torstai 9. heinäkuuta 2020

Kyllä pienten lasten vanhempien pitäisi jaksaa urheilla!!

...Mutta ymmärrän täysin miksi he eivät jaksa. Enkä tiedä kuka sanoo, että pitää. Ehkä ympäristö luo mielikuvat ja paineet, että 2kk synnytyksestä pitäisi olla jo entisissä mitoissa.

Olen joskus nuorempana ollut todella urheilullinen ja sitten liikunta jäi. Ja sitten tuli raskaus. Ja vauva. Ja raskaus ja vauva ja taas raskaus ja vauva. Kun vihdoin lasten myötä oma terveys taas kiinnosti enemmän, niin jaksaminen ei riittänyt. Pidin itseäni hyvin usein laiskana,  mutta vasta nyt jälkikäteen olen tajunnut kuinka rankkaa se pienten lasten vanhemmuus on. 

Siksi sanonkin kaikille pienten lasten vanhemmille; liiku jos siltä tuntuu. Kevyesti, älä ota paineita. Se on nimittäin ihan hullun rankkaa hommaa koko kropalle.

Meidän kuopuksemme joka on nyt 2,5 vuotias alkoi nukkumaan yönsä vasta viime joulukuussa, kun lopetin imetyksen. Edelleen lapsemme saattavat herätä öisin. Myös isommat. Mutta viikkoon mahtuu silti enemmän hyviä kuin huonoja öitä. Ja vasta nyt kun saan nukkua tajuan miten väsynyt olin. Vasta nyt, kun välillä viikkoon mahtuu enemmän huonoja öitä tajuan miten suuri rasite univelka kropalle on.

Siihen päälle vielä arjen pyöritys ja hektisyys, niin ei ihme jos vauvavuotena ja pikkulapsiarjen pyörteissä ei oikein liikunta jaksanut innostaa. Tai oikeastaan liikunta kiinnosti, mutta into meni siinä kohtaa kun ei vaan sujunut lenkki. Sohva vei voiton lenkkareista ja se on ihan okei. Silloin soimasin itseäni siitä, mutta nyt osaan olla armollinen. Oli se rankkaa aikaa.

Ja ihmekös tuo jos lenkki ei sujunut. Niin koomassa sitä välillä oli. Tällä viikolla olen nukkunut pitkästä aikaa todella huonosti ja tiistaina salille suoraan töistä painaessani tajusin, että toki voisin vaikka levätä tämän päivän. En levännyt, vaan hampaat irvessä hyvin nihkeäsi painoja nostellen suoritin ohjelman läpi. Ei siitä tullut hyvä fiilis, kun treeni ei sujunut. Ja takana oli kuitenkin vain pari huonoa yötä, ei kuukausia tai vuosia.

Että sanomani piti? Älä ota paineita liikunnasta ja raskaudesta palautumisesta. Liikunta virkistää sekä kroppaa, että mieltä, mutta vain oman jaksamisesi rajoissa. On ihan ok olla väsynyt ja  nuutunut vielä vauvavuodenkin jälkeen. Oikeastaan seuraavat 18 vuotta synnytyksestä on ihan ok olla väsynyt vanhempi, hah.

Pienten lasten kanssa arkeen toi minulle energiaa kävelylenkit hyvän muusikin tai ystävän kanssa. Toisille toki se voi olla dietti tai tavoitteellinen lihastenkasvatus salilla, mutta ainakin omalla kohdallani tämä samantahtinen treenaminen olisi koitunut kuolemaksi vielä 10 kuukautta sitten. On aivan eri liikkua nyt kuin silloin, kun heräsin vähintään 4 kertaa yössä imettämään ja hyssyttelemään.

Tärkeintä on kuunnella omaa kroppaa ja jaksamista. Minulle liikunta on tuonut arkeen ihan älyttömästi lisää mielekkyyttä, jaksamista ja onnea. Mutta univelkaisena kolmen lapsen äitinä tilanne olisi voinut olla aivan erilainen. 

Kerran ne lapset vaan on pieniä on klisee, mutta aika totta. Vielä tulee se aika, kun sinulla on enemmän aikaa. Ja jaksamista. Ja kunnon yöunet. Minä itse ole vielä vähän tuossa risteyksessä, mutta kuitenkin sen verran voiton puolella, että jaksan urheilla ja liikkua enemmän.

Ole armollinen itsellesi. Ja myös muille. Mä haluan inspiroida ja motivoida muita sekä hehkuttaa omaa iloani, kun löysin liikunnan taas vuosien jälkeen. Mutta samalla haluan muistuttaa, että on ihan ok olla jaksamatta eikä toisten jaksamisesta kannata ottaa paineita, kuten minä aikoinaan otin. Soimasin itseäni miksi minä en jaksa samalla tavalla kuin muut vanhemmat tuntuivat jaksavan ja harrastavan. Kun fakta on se, että vaikka se naapurin Liisa-Maija jaksaisi harrastaa viisi kertaa viikossa vaikka juuri synnytti, niin me kaikki olemme erilaisia. Minä ainakin tein sen virheen, että aloitin liikunnan liian täysillä. Kun univelassa olisi riittänyt se kävelylenkki eikä kilometrien juoksu hammasta purren ja väkisin.

Univelka ja arki on meille jokaiselle erilainen rasite. Toiset jaksaa kuin duracellpuput univelasta huolimatta ja toiset  - kuten minä - uppoutuu sumuun ja jaksamattomuuteen jo parin yön jälkeen. Silloin ei paljon lenkkitossu tai rauta nouse.

Ehkä tämäkin on vähän sellainen sosiaalisen median tuoma kirous. Me nähdään ne tikissä olevat juuri synnyttäneet naiset ja otamme siitä turhia paineita treenata ja urheilla lasten ollessa pieniä. On ihan ok olla väsynyt ja urheilla myöhemmin kun energiaa siihen löytyy. Ei tarvitse jäädä sohvalle makaamaan, mutta ei myöskään vetää toiseen ääripäähän. On olemassa myös jotain siltä väliltä. 

Tämän kun joku olisi minulle muistuttanut silloin, kun soimasin itseäni miksi en innostu treenaamisesta tai jaksa lenkkeillä pienten lasten äitinä. 






6 kommenttia

  1. Sä olet kyllä ihan mun lemppari bloggari, jutut koskettavat mua läheltä sekä lasten että liikunnan osalta. Olet ihanan rehellinen ja huumorintajuinen. Sun esimerkkisi innostamana lähden itsekin kuntosalille, kaikesta empimisestä huolimatta laitoin pt:lle tänään sähköpostia. Eli kiitos tsempistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikö, ihan mahtavaa, hyvä sinä! Ja kiitos kehuista, niin ihanaa kun olet siellä!<3

      Poista
  2. Niin totta👌 pitää muistaa kuunnella itseään eikä vertailla muihin.
    Mulla myös suht pienet lapset ja nyt kolmen vuoden unettomien öiden jälkeen löysin taas liikunnan(ja nukkumisen) ilon- parhaimmillaan siitä saa lisää jaksamista arkeen😊

    VastaaPoista
  3. Todella hyvä teksti jälleen:)

    VastaaPoista

Kiitos kun kommentoit <3

© Tehtävänimikkeenä Laura. Made with love by The Dutch Lady Designs.