Entä jos vain päätän lopettaa itseni soimaamisen ?

Olen käynyt nyt kuutisen viikkoa noin kolme kertaa viikossa ryhmäliikuntatunneilla. Olen ottanut omaa aikaa enemmän kuin vuosiin ja se tuntuu mahtavalta. Ja taas samalla poden siitä huonoa omatuntoa. Koska jokainen oma tunti on minun ja lasten yhteisistä tunneista pois. Varsinkin, kun arkisin lähden liikkumaan vielä työpäivän jälkeen tunnen piston sydämessäni.

Joka kyllä on hassua, koska tiedän itsekin olevani paras versio itsestäni kun pääsen vähän liikkumaan ja purkamaan paineita. Kunnon hikitreenin aikana ei to do listat pyöri päässä, kun keskityn suorittamiseen. Ja se fiilis joka treenin jälkeen tulee. Se jos mikä tekee minusta iloisen ja jaksavan äidin.

Nykypäivänä puhutaan paljon mindfullnesista, oman ajatuksen ja asenteen vaikutuksesta onnellisuuteen, menestykseen ja hyvinvointiin. Entäpä siis jos vain päätä lopettaa huonon oman tunnon potemisen omasta ajastani urheilun parissa? Vaikka se tarkoittaisi sitä, että mies hoitaa lapsia enemmän yksin ja minä ehdin näkemään heitä vähän vähemmän muutamana iltana viikossa.

Koska kuten sanottu minä olen silloin paras versio itsestäni. Ja vaikka en olisi, niin minä olen minä. Olen muutakin kuin äiti. Ja kun vihdoin vuosien vauvapuklukupla on puhjennut, niin onkin varmasti ihan ok olla itsekäs oman ajan suhteen.

Eli entäpä jos vaan päätän olla piiskamatta itseäni henkisesti siitä, että olisin jotenkin huono äiti jos käyn treenaamassa? Entä jos vain joka kerta sen pirulaisen tullessa ajatuksiin käännän kaiken positiiviseksi: silloin minä olen parempi äiti ja ihminen. Voin paremmin ja jaksan paremmin.

Mitä miehen yksinäisiin lastenhoitohetkiin tulee, niin ei hän niistä ole mitään tietenkään valittanut. Hän tukee minua treeneissä ja kehuu miten kivaa heillä siellä kotona on ja kyllä he pärjää. Se kaikki vain on minun päässäni.

Ja toisaalta, minä hoidan kaiken yksin joka toinen viikko joten siltäkin osin deal with it, hah.

Että terve itsekkyys ja positiivinen ajattelutapa, voisiko se toimia mom mindfullnessina nyt minulle? Jos vaan päätän, että minä olen minä. Yksilö enkä vain äiti. Minäkin elän täällä kerran ja ansaitsen työn ja äitiyden lisäksi myös jotain muuta.

Sitten vielä loppuun yksi ajatus: miksi urheiluun otettu oma-aika ei aiheuta niin isoa huono äiti fiilistä, kun ehkä viini-iltoihin otettu aika? Oli se ajankäyttö minkä asian parissa tahansa, niin ei kai sen käyttötavalla väliä pitäisi olla. Onko se jotenkin hyväksyttävämpää ottaa omaa aikaa urheiluun kuin viinin juontiin? Pointti ja tärkeys kuitenkin kai on se, että vanhempi saa hengähdystauon arjesta ja hyvinvointi paranee. Oli se sitten henkistä, fyysistä vai molempia.

Terveesti itsekäs. Se aion tästä lähin olla. Minä olen myös Laura ja ansaitsen jotain omaa. Olen sanonut useasti,  että äitiys on iso osa elämää, muttei koko elämä. Koska pääni uskoo ja hyväksyy tämän väitteen ja huono omatunto on tipotiessään?

Ja niinä kertoina, kun en pode huonoa omatuntoa omasta ajasta, niin tunnen piston sydämessäni koska en tunne huonoa omatuntoa omasta ajasta. Anna mun kaikki kestää! Ehkä pieni ajatustyö tosiaan olisi nyt kohdillaan, hah.