Ennen tuomitsi ja neuvoi vain naapurin Ulla ja Pirkko, nyt sadat ja tuhannet kasvottomat ihmiset internetin välityksellä. Ei ole äitiyttä tehty helpoksi ei.
Jotenkin se vain ilmeisesti antaa ihmisille luvan puuttua sinun elämääsi ja toimintatapoihisi, kun kasvatat ja synnytät sellaisen plusmiinus kolmikiloisen kääryleen. Ja ilmeisesti, kun puhutaan ja neuvotaan äiti-ihmistä, niin käytöstavat ja kohteliaisuus unohtuvat. Tämä in yksi asia mitä olen aina vanhemmuudesta vihannut. Se ainainen viha, kinastelu, kilpailu ja vertailu. Yritetään pönkittää omaa vanhemmuuttaan sillä, että litataan muut. Että niin...
Me äidit vouhotetaan tasa-arvosta ja erilaisuuden hyväksymisestä, muttemme hyväksy toisten äitien toimintatapoja ja erilaisuutta.
Mietin tässä juuri eilen, että en ole pitkään aikaan joutunut itse vastailemaan piilovittuileviin viesteihin tai joutunut perustelemaan meidän perheen toimintatapoja. Ehkä se johtuu siitä, että kasvatusasiat on aika vähän nykyään täällä pinnassa. Toki äitiyteni ja kompastuskiveni on täällä esillä paljon, mutta ehkä se juurikin on se syy neuvojen puuttumiselle. Lapset on jo niin pilattu,että ei niitä jaksa anonyymit enää yrittää pelastaa. Hah.
Olenhan minäkin osani saanut. Varsinkin silloin kun julkisesti kirjoitin miten 2kk ikäinen kuopuksemme tipahti sohvalta ja sai suuren vekin kulmakarvaansa. Kun imetys kaksi kertaa epäonnistui niin neuvoja riitti. Ystävällisiä ja Ihania, mutta myös niitä muita. Kun olen kertonut miten uupunut olen, olen kuullut miten ei tulisi hankkia lapsia jos ei niitä jaksa hoitaa. Kun kerroin babyluesista - ehkä jopa lievästä masennuksesta- keskimmäisen lapsemme jälkeen ihmeteltiin kolmannen lapsen kohdalla miksi hankimme lapsia lisää.
Olen saanut rumia kommentteja myös omasta ulkonäöstäni. Esimerkiksi siitä miten en osaa yhtään nyppiä kulmakarvojani,jollekin tämä aihe oli oikea pakkomielle pari vuotta sitten. Jos vielä olet siellä niin fun fact; en nypi niitä ollenkaan.
No miksi sitten teen tätä edelleen ja aina!? Oma valinta. On se. Ja kaiken sen arvoista.
Se vertaistuki mitä saan on aivan uskomaton voimavara. Suurin osa teistä on upeita. Ne kaikki neuvot,niksit ja tsempit joita saan. Kiitos. Oikeasti koko sydämestä. Tämä kirjoittaminen on niin terapeuttista ja on mahtavaa miten aina saa kuulla ettei ole yksin ajatuksensa kanssa.
Ja toisaalta taas haluan tällä myös taistella sitä täydellistä äitimyyttiä vastaan. Haluan kertoa myös ne risut ja vastoinkäymiset. Ehkä vuosien päästä se kaikki tuomitseminen on historiaa,kun jokainen tietää että me kaikki ollaan välillä yhtä hukassa ja mokaillaan?
Omat lapset ovat sen verran isoja että tämä äitien tappelut sokerista ja lastenohjelmista sekä turvaistuimista alkaa olla historiaa. En liiku enää niin paljoa äitipalstoilla ja sisältö somessa on niin paljon muutakin kuin lapsia. Pakko myös myöntää, etten tiedä mitä keskustelupalstoilla tai jodelissa tapahtuu. Koska vaikka verrattain muutamaan "kollegaan" niin aika vähän saan kuraa niskaan, niin en halua tietää jos minusta puhutaan paskaa. Vähän on vähän, mutta se vähäkin satuttaa.
Olen herkkä. Ja jokaisen tylyn ja ruman kommentin takia into tähän hommaan mene aina hetkeksi. Ei pitkäksi aikaa,mutta aina hetken on kurja kirjoittaa ja aina hetken sydän hakkaa hieman lujemmin kun kommenttiboksin avaa.
Se,että joku sanoo tai tekee jotain julkisesti netissä ei tarkoita vapautta sanoa mitä tahansa. Kaiken voi sanoa kauniisti tai ainakin kohteliaasti. Asioista saa olla eri mieltä ja asioita pitää kyseenalaistaa. Mutta se, että joku toimii eri tavalla ei anna oikeutta olla inhottava. Se että sinä et tee juuri niin ei tee sinusta yhtään sen parempaa ihmistä tai äitiä.
Tai ehkä jossakin asioissa tekee. Mutta ne on niitä oikeita ongelmia. Väkivaltaa, laiminlyöntiä tai vaaran aiheuttamista. Ei sitä,että jonkun lapsi katsoo ruokapöydässä piirrettyjä tai istuu erilaisessa turvaistuimessa kuin oma lapsesi.
Äitiys on rankkaa ilman ylimääräistä kuraakin. Rakkautta ja vertaistukea muille äideille. Sitä äitimaailma on välillä tosi pahasti vailla.
Olen lukenut eri kommenteista, tämän aiheen tiimoilta, kun joku ehdotti että jos bloggari on vain hieman herkkänahkainen ja joku on kommentoinut hyvää tarkoittavasti. Kirjoitetun kommentin voi tosiaan ymmärtää väärin. Se on totta, kun ei näe ilmeitä jne. Ja on eri asia saada se "hyvää tarkoittava neuvo" vieraalta kuin tuntemaltasi ystävältä. Bloggaajien saamat kommentit ovat kuitenkin välillä, ihan oikeasti, hyvin kaukana hyvää tarkoittavista kommenteista. Varsinkin jotkut kulmakarvoja koskevat kommentit. Voi jestas.
VastaaPoistaNo just näinhän se menee! :) minäkin yritän aina lukea kaikki mahdollisimman neutraalina juurikin tuon takia! Ja sitten on niitä kommentteja mitä lukisi mitenpäin tahansa niin tarkoitus on kuitenkin kaikkea muuta kuin neuvoa :D
PoistaÄitiys ja jollain tasolla myös vanhemmuus, mutta erityisesti äitiys tuntuu olevan aihe johon kuka tahansa saa kommentoida mitä tahansa. Kaikilla on jonkun asteinen kokemus, jokaisella meistä vähintään on se oma äiti, oli omia lapsia tai ei. Se tekee jokaisesta siis asiantuntijan - ainakin heidän omasta mielestään.
VastaaPoistaMinusta pitäisi puhua sallivan vanhemmuuden puolesta enemmän, puhua enemmän sen puolesta että jokainen meistä kasvattaa tavallaan. Kaikki ei halua olla kotona lasten kanssa kolmea vuotta vaan lapsi menee päiväkotiin alle vuoden ikäisenä. Ja se on ihan okei. Ihan yhtä okei kun se että ollaan kotona niin kauan kun lapset ovat sen kolme tai sen yli. Aiheita riittää vaikka kuinka monta joissa voisimme ensin kuunnella, sitten miettiä viisi kertaa ennenkuin kommentoimme. Onko se todella tarpeen edes kommentoida, voisiko sillä lapsella olla ihan onnellinen lapsuus nyt kuitenkin siitäkin huolimatta (ellei jopa sen ansiosta) että äiti käy vaikka salilla kolmesti viikossa.
Suurimpia syitä miksi harvoin lapsestani puhun blogissa on se että en oikein jaksa noita arvosteluita pidemmän päälle. Voin keskittyä muihin aiheisii, joista kirjoitan niistäkin todella mielelläni. Jonka takia toki joku joskus epäilikin että en rakasta lastani kun en hänestä kirjoita.
Että silleen... Aurinkoista viikonloppua!
Juurikin näin, tällaista puhetta minäkin toivoisin enemmän! Tuotaisiin esille enemmän tapoja toimia ja ja kasvattaa ja annettaisiin kaikkien kukkien kukkia! :) ihanaa viikkoa sinne!
PoistaBloggaaja on ehkä korostetusti pääosin siinä kertojan roolissa.
VastaaPoistaEi ole kovinkaan harvinaista, että heitä hämmentää ja ärsyttää saamansa palaute.
Totta varmasti, että sitä on ihan kaikenlaista.
Monesti olisi silti uteliaisuuttaan mielenkiintoista tietää, millainen kirjoittaja on, kun ei itse ole kertoja. Kun onkin kuuntelija (tai lukija). Eikö koskaan tee mieli neuvoa, kun joku tuskailee imetyksen kanssa? Kun ei meinaa löytää sopivaa haalaria välikauteen tai saa lastaan syömään muuta kuin ketsuppia.
Eikö koskaan tule heitettyä lapsettomalle ”että tietäisitpä vaan” -kommenttia tai pienen vauvan vanhemmalle klassista ”odotahan vaan” aloitusta?. ”Kyllä yhden kanssa vielä, mutta mieti kun niitä on...”
Kun rooli muuttuu kertovasta vaikuttajasta ”vuorovaikuttajaksi”, on ehkä mahdollista, en toki varmaksi tiedä, että itsekin tulee innostuksissaan neuvoneeksi ja sanoneeksi jotain, mikä saa toisen epävarmaksi tai ei muuten vain välttämättömyydessään kohota tunnelmaa. Sillä yhtälailla sillä samalla kommentilla voi joskus olla tsemppaavaa ja eteenpäin kantava vaikutus.
Kyllä itse ainkin voin nostaa käden pystyyn virheen merkiksi: vaikeneminen olisi varmasti ollut monesti kultaa.
Todella hyvä pointti, herätti paljon ajatuksia! :) ja siis itse ainakin näin vaikuttajana olen sitä mieltä, että neuvot ja niksit ovat aina tervetulleita vaikka niitä ei erikseen kyselisikään! Erikseen sitten tietysti ne neuvot joiden on vain tarkoitus loukata, syyllistää ja lytätä
PoistaLöysin sattumalta tänään itse blogisi ja lukaisin muutamia julkaisuja. Itse myös kolmen prinsessan äiti (1-, 3- ja 5-vuotiaat) ja itken ja nauran lukiessani sun juttuja, koska niihin hyvin pitkälti voin samaistua. Musta on ihana lukea, että uskallat puhua juuri niistä rosoisista puolista tässä äiti-arjessa. Minä taisin ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen olla "kaiken täydellisesti tekevä", näsäviisas ja kaikkitietävä äiti... mutta nyt kolmannen jälkeen, päivittäin kädet ilmaan nostava, rennompi ja armollisempi äiti (itseä ja muita kohtaan). Tajuan kolmannen lapsosen jälkeen, että asioita voi tehdä monella tapaa ja kaikki toimintatavat on oikein, kun ne tekee hyvää tarkoittaen ja rakkaudella (paitsi tietenkin kaikenlainen tahallinen väkivalta tai laiminlyönti). Nyt jos ystävät/tuttavat saavat ensimmäiset lapsensa, yritän hillitä neuvovarastoani ja vain tsempata ja tarjota olkapäätä (ja ehkä "saa kysyä" -optiota, kaiken varalta). Äidit kyllä mittaa, tuomitsee ja rankaisee itseään jatkuvasti ihan tarpeeksi ilman muiden apua. Annetaan mieluummin toisillemme selkääntaputusta, kiitosta ja kunnioitusta, vaikka tekisimmekin asiat eri tavalla. Me äidit ei saada sitä ikinä liikaa. Kiitos sulle tästä blogista! :)
VastaaPoistaIhanaa kun olet löytänyt tänne, ja kiitos kauniista palautteesta!! :) tunnistan kirjoituksestasi niin itseni, miten sitä ekalla kerralla tiesi ja osasikin kaiken.. :DD
Poista