Kun äidin seura ei enää kelpaakaan

Ja niin vain se päivä saapui salakavalasti tähän taloon. Pienen vauvan kanssa sitä tuli mietittyä miten ihana olisi, kun joku ei olisi koko ajan iholla kiinni. Nyt, kun se aika alkaa olemaan käsillä, niin toivoisin ajan hetkeksi pysähtyvän.

Eilen työpäivän jälkeen saavuin kotiin. Lapset olivat jo kotona ja he kyselivät heti saavatko lähteä hakemaan ystäväänsä ulos. Teki mieli kieltää, ettekö näe että äiti on nyt kotona!? Minun seurani ei olekaan enää parasta!?

Onhan meillä taapero joka hali sylissäni liimattuna iilimatona, mutta hänellekin riittää yleensä vartti. Ei enää loppu iltaa.

Tytöt saattoivat ystävänsä kotiin ja minä lähdin jumppaan. Tätäkö se tulevaisuudessa on: ollaan töissä ja kouluissamme ja vapaa-aika omien juttujemme parissa?

Kriisi. Minähän olen tottunut siihen, että koko ajan joku on lahkeessa kiinni.

Onhan minulla tuo taapero. Mutta ei mene uin pari vuotta ja sitten hänkin menee naapurin lasten kanssa ulkona omia menojansa. Ja kyllähän isommatkin haluavat vielä haleja, sylejä ja seuraani. Mutta jollain tavalla silti tuntuu, että yksi aikakausi lähenee pikku hiljaa loppuaan.

Kotona oleva "hoitotyö" helpottaa koko ajan. Kuopuksemme täyttää tänä vuonna kolme. Joka päivä hän tulee omatoimisemmaksi. Isosiskot viettävät paljon aikaa ystäviensä kanssa ja kaipaavat heitä heti, vaikka koko päivän ovat olleet eskarissa ja hoidossa heidän kanssaan.

Aika ihanaa ja samalla tosi pelottavaa. Nyt on satsattava omaan aikaan ja urheiluun ettei se viheliäs vauvakuume nosta päätään liikaa,  hah.

Vaikka kriiseilen,  niin onhan tämä ihanaa. On ihana seurata lasten kasvua. Vaikka lapset ovat aina yksilöitä, niin mitä isommaksi kasvaa, niin sitä enemmän se korostuu. Heillä on jo niin omat juttunsa ja mielenkiinnonkohteensa.

Ennen olin joku iholla 24/7 äiti. Viime aikoina olen tajunnut, että tämä vaihe loppuu oikeasti joskus. Ei vielä ihan heti, mutta pieniä merkkejä siitä jo on.

Ihanaa ja samalla niin kriisi.