Eilen illalla iltatoimia tehdessäni tuijotin itseäni kylpyhuoneen peilistä. Näin sotkuiset hiukset, suuret silmäpussit ja väsymyksestä punertavat silmät. Koko kroppa tuntui raskaalta ja väsymys lamaannuttavalta, melkein tappavalta. Ajatus hampaidenpesusta ja suihkussa käymisestä tuntui ylitsepääsemättömältä vaikkakin pakolliselta. Olin loppu, niin kamalan loppu. Ja mietin, onko tätä aina oikeasti kaiken sen väsymyksen arvoista?
En kadu hetkeäkään lapsiani. En ensimmäistä uhmaikäistä vahinkoa, en toista suunniteltua ja huonosti nukkuvaa. Mutta jos aivan täysin rehellisiä tässä ollaan niin jonain päivinä kiitän Luojaani siitä, etten etukäteen tiennyt miten raskasta tämä oikeasti tulisi olemaan. Koska sitten olisi ehkä lapset jääneet hankkimatta.
On päiviä kun olen miettinyt kropassani olevan vikaa. Ei tämä nuutuneisuus ja väsymys voi oikeasti johtua pelkästä univelasta. Salaa olen myös toivonut vian löytyvän vaikka veriarvoista. Sitten vika olisi ehkä korjattavissa napilla tai parilla. Mutta kyllä se vaan väsymyksestä johtuu, 1,5 vuoden valvominen alkaa kieltämättä ihan pikkuisen painaa tätä äitiä maahan. Saan jokaisen viikonloppuna nukkua hieman pidempään yhtenä aamuna. Mutta se yksi aamu ei korvaa niitä seitsemää pätkittäistä yötä joita esiintyy kuun jokaisena päivänä. Tästä kuluneesta puolestatoista vuodesta saan ehkä kiittää hormoneja, ehkä hektistä elämäntilannetta kun ei pysähtymään ja nuutumaan oikeasti kerennyt. Oli syy mikä tahansa, nyt se taika on raukeamassa ja jaksaminen vetämässä liinoja kiinni, jarruja pohjaan ja vielä kallionkin kulkuväylän eteen.
Koko väsymys kärjistyi jouluaattona. Olin väsynyt. Niin väsynyt kuin ihminen voi olla. Yhdeksän jälkeen illalla kotiin päin ajaessani silmäni hädin tuskin pysyivät auki ja kyynel kanavat kiinni. Itketti silkasta väsymyksestä. Sitä väsymyksen tasoa on vaikea kuvitella ja sanoin kuvailla mutta ehkä sana tappava väsymys kuvastaa sitä parhaiten. Siltä se tuntui, tappavalta ja niin lamaannuttavalta. Olisin vain halunnut pysäyttää auton tienposkeen ja kaatua ojaan nukkumaan.
Meillä on upea lähipiiri joka hoivaa ja auttaa. Ottaa tyttöjä yöksi, ruokkii koko perhettä, pitää seuraa ja leikittää. Kaikesta tästä huolimatta väsymys on ja pysyy. Yli vuoden valvomisen jälkeen palautuminen kestää mitä luultavimmin viikkoja, ehkä jopa kuukausia. Toivon että saisin pian ottaa tästä asiasta selvää!
On päiviä kun itken väsymystäni ja tuntuu että se vie minut mukanaan. On päiviä kun tuntuu että parikymppisen vartalossa asustaakin vanhus. On hetkiä kun toivon vain saavani nukkua. On hetkiä kun tunnen olevani hyvinkin masentunut ja alakuloinen. Välillä turhauttaa, suututtaa ja itkettää olla koko ajan uupunut ja väsynyt. Haluaisin taas olla oma jaksavainen itseni vuosien nuupahtaneet ja laimean Lauran jälkeen.
Kuitenkin yhdeksänä päivänä kymmenestä jaksan hymyillä väsymyksen sumun läpi. Jaksan nauraa, olla iloinen ja tuntea onnen. Elämä ei voi olla pelkkiä sateenkaaria kakkivia yksisarvisia joten hyväksyn ne muutamat huonot päivät. Onnellisuudesta huolimatta odotan kyllä sitä hetkeä, kun aamulla herään ja tajuan nukkuneeni koko yön ilman herätystä. Tai että ne herätykset edes vähenisi yhteen tai kahteen per yö.
Onko äitiys sitten ihan oikeasti tämän kaiken väsymyksen arvoista? Kyllä, aivan varmasti. En valehtele että hetkeäkään en vaihtaisi. Kyllä vaihtaisin, ja aika montakin. Raskasta mutta niin rakasta. Elämän parasta aikaa pienen väsymyssumun läpi. Mutta luottavaisin ja positiivisin mielin uskon, että kyllä meillä varmaan kohta nukutaan. Ja ellei nukuta niin onneksi kohta on taas kevät ja aurinko. Sen avulla jaksaa taas hippasen paremmin.
Ja hullu mikä hullu, tänään heitti taapero tuttinsa roskiin. Silmäpussit ei tästä ainakaan ensi yönä pienene mutta onneksi kuuden desin kahvikuppi odottaa minua ja aamua jo pöydällä valmiina. Ja suklaamuffinsit, se siitä herkuttomuudesta. Tytöt olivat leiponeet mamman kanssa minulle nimpparimuffinsit ja jos ensi yöstä selviän kunnialla (hengissä..) niin aivan varmasti syön sellaisen aamupalaksi. Tai kaksi. Koska minä todellakin ne ansaitsen!
