Neljävuotiaan pettämätön logiikka ajaa hulluuden partaalle

Saavuimme tänään kotipihalle ja pyysin lapsia nousemaan autosta ulos. Keskimmäinen lapsemme ilmoitti, että kanna minut. Minulla ei ole kenkiä.

Ja nimenomaan ilmoitti. Ei pyytänyt kauniisti. Ei vaikka minä pyysin pyytämään. Eikä suostunut laittamaan kenkiä jalkaan jotta voisi kävellä sepelillä. Toki oli kävellyt päiväkodin parkkipaikalla sepelillä paljain jaloin, mutta ilmeisesti ei enää onnistunut.

Ja tällä kertaa en annakaan periksi päätin. Myönnän, annan liian usein. Mutta kun en millään jaksaisi aina vääntää. On kovapäisiä lapsia ja sitten on meidän keskimmäinen. Vielä vähän kovempi vastus.

Sinne hän sitten autoon jäi istumaan. Jääköön minä päätin. Avasin sentään ovia helteisellä pihalla, routa porsaan kotiin ajaa, mutta ei kuitenkaan hengellä lähdetä leikkimään.

Jätin ulko-oven auki jotta kuulisin jos hän huutaisi. Ja kävin kurkkimassa välillä ovesta, miten kovaluu jakselee. Aloitin päivällisen tekemisen ja huomasit että jaahas, siellä autossa peleillään ja hypitään. Se ei ole turvallista eikä leikkipaikka joten kävimme taas kenkäkävelykeskustelun. Ei vieläkään kukaan antanut periksi joten nostin hänet autosta ulos auton viereen seisomaan.

Siitä se riemu sitten repesi ja huutoraivo alkoi.

20 minuuttia eikä edelleenkään luonne joustanut. Ei kelvannut halit, ei avut, ei järkipuhe. Dramaattisesti hän huusi niin lujaa kuin kitarisoista lähti; äiti auuuuuuuu äiti sattuu!! 

Ennen lasujen rustaamista hän siis huusi, kun sepeli niin kovalta kuulemma jalan alla tuntui ja sattui. Sitä piti kuitenkin potkia ja siinä piti polkea jalkaa...

Seilasin edes takaisin keittiön ja pihan välillä aina maanitellen ja puhuen. En kuitenkaan aikonut antaa periksi ja kantaa tyttöä sisään eikä ilmeisesti hänkään. Aina, kun menin takaisin oli hän kenkien päällä seisomassa. Vaan ei voinut periksi antaa ja niitö jalkaan laittaa. Ne potkaistiin aina kauemmas, kun minä saavuin.  

Lopulta luovutin ja kannoin tytön ja kengät sisälle. Se ei kuitenkaan kelvannut, vaan ilmeisesti oli saatava nyt sitten jotain muuta. Piti päästä takaisin ulos.

Annoin mennä terassille josta hän hiljaa luisuen siirtyi sinne auuuuu niin kovalle sepelille. Kannoin takaisin sisälle.

Ja taas ulos. Ja taas terassin kautta sepelille. Makaronit meinasi palaa pohjaan ja sen minuutin aikana tyttö oli livahtanut - minnekäs muuallekaan - kuin sinne saakelin kuumaan autoon.

Paljain jaloin. Sepelin yli. Jota hän ei siis missään nimessä ollut alun perin pystynyt tekemään. 

Anna mun kaikki kestää.

Vihdoin 10 minuutin päästä tästä - jälleen kerran hänet sisälle kannettuani - hän suostui syliin. Ensin vähän vastustellen, mutta periksi halille kuitenkin antaen. 

Ja juuri, kun nyyhkytys loppui lausui armas ja avulias isosiskonsa lauseen; ei varmaan hän voi tollasen jälkeen lähteä kavereiden kanssa enää leikkimään, eihän?

Ja riemu repesi taas ennen kuin suuni ehtisin avata.

Kaikki vain, kun ei voinut niitä kenkiä jalkaan laittaa ja kaikki vain, kun ei - kuten huomasimme - voi sepelin päällä kävellä.

Kyllä koko kylä kuuli, kun me kotiin tänään saavuimme. En ole mikään ehdoton kasvattaja ja kompromissit on usein vaihtoehto , vaan kun ei neljävuotiaan kanssa aina näytä sitä oikeaa vaihtoehtoa aina näemmä olevan.

Edelleen minä mietin, että kuka huijari on joskus sanonut, että kun vauvavuoden jaksaa, niin sitten helpottaa. 

Ah hah haa. Maailman luokan emävale.

Onneksi näitä kuitenkinniin harvoin tapahtuu, että vielä ainakin näin jälkikäteen jaksaa naurattaa...