Aamuisin olen huono äiti

En aina. Mutta tänään olin. Ja joskus ennenkin olen ollut.

Kyllä te tiedätte ne tilanteet,  kun kello käy. Aika vastaan lapset. Äiti vastaan työ. Ja lopulta kukaan ei ole voittaja ja kaikilla on paha mieli. 

Kun ei löydy oikeanlaisia sukkia eikä ennen kelvanneet kelpaakaan. Ollaan unohdettu laittaa illalla vaatteet valmiiksi ja mikään mekko ei kelpaa. Tukka on huonosti ja se lempikoru on häviksissä. Sillä aikaa, kun me kuumeisesti etsitään niitä oikeanlaisia sukkia jotka löydämme eriparina kuivausrummusta on taapero läästinyt hammastahnaa peilin täyteen.

Mielessäni päästän liiankin pitkän litanian kirosanoja ja koitan laskea kymmeneen. Tiedän, että syli ja halit auttaisivat, mutta kello on nyt eri mieltä. Ei meillä ole aikaa istua vartiksi alas. Pikahalit vaihdetaan, mutta vittuakos se mitään auttaa.

Anteeksi kirosana, mutta sellainen olo minulla aamulla oli. Tiesin mitä voisin tehdä jotta pääsisimme hyvillä mielin lähtemään, mutta samalla totesin, että minulla ei todellakaan ole aikaa siihen. Ja äitinä sekä varhaiskasvattajana tiesin, että seuraavaksi tekemäni asia ei ole se rakentavin ratkaisu, mutta tein sen silti.

Korotin ääntäni ja lopulta lähdettiin väkisin t-paita päällä päiväkotiin. Kun ei ole aikaa. 

Kun pääsin päiväkodin parkkipaikalla autoon, niin meinasi itku tulla. Niin paha mieli minulla oli. Oli kurjaa jättää toinen kökön aamun jälkeen itkien toisen aikuisen huomaan. Miksi, oi miksi lapset ei ymmärrä mitä sana kiire tarkoittaa!? En se ole minä, se on se kiire.

Miksi aamut on välillä niin vaikeita? Miksi jostain asioista tulee huono omatunto pitkäksikin aikaa, vaikka tiedän samalla, että se on ihan inhimillistä? Me sovittiin, pyydettiin anteeksi ja kerrottiin että rakastetaan ennen kuin aamulla erottiin töihin ja päiväkotiin. Silti jäi niin paska fiilis, että koko aamu meni ihan pihalle ja vähän väliä pidättelin itkua.

Ei ole helppoa olla herkkä äiti. Ei ole helppoa olla vahvatahtoinen ja vaatteistaan tarkka viisvee. Ei ole helppoa olla tätä kaikkea joka aamu.

Sitten vielä töissä kuulin, että unohdin taaperon eväsretki eväät. Taas. Ja kun aamulla vielä hehkutin, että tänään ostetaan herkkueväät huomiselle retkelle. Meinasi taas tulla itku. Vaikka päivien sekoittaminen on inhimillistä, niin olin aivan rikki mokastani. Eväsretki on taaperon lempiasia päiväkodissa.

Rakennan tästä kaikesta itselleni kärsimysmielikuvan. Mielikuvan jossa lapseni itkua tihrustavat koko päivän päiväkodissa sekä eväsretkellä, koska äiti oli niin huono äiti tänään. Vaikka tiedän, että se ei ole totta, niin on vaikea päästä siitä mielikuvasta ja fiiliksestä eroon.

Ja kun tiedän, että iltapäivällä minulla on kaksi maailman rakastavaisinta ja iloisinta lasta päiväkodin aidan takana odottamassa. Tiedän,  että se ilo ja rakkaus on aitoa eivätkä he edes muista aamuista fiaskoa. Silti, silti on niin kurja fiilis tällaisten aamujen jälkeen.

Tänään laitamme illalla vaatteet valmiiksi. Ostan kaupasta eväät ja vien hätävaran autoon odottamaan seuraavaa eväsunohdusta. Tänään halitaan, pussaillaan ja halitaan vielä vähän lisää. Lapset ovat asian varmasti jo unohtaneet, mutta oma kökköfiilikseni säilyi koko päivän. 

Minä ymmärrän aamukiukun. Minä tiedän miten pitäisi ja kannattaisi toimia, mutta silti teen väärin tai en aina ehdi perehtymään kiukun kesyttämiseen juuri sillä hetkellä. Minä tiedän myös sen, että vanhempana minun tehtäväni on olla se kurja joskus ja lapsilta voi olettaa tietynlaista toimintaa aamuisin ikätason mukaan.  Joskus sitä huonoa aamu ei vaan voi estää, vaikka olisi aikaa ja kasvatustyylejä. Lapset eivät aina vaan toimi samalla tavalla. Eikä me aikuisetkaan.

On vaan niin paljon helpompi olla inhimillinen ja armahtava muita äitejä kohtaan kuin itseään kohtaan.