Vanhempana olo on joskus hanurista

Tiedättekö miten usein mietin miten mukavaa olisikaan olla vain lasteni paras ystävä, bestis ja ihkis vanhemman roolin sijaan? Miten mukavaa olisikaan vaan antaa periksi kaikille heidän haluilleen ja olla aina se kiva äiti.

Eihän se maailman niin toimi ja eihän niitä kunnon kansalaisia niin kasvateta. Mutta kun...

Välillä tekisi mieli illalla vetää itkupotkuraivarit lattialle taaperon tavoin, kun nukkumaanmeno ei taaskaan suju. Jos annan hänen juosta ympäri kämppää silloin kun pitäisi nukkua, niin kai hän joskus väsyy? Välillä olisi kiva antaa vain sille kovapäiselle 4 vuotiaalle periksi ja tehdä kaikki hänen puolestaan. Kai hän sitten joskus oppii pyytämään kauniisti ja odottamaan vuoroaan? Välillä tekisi mieli antaa eskarilaisen pyöritellä silmiään, paiskoa ovia ja olla siivoamatta omaa huonettaan. Kai hän joskus oppii perheenä elämisen sääntöjä?

Vanhemmuus ei todellakaan ole helppoa ja aina silloin tällöin se turhauttaa ja tuntuu epäreilulta. Teet niin tai näin niin aina on jonkun naama väärin päin.

Vanhemman ei kuulu olla se paras kaveri, vaan kasvattaja. Siihen lauseeseen tuudittaudun, kun joskus huonona aamuna tekisi mieli tunkea tikkarit tyttöjen suuhun jotta aamutoimet sujuisivat paremmin. Kun yritä siinä kiireessä ja väsymyksessä selittää 4 vuotiaalle, että äiti ei voi myöhästyä sen takia töistä,  että sinä haluat hiuksiisi kiharat.

Se kantaa hedelmää, se kantaa hedelmää. Joskus vaan voisi kantaa vähän nopeammin...

Lapsiperheen arki ei ole helppoa ja yksi vaikeimmista asioista on oikeasti olla se kurja vanhempi joka "kieltää kaiken kivan ja vaan käskee".

Sellaista se vanhemmuus on. Ja kaikesta tappelusta ja angstista huolimatta minä olen heille se maailman paras äiti. Vaikka välillä käytös tuntuu siltä, että he vaihtaisivat minut just nyt heti vaikka pihatiemme sepelinmuruseen jos se osaisi voidella heille leivät ja laittaa piirretyt päälle.

Ja rakas olen silti vaikka käskenkin siivoamaan enkä anna ruoaksi aina ranskalaisia, vaan joskus niitä pahoja linssejäkin. Olisi vaan kiva, että varsinkin näin arkisin se rakkaus näkyisi muutenkin kuin kiukutteluna ja raivona minua kohtaan.

Mutta päivä päivältä ymmärrän paremmin miksi isovanhemmat aina on niin lempeitä ja leppoisia lapsen lapsiaan kohtaan. Kun ne rajat on kerran siellä kotona vedetty hampaat irvessä läpi, niin onhan se varmasti kiva olla se ihana lellijä jonka ei niin enää tarvitse kasvattaa.

Minusta tulee niin suklaan tuoksuinen lellijä mamma sitten joskus. Sanokaa mun sanoneen!