Kurahousuaamut loppuu ennen kuin huomaankaan

Istahdan päiväkodin pihalla auton etupenkille. Riisun maskin naamaltani ja hengitän. Olipahan aamu. Miksi aina tulee kiire, vaikka aamu olisikin sopuisa ja mukava? Enää neljä vuotta, sitten en vie ketään enää aamuisin päiväkotiin.

Ajatus tuntuu helpottavalta. Ei enää tappelua, kun ei ne sukat mene hyvin jalkaan. Ei enää kurahousuja, ei enää retkieväitä. Juon aamukahvin, herätän lapset. Ehkä valmistan aamupalan ja hieman hoputan kolmea koululaista. Sitten lähden töihin. Ihan yksin. Ilman yhtäkään päiväkotipysähdystä matkalla.

Tällaisista aamuista olen haaveillut salaa jo muutaman vuoden. Silloin kaikki on niin helppoa.

Viikonloppuyönä haaveiluni rikkoo pienet askeleet. Väliimme kömpii uninen taapero tyyny kainalossa. Hän toivottaa hyvää yötä ja painaa poskensa niin lähelle poskeani, että haistan hänen poskelleen kuivuneen unisen kuolan tuoksun. 

Aamulla kahdeksan hengen sohvamme on aivan tyhjä. Yhtä nurkkausta lukuunottamatta. Sinne on käpertynyt kolme pientä pörröpäätä kylki kyljessä aamupiirrettyjä katsomaan. Keitän kahvin ja istahdan sohvan toiseen nurkkaan. Yksi pörröpää kerrallaan sohvan toinen nurkka tyhjenee kainalooni. Pian olemme kaikki siinä yhdessä nurkassa kylki kyljessä. 

Sillä hetkellä kiireiset arkiaamut tuntuvat yhdentekeviltä. Tätä minun tulee ikävä sillä samalla sekunnilla, kun viimeisistäkin kurahousuista ja vasukeskuteluista meidän perheessä luovutaan. Koko äitiyteni ajan joka suunnasta on toitotettu, että se on hetki vain, kun lapset ovat pieniä. Nyt se on iskenyt vasten kasvoja, että hitto vie he ovat oikeassa.

Yksi on lentänyt ulos pienten lasten kuplasta. Vaikka hän vielä pyytää syliin ja tulee lähelle, niin hän on jo niin iso. Kaksi vielä jäljellä.

Mutta ennen kuin huomaankaan, niin kukaan ei enää tulee yöllä väliin tai aamukahvin aikana kainaloon. Ennen kuin huomaankaan, niin olen tarpeettomampi kuin koskaan ennen. En henkisellä tasolla, mutta fyysisesti. Nyt koko ajan joku on iholla kiinni. Pian ei enää ole. 

Ajatus tuntuu helpottavalta, mutta samalla tosi haikealta ja pelottavalta. Onneksi ne kurahousuaamut ei ihan vielä hetkeen lopu.