Ennen vanhaan on aika radikaali otsikko, kun puhun kuitenkin esimerkiksi omista vanhemmistani eikä he nyt todellakaan vanhoja ole, hah (Perintö suurenee näistä kauniista sanoista, vink vink isi ja äiti ahahhaa )
Mutta siis, olen useammankin ystäväni kanssa keskustellut asiasta, että miten ennen vanhaan vanhemmat ovat selvinneet hengissä lastensa kasvatuksesta!? Nimenomaan tuon stressin ja huolen osalta, nimittäin onhan tämä nyt nykypäivänä aika helppoa. Kiitos älypuhelimien.
Meidän ykkönen sai puhelimen kesällä ennen kuin koulu alkoi jotta ehtisi opetella sen käyttämistä. Ja voi vitsit miten kätevä vehje se on ollut meidän vanhempien näkökulmasta! Saamme hänet koko ajan kiinni, voin laittaa hiirikelloajastimen aamulla, kun lähden töihin jotta hän osaa lähteä oikeaan aikaan kouluun. Voimme miehen kanssa aamulla varmistaa, että hän on lähtökunnossa oikeaan aikaan ja mikä parasta, meillä on Family Link. Sen kautta voi neuroottisesti seurata lapsen netinkäyttöä ja näen kartalta missä hän kulkee, aah. Rentouttavaa.
Että mitenpäs ne vanhemmat ennen pärjäsivät ilman luureja?! Olisin itse kuollut huoleen ja stressiin jos olisi vain pitänyt luottaa, että se lapsi on siellä koulussa tai päässy koulusta kotiin.
Tai sitten päinvastoin. Yhteydenpito ja kontrolli on helpompaa, mutta tieto lisää tuskaa. Tavallaan ei nykypäivänä tarvitse saada itseään vanhempana siihen zen tilaan, että kyllä ne lapset pärjää. Kun ne oikeasti pärjää aika monesti oikein mainiosti.
Ehkä siis asioilla on puolensa ja puolensa ja sillekin on syynsä, että ennen vanhaan vanhemmat pysyivät hengissä. Ehkä silloin oli myös helpompaa olla vanhempi? Ehkä oli helpompi luottaa siihen, että koko kylä kyllä tarvittaessa kasvattaa ja kaikkien lapsista pidetään huolta. Vaikka minä kyllä voin luottaa nykypäivänäkin kiitos ihanan asuinalueeni ja ihanien naapureiden! Mutta kyllä te tiedätte mitä tarkoitan eikö?
Tänään ykkönen jätti kännykän kotiin, kun lähti kävelemään minua vastaan, kun pääsin töistä. Ensin olin huolissani, kun en saanut häntä kiinni. Entä jos hän kävelee eri kautta ja en näe häntä, kun ajan ohi? Sitten olin hetken, että cmoon. Matka on kilometri ja enköhän minä lapseni löydä vaikka ristiin menisimmekin. Viimeistään sitten nuorempien tyttöjen päiväkodilta olisivat soittaneet, että täällä olisi ykkönen odottamassa, vaikka siskot jo haettiin!
Hän vain totesi iloisesti autoon istuessaan, että eihän äiti sitä kännykkää aina tarvitse mukana kantaa!
Ja niinhän se kyllä on! Ehkä olisi aika pohtia myös sitä kannattaako lapsista kasvattaa yhtä riippuvaisia älyluureistaan kuin mitä esimerkiksi allekirjoittaneesta on kasvanut tässä muutaman vuoden sisällä, hah. Tekniikka on ihanaa, mutta rajansa ja stressinsä kaikella.
Terveisin kontrollifriikki stressiperse joka kuitenkin saa kerta toisensa jälkeen todeta, että kyllä ne pärjää.
Minulle lasten puhelimet taas luovat lisää tuskaa.
VastaaPoistaKiusatuksi joutumisen, kuin myös kiusaajana toimimisen, mahdollisuus on aina taskussa. Aamulla ensimmäisenä tyynyn vieressä ja illalla viimeisenä kädessä.
Siinä yöpöydällä ovat valmiina kaikki verkon pedofiilkt ja muut kierot. Maailman pahat uutiset odottava siellä netissä lastenkin silmiä ja kissavideolla voi yht`äkkiä vilahtaa ihan vääränlainen mirri.
Lapset toimivat verkossa vikkelästi, eivätkö aina ehdi ajatella samaan tahtiin. Aina ei oma ymmärryskään riitä siihen, mikä on sopivaa ja mikä ei. Vanhemman on mahdotonta pysyä perässä.
Tää on kyllä aivantotta. Meillä onneksi vielä niin rajallista ykkösen kännykän käyttö, mutta vuosi eteenpäin on tilanne jo ihan toinen ja vaara voi vaaniajoka klikkauksen kohdalla!
Poista