Kisaväsymystä pukkaa

Mietin ensin, että mitä tänään kirjottaisin etten valittaisi jostain. Olisi kiva kirjoittaa jotain positiivista ja piristää teidän päiväänne! Mutta ei pysty. Ei vaan pysty. Mitään itkupotkuraivareita ei ole tulossa, ei hätää. Mutta ei mitään yltiöpositiivista ihQdaatakaan. IhQdaatakaan, ansaitsen äidinkielen pystin.

Täällä sitä taas ollaan, karanteenissa. Taapero on ollut räkäinen koko viikonlopun ja jo eilen tiesin, että tänään olisi kotipäivä. Aamulla heräsin kurkku karheana ja nenä hieman tukossa joten siinä samaan syssyyn kävin minäkin koronatestissä. Taas. Kolmannen kerran. Kolmas kerta toden sanoo - toivottavasti ei siinä, että tulos olisi positiivinen - ja testi oli aika iisi tällä kertaa. Taitaa olla ottajasta kiinni nimittäin taaperokin selvisi ilman itkua. Reipas rakas.

Pakko kyllä heti perään myöntää, että vaikka koronatestit, rään analysointi ja sairastupapäivät aiheuttavat päänvaivaa ja turhaa stressiä, niin ylimääräinen kotipäivä ei tunnu yhtään huonolta. Olo on naatti orastavan flunssan takia, mutta naatti se tuntuu olevan koko ajan. 

Juuri eilen juttelin ystäväni kanssa siitä, että taitaa olla todellakin tarvetta pienelle joululomalle jo meillä kaikilla. Meiltä molemmista nimittäin tuntuu siltä, että parin päivän viikonloppu ei todellakaan riitä palauttamaan arjesta tällä hetkellä. Onneksi ihan pian ollaan joulussa ja saa hieman hengähtää.

Enkä yhtään ihmettele, että hieman alkaa askel tuntua raskaalta tässä kohtaa vuotta. Kulunut vuosi on ollut stressaava ja erilainen, mutta onhan kesälomastakin jo kovin aikaa. Meidän perheessä ei syyslomia ollut joten edellinen loma on ollut heinäkuussa meikäläisellä. Ja vain kaksi viikkoa. Ei siis ihme, että odotan jo kovasti pientä breikkiä arjesta.

Ja kroppa taitaa olla samaa mieltä. Uni on ollut vähän huonoa viime aikoina ja tuntuu, että jokainen flunssa meinaa iskeä tämän takia. Tai jonkun muun syyn takia. Alkusyksyn pysyin niin terveenä ja nyt tuntuu, että koko ajan kurkku vähän karheana. Toki se on myös tämä kolmen lapsen äidin ja varhaiskasvatuksessa työskentelevän kirous, kun on koko ajan rään ympäröimänä.

Joku kommentoi muutama postaus sitten, että aina vaan elämä on raskasta. Milloin on ollut kepeää? 

Niinpä. Onko ollut koskaan? Ei ainakaan vuosiin, koska raskaudet ja vauvavuodet. Nyt, kun ne ovat helpottaneet, niin väsymys on edelleen. Kiitos surkean ferritiiniarvon. Sen lisäksi koronavuosi sekä tämä synkkyys. Ei todella olo ole kovinkaan kepeä näinä päivinä, vaikka onnea ja iloa elämässä silti riittää.

Synkistelyn sijaan olen koittanut nauttia tästä pimeydestä. Sytyttänyt kynttilöitä ja jouluvaloja. Istunut rauhassa sohvalla teekupin kanssa ja miettinyt miten mukavaa, kun aurinko ei paljasta sitä, ettei ole viikkoon jaksanut imuroida. Tai sitä, että ikkunat on edelleen "tältä kesältä" pesemättä. 

Että sellaista tänne. Hyvää ja onnellista, mutta vähän kisaväsymyksestä nuupahtanutta arkea. Onneksi pian on joulu ja saa pienen hengähdystauon arjesta ja kiireestä.