Miten opetella pois liiasta piheydestä?

Tuntuu tavallaan vähän hullulta kirjoittaa tätä tekstiä, koska tässä maailman tilanteessa yleensä pinnalla on kulutus ja sen vähentäminen. Toki osaan minäkin kuluttaa, että ei tässä mitään sädekehiä kiillotella. Ja kolmen lapsen äitinä se kulutus lastenvaatteiden ja tavaroiden kohdalla on aika suurta.

MUTTA

Kaikesta huolimatta olen aika pihi ihminen. Ja aivan liiankin pihi. Piheys ja säästeliäisyys ei ole pahe, mutta jos se aiheuttaa enemmän ahdistusta kuin mielihyvää, niin ehkä se on jo vähän liiallista?

Ennen lapsia olin aikamoinen tuhlari. Kaikki mitä tuli niin menikin. Joskus säästin joskus en, mutta yleensä en. Ellei rahat uponneet viikonlopun rientoihin. niin sitten kertäkäyttömuotiin. Sitten tuli lapset.

Tuli kotihoidontukikaudet ja vaateostokset. Kolmen lapsen kanssa jo vaatehankinnat parhaimpina - vai pahimpina? - kuukausina voi olla aikamoiset, vaikka miten yrittäisi kierrättää, pihistellä ja kirppistellä. Lasten myötä piheyteni tuli takaisin. Ja isompana kuin koskaan. Ja oikeastaan suurimmaksi osaksi omiin juttuihin liittyen.

Miksi aina omiin asihoihin on niin vaikea panostaa rahallisesti? Oli kyse sitten uusista vaatteista, kampaajasta tai harrastuksista, niin aina tulee sellainen fiilis, että enhän minä nyt itseeni.

Hyvä esimerkki siitä, että jumppailen tällä hetkellä 10-15 vuotta vanhoilla futsal kengillä sekä yksien hyvien urheiluhousujen varassa. Kengätkin itseasiassa ovat siskoltani lainassa, kun omani ovat jossain hänen varastonsa uumenissa. Mutta hei ne on ihan toimivat kuitenkin, joten miksi ostaisin uudet? Yksilläkin hyvillä housuilla pärjää, kunnes ne ovat pyykissä juuri silloin kuin niitä tarvittaisiin. Sitten hyppelen laukkaskelia jumppasalilla ja tunnen miten joka askeleella huonot housuni valahtavat alemmas ja alemmas.

Kun ne 20 euron jumppahousut tuntuvat liian isolta panostukselta kauppareissun yhteydessä. Kun en minä itselleni..

Eilen olimme esikoisemme kanssa kahdestaan kauppareissulla ja hän kysyi voidaanko ostaa kukkia kotiin. Se neljä euroa parin päivän ilosta tuntui tuhlaukselta ja kirosin mielessäni miksi olen niin hemmetin pihi!? Talouteni ei siihen neljään euroon kaadu, mutta kun se ilo ei montaa päivää kestä.

Ostimme kuitenkin kukat ja onhan ne kauniita. Ajattelin, että kyllähän ne sitä mielihyvää tuottaa.

Sain työkaverilta kuukauden ilmaisen salijäsenyyden helmiikuuksi ja mietin mitä sen jälkeen. 60 euroa kuukaudessa omaan harraseetukseen tuntuu isolta määrältä. Hitto vie. Enköhän olisi ansainnut sen panostuksen hyvinvointini takia? Olisin, vaan piheyteni aiheuttaa siitäkin ajatuksesta huonoa omatuntoa.

Ehkä suurin tästä ahdistuksesta katoaa, kun totun taas siihen, että tilillä kyllä on rahaa. Kun on vuosia ollut vähän väliä lasten kanssa kotona Kelan tukien varassa, niin se rahan kyttääminen ja fiksu käyttäminen oli koko ajan jotenkin pinnalla. Koskaan emme ole joutuneet köyhyydestä kärsimään, mutta kun tili meni tietyn rajan alle niin alkoi aina se ahdistus. Entä jos pyykkikone hajoaa? Tai auto? Tai tulee yllättäviä lääkärikuluja?

Nyt kun olen taas ollut jonkin aikaa töissä ja taloutemme on elpynyt hyvin, niin olisi aika höllätä taas kukkaronnyörejä. Tai ainakin poistaa se ahdistus siitä kuluttamisen ympäriltä.

Materialisti minä en ole enkä siksi halua tulla. Ja jollain tavalla haluan piheyteni säilyvän. Haluan säästää ja haluan kuluttaa fiksusti. En halua ostaa turhaa, mutta haluaisin osta panostaa paremmin niihin kokemuksiin ja hetkiin. Kerran täällä vaan eletään ja ne kokemukset ja niiden tuomat ilot ovat todellakin sen rahan arvoisia.

Säästeliäisyys on hyve ja siitä en eroon halua. Mutta rahankäytön tuomaa ahdistusta ei minulla tulisi kyllä ikävä jos se poistuisi. Onko tämä joku äitien juttu? Että kun niihin lapsiin menee rahaa,niin omiin juttuihin on vaikeampi panostaa?

Voin kertoa, että tämän vuoden puolella on myös yksi pieni henkinen taisto siinä, että sinne laserleikkaukseen menen. Minä haluan mennä, mutta siihen sijoutettu raha on suuri. Tiedän, että se luultavast on joka pennin arvoinen ja enemmänkin. Mutta, että minä itseeni sellaisen summan rahaa laittaisin? Kyllähän minä näin pärjään..

En. En. En. Terve itsekkyys ja pieni tuhlaripoika. Missä te olette kun teitä tarvitaan!?