Elämä on yhtä neuvottelua pienen diktaattorin kanssa

Uhma. Meidän perheen viimeinen uhma. Se on todellakin käynnissä. Elämämme on yhtä neuvottelua tuon pienen diktaattorin kanssa joka ei halua, että hänen korkeutensa syöksetään vallasta.

Juuri pari minuuttia sitten hän huusi ja kiukutteli ettei aio siivota bingopelin palasia. Kamalan kiukun jälkeen hän kyllä siivosi, mutta sitten meni taas hermo. Koska sisko sai siivota yhden palan enemmän.

Anna mun kaikki kestää.

Tällä hetkellä aika monta kertaa päivässä huomaan laskevan hiljaa sataan. Vaikka eihän kukaan sitä kuulisi jos laskisin ääneen, kun vieressä karjuu kitarisat loistaen arvon uhma. Kun menee hermo, niin menee hermo. Siinä ei mikään auta.

Tiedän, että se on tärkeä vaihe. Ja joskus se loppuu - kuulemma kun saavuttavat aikuisiän. Mutta kieltämättä kun jokainen aamu väännetään siitä ettei kesäkenkiä voi laittaa joulukuussa päiväkotiin, niin alkaa huumori loppua. Kun ei pue itse haalaria, niin äiti pukee. Ja siitäpä vasta menee hermo, koska olisi hän sitten 10 minuutin muistuttelun jälkeen halunnut pukea itse. Tietysti. Juuri silloin kun oli jo pakko lähteä päiväkotiin ja äidin väkipakolla vetää se haalari niskaan.

Siinä sitten kirkuvaa taaperoa autolle kantaessani mietin vaan, että hyvää huomenta naapurit. Eikö olekin mukava herätyskellon ääni?

Draamaa ja krokotiilinkyyneleitä näkyy kyllä myös niin paljon, että pian tuo pieni saa rooliin jostain saippuasarjasta. Mahtava tyyppi!

Harvemmin meillä neuvotellaan diktaattorin kanssa ihan hirveästi. Aamuisinkin annan talvisaappaiden kanssa kaksi vaihtoehtoa: joko sinä laitat ne itse tai sitten minä laitan. Yleensä se päättyy huutoon, mutta sellaista elämä uhman kanssa on. Harmi on aika usein läsnä! Jokainen taaperon entinen tai nykyinen vanhempi tietää, että taaperon tahdossa ei aina ole kovinkaan paljon järkeä tai johdonmukaisuutta. Yritäpä siinä sitten neuvotella.

Ja toisaalta minä kasvattajana olen juurikin sellainen, että rajat on rakkautta. Ensin voi yrittää keskustella ja maanitella totta kai, mutta lopulta ne saappaat on jalkaan laitettava. Juuri eilen taisin hänelle aamulla sanoa: tiedän, että sinua harmittaa ettet saa laittaa kesäkenkiä jalkaan, mutta minä en voi nyt sen takia myöhästyä töistä ettet suostu laittamaan kenkiä. Joten jos sinä et laita niitä itse, niin minä laitan. Tai sekin toki sopii, että äiti kantaa sinut autoon ilman kenkiä...

Mielessäni huusin, että ei jumalauta minä poltan ne glitterkesäkengät.

Eräs aamu näin naapurimme päiväkodin ovella. Hän totesi, että sieltä kuuluikin jotain riemun kiljahduksia, kun lähditte! Jep. Kannoin taas kerran karjuvan taaperon autoon. Koska olihan se kurjaa, kun ei saanut lähteä pyörällä vaikka halusi.

Vaikka diktaattori on mitä vahvatahtoisin tällä hetkellä, niin siinä on myös se toinen puoli. Se ilo joka taaperossa asustaa on varsin voimakas sekin. Ja se jos mikä auttaa jaksamaan niiden uhmakohtausten yli, ali ja ympäri.

Nyt otan hörpyn kahvia, lasken jo valmiiksi kymmeneen ja valmistaudun siihen, että viiden minuutin päästä taas huudetaan hetki, kun on aika sammuttaa aamupiirretyt. Vaikka kuinka varoittelee,  että ihan pian on aika lähteä leikkimään, niin on se diktaattorille aina yhtä suuri shokki.

Mutta ymmärtäähän sen. Jos joku tulisi yhtäkkiä sammuttamaan minun Teho-osasto maratoonini kesken kaiken, niin ei siitäkään hymyä ja naurua saisi osakseen.

Uhmaikä. Kun se on tässä, niin se kuluttaa kovin hermoja. Mutta tämä on myös yksi niistä vaiheista joita tulee ikävä. Onhan ne kiukun syyt välillä nyt niin hulvattomia, että oksat pois! Sata syytä miksi taaperoni menetti tänään hermonsa. Siitä saisi hulvattoman kirjan.

Vaikka ei se aina juuri sillä hetkellä nauratakkaan...