Kolmannen kohdalla joku on nyt mennyt pieleen...

Alkusanoiksi sen verran varoitan, että teksti kannattaa lukea huumorilla. Ja samalla heti perään voin todeta, että kaikki taaperoiden vanhemmat tietävät huumorissa piilevän totuuden siemenen. 

Naura tai sekoa. Ohjenuora jokaisen taaperon vanhemmalle. 

Tässä juuri eräs päivä sanoin, että kolmannella kerralla on mennyt pahasti kyllä nyt jokin pieleen. Joku omassa vanhemmuudessa tai sitten siinä, että päästin tippumaan kolmannen lapsemme sohvalta parikuisena. Liian vakava asia vedettäväksi vitsiksi? Ehkä jonkun mielestä, mutta tällainen huumorintajuni on.

Olihan se kamala tilanne. Edelleen sydämestä puristaa, kun sitä mietin. Mutta jos se kolahdus selittäisi tämän..Kun ei meidän kaksi isompaa lasta tällaisia olleet. 

Ota edelleen huumorilla. 

Kun piru vie ei mene mikään perille tuon taaperon päähän. Olemmeko mieheni kanssa tehneet jonkun emävirheen heti alkutaipaleella, kun en muista kahden edellisen tytömme kanssa olleen näin hankalaa kaikki. Vai olivatko meidän kaksi ensimmäistä tyttöä vain jotenkin tosi kilttejä lapsia!? Vai kultaako aika muistot?

Oli syy mikä tahansa, niin nyt ymmärrän kaikki ne kirosanat jotka ystäväni ovat päästelleen suustaan taaperoidensa kanssa. Onhan meidänkin isommat tytöt aikoinaan osanneet, mutta tämä on kyllä ihan next level.

Riivattu. Lapseni on riivattu. Ja riivajana toimii jokin tottelematon, uhmakas, kovatahtoinen ja päin pläsiä naurava olento. Voi nyt kettujen kevät sentään.

Tuollainen reilu kaksivee on siitä huono olento, että vanhemmuuden pyhä kolmio ei ihan toimi vielä. Eli lahjonta, kiristys ja uhkailu. Pinnasänkyä on tullut ikävä nukutuspuuhien keskellä ja juuri lauantaina sain juosta liian lyhyt yöpaita päällä pitkin tietä, kun taapero karkasi ovesta ulos. Että anteeksi naapurit jos kalsarini hieman vilkkuivat.

Sohvassa on permanenttitussia ja tiedä montako kertaa kynänjälkiä on löytynyt jostain mistä ei pitäisi. Ihan pokkana katsoo minua silmiin samalla hyllyyn piirtäen. Kun makuuhuonesta kuuluu tyhjenevän rasvatuubin plöräys ja vastaus en mittään en ole ihan varma uskaltaako sitä huoneeseen astua.

Ajattelin joskus olevani hyvä vanhempi, mutta kieltämättä muutaman kerran tässä olen kyseenalaistanut kasvatustaitoni. Jotain on ollut pakko mennä pahasti pieleen, kun ei usko hyvällä eikä pahalla tuo tyttö.

Vaahteranmäen Eemeli valepuvussa. Se hän on. Kiusaa koko perhettä vuorotellen. Ja nauraa kräkättää päin pläsiä.

Koitan parhaani mukaan asennoitua huumorilla, mutta kun takapenkiltä kuulu vittu kerta toisensa perään, niin ei paljon naurata. Ja kun oikeasti tuon ikäiselle ei mitään voi. Kun ei usko, niin ei usko.

En ikinä hyväksy fyysistä kurittamista enkä ikinä sitä omiin lapsiini käyttäisi. Mutta kolmas uhmaikäisemme on kyllä saanut minut ymmärtämään miksi sitä ennen vanhaan käytettiin. Kun ei minullakaan keinot riitä, vaikka niitä minulla on ja paljon kiitos työni ja kahden edellisen lapsen. Toki selkäsaunan tuo taapero olisi valitettavasti vanhoina aikoina saanut jo aikaa päivää sitten. Mutta tiedätte vanhemnat varmaan miten pahasti vanhemman ego kolahtaa, kun ei vaan mikään toimi ja toinen nauraa vain päin naamaa. Se tunne on vain nieltävä ja välillä käveltävä pois tilanteesta. Korostan vielä, että missään nimessä en hyväksy fyysisiä keinoja, mutta nään meilläkin monta tilannetta milloin ennen vanhaan olisi korvatillikat ja luunapit lennelleet. 

Eräs ilta minulta oikeasti pääsi itku, kun olin niin väsynyt ja turhautunut taaperon perseilyyn. Kerta toisensa jälkeen hän karkasi sängystä. Ei auttanut silitykset tai sylit. Ei jäähyt, ei mitkään. Ei siis niinkuin mitkään. Itku pääsi turhautuneena ja väsyneenä ja taapero pyysi kauniisti anteeksi. Ja karkasi minuutin päästä uudelleen ja koko rumba alkoi alusta...

Että niin. Kyllä kolmas pistää parastaan. Ehkä tämä on luonnon oma ehkäisykeino; kolme todellakin riittää.

Että kaikille taaperoiden, uhmaikäisten tai ihan vain vahvatahtoisten lasten vanhemmille jaxuhalit täältä ruudun toiselta puolelta. Hyvin me kaikesta huolimatta vedetään. Vaikka onkin usein niitä hetkiä, kun mikään ei auta tai toimi.

Ei ne pahalla. Ehkä...Se on vaan siitä kuuluisasta kehityksestä ja luonteesta niin kiinni.

Tänään hän juoksi minua karkuun ja suoraan oven karmia päin. Ehkä se jokin kolahti takaisin oikeille raiteille? Toivoa ainakin voi eikö?

Hah. Toisaalta onhan hän oikeasti vallan mainio tapaus. Niin täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Elämänhaluinen, iloinen ja hulvaton. Meidän ikioma ja rakas sekä hermoja raastava koomikkomme. Onpahan ainakin somemateriaalia ja kiikkustuolissa muistelemista.