Lapset kasvaa kännykkään kiinni !

Otsikko kertoo kaiken, kiitos ja hei ! ( Näemmä jatkan tätä samaa hulvatonta linjaa mitä reilu vuosi sitten täällä blogissa)

Ei, mutta oikeasti. Jos lapseni olisivat kasvaneet kännykkään kiinni niin en olisi etisnyt heitä puoltaa tuntia ympäri kyliä, kun eivät kumpikaan vastanneet puhelimeen. Tiesin kyllä kenen luona he ovat MUTTA kun täällä uusilla kulmilla en tiedä missö ihmiset asuvat. Ja voi olla että menee vähän vellit ja puurot ja Irmat ja Ellit sekaisin eli en ole ihan varma ketä nyt olikaan kenenkin kaveri ja missä päin kyliä.

Löytyi ne lapsoset. Oikeasti ääni kuului yllättävän (shokeeravan) kauas kun muistin että ainiin hehän asuvat tuolla ja hänhän oli sen lapsi. Mutta miten onkin niin, että välillä tuntuu että se älyluuri on kasvanut lasten käteen kiinni zoomerangien ja tocapocien kanssa MUTTA kun sitä puhelinta tarvitsis siinä mihin se minun nuoruudessani oli tehyt eli SOITTAMISEEN TAI VASTAAMISEEN niin ei. Kertakaikkiaan ei vastata.

Jos minulla olisi jokin löydä iphoneni seuraamissovellus niin olisin löytänyt lapseni kai heti. Ei heillä tai meillä vanhemmilla mitään hätää ollut niin ei se kyllä vieläkään tule ajankohtaiseksi. Whatsappin livesijainnin jakaminen toimii hyvin kun sijainti täytyy tietää. Ehkä laitankin sen tästedes päälle kun lähtevöt kavereiden kanssa ulos.

Ainakin niin kauan että opin Irmat ja Ellit.

Kahdella lapsellani on älypyhelimet. Nykyajan lellityt lapset ! Ei vaines. On niistä kamalasti hyötyäkin. Silloin kuin niihin vastataan.

Ah olipas ihana avautua. Koululaisten vanhempana minulla olisi niin monta tarinaa (vertaistukea siihen ettei uhmaikä ja haasteet lopu ikinä ja paljastus siitä valheesta että vauvavuoden jälkeen helpottaa!) kerrottavana. Ihana olla taas täällä. Epäsäännöllisen säännöllisesti. Ja oikeasti; koululaisten vanhemapana on kivaa, ihanaa ! Vaikka välillä tuntuu että kun harvoin kylillä juoksemisen jälkeen nähdään niin silloin tapellaan kun teinininjamutanttikilpikonnat konsanaan.

Nyt paljuun.