväkotiin. Nyt se on sanottu ääneen. Ja vähän itsekin pudistelen naureskellen itselleni täällä päätäni. Niin kovin sieltä halusin pois ja koin sen rasittava arkeani ja äitiyttäni kovasti. Rasittihan se..

MUTTA

Olenko ailahteleva? En usko. Vaan minun todellakin piti mennä kauas jotta nään lähelle.

Kaipaanko takaisin vanhaan työpaikkaani? EN. Se oli raskas paikka, vaikka sitä päiväkoti on aina. Vaan kaipaan päiväkotiin töihin. Johonkin uuteen päiväkotiin. En sinne vanhaan. Monikulttuurisuus on rikkaus, mutta kyllä se toi oman boostinsa, ajatustyönsä ja hektisyytensä päiväkodin arkeen. Se oli mielenkiintoista, mutta myös se tekijä, joka imi viimeisetkin mehut työpäivän aikana.

Minä pidän kovasti lapsista. Olen nauttinut nyt, kun työssäni en ole saanut hoitaa muiden lapsia ja olen keskittynyt vain omiini, mutta silti työpäivän jälkeen tällä hetkellä on sisälläni tyhjiö. Sen ehkä voisi täyttää jokin muukin hoitotyö, mutta minä oikeasti pidin päiväkotityöstä.

Pidin, vaikka päiväkotini oli erityisen hektinen ja raskas. Mutta tiedättekö. Tällä hetkellä työni tuottaa minulle paaaljon vähemmän mielihyvää mitä vanha työni. Vaikka ennen olin työpäivän jälkeen väsynyt ja loppu, niin silti rakastin mennä töihin. Koskaan päiväkodin ovea avatessani minulla ei ollut fiilistä, että ei vittu. En halua tänne. Lapset ovat oikeasti maailman parhaita työkavereita. Raskaita, mutta parhaita. Jos tämän saa sanoa ääneen?

Olen nyt kuukauden tehnyt töitä jossa en ole ihmisten kanssa tekemisissä fyysisesti. En hoivaten enkä kasvattaen. Ja tiedättekö jo muutama viikko riitti opettamaan, että ihmiset ovat ne minun juttuni. Minä tarvitsen työstäni sen fiiliksen, että minusta on jollekin jotain hyötyä. Minä pidän ihmisistä ja minä pidän siitä, että saan tehdä heidän kanssaan töitä.

Paskasta palkasta, hoitajapulasta ja suurista lapsiryhmistä huolimatta.

Kaduttaako, että irtisanoin itseni? Ei missään nimessä. Minä todellakin tarvitsin sitä. Tarvitsin hengähdystaukoa ja sitä, että sain rauhassa kuulostella fiiliksiäni omasta minuudestani joka viime vuosina on hukkunut äitiyden alle. Olen lähes koko päiväkotiurani tehnyt monikulttuurisessa ympäristössä joka on kyllä ollut mielenkiintoista ja opettavaista. Mutta samalla myös niin erilaista ja hektisempää sekä haastavampaa kuin "normaalissa" päiväkodissa.

Ei kaduta, enkä aio ikinä katua. Otan tämän mielummin seikkailuna ja tutustumisretkenä omaan minuuteni. Ja kun fakta on se, että ilman tätä hyppyä tuntemattomaan tuskin olisin näitä fiiliksiäni tajunnut. En olisi tajunnut, että ehkä uupumus työhön oli ympäristön vaikutusta suurimmaksi osaksi, ei itse työhön uupumista Ja kun uskon todellakin myös siihen, että joskus vaihtamalla paranee. Vaikka itse työ ja ammattinimike olisikin sama.

Mitä nyt aion tehdä? En tiedä ja onneksi ei tarvitsekaan. Minulla on töitä, joissa on ihana työporukka, vaikka itse työ ei minun intohimoni olekaan.

En todellakaan tiedä. Ehkä se selviää tämän vuoden aikana. Tai jopa kevään. Muutama suunnitelma ja haave on jo takataskussa. Mutta en sen tarkemmin vielä kerro, kun oma ajatustyökin on vähän vielä kesken. Mutta oli vaan pakko päästä purkaamaan tuntojani kirjoittamalla. Olen pohtinut näitä ajatuksiani jo pitkään ja jäsentely omassa päässä on haastavampaa kuin tämä yhdeltä istumalta kirjoittaminen teille. Ja kun tiedän, että sieltä tulee taas läjä hyviä ajatuksia ja sanoja, jotka saa minut pohtimaan lisää.

Joskus on mentävä kauas jotta näkee lähelle. Ja yllättävän nopeasti näinkin. Päiväkoti tosiaan ei kyllä ole se ainut vaihtoehto jos palaan sosiaali- ja terveysalalle jossain kohtaa. Onneksi lähihoitajan tutkinto on laaja. Joskin kolmivuorotyö, miehen vuorotyö ja lapset tuovat omat rajoitteensa kaikkeen.

Elämä kuitenkin on aika onnellista juuri nyt ja se vie minua eteenpäin. On mahtavaa tutustua Lauraan tässä pikkuhiljaa ja etsiä itseään vuosien kasvun ja äitiyden viitan alta. Ajauduin päiväkotiin töihin vähän vahingossa ja luulin tähän asti, että terveys- ja sosiaalialalla olen, koska kun ei muutakaan ole tullut mieleen.

Ehkä siihen on ollut syynsä, että rankasta työpaikasta ja valittamisesta, jahkailusta ja pähkäilystä huolimatta olen kerta toisensa jälkeen alalle palannut. Tämä oivallus on tuonut iloa, mutta samalla myös hämmennystä. Olen nyt jaksavampi äiti, mutta taas työminäni ei ole niin jaksavainen ja iloinen. Heijastuuko se lopulta myös kotiin tai heijastuuko jo?

Jokainen kirjoittamani teksti on totta. Jokainen ajatus ja tunne. Mutta oliko kuitenkin ala oikea, työympäristö vain väärä? Mistä sen tietää?

Mitähän seuraavaksi tapahtuu ja koska? En tiedä, jännittävää ja kutkuttavaa. Kaikki ovet on avoinna joka on ihanaa ja taas samalla ahdistavaa. Mitä minä teen seuraavaksi!? Ja koska?