tiistai 31. tammikuuta 2017
Kasvojen puhdistus täysin luonnollisesti kookosöljyllä! Erityisestiherkälle iholle.
maanantai 30. tammikuuta 2017
Hetki joka muutti elämäni.
Muistan sen kuin eilisen. Kävin töiden jälkeen nopeasti apteekin kautta koska kuukatiseni olivat päivän myöhässä. Sikäli mikäli olisin oikeasti edes tarkkaan tiennyt milloin niiden kuuluisi alkaa. Epäsäännöllisen ja ei niin terveellisen elämäntavan, laihtumisen ja tiedä sitten minkä syyn takia ennen päivän tarkat tädit tulivat kylään milloin tykkäsivät. Huoleni oli oikeastaan herännyt kummasta olosta. Kipeästä alavatsasta ja kuukautiskivuista ilman kuukautisia. Olin varma että diagnoosi olisi vähintäänkin syöpä, mutta päätin nyt kuitenkin testauttaa sen raskauden mahdollisuudenkin. Vaikka en kyllä uskonut siihen laisinkaan. Epäsäännöllinen kierto ja joskus ilmoille heitetty, joskin tutkimaton endometrioosi epäily sai minut uskomaan etten ollut sieltä hedelmällisimmästä päästä. Sitäpaitsi enhän minä edes seurustellut, tapailimme vasta. Enhän minä voisi olla raskaana. Vaikka tiesin että todellakin voisin. Mutta eihän sitä vahinkoraskautta koskaan omalle kohdalle usko tapahtuvan...
Istuin vessassa ja dippasin testin. Odotin tovin jos toisenkin eikä ilmestynyt viivan viivaa. Jaahas, se taisi epäonnistua. No tehdään huomenna uusi ajattelin ja painuin naapuriin siskolleni syömään. Kun myöhemmin palasin kotiin minulla oli sopivasti pissahätä ja ajattelin että no jos nyt sitten. Pissasin, dippasin ja testiin pärähti samantien iso sininen plussa. Repesin nauramaan. Ilosta ja epäuskosta. Ei tämä voi olla totta! Tuijotin testiä ja tarkistin seuraavan tunnin ajan hyvin useasti että se plussa tosiaankin oli siinä. Kävin jopa vielä varmuuden vuoksi kaivamasta testin roskiksesta, jotta voisin olla varma ettei se plussa olisi hävinnyt mihinkään. Olin onnellinen, niin onnellinen. Hetkeäkään en miettinyt mitään muuta vaihtoehtoa. Hetkeäkään en epäillyt etteikö minusta olisi siihen. Minusta tulisi äiti. Meistä tulisi perhe. Eiku ai niin, pitäisi varmaan kertoa asiasta myös sille tulevalle isälle...
Kertominen sai odottaa seuraavaan päivään kun näkisimme. Eihän tälläistä asiaa voisi puhelimessa sanoa. H hetkellä jännitin mutta pamautin asian päin naamaa sen enempää pohjustamatta. Samaan hengenvetoon kerroin että jos et halua, ei ole pakko. Mutta minä olen päätökseni tehnyt. Sinä saat valita. Ja hän valitsi meidät kysymällä: no jokos me nyt sitten seurustellaan? Hän sai kyllä aika unohtumattoman 21-vuotis syntymäpäivälahjan...
Näistä ajatuksista tulee tänään kuluneeksi tasan neljä vuotta. Olen varmasti jokainen vuosi kirjoittanut samankaltaisen kirjoituksen joka matkan varrella on ehkä hieman muistojen muovaava mutta se oli silti hetki joka ei ikinä tule unohtumaan. Se pieni hetki muutti koko loppu elämäni. Sen hetken jälkeen mikään ei ikinä tulisi olemaan ennallaan. Eikä se haitannut, koska kaikki tulisi olemaan paljon paremmin. Sillä hetkellä minusta tuli äiti.

perjantai 27. tammikuuta 2017
Perjantain positiivinen: Yksinäinen sushipäivällinen parkkipaikalla!
Joskus raskaan työviikon jälkeen kaikki tuntuu vähintäänkin maailmanlopulta. Ei jaksa, ei pysty, ei kykene. Tälläisinä päivinä (äkkiä laskettuna jokaikinen perjantai..) on hyvä keskittyä niihin arjen pieniin iloihin.
Tämän perjantain ehdoton pelastus oli yksinäinen päivällinen. Ei kukaan kinumassa saako maistaa. Ei kukaan sylkemässä ruokaa ulos kun se ei ollutkaan hyvää. Kukaan ei kitise, kukaan ei närpi. Oli vain hiljaisuus. Ja citymarketin ruuhkainen parkkipaikka.
Äitinä ja tarhatätinä ne yksinäiset ruokahetket ovat välillä hyvin harvassa. Tänään rankan työviikon jälkeen palkitsin itseni hiljaisella päivällisellä kaupan parkkipaikalla. Autossa, aivan yksin. Luksusta vaikka samalla niin kaukana siitä.
Kun kävelin kauppaan silmiini osui auto jossa eräs nainen istuskeli kaikessa rauhassa jotain syöden. Takapenkin turvaistuimet ja aurinkosuojat paljastivat että kyseessä oli aika varmasti äiti. Hymyilin ja hieman jopa naurahdin ääneen. Ihanaa, en ole yksin !
keskiviikko 25. tammikuuta 2017
Arvoitus: Mitä lukee neuvolakortissa?
Meillä oli eilen tosiaan Matildan 1,5 vuotis neuvola. Painoa oli kertynyt rapiat 11 kiloa ja pituutta jo huimat 84,3 senttiä! Vauvavuoden pyöreys hupenee silmissä ja meidän pieni pullukka olikin tipahtanut +2 käyrältä nolla käyrälle! Voihan pienisuuri ihanuus!
maanantai 23. tammikuuta 2017
Näin vieroitat taaperon tutista!

sunnuntai 22. tammikuuta 2017
Päivähoidon aloitus stressaa. Äitiä...

Suutarin lapsilla ei ole kenkiä, sanotaan. Ei tosiaankaan taida olla. Nimittäin tätä tarhatätiä jännittaa ihan pikkuisen omien lapsiensa päiväkotiuran aloitus. On hivenen hupsua selittää töissä uusien lasten vanhemmille miten he pärjäävät, kaikki menee hyvin ja sitä rataa...Ja samalla panikoida itse miten minun mussukkani siellä päiväkodissa tulevat pärjäämään. Vaikka siihen on vielä aikaa reilu kuukausi, mutta emme edes tiedä mihin päiväkotiin tyttömme pääsee.
Vika ei ole meidän, hain tytöille paikkoja päiväkodista hyvissä ajoin viime vuonna. Päiväkotipaikat tulisi osoittaa pari kuukautta ennen aloitusta jos hakemus on tehty hyvissä ajoin. No eipä ole kuulunut. Tammikuun alussa soittelin hakemuksien perään ja sain vastaukseksi että odottele rauhassa, täällä on ihmiset olleet paljon lomalla. No mepäs odotellaan, vaikka siitä rauhasta en voi kyllä mennä takuuseen.

Palasin työelämään heti vanhempainvapaan jälkeen ja minun äitini, tyttöjen mamma jäi vuorotteluvapaalle hoitamaan tyttöjä. Nyt vuorotteluvapaa vetelee pikkuhiljaa viimeisiään, ja maaliskuun ensimmäisenä päivänä olisi tarkoitus saattaa tytöt ensimmäistä kertaa päiväkotiin. Jännittää, jännittää niin pirusti.
Olen työni ja opiskeluni kautta saanut törmätä jos jonkinlaisiin lastenhoitajiin ja tarhatäteihin. Hyviin, huonoihin ja hyvin huonoihin. Pienessä mielessäni olen kehitellyt vaikka mitä kauhutarinoita tyttöjen tulevista hoitajista. Vaikka alueemme kolme päiväkotia joista paikkoja olen hakenut, ovat olleet hyvin kehuttuja ja pidettyjä. Mutta silti, kyllä te vanhemmat ymmärrätte.

Tavallaan toivon että aika hidastuisi hieman ja maaliskuu olisi vielä hyvin pitkän ajan päässä. Ja sitten taas toivon että maaliskuu, kevät ja päiväkodin aloitus tulisi nopeasti jotta ensimmäiset vaikeat viikot olisivat jo ohitse. Toisaalta olen myös hieman innoissani päiväkodin aloituksesta, kun vihdoin saan olla siellä "toisella puolella" vanhempana enkä aina työntekijänä.
Ja työni puolestahan minä tiedän että kyllä ne lapset siellä pärjää. Ja vanhemmatkin pärjäävät yleensä ihan kivasti. Ainakin sitten hetken päästä...
Maanantaina taas soittelen hakemuksien perään. Eihän tässä vielä mikään kiire ole, mutta palan halusta tietää mihin tyttöni pääsevät. Ja ehkä hivenen googletella ja kysellä tarkempia kokemuksia kyseisestä päiväkodista...Suutarin lapsella ei ole kenkiä ja itse työkseen muiden lapsia hoitava saattaa olla hyvin helppo vanhempi. Tai sitten ei. Toivon että minä olisin tuo ensimmäinen...

keskiviikko 18. tammikuuta 2017
Onko äitiys ihan oikeasti tämän tappavan väsymyksen arvoista?
Eilen illalla iltatoimia tehdessäni tuijotin itseäni kylpyhuoneen peilistä. Näin sotkuiset hiukset, suuret silmäpussit ja väsymyksestä punertavat silmät. Koko kroppa tuntui raskaalta ja väsymys lamaannuttavalta, melkein tappavalta. Ajatus hampaidenpesusta ja suihkussa käymisestä tuntui ylitsepääsemättömältä vaikkakin pakolliselta. Olin loppu, niin kamalan loppu. Ja mietin, onko tätä aina oikeasti kaiken sen väsymyksen arvoista?
En kadu hetkeäkään lapsiani. En ensimmäistä uhmaikäistä vahinkoa, en toista suunniteltua ja huonosti nukkuvaa. Mutta jos aivan täysin rehellisiä tässä ollaan niin jonain päivinä kiitän Luojaani siitä, etten etukäteen tiennyt miten raskasta tämä oikeasti tulisi olemaan. Koska sitten olisi ehkä lapset jääneet hankkimatta.
On päiviä kun olen miettinyt kropassani olevan vikaa. Ei tämä nuutuneisuus ja väsymys voi oikeasti johtua pelkästä univelasta. Salaa olen myös toivonut vian löytyvän vaikka veriarvoista. Sitten vika olisi ehkä korjattavissa napilla tai parilla. Mutta kyllä se vaan väsymyksestä johtuu, 1,5 vuoden valvominen alkaa kieltämättä ihan pikkuisen painaa tätä äitiä maahan. Saan jokaisen viikonloppuna nukkua hieman pidempään yhtenä aamuna. Mutta se yksi aamu ei korvaa niitä seitsemää pätkittäistä yötä joita esiintyy kuun jokaisena päivänä. Tästä kuluneesta puolestatoista vuodesta saan ehkä kiittää hormoneja, ehkä hektistä elämäntilannetta kun ei pysähtymään ja nuutumaan oikeasti kerennyt. Oli syy mikä tahansa, nyt se taika on raukeamassa ja jaksaminen vetämässä liinoja kiinni, jarruja pohjaan ja vielä kallionkin kulkuväylän eteen.
Koko väsymys kärjistyi jouluaattona. Olin väsynyt. Niin väsynyt kuin ihminen voi olla. Yhdeksän jälkeen illalla kotiin päin ajaessani silmäni hädin tuskin pysyivät auki ja kyynel kanavat kiinni. Itketti silkasta väsymyksestä. Sitä väsymyksen tasoa on vaikea kuvitella ja sanoin kuvailla mutta ehkä sana tappava väsymys kuvastaa sitä parhaiten. Siltä se tuntui, tappavalta ja niin lamaannuttavalta. Olisin vain halunnut pysäyttää auton tienposkeen ja kaatua ojaan nukkumaan.
Meillä on upea lähipiiri joka hoivaa ja auttaa. Ottaa tyttöjä yöksi, ruokkii koko perhettä, pitää seuraa ja leikittää. Kaikesta tästä huolimatta väsymys on ja pysyy. Yli vuoden valvomisen jälkeen palautuminen kestää mitä luultavimmin viikkoja, ehkä jopa kuukausia. Toivon että saisin pian ottaa tästä asiasta selvää!
On päiviä kun itken väsymystäni ja tuntuu että se vie minut mukanaan. On päiviä kun tuntuu että parikymppisen vartalossa asustaakin vanhus. On hetkiä kun toivon vain saavani nukkua. On hetkiä kun tunnen olevani hyvinkin masentunut ja alakuloinen. Välillä turhauttaa, suututtaa ja itkettää olla koko ajan uupunut ja väsynyt. Haluaisin taas olla oma jaksavainen itseni vuosien nuupahtaneet ja laimean Lauran jälkeen.
Kuitenkin yhdeksänä päivänä kymmenestä jaksan hymyillä väsymyksen sumun läpi. Jaksan nauraa, olla iloinen ja tuntea onnen. Elämä ei voi olla pelkkiä sateenkaaria kakkivia yksisarvisia joten hyväksyn ne muutamat huonot päivät. Onnellisuudesta huolimatta odotan kyllä sitä hetkeä, kun aamulla herään ja tajuan nukkuneeni koko yön ilman herätystä. Tai että ne herätykset edes vähenisi yhteen tai kahteen per yö.
Onko äitiys sitten ihan oikeasti tämän kaiken väsymyksen arvoista? Kyllä, aivan varmasti. En valehtele että hetkeäkään en vaihtaisi. Kyllä vaihtaisin, ja aika montakin. Raskasta mutta niin rakasta. Elämän parasta aikaa pienen väsymyssumun läpi. Mutta luottavaisin ja positiivisin mielin uskon, että kyllä meillä varmaan kohta nukutaan. Ja ellei nukuta niin onneksi kohta on taas kevät ja aurinko. Sen avulla jaksaa taas hippasen paremmin.
Ja hullu mikä hullu, tänään heitti taapero tuttinsa roskiin. Silmäpussit ei tästä ainakaan ensi yönä pienene mutta onneksi kuuden desin kahvikuppi odottaa minua ja aamua jo pöydällä valmiina. Ja suklaamuffinsit, se siitä herkuttomuudesta. Tytöt olivat leiponeet mamman kanssa minulle nimpparimuffinsit ja jos ensi yöstä selviän kunnialla (hengissä..) niin aivan varmasti syön sellaisen aamupalaksi. Tai kaksi. Koska minä todellakin ne ansaitsen!

tiistai 17. tammikuuta 2017
Joulun jälkeen ruokavalio takaisin ruotuun!
Tammikuun 17. päivä. Onko väärin syyttää vielä joulua tästä mässyttelystä ja elämäntaparemontin unohtamisesta?
Matildan syntymän jälkeen noin 1,5 vuotta sitten oli aika laittaa stoppi vuosia kestäneille vatsakivuille. Parin kompastuskiven jälkeen löytyi gluteeniton ruokavalio ja sen avulla elämänlaatu parani huomattavasti. Ja päälliskauppana aivan huomaamatta tiputin 12 kiloa painoani. ( Vaikka tein kyllä muutakin kuin vain vaihdoin gluteenittomiin tuotteisiin. Pienensin annoskokoja, söin terveellisemmin.) Vatsani voi paremmin kuin koskaan. Ja sitten tuli taas joulu tai joku muu hyvä tekosyy herkutella...
Jouluna annoin itselleni luvan herkutella ja syödä hyvin. Unohtaa hetkeksi pienet annokset ja herkuttelun ajoittamisen viikonloppuun. Tammikuun puolessa välissä havahduin vetämättömään oloon, kuplivaan vatsaan ja tuvonneeseen olemukseen. Hupsista, pääsi se joulun herkuttelu vähän venähtämään.
Paino ei noussut kuin kilon enkä oikeastaan sitä laske edes nousuksi koska jo ihan menkkaturvotusten takia painoni saattaa äkkiä heitellä parilla kilolla. Vaa`an lukema ei siis ollut moksiskaan tästä mutta hyvinvointi kärsi sitäkin enemmän, voi luoja miten turvonneelta olo voi tuntua! Tästä ei ole suunta kuin ylöspäin..pakko olla. Olo on niin kurja.
Nyt toista päivää ruodussa ja pakko myöntää että sokeriherkkujen jälkeen se maitorahka maistuu aika paskalle (vaikka siihen fittinä lisään lorauksen vanilijakastiketta...) Suklaalevite ja popparikulho huutavat iltaisin nimeäni mutta periksi en anna. Lauantaina sitten, sitten on herkkupäivä. Sokerihampaan kolotuksesta huolimatta on pakko myöntää ettei olo ole taas aikoihin ollut näin pirteä ja jaksavainen. Univelasta huolimatta...Jaksan paremmin eikä vatsa möyryä ihan koko yötä kuten viime aikoina sillä on ollut tapana.
Olen tosiaan 17 vuotiaasta saakka kärsinyt mystisistä vatsavaivoista joita ruokavaliolla yritän hoitaa. Diagnoosina olen saanut ei oota sekä ärtyvän suolen oireyhtymää jota kuulemma ei oon tilalla usein käytetään. Vaiva ei ole vakava mutta kiusallinen. Usein on kurja olo ja kyllästyttää aina miettiä mitä voi syödä ja mitä ei. Gluteeniton ruokavalio on tuonut helpotusta muttei ratkaisua. Ja kun aina sitä syytä vatsavaivoille ei edes tiedä, vaikka söisin miten hyvin ja tarkasti saattaa joku ruoka-aine sillä sekunilla olla sopimaton ja vatsa reagoi siihen. Ja sitten taas on niitä hetkiä (kuten nyt...) kun voin katsoa peiliin ja kysyä itseltäni: Ihanko tosi se sipsipussi tai hampurilaisateria oli tämän tuskan arvoinen? Harvoin se todellakaan on sen tuskan arvoista, mutta täysin herkuton elämä taitaa olla minulle täysi mahdottomuus.Kun se täysi herkuttomuus tuntuu turhauttavalta jo ajatuksenakin, koska edes se ei ole tae hyvään oloon ja terveeseen vatsaan..
Jos sieltä löytyy muita vatsavaivaisia niin kerro pliis mikä sinulla auttaa? Bongasin Lifen mainoslehdestä yhden tuotteen jota seuraavaksi testaan ja kerron sitten jos se auttaa...tai ei auta, voin kai siitäkin kertoa! Mutta hyviä vinkkejä ja ideoita otetaan vastaan enemmän kuin mielellään! Vaikka tavallaan olen jo menettänyt toivon että mikään koskaan ikinä tulisi tätä vaivaa kokonaan poistamaan. Yrittänyttä ei laiteta ja paistaa se aurinko joskus risukasaankin joten vinkit otetaan kuitenkin ilomielin vastaan!
maanantai 16. tammikuuta 2017
Joskus tilanne vaatii vähän pierujuttuja.
sunnuntai 15. tammikuuta 2017
Opetatko sinä lapsillesi kulutushysteriaa?

Tytöt kiipesivät eilen aamulla meidän sänkyymme pomppimaan jotta saivat minut hereille. Elviralla oli tapansa mukaan lempiasusteensa päällä; Frozen mekko sekä prinsessakruunu. Suurten pomppujen seurauksena kruunu tipahti päästä ja kuului riksrakspoks. Hivenen kärsinyt mutta tähän saakka ehjänä pysynyt muovikruunu meni kahdeksi kappaleeksi. Elviran naama venähti ja hän sanoi: Ostetaan uusi kruunu! Katsoin hetken surullista naamaa ja totesin; mitäpä jos korjattaisiin se? Tiesin ettei kruunusta tulisi kovinkaan kaunis teipin avulla mutta ajatus uuden ostamisesta hirvitti. Jo ihan siitä syystä ettei ne kestä, mutta minua myös hirvitti Elviran kommentti. Ostetaan uusi. Miksi hän ei sanonut että korjataan se? Siksi, koska se ostaminen on nykypäivää ja me valitettavasti olemme tämän lapsellemme opettaneet.
Nykyajan kulutushysteria on aivan järkyttävää. Ostetaan, heitetään pois ja ostetaan uusi. Valitettavasti minun on myönnettävä syyllistyväni samaan. En muista, koska olisin viimeksi esimerkiksi ostanut jotain vaatteita koska ihan oikeasti tarvitsin ne. Minä halusin, en tarvinnut. Sama puhelimien kanssa. Nykyinen luurini on reilu vuoden vanha ja huomaan jo haikalevani uudemman mallin perään. Vaikka vanha toimii aivan loistavasti. Mutta kun siinä uudemassa olisi parempi kamera...
Olen viime aikoina miettinyt omaa käyttäytymistäni materiaa kohtaan siltä pohjalta mitä tahdon lapsilleni opettaa. Minä en tahdo että lapsieni ensimmäinen ajatus on aina että ostetaan uusi. Raha ei kasva puussa ja vaikka sinne sukanvarteen olisi jotain kertynytkin, niin rahan arvo ja sen arvostaminen on minun mielestäni yksi tärkeimmistä opeista joka meidän vanhempien tulisi lapsillemme opettaa. Myönnän itse syyllistyväni usein kauppareissuilla ostamaan lapsille jotain turhaa. Esimerkiksi smoothiet. Kun ei aina sieltä kaupasta tarvitse mitään ylimääräistä saada.
Nykypäivänä säästäminen tuntuu olevan vaikeaa, minun mielestäni ainakin oli. Mutta kun hetken ajan mietin mitä sitä kuukauden aikana tuli ostettua, huomasi miten paljon niihin turhiin "mielitekoihin" sai salakavalasti upotettua rahaa. Melkein joka kuukausi tuli ostettua jotain pientä kivaa sekä itselleni että lapsille. Niistä pienistä kivoista tuli nopeasti aika iso summa. Kun näihin heräteostoksiin kiinnittän huomiota ja jätän niitä tekemättä, saan kivan summan säätöön joka kuukausi. Samalla kun säästän rahaa niin opetan lapsilleni järkevää kulutusta. Kaikkea ei aina tarvitse saada vaikka kuinka haluaisikin. Miten vaikea tätä lausetta meidän aikuisten onkin välillä noudattaa!
Minua vähän hirvittää mihin tämä maailma on menossa kulutushysterian kanssa. Ostetaan ja omistetaan, se on se tärkein asia elämässä. Elämästä pitää nauttia ja toisille siihen kuuluu shoppailu ja materian haaliminen. Minä haluan kuitenkin, että minun elämässäni se nautinto ja ilo tulee pääasiassa jostain muusta kuin ostamisesta ja omistamisesta. Joskus on kiva ostaa heräteostoksia ja hemmotella itseään sekä lapsia. Sen kanssa olen ihan sinut, kunhan se on se joskus eikä useimmiten. Minulla on tässä vielä hyvin paljon opettelemista mutta pienin askelin kohti nuukuutta ja säästeliäisyyttä. Pienin askelin kohti järkevää ja vihreämpää kulutusta.
Me korjattiin kruunu. Se kelpasi pienelle prinsessalle oikein hyvin. Joskin kruunu ei pysynyt enää niin tukevasti päässä. Elvira kuitenkin totesi: Voin sitten toivoa vaikka joululupukilta uuden kruunun lahjaksi.

perjantai 13. tammikuuta 2017
Joskus on hyvä painaa mykistä-nappulaa.
Ajelin tänään töistä kotiin. Räpläsin autoradiota etsien jotain hyvää biisiä päättämään tämän työviikon. Vahingossa osuin väärään nappulaan ja koko radio hiljeni. Painoin vahingossa mute nappulaa ja olin jo klikkaamassa äänet takaisin päälle kun pysähdyin. Kuulostelin auton hurinaa, asfalttiin osuvia nastoja ja mietin, koska viimeksi on ollut näin hiljaista?
Elämä työpaikallani päiväkodissa on kaikkea muuta kuin hiljaista. Kotona kahden alle kolmivuotiaan lapsen kanssa on kaikkea muuta kuin hiljaista. Lasten mentyä nukkumaan yleensä tiskikoneen ja pyykkikoneen lisäksi pauhaa vielä televisio ja Netflix. Vain yöllä on hiljaista mutta siitä ei ehdi nauttimaan, uni saapuu heti kun pää osuu tyynyyn. Hiljaisuus, tuo niin vieras käsite tällä hetkellä.
Tunnistan itsessäni pienen tylsyyden ja hiljaisuuden pelkurin. Heti kun on hiljainen tai tylsä hetki minä vähintäänkin selaan facebookkia tai lueskelen blogeja. En oikeasti tiedä, koska minulla oikeasti olisi ollut viimeksi tylsää. Elämä on tällä hetkellä arkea, mutta ei todellakaan sellaista jossa ehtisi tylsistymään. Tänään kun istuin autossa puoli tuntia hiljaisuudessa, ajatukseni lentelivät ties minne. Se puoli tuntinen oli hetki ajatella. Käydä läpi viikon ja päivän tapahtumia. Haaveilla ja miettiä mitä tulevaisuudelta haluaa. Sen hiljaisen puoli tuntisen aikana keräsin energiaa ennenkuin hiljaisuuden rikkoisi kaksi rakasta lastani. Puoli tuntia vain minulle ja ajatuksilleni.
Joskus on hyvä pysähtyä. Hiljentyä ja istua alas miettimään. Antaa hetki vain itselleen mahdollisimman pienin ärsykkein. Tänään hiljaisen automatkan jälkeen olo oli kuin pienen terapiatuokion jälkeen. Minä oikeasti ehdin ajatella. Ilman ainuttakaan keskeytystä. Niin arkinen ja tylsä asia kuin autolla ajaminen voi olla jotain vielä enemmän. Taidan tästä lähin ajaa töistä kotiin aina hiljaisuudessa ja antaa ajatusten lennellä sekä levitä pisin ja poikin.
Äidiksi tulon jälkeen hiljaisuuden arvostaminenkin on noussut aivan eri tasolle mitä se ennen oli. Ennen lapsia hiljaisuus oli pelottavaa ja yksinäistä. Lastensaannin jälkeen se on luksusta. Lapsiini ei ole nimittäin ohjelmoitu mykistä nappulaa vaikkakin tuo tälläkin hetkellä pyörivä Pikku Kakkonen näyttäisi toimivan aika hyvin.
Ihanaa viikonloppua kaikille! <3
tiistai 10. tammikuuta 2017
Myydään taapero! Tarkemmat tuotetiedot ilmoituksessa.
Toimii vaihtelevasti. Polttoaineeksi näyttäisi parhaiten maistuvan sokeri mutta pitkäaikaisen ja toimivan koneen halutessaan kannattaa tankata joskus myös kaurapuurolla ja perunalla. Kaupan päälle saa tai oikeastaan joutuu ottamaan yhden tulpan. Kuuluu siihen päähän josta tulee kirkunaa ja huutoa. Suositeltavaa hankkia vaihtotulppa jos toinenkin, kone saattaa jumittaa oopperaraivo asetukselle jos tulppa sattuuu olemaan hukassa.
Käyttöohjeet valitettavasti hukassa. Tarkkaa merkkiä ja mallia ei ole tiedossa, selviää kuulemma ajan kanssa. Käyttöohjeita voi yrittää googlettaa hakusanoilla "kuinka selvitä uhmasta" ja "kun äidin hermot katkeaa". Itse en ole löytänyt vielä täysin yhteensopivaa ohjeistusta tämän taaperon kanssa mutta ehkä teikäläisellä käy tuuri!
AV:t ja YV:t voi jättää kommenttikenttään. Tarkempia mittoja ei valitettavasti ole saatavilla kun joku allekirjoittanut on unohtanut varata vuosihuollon aka neuvolan.
Hintapyyntö: Sovittavissa, tarjoa rohkeasti! Eiku hetkinen, nyt tuo kone lepää ihan hiljaa. En sittenkään tiedä, kyllähän tämä vempele aiheuttaa harmaita hiuksia aika paljon mutta tunnearvo on kyllä äärettömän suuri. Ehkä ei sittenkään ihan vielä ole oikea aika myydä...
Jos kuitenkin kiinnostuksesi heräsi niin suosittelen kokeilemaan huomenna uudestaan. Uusi päivä, uudet kujeet ja uusi uhma. Huomenna taapero on hyvin mahdollisesti taas myynnissä!
maanantai 9. tammikuuta 2017
Onko meidän lapset oikeasti tässä? Surullista ja samalla niin helpottavaa.
Katson haikeana kuvia odotusajalta. Valtavaa vatsaani ja turvonneita kasvojani. Vaikka loppuodotus ei ollut todellakaan mitään ihanaa, niin voi miten kaipaankaan sitä aikaa! Sitä tunnetta kun se kauan odotettu positiivinen raskaustesti tulee. Sitä tunnetta kun ensimmäisen kerran kuulee laukkaavaan sykkeen dopplerin kautta. Kaipaan vauvan ensimmäisiä hentosia liikkeitä vatsassa. Jopa niita ihan pirun kipeitä potkuja ja supistuksia. Kaipaan raskausaikaa. Eikö oikeasti enää koskaan?
Täytän parin kuukauden päästä 24 vuotta. On haikeaa ja jopa vähän surullista ajatella että meidän lapset ovat nyt tässä. Olen 23-vuotias ja elämän mullistava vaihe on nyt koettu. Se, mistä se kaikkein tärkein alkaa. Toisaalta koen myös suurta helpotusta haikeuden ja surun ohella. Ei enää ikinä odottamista koska odotus alkaa. Ei keskenmenon pelkoa. Ei koliikin pelkoa. Ei vauvavuotta. Mutta silti. Eikö enää koskaan ensi tapaamista ja pientä tuhinaa rinnalla?
Koskaan ei voi sanoa ei koskaan mutten rehellisesti pode tippaakaan vauvakuumetta vaikka olo hieman kaiho onkin. En todellakaan jaksaisi kolmatta vauvavuotta juuri nyt. Ehkä en enää koskaan. Tuntuu helpottavalta ajatella että tästä tämä arki vain enää helpottuu. Helpottavalta ja samaan aikaan niin surulliselta. Lapset vain kasvavat isommiksi ja tämä päivä on huomenna jo entinen. Muistossahan ne säilyy, mutta tuskin olen ainoa joka välillä miettii mitä muka siitä vauvavuodesta muistaa. Väsymyksen, stressin ja babybluesin takia muistot tuntuvat hieman hämäriltä. Aivan kuin ne olisi pienen verhon, parin kaljan humalan takana jossain aivojeni sopukoissa.
Tässä surussa ja kaihossa on myös yksi aivan älyttömän upea puoli. Oli hetki, jolloin oikeasti rukoilin ettei ehkäisymme pettäisi. Ainut varma ehkäisy on selibaatti ja pelkäsin mitä tapahtuisi jos minä olisin se yksi tuhannesta jolla kierukka pettäisi. Oli aika, jolloin en oikeasti tiennyt mitä tekisin jos vahinko kävisi. En ikinä koe pystyväni aborttiin mutta oli aika kun en tiedä olisinko kestänyt enää uutta vauvaa.
Mutta nyt kaikki on paremmin. Suren ja surun kautta tiedän olevani valmis vaikka uuteen vauvaan jos kohtalo niin päättäisi. Kierukka edelleen on paikoillaan ja tulee olemaan luultavasti vielä kauan. Ehkä aina. Mutta enää ei ole tarvetta ruveta nunnaksi ja muuttaa luostariin. Ja se tuntuu hyvältä. Pienen kaipuun vierustoverina.
Kaipaatko sinä raskausaikaa? Onko teidän lapsilukunne täynnä?
Follow my blog with Bloglovin
sunnuntai 8. tammikuuta 2017
Äitiyden huippuhetki vol. miljoona!
Aina välillä tulee sellaisia hetkiä, kun tekisi mieli antaa itselleen pienet aplodit. Pienet sarkastiset taputukset samalla kysyen: miten meni noin niinkuin omasta mielestäsi? Minulla näitä hetkiä tulee niin usein että osaan jo ottaa ne huumorilla. Tälläisen hetken tullessa vastaan naurahdan ja samalla totean voihan lapsi raukat millaisen äidin olette itsellenne saaneet. Ellei juuri sillä hetkellä naurata (ei todellakaan aina...) niin kyllä sitten hetken päästä. Itselleen nauramisen taito on yksi elämän tärkeimmistä taidoista! Eilen oli taas hetki jolloin ihan pikkuisen vaan säälin lapsiani ja nauroin hyvälle yritykselleni olla vanhempi...(Viime kerralla rikoin lapseni lumiukon..! )
Eilen aamulla Matilda heräsi hivenen lämpimänä. Yskä oli jatkunut jo pari päivää ja muutenkin koko perhe tuntuu olevan enemmän tai vähemmän räkänokkia. Iloista ja liikkuvaista lasta tuijotellessani totesin että njääh, sillä mitään kuumetta ole. En jaksa mitata turhaan kun se kuitenkin on kamalan tappelun ja taiston takana. Omat sormeni vaan taitavat olla jäässä ja siksi tyttö tuntuu hivenen lämpimältä. Yskää lukuunottamatta aivan normaalin oloinen. Sen enempää asiaa pohtimatta ja surematta päivä jatkui normaalisti. Käytiin pihalla peuhaamassa lumihangessa ja painuttiin päiväunille. Päiväunet pienemmän kohdalla olivat levottomat ja yskäiset. Vähän on kyllä lämpöinen muttei sen kuumempi kuin aamulla...No jos nyt sitten mitataan varmuuden vuoksi. Ja mittariin pamahti 38,6.
Hupsista. Voi raukkaparka. Pieni aivan kuumeessa ja äiti raahannut raukan pihalle. Jossa muuten sai ihan muutaman lumpipesun itseltään kun ei oikein osannut heittää lunta sinne minne halusi. Mahtoi jääkylmä lumi tuntua mukavalta kuumeisella naamalla...Millainen äiti ei huomaa lapsensa olevan kuumeessa!? Kyllä se ajatus mielessä kävi, mutta eihän hän nyt ihan niin kuumalta tuntunut...
Olen niin tohelo että ihan naurattaa. Lapsiraukat kun ei edes sairastaa rauhassa saa...Ja toisaalta on hyvä ripustautua myös siihen ajatukseen että pienillä lapsilla kuume saattaa nousta hyvinkin nopeasti. Mutta kun meinasin sen jo aamulla mitata..Onneksi ei ollut pakkasta kuin muutama aste. Ja päästiinpähän edes hitusen nauttimaan tuosta lumesta. Tänään kun tietenkin on sisäsairastelupäivä ja huomenna tai ylihuomenna sitä lunta ei sitten taida enää ollakkaan!
Tekevälle sattuu.
Tälle äidille ja sen kahdelle tytölle näyttää sattuvan vähän useamminkin.
lauantai 7. tammikuuta 2017
Kun lapset nukkuvat niin äiti ei todellakaan siivoa.

perjantai 6. tammikuuta 2017
Kumpa unikoulu olisi jätetty pitämättä.

torstai 5. tammikuuta 2017
Kaiken takana on Laura.
Nimi: Laura
Syntymäaika: 12.04.1993
Asuinpaikkakunta: Turku. Kotoisin Liedosta.
Horoskooppi: Päköpää eli oinas
Perheeseen kuuluu: mies ja 2 lasta. Elvira 10/2013 ja Matilda 06/2015. Mies on taasen vuosimallia 01/1992. (Eilen oli muuten meidän 4-vuotis seurustelu päivä. Tai oikeastaan 4 vuotta tulee kuluneeksi siitä kun aloimme tapailemaan. 4 vuotta ja 2 lasta...Meidän perhe ei siis saanut alkuaan ihan niin perinteisesti.


Luonteeltani olen: Iloinen. Kaikesta marinasta ja nurista huolimatta aika positiivinen tapaus! Niin ja kovaääninen...Sekä vähän sellainen hälläväliä kyllä tästä selvitään tyyppi. Niin ja jos mieheltä kysyisi niin hän varmasti vastaisi tähän ailahtelevainen mutta sen kai saa pistää hormonien piikkiin!? Varmuuden vuoksi jätetään kysymättä.
Omistan: Huonon huumorintajun (omasta mielestäni se on aivan loistava mutta tähän on hyvä nojata jos joku ei joskus tajua minun juttujani) ja kovan äänen. Sekä rakkauden ruokaan, tämä on tärkeä!
Ammatti: Lastenhoitaja monikulttuurisessa päiväkodissa.
Pelkään: Hämähäkkejä ja vähän pimeää. Liian jännän Criminal Minds jakson jälkeen olen kunnon vellihousu. Ei, en todellakaan ikinä katso kauhuleffoja.

Olen koukussa: Popcorniin ja Netflix sarjoihin. Sekä tähän blogiin. Niin ja huulirasvaan. Ja kahviin. Aamukahvi, sitä ilman me äidit kuolisimme.
Niin että tervetuloa vaan tänne Kaksplussan puolelle! Olen yhtä innoissani kuin lapseni bongatessaan Frozen tytöt jostakin tuotteesta. Eli todella innoissani. Blogia olen kirjoitellut reilu kolme vuotta ja nyt on aika tullut nostaa tämä harrastus nextille levelille täällä plussan portaalin puolella! Lupaan että meno jatkuu samalla tavalla kuten ennenkin. Huonoa huumoria, sotkuisia hiuksia ja vertaistukea inhimilliseen (joskus jopa huonoon..) vanhemmuuteen. Kirjoitusvirheiden ja kaaoksen kera.
Kolmen vuoden postauksia, minun luonnetta ja blogin aihepiiriä on vaikea tiivistää yhteen postaukseen. Joten suosittelen lämpimästi selaamaan postauksia sieltä, täältä ja tuolta. Tai ainakin suosituimmat top 3:
Ja somestakin minut löytää. Facebookista nimellä Tehtävänimikkeenä Laura ja Instagramista nimellä @tehtavanimikkeenablogi . Suosittelen helppouden takia tykkäämään blogin facebook sivusta, sinne linkitän aina kaikki uudet postaukset!

keskiviikko 4. tammikuuta 2017
Blogin uusi osoite!
maanantai 2. tammikuuta 2017
Kun unelmista tulee totta.
Olen kirjoittanut tätä blogia reilu kolme vuotta. Jo ensimmäisistä kirjaimista asti minulle oli haave. Salainen pieni haave, jonka toteutumiseen en oikeasti edes uskonut. Nyt 862 tekstiä myöhemmin voin älyttömän ylpeänä, innosta piukeena ja onnellisena todeta että tämä haave on nyt toteutumassa.
Blogin kirjoittajan nimike vaihtuu harrastuksesta sivutyöhön.
Blogini muuttaa Kaksplussan portaaliin eli Kaksplussan nettisivuille !
Eihän tämä oikeasti mitään työtä tule olemaan. Yhtä rakasta ja ihanaa harrastusta mitä tähänkin asti. Mutta silti, on tämä vaan niin mahtavaa! Samalla tutulla tavalla ja kaavalla jatketaan mutta vain eri osoitteessa.
Blogini tulee muuttamaan tällä viikolla. Tästä vanhasta osoitteesta tehdään uudelleen ohjaus Kaksplussan blogiini mutta kaikkein helpommin pääset seuraamaan uusia postauksia tykkäämällä blogin Facebook sivusta (KLIK) johon linkkaan aina uusimmat postaukset.
Ahh tuntuupa hyvälle nyt vihdoin viikkojen odotuksen jälkeen päästä hehkuttamaan tätä salaisuutta. Toisaalta tämä salailu oli myös kutkuttavaa, ihan kuin raskausuutisten pihtaaminen sinne np-ultraan saakka! Seuraava postaus tuleekin sitten keskiviikkona uudessa osoitteessa! Käyn kyllä täällä vielä huutelemassa kun saadaan muutto kuntoon ja oikea osoite esille!
Ihanaa alkanutta vuotta kaikille!
Parempaa aloitusta ei tälle vuodelle olisi voinut toivoa!