Pliis, kasvattakaa niitä lapsianne!

Eilen töissä iltpäivällä olimme aivan kaikessa rauhassa ulkoilemassa lasten kanssa. Päiväkodin aidan taakse ilmestyi kaksi hieman vanhempaa poikaa, ala-asteikäisiä. Pojat juttelivat lasten kanssa ja ajattelim heidän olevan tuttuja. Hetken päästä kuitenkin minulle tultiin kertomaan että isot pojat pilkkasivat päiväkodin lapsia.

Sisälläni kiehahti ja sisäinen leijinaemoni päivähoitolapsiani kohtaan nosti päätään. Lähdin tarpomaan kohti aitaa samalla itseäni rauhoittaen. Maltti on valttia, muista että sinä olet aikuinen...

Juttelin tovin poikien kanssa. Pyysin heitä toistuvasti poistumaan tuloksetta. Keskustelun lomassa selvisi toisen olevan viidennellä luokalla, toinen oli hieman nuorempi. Käytin argumentin raukkamaista kiusata pienempiä mutta sekään ei tehonnut. Pojat jättivät lapset rauhaan mutta keskittyivät minulle vänkäämiseen ja uhitteluun. Ärsytys nousi ja jouduin oikeasti kerämään kaikem ammattitaitoni jotta pysyin tyyninä. Onneksi olin töissä, jos näin olisi tapahtunut vapaa-ajalla tuskin olisin pysynyt niin tyyninä...Lopulta pyysin lapsemme kauemmaksi aidasta ja lähdin pois tilanteesta. Hetken päästä huomasin poikien antavan periksi ja kävelevän kauemmaksi päiväkodista.



Tuli aika lähteä kotiin ja parkkipaikalle kävellessäni näin pojat viereisen kerrostalon pihalla leikkimässä parin kaverin kanssa. Kävelin ohi kunnes kuulin huudon hei sinä! Kun käännyin poikiin päin, näin kaksi oikein kaunista keskisormea heilumassa suuntaani. Vilkutin kauniisti ja jatkoin matkaani.

Samalla mietin että mikä ihme heidän kasvatuksessaan on mennyt pieleen. Ensin kiusataan pienempiä, sitten vielä haistatellaan aikuiselle. Ihmiset, kasvattakaa niitä lapsianne. Opettakaa käytöstapoja, toisista huolehtimista ja kunnioitusta vanhempia kohtaan.

Tiedän, aina se ei ole kasvatuksesta kiinni ja siksi lisäänkiin: jos ikimaailmassa minun lapseni käyttytyvät noin niin olkaa kilttejä ja komentakaa. Minun lapsiani saa muutkin komentaa. Se olisi enemmän kuin suotavaa jos he perseilevät. Ja jos se ei auta, tuokaa kädestä pitäen heidät kotiin. En vielä tiedä mitä sitten tekisin, mutta onneksi minulla luojan kiitos on vielä vuosia aikaa hioa sotasuunnitelmaani tälläistä tilannetta varten. Toivon kyllä täydestä sydämestäni ettei minun lapseni ikimaailmassa käyttäisi näin ketään kohtaan.

Ja tarkkailkaa niitä kultamurujanne. Olkaa kiinnostuneita ja kyselkää kuulmisia sekä tekemisiä. En voi uskoa että tälläiset kaverit ihan herranenkeleitä kotonakaan tai koulussa ovat...Tosin meillä vanhemmilla on joskus vähän eri käsityksiä kasvatuksesta, rajoista ja käytöstavoista.

Kyllä kolahti ja ottaa edelleen pattiin. Olisi tehnyt mieli sanoa pari valittua ja ei ehkä niin valittua sanaa näille kahdelle sankarille. Kieltämättä oli aika haastavaa olla alentumatta lapsen tasolle ja haistattaa pitkät. Mitäpä se olisi pojille opettanut, niinpä. Eipä ainakaan hienoja käytöstapoja...Niin metsä vastaa kuin sinne huutaa, me aikuiset ei vain voida käyttäytyä tämän sananlaskun mukaisesti aina...

Saako sinun mielestä toisten lapsia komentaa?

Mitä sinä olisit tehnyt kyseisessä tilanteessa?

"Äiti, onko perse hedelmä?"

Elvira: Äiti, onko perse hedelmä?

Äiti: Ööö mitä sä sanoit!?

Elvira: Eikun persesika se olikin.

Äiti: Tarkoitatko persikkaa!?

Elvira: No niinhän mä just sanoin!

Ai että nautin kun saadaan tuo päiväkotiura kunnolla alkuun ja joukko muitakin aikuisia pääsee nauttimaan tästä kupeitteni hedelmästä (Ei perse, ei persesika. Ihan vain lapseni) ja hänen jutuistaan. Kyllä oli äidillä pokassa pitelemistä eilen iltapalapöydässä. Luojalle kiitos netistä, saa kyseinen neitokainen sitten vuosien päästä nauttia näistä sutkautuksistaan hääpäivänään vanhempien maljapuheen muodossa.

P.s Säilytyslaatikoiden voitto osui tällä kertaa postauksen viimeiselle kommentille, MATILDE olen sinuun yhteydessä sähköpostitse!

Jokainen vanhempi tarvitsee tukiverkoston itselleen. Edes pienen.

Kaupallinen yhteistyö. En hyödy linkkien klikkaamisesta.

Kun reilu neljä vuotta sitten tein positiivisen raskaustestin, en epäröinyt hetkeäkään ettenkö olisi siihen valmis. Tiesin, että kyllä minä ja me siihen pystyisimme. No okei, sillä hetkellä tiesin että kyllä minä siihen pystyisin koska meitä ei vielä ollut, mutta kun isi päätti epäröimättä jäädä siihen tiesin että kyllä me selvitään. Lapsen saaminen on aina elämän mullistava ja päälaelleen heittävä tapahtuma. Minusta huokui alusta asti kuitenkin varmuus asioiden järjestymisestä. Pelotti, mutta tiesin että kyllä kaikki menisi hyvin. Olen luonteeltani sellainen pärjääjä tyyppi, suosta noustaan vaikka olisi jo kaulaa myöden liejussa. Luonteestani huolimatta tästä varmuudesta ja lähes naiivista luottamuksesta saan kiittä tukiverkostoamme. Joka on kerrassaan upea.

Muistan edelleen miten isäni sanoi minulle kerrottuani hänelle raskausuutiset. Kyllä sinä pärjäät. Yksinkin. Se lohdutti ja lämmitti koska vahinkolasten vanhempien parisuhteiden onnistumisprosentti oli huhujen mukaan aika surkea. Tiesin, että vaikka miten kävisi niin minun perheeni olisi siinä. Isäni, äitini ja siskoni. Omat isovanhempani ja liuta kavereita. Odotin elämäni muuttumista rauhallisin mielin.



Vaan miten kävikään, hullun nopeasta alusta huolimatta hän päätti jäädä. Ja hän on siinä edelleen. Parisuhteen ja perheen perustaminen samanaikaisesti on ollut haastavaa. Kun ei tunne toista kunnolla, on haastavaa rakentaa kotia ja perhettä toisen kanssa. Mutta me selvittiin, me tehtiin se. Vaikka välillä hieman päätä seinään saatettiin hakatakkin. Ja tiedättekö, minä en usko hetkeäkään että olisimme tässä ilman upeaa tukiverkostoamme.

Kaikki vanhempamme, isovanhempamme ja sisaruksemme asuvat lähellä meitä. Pisin automatka sukuloimaan on n. 40 minuuttia. Loput löytyvät oikeastaan 20 kilometrin säteellä meidän ympäriltä. Jo se pelkkä tieto että joku auttaa kun tarvitsee, on auttanut meitä ihan älyttömästi. Ja ihan konkreettistakin apua olemme tottakai saaneet. Mikä sen parempaa luksusta kun pääsee joskus istumaan valmiiseen ruokapöytään tai saa hetken kahdenkeskeistä aikaa rankan arjen keskellä. Jos meillä ei olisi tukiverkostoa, olisimmeko me koskaan ehtineet kunnolla tutustua toisiimme? Olisimmeko saaneet vauva-arjen keskellä rakennettua kestävää parisuhdetta jos olisimme aivan yksin? En usko, ja onneksi ei tarvitse ikinä tietääkkään. Pelkkä tieto siitä, että tuolla on kasa rakkaita ihmisiä jotka tarvittaessa auttaisivat sai arjen tuntumaan helpommalta.

Suomessa vallitsee aika vahvasti hoida omat lapsesi kulttuuri. Erityisesti me vanhemmat tunnumme ylläpitävän sitä itse. Jos lapsia hankkii, ne on itse myös hoidettava. Podetaan huonoa omatuntoa lapsen yökyläreissuista, rauhallinen ravintolailallinen menee kelloa vilkuilessa jotta ei vain olla liian kauan lasten luota pois. Minusta on ihanaa miten omistautuneita me olemme vanhemmuudelle ja omille lapsillemme mutta silti, kyllä me kaikki tarvitsemme joskus hengähdystaukoa arjesta. Joskus on ihan okei olla itsekäs ja tehdä asioita vain itsensä ja parisuhteensa takia. Ja vaikka lapset kuinka rakkaita ovakin, niin pakko myöntää että pieni hengähdystauko arjesta on joskus enemmän kuin paikallaan. Pienen vain Laura ajan jälkeen on äiti Laura taas paljon iloisempi ja pitkähermoisempi.

Meillä on aivan upea tukiverkosto mutta valitettavasti kaikilla ei niin ole. Toiset vanhemmat ovat oikeasti aivan yksin, ei ketään joka edes kauppareissun verran katsoisi lasten perään. Minä en usko että olisimme selvinneet ilman tukiverkostoa näin hyvin, joten nyt tahdon kertoa teille miten te, joilla sitä ei ole niin voitte saada itsellenne edes pienen osan siitä.



Pääsin tutustumaan Sitly.fipalveluun jota kautta me kaikki voimme saada pienen palan tukiverkostoa ympärillemme. Palvelun tarkoitus on saattaa yhteen asuinalueesi vanhemmat sekä lastenhoitajat. Babysitter palveluun voi siis rekisteröityä joko hoitoa tarjoavana lastenhoitajana tai vanhempana, joka etsii lapsilleen luotettavaa lastenhoitajaa. Palvelu listaa kaikki lähelläsi olevat hoitajat ja löytäessäsi sopivan, voit ottaa häneen yhteyttä palvelun kautta.

Kun silmäilin palvelua tarjoavia lastenhoitajia niin mietin että vau, onpa huippu juttu! Suurella osalla palvelun hoitajista näytti olevan jotain lapsiin liittyvää opiskelua tai työtä taustalla ja se kyllä lisää luottoa hoitajaa kohtaan. Tuntuu myös ihanalta ajatukselta että he, joilla ei ole tukiverkostoa ympärillä löytäisivät jonkun pitkäaikaisen hoitajan lapsilleen. Tai ehkä vieläkin enemmän, jopa ystävän itselleen.

Minä en tiedä mitä ilman tukiverkostoa meille olisi käynyt. Olisimmeko yhdessä? Näin onnellisia? Olisiko meillä enemmän kuin yksi lapsi? En tiedä, ja onneksi ei tarvitsekkaan. Parisuhde joutuu koetukselle pienten lasten kanssa. Joskus on hyvä ottaa pieni tauko arjesta ja panostaa täysillä teihin. Tai vain itseesi. Jokainen meistä taarvitsee pienen palan luksusta arkeen aina silloin tällöin. On se luksus sitten rauhassa juotu kahvikuppi, ihana ravintolaillallinen tai kasvohoito niin yhdestä olen varma; vanhempana sinä olet aivan varmasti ansainnut sen.

Yheteistyössä Sitly fi palvelun kanssa.

Postausta muokattu. Palvelu ennen nimellä babysitter.fi ja postaukseen päivitetty uusi sitly.fi nimi.

Pukemisen ikuinen riemu...

Kaksi menee siinä missä yksikin. Höpöhöpö sanon minä. Ei ainakaan siinä tilanteessa kun pitäisi hymysuin lähteä lasten kanssa ulkoilemaan! Joku itkee, aina. Milloin on sukat huonosti, väärät kengät ja villasukatkin kamalan väriset. Harmittaa kun ei saa lähteä ilman housuja ulos. Varsinkin sillä punaisella sekunilla kun lapseni kuulevat lauseen äidin pitää ehtiä töihin, alkaa sen päivänen kiukuttelukarkausshow että eipä varmasti ole ennen nähtykkään. Joka_helvetin_aamu.

Takapihamme bussipysäkkiläisillä on varmasti hulvatonta joka aamu kun tarvomme lumihangen poikki parkkipaikalle. Ensin talsii kiukusta ja kiireestä huohottava äiti pientä uhmakasta taaperoa sylissä kantaen. Heti perässä hiihtää ulvova ja kitisevä kolmivuotias. Kun ei osaa, pysty ja kykene. Ei ainakaan useimpina aamuina.

Tänään aamulla kun lähdimme ulkoilemaan päätin että ei kiirettä. En hoputa kertaakaan, puemme kaikessa rauhassa. Josko edes viikonloppuisin pääsisimme sulassa sovussa ovesta ulos. Kaikki meni hyvin, niin kovin hyvin kunnes tuli aika pukea kengät ja hanskat. (Tosin tässä vaiheessa nuorempi huusi jo kurkku suorana keittiön lattialla koska sai eri kengät jalkaan mitä yleensä..) Hanskat, ne pirulaiset meni vääriin käsiin ja siitäkö vasta riemu sitten repesi. Kyllä pienen ihmisen elämä on rankkaa huusi isompi tyttäristäni. Kyllä vaan, ja eikä se siitä muuten helpotu!! Tiuskaisi äiti.

Makasi taapero lattialla. Makasi isompi lattialla. Huusivat kurkku suorana. Sitten hiljenivät. Nousivat ylös aivan muina miehinä ja päästiin vihdoin ulos. Tuskahiki ja kiukkuhiki poskilla punoittaen mutta kuitenkin. Ulkona oltiin ja kivaakin meillä oli.

Ne vaatteet eivät taida todellakaan mennä päälle ilman tuota huutoshowta. Luovutan. Katsotaan sitten viidentoistavuoden päästä uudelleen.

Ikuisesti iholla vol. 2 !

Vihdoin se on siinä ! Pitkään siinä meni, melkein kaksi vuotta että sen iholleni sain. Matildan nimen, syntymäajan sekä synnärillä otetun jalanjäljen.

Elviran jalanjälki on komeillut kädessä jo kolme vuotta mutta Matildan kohdalla se vain jotenkin jäi. Ja töihin paluun jälkeen aika on ollut arjessa ehkä ihan hivenen kortilla joten kesti ja kesti. Mutta nyt se on siinä. Ja voi että miten upea se on ! Voin oikein lämpimästi suositella Auralaista Ramia jos joku muu täällä Turun suunnalla suunnittelee tälläisen tatuoinnin ottoa. Hintakaan ei päätä huimaa, 40 euroa maksoi tämä ! Ja ei, tämä ei ole maksettu mainos vaan äärettömän tyytyväisen kuluttajan suositus!

Uunituoreena hieman tuvonnut, punoittava ja todellista tummempi mutta siltikin niin upea!

Onko teillä lapsiin liittyviä tatuointeja?

Väsynyt & räjähtänyt, mutta onnellinen äiti.

Minun piti tulla kirjoittamaan teille hauska teksti siitä, miten rakastan pieruverkkareita ja kotivaatteita. Kirjoitin, jumitin ja deletoin. Minun piti tulla kirjoittamaan teille teksti jossa pohdin miksi äitien ulkonäköä kritisoidaan ja miksi muka äitiys näkyy päällepäin niin kovasti aina. Kirjoitin kaksi lausetta ja deletoin. Olen jäässä, niin jäässä.

Työelämän ja kahden pienen tytön kasvattamisen yhdistäminen on joskus aivan hitokseen uuvuttavaa hommaa. Pää kolmantena jalkana juoksemista, kiirettä ja kesken loppuneita vuorokausia. Aivan hullun hommaa, mutta hullujahan me äidit ollaan.

Joka ilta kirjaimellisesti kaadun sänkyyn ja mietin miten muka saan itseni aamulla taas ihmisten aikaan ylös. Mutta joka ilta sinne sänkyyn kaadun hymy huulilla. Äitiys on rankkaa. Työssäkäyminen on rankkaa. Ja silti aivan parasta. Olen aina miettinyt mikä minusta tulisi isona. En ole koskaan omistanut unelma-ammattia. Tarhatädiksikin tavallaan vain ajauduin. Nyt lähiaikoina mietin että ehkä se minun unelma-ammattini olikin aina äitiys. Vaikka en itse sitä tajunut kuin vasta nyt. Tästä minä tykkään, tästä minä nautin ja tätä minä rakastan. Arkea ja perhettä. Mitään muuta en koe tällä hetkellä tarvitsevani. Sitä ihan tavallista ja arkista elämää.

Kahden rankan vauvavuoden jälkeen vannoin että tässä meidän perhe olisi. Kaksi on hyvä. Nyt kuitenkin viime aikoina olen haaveillut että ehkä vielä. Ehkä vielä yksi. Ainakin. Tämä on se mistä minä tykkään ja mitä minä haluan. Olla äiti. Vaikkakin välillä aika helkkarin väsynyt sellainen. Mutta onnellinen, koko ajan niin kovin onnellinen.

Onko isä velvollinen kustantamaan kotiin jäävän äidin elämän?

Tämä teksi syntyi kun törmäsin keskusteluun jossa äiti valitti perheenisän rahankäytöstä toisen vanhemman olessa kotona lasten kanssa.

Raha. Asia josta ei niin mielellään puhutä kovaan ääneen. Oli sitä tai ei. Mutta asia, joka meitä kaikkia naisia mietityttää varmasti jossakin kohtaa äidiksi tuloa. Joko jo ennen yrityksen aloittamista tai sitten vasta kun on aika vaihtaa vanhempainvapaa kotihoidontuelle. Miten selvitä taloudellisesti kun jää kotiin lapsen kanssa? Vanhempainvapaalla saatava summa oli vielä ihan kiva jolla tuli hyvin toimeen kun itse jäin äitiyslomalle. Mutta kotihoidontuki, sillä ei paljon asuntolainoja lyhennetä. En valita summan pienuudesta, sitä tyhjää parempi jota monessa muussa maassa on tarjolla. Mutta jos toinen vanhempi jää kituuttelemaan kotiin, onko toinen vanhempi hänestä silloin elatusvelvollinen? Kun perheeseen syntyy lapsia, tuleeko hänen ja minun rahoista meidän rahoja?

Aloitetaan mielikuvitusleikki päättämällä että kotiin kotihoidontuella kituuttelemaan jää äiti. Ihan vain siksi koska se nyt sattuu olemaan yleisempää kuin isän jääminen kotiin. Ja siksi koska silloin voin hitusen enemmän sisällyttää tekstiin omaa kokemustani.

Kun äiti jää lasten kanssa kotiin, tippuu hänen kuukausitulonsa. Ensin vähän, sitten vähän enemmän. On ehkä karsittava omista menoista. Kampaamoista, shoppailusta tai viikottaisesta leffareissusta tyttöjen kanssa. Kaikki rahat ehkä menevät elämiseen, vaippoihin ja auton vakuutuksiin. Ei jää sukanvarteen tai niihin ihaniin mielihalufarkkuihin. Pennin venytystä ja omien menojen karsimista jotta saat ne pakolliset jutut maksettua.

Samaan aikaan perheen isä käy töissä kahdeksan tuntia päivässä. Hänelle jää palkasta mukavasti vielä käteen pakollisten menojen jälkeen. Perheen ruokaostosten ja asuntolainan lyhentämisen jälkeen jää rahaa siihen kosteaan jätkien iltaan tai uusiin lenkkivaatteisiin. Totuttu elämänlaatu ei vaadi muutoksia lasten saannin jälkeen.

Äiti karsii omista menoista. Isä jatkaa samaa rataa kuin ennen lapsia koska hänen tulonsa eivät muuttuneet lasten syntymän jälkeen. Onko tämä reilua? Onko isä velvollinen karsimaan omista menoistaan jotta äiti saa säilyttää edes osan totutusta elämäntyylistään ja hankinnoistaan? Toinen kuitenkin tekee joka päivä töitä rahansa eteen kun taas samaan aikaan toinen "istuu" kotona ja leikkii ihanan jälkikasvunsa kanssa.

Jos lapset hankitaan yhdessä, heidät elätetään yhdessä. Piste. Tästä ei pääse mielestäni yli eikä ympäri vaikka kuinka yrittäisi. Sen sijaan arjesta jäävä "ylijäämä" on ehkä vähän kaksipiippuinen juttu. Tavallaan ajattelen että tottakai kaikki rahat ovat perheen yhteisiä ja yhteisistä lapsista ja heistä koituvista talouteen liittyvistä lovista "kärsii" koko perhe ihan yhtä paljon. Varsinkin kun se yleensä on vanhempien yhteinen päätös kuka jää kotiin lasten kanssa ja kuinka pitkäksi aikaa. Toisaalta taas ymmärrän hyvin ajatusmaailman että niistä omista tienesteistä jäävät rahat ovat niitä omia rahoja. Ymmärrän että ottaisi pattiin painaa niska limassa duunia toisen istuessa kotona.

On kumpi tahansa vanhempi töissä, on hän mielestäni kuitekin elatusvelvollinen kotona olevaan vanhempaan. Maksamaan ja kattamaan ne normaalit arjen kulut jos toisen valtiolta saamat rahat ei siihen riitä. Normaaleilla arjen kuluilla tarkoitan esimerkiksi ruokaa, hygieniatarvikkeita ja kaikkea välttämätöntä materiaa. Mutta toisen mielihaluostoksia, niitä minun mielestäni se työssäkäyvä vanhempi ei ole velvoitettu kustantamaan. Kun on kotihoidontuella kotona, niin ei välttämättä tarvitse käydä joka kuukausi kampaajalla tai ostaa puhelimen uusinta mallia jos vanha vielä pelittää ihan hyvin.

Me todellakin jouduttiin aikoinaan keskustelemaan raha-asioista. Mikä on siis erittäin hyvä! Kun me perustimme tai oikeastaan "perustimme" perheen, ei meillä ollut yhteistä suhdehistoriaa takana. Kun kahdesta erillisestä taloudesta tulee yhtäkkiä yhden perheen talous, on pakko hieman jutella tuloista ja kuluista. Meillä se ei kuitenkaan juurikaan aiheuttanut ikinä kitkaa parisuhteeseen. Minä lyhensin ja edelleen lyhennan asuntolainamme omasta palkastani, Tino maksaa yhtiövastikkeen ja tyttöjen hoidon. Äitiyslomalla ja kotihoidontuella lainan jälkeen tililleni jäi tuskin mitään tai tuli jopa miinusta, joten silloin myös ruokaostokset jäivät hänen kontolleen. Meillä toimi tyyli nimeltä äiti osallistuu mitä pystyy ihan todella hyvin. Ja toimii edelleen, lastenhoitajan ja rekkamiehen palkat eivät ole ihan samansuuruisia. Tosin eipä ole työpäivien pituudetkaan ja työajat joten tunnen itseasiassa itseni aika rikkaaksi tässä asiassa. Mutta minä olen ollut aina todella nuuka ja säästäväinen, en tiedä mitä mieltä työssä raatava osapuoli olisi ollut jos esimerkiksi olisin tilipäivänä tuhlannut omaisuuteni zalandoon ja sen jälkeen ruokakaupassa aina toitottanut ei oota.

Ja nyt ehkä sohaisen muurhaispesään vielä lopuksi, mutta täytyy myöntää etten myöskään ole ikinä ymmärtänyt kotiäitejä. Ja tarkoitan nyt heitä, jotka ovat oikeasti koko elämänsä kotona lasten kanssa puolisonsa elätettävinä. Elätettävänä olemisessä ei ole mitään väärää, en minä sitä. Mutta mietinkin niitä taloudellisia asioita. Miten naiset uskaltavat? Nykypäivänä valitettavasti yhä useampi parisuhde ja avioliitto päättyy eroon. Mitä sitten jos ero tulee vaikkapa vähän vanhempana ja eläkettä ei ole kerennyt kertymään oikeastaan yhtään koska on aina hoitanut lapsia kotona?

Raha aiheuttaa aivan turhan paljon riitaa parisuhteissa. Lapset ovat vain hetken pieniä ja se aika on turha käyttää tappeluun jostain niin turhasta vaikkakin välttämättömästä; rahasta. Lapset on hankittu yhdessä, heidät elätetään yhdessä. Sen jälkeen molempien pitää olla valmiita kompromisseihin yhteisen onnen takia. Joustamaan ja tulemaan vastaan. Niin niissä "omissa rahoissa" kuin ostoksissakin.

Tapellaanko teillä raha-asioista? Olen kuullut että yksi toimiva ratkaisu on ollut yhteinen tili johon molemmat siirtävät tietyn prosenttimäärän omista tuloistaan aina tilipäivänä. Näin molemmat osallistuvat tavallaan yhtä paljon talouden pyörittämiseen vaikka tulot olisivat täysin erit. Enemmän tienaava siirtää ehkä enemmän, mutta samalla hänelle jää myös enemmän sinne sukanvarteen omia juttujaan varten. 

Toisilla toimii toinen, toisilla toinen. Mitä mieltä sinä olet asiasta? Miten teillä raha-asiat hoidetaan toisen ollessa kotona lasten kanssa? Onko teillä yhteiset vai omat rahat?

Rakkautta on rakastaa lapsiaan myös maanantaisin.

Rakkautta on nousta keskellä yötä etsimään unileluja.

Rakkautta on saada keskellä yötä kova isku pienestä pörröpäästä henkitorveen niin että joudut hetken haukkomaan henkeäsi.

Rakkautta on aamulla herätä siihen että pieni käsi lätkii naamaasi.

Rakkautta on herätä aamulla silmäpussit polvissa palvelemaan toisia.

Rakkautta on kerta toisensa jälkeen pyyhkiä (ei niin) kiltisti ne kaatuneet maidot lattialta.

Rakkautta on kerta toisensa jälkeen kuunella sanat ei, en halua, en osaa ja en pysty. Tai vain äääölöäääeiiiiiäääeiii älämölöä. Ooperana.

Rakkautta on pukea ulkovaatteet väkisin kertaa kaksi.

Rakkautta on kertoa (ei niin) kärsivällisesti kerta toisensa jälkeen miksi kumisaappaisiin pitää laittaa villasukat.

Rakkautta on uhata jättää taapero auton kyydistä kokonaan pois kun en väkisin turvaistuimeen saa (puolitoista vuotiaalla on aika uskomattomat voimat ja taidot tässä asiassa!)

Rakkautta on vastata (ei niin) kärsivällisesti kahden minuutin matkalla kaksi sataa kertaa kysymyskeen joko ollaan perillä.

Rakkautta on potea koko työpäivä huonoa omatuntoa huonosta aamusta ja luvata itselleen että iltapäivällä minä sitten olen ihan superkiva äiti!

Rakkautta on pyörtää lupauksensa nanosekunnissa iltapäivällä. Kaikkia väsyttää ja ikäväkin ollut. Kuulemma isiä.. Auts, rakkautta olisi antaa edes vähän sääliä äidille työpäivän jälkeen.

Rakkautta on rakastaa lapsiaan myös maanantaisin. Varsinkin kun maanantai tuntui tänään taas pistävän sitä parastaan. Rakkautta on myös myöntää että ehkä myös minä olin (taas kerran..) se pahemmin kiukutteleva kakkiaivo. Rakkautta on myös se, että lapset rakastavat minua siitä huolimatta. Myös maanantaisin. Ainakin vanhempi lapsistani totesi aamulla autoon päästyämme:

Äiti, mäkin sua. Vaikka me vähän riidelläänkin!

Joskus (tai vähän useamminkin) tuntuu että tuo kolme vuotias on meistä se kypsempi. Nyt kerään voimia pikkukakkosen ajan ja sitten lupaan oikeasti olla ihan super hauska ja läsnäoleva vanhempi loppu illan. Ainakin iltavilleihin saakka, sitten minun on taas oltava varmaan vähän kurja ja komenteleva. Ja ehkä hivenen heikkohermoinen, mutta armoa. Äitikin on iltaisin väsynyt.

Rakkautta on rakastaa tätä arkea niin että ihan itkettää. Eikä itku johdu kirjoituksesta huolimatta väsymyksestä ja huonosta päivästä. Huonosta päivästä huolimatta olen niin hitokseen onnellinen näistä lapsista. Tästä perheestä ja tästä elämästä.

Ihanaa alkanutta viikkoa teille kaikille vaikka maanantai onkin joskus vähän liian maanataimainen! <3

Lelulaatikot järjestykseen kuvien avulla! (+ARVONTA!)

Kaupallinen yhteistyö.

Älä tuo töitä kotiin on vinkki jota monet pyrkivät noudattamaan. Niin minäkin yleensä, mutta nyt päätin tuoda töitä kotiin ja vaikka itse sanonkin: aivan äärettömän mainio idea!

Olen tuskastellut jonkin aikaa lastenhuoneessa vallitsevan kaaoksen parissa. Päällisin puolin kaikki on ehkä vaikuttanut siistiltä, mutta lelulaatikoihin kurkatessa on nähnyt piilossa olevan kaaoksen. Barbiet, legot ja pienet kattilat sulassa sovussa aivan sekaisin. Olen huomannut että tyttöjen on ollut vaikea aloittaa leikkiä, kun leikkiin tarvittavat tavarat ovat sikinsokin eri laatikoissa. Lelujen järjestely oli turhauttavaa, vain pari viikkoa ja kaaos oli taas käsillä. Vaikka kuinka yritin valvoa ja ohjata siivousta.



Työpaikallani monikulttuurisessa päiväkodissa arjen kuvittaminen on avainsana jokaikinen päivä. Myös leikeissä. Lasten on helppo valita haluamansa leikki, kun lelulaatikoista löytyy samat kuvat mitä leikkiseinältä. Seinältä, jonne lapsi saa laittaa oman nimensä haluamansa leikin kohdalle ja sen jälkeen mennä etsimään lelulaatikon josta löytyy sama kuva. Tajusin että hei, tämähän toimii varmasti myös meillä kotona!

Soveltaen, itse leikkiseinän jätin tekemättä mutta lelulaatikoihin tulostin lelujen kuvat Papunetistä. Järjestelin lelulaatikot leikeittäin, nuket yhteen, kotileikkitavarat toiseen jne.. Ja teippasin tulostamani kuvat laatikoiden kylkeen. Niin simppeli ja niin toimiva: tyttöjen on nyt helppo katsoa mitä he haluavat leikkiä ja leikin loputtua kuva kertoo mikä lelu kuuluu mihinkin laatikkoon. Myös meille aikuisille! Hetki menee luultavasti tämän opettelussa mutta eiköhän se tästä!



Yksi avainsana lelulaatikoiden järjestyksessä pysymiseen on myös itse laatikot. Meillä lelulaatikkoina on paljon ikean expedit hyllyjen laatikoita mutta ne eivät ole kätevimmästä päästä. Menevät ruttuun, nuhjuiseksi ja ovat aivan valtavan suuria jos tiettyä lelusettiä ei olekkaan ihan hirveästi. Sain blogin kautta meille uusia Orthexin värikkäitä SmartStore laatikoita ja taidan vaihtaa kyllä kaikki laatikkomme niihin. Pestäviä, pienempiä sekä kannellisia! Ja väriensä puolesta sopivat paremmin kuin hyvin lastenhuoneen lelusäilytykseen! Ehkä me nyt pikkuhiljaa opitaan siivouksen ja lelujen järjestämisen taito.

Joskus on näemmä hyvä tuoda töitä kotiin!

Ja pppst! Sinulla on mahdollisuus voittaa itsellesi tälläinen ihanan värikäs neljän säilytyslaatikon setti! Arvontaan voit osallistua jättämällä kommentin (sekä toimivan sähköpostiosoitteen!) blogin kommenttikenttään. Arvonta suoritetaan ensi viikon perjantaina 24.2 klo 20:00 !

Postaus toteutettu yhteistyössä Orthexin kanssa.

Tarhatäti tarvitsee ulkoiluttaa päivittäin.

Ihanaa viikonloppu! Omani alkoi eilen oikein mainiosti pussillisella irtsareita (vai irttareita!?) mutta aamulla heräsin aivan järkyttävän päänsäryn kanssa. Ensin ajattelin että syynä oli illalla hotkittu sokeri ja verensokerin heittely, mutta sitten tajusin että eilen oli sisäpäivä. Siispä lounas uuniin ja koko perhe ulkoilemaan!

Yksi aivan valtavan suuri etu päiväkodissa työskentelyssä on päivittäinen ulkoilu. Vaikka sää ei ole aina pelkkää aurinkoa ja lämpöä, on suuri etuoikeus kun pääsen joka päivä valoisaan aikaan ulkoilemaan. Saan raitista ilmaa "väkisin" joka päivä yhdestä kolmeen tuntiin. Mutta eilisen aamupalaverin takia aamu-ulkoilu jäi pois sekä aamuvuoron takia myöskin iltapäiväulkoilu! Ja sen kyllä huomasi. Olo oli nuutunut koko päivän!

Meillä päiväkodissa pyritään ulkoilemaan päivittäin edes pienen hetken. Pakkasrajojen paukkuessa tai kuten viimeaikoina maan ollessa peilijäässä joudumme kuitenkin joskus jäämään sisälle. Ja märällä kelillä joskus jäämme kyllä myös, se on kumma miten täydestä sadevarustuksesta huolimatta lapset voivat kastua ihan alushousuja myöden...Sisäpäivien vaikutuksen kuitenkin näkee heti lapsien lisäksi myös omassa olossa. Kyllä me aikuisetkin tarvitsemme päivittäin raititsta ulkoilmaa! Varsinkin, kun siihen on tottunut.

Odotan kyllä niin kovin kesää kun kotona saa vain avata takaoven ja painella lasten kanssa takapihalle leikkimään. Nauttia auringosta, lämmöstä ja grilliherkuista. Päiväkodissakin arki helpottaa kun pihavarustus kevään ja kesän myötä hieman vähenee. Lapsetkin lähtee ihan eri mielin ulos kun toppa- ja sadevaatteiden sijaan saa vetää päälle kevyen collegepaidan, lippalakin ja lenkkarit! Oi että, kesä tule jo!

Viikko isän kanssa.

Tytöt ovat saaneet viettää tämän viikon isin kanssa kotona. Tinolla on ollut koko viikon hiihtolomaa ja he ovat saaneet touhuta keskenään kotona. On iso etu, että isillä aina silloin tällöin on lomapäiviä tai vapaapäiviä keskellä viikkoa. Minä sain viettää tyttöjen kanssa keskenämme kuukausia, nyt on isin vuoro aina välillä. Vaikka parasta aikaa tietenkin on se kun olemme koko perhe koolla, niin on mielestäni hyvä viettää aikaa myös yhden vanhemman perheenä aina silloin tällöin. Ellei muuten, niin ainakin puolison panostusta arjessa oppii arvostamaan aivan eri tavalla kun se toinen ei olekkaan siinä.





 

Tytöt ovat selkeästi nauttineet ajasta isän kanssa. Ehkä vähän liikaakin, jos kehtaan näin ääneen sanoa. Tiedättekö, kun äiti on aina äiti. Ainakin pienille lapsille. Kieltämättä ehkä hieman kirpaisi tämän äidin sydäntä kun Matilda äidin kainalon sijaan valitsikin eräänä yönä isin kainalon. Ja kun kauppareissulta kotiin lähitessämme (olimme kahdella autolla liikenteessä) Matilda kiljui koko matkan iiiissshiiiiii. Raukkaparka joutui äidin autoon...Itsekästä tuntea näin, ja samalla myös niin vapauttaa kun tytöt eivät olekkaan niin riippuvaisia vain minusta. Sekä toki mahdottoman suloista, isi lapsiensa kanssa on äidille sitä jotain.



Mikä parasta, on ollut upeaa tulla töistä kotiin. Siisti koti ja valmis päivällinen. En pistä vastaa. Ehkä jos vielä jonain päivänä meille kolmas lapsi saa ja suo luvan tulla, on isin vuoro jäädä häntä tänne kotiin hoitamaan. Vaikka ei kyllä lastenhoitajan palkalla taideta ihan asuntolainaa ja kahden auton kustannuksia maksella jos perheen "elättäjä" jäisi kotihoidontuelle.

Olen myös saanut nauttia näistä postauksen kuvista kesken työpäivää. Työpäivän piristys kun kännykän näytölle pamahtaakin ne maailman tärkeimmät. Kyllä minulla vaan on käynyt tuuri kun tälläisen isän lapsilleni sieltä baarin tanssilattialta kaappasin.

Minä olen kaunis.

  

Mä oon kaunis, vaikka itse sanonkin.

Ja voin paljon paremmin

-Samuli Edelmann, Mun sydämellä on kypärä.

On päiviä kun katselen itseäni peilistä. Mietin miten voin olla 23-vuotias. Peiliin katsoessani tuntuu että olisin paljon vanhemman ihmisen kropassa. Arpia, venynyttä nahkaa ja rasvaa. Koko keho on vähän kuin kulahtanut ja elähtänyt elämisen tiellä. Oma peilikuva ei miellytä, vaikka kuinka yritän ajatella että ne jäljet ovat jälkiä jostakin kauniista. Ei se itsetuntoa kohota, kun vatsa pömpöttää välillä kuin puolessa välissä raskautta. Ei se itsetuntoa kohota, kun tuntuu että löysä iho ja makkarat pursuavat farkun kaulusten yli. Ei se itsetuntoa kasvata, kun ei aina osaa itseään rakastaa.

Näinä päivinä pukeudun lempivaatteisiini. Syön hyvää ruokaa ja nautin elämästä. Kun fyysinen puoli tuntuu olevan kuralla, on aika keskittyä siihen henkiseen puoleen. Minä olen ihana. Hyvä äiti, hyvä avopuoliso ja hyvä ihminen. Kaikkien virheideni kanssa.

Suurimman osan ajasta minä rakastan myös fyysistä Lauraa. Sitä Lauraa joka peiliestä takaisin katsoo. Olen upea, olen kaksi kertaa tehnyt jotain upeaa. Näin minä yleensä pystyn ajattelemaan itsestäni. Kantamaan itseni, roikkuvan nahkani sekä hivenen löysät rintani ylpeydellä. Mutta esimerkiksi tänään, naisten vaivojen tuoman turvotuksen ja herkuttomuuden huonon menestyksen takia tunsin itseni lähinnä norsuksi posliinikaupassa. Turvotti, vitutti ja turvotti vähän lisää.

Pienen itsesäälissä rypemisen jälkeen ryhdistäydyin, nostin katseeni omasta peilikuvastani kohti sitä kaikkein tärkeintä; lapsiani. Minä olen kasvattanut ja saattanut maailmaan nuo kaksi upeaa olentoa. Se, että vartaloni ei enää ole kauneusihanteiden mukainen (tosin ei kyllä ollut ennen lapsiakaan...) on ihan okei. Kauneusihanteet voisi ennen lasteni teini-ikää tunkea hyvin syvälle sinne minne aurinko ei paista. Maailman ja meidän naisten olisi aika toivottaa meidät kaikki tervetulleiksi juuri sellaisina kuin olemme. Pieniä, suurina, kovina tai pehmeinä.

Minä olen kaunis. Sinä olet kaunis. Me olemme kauniita. Arvilla tai ilman. Lapsilla tai ilman. Sinä kelpaat juuri sellaisena kuin Luoja tai hattivatti on sinut luonut.

Upean erilaisen kauneuden puolesta. Varsinkin sen sisäisen.

Ensikosketus päivähoitoon sai äidin ahdistumaan.

Tänään oli se päivä jota olin innolla sekä kauhulla odottanut. Päivä, jolloin astelisimme ensimmäistä kertaa päiväkodin pihaporteista sisään vanhempina. Vanhempina, joiden lapset tulisivat pian leikkimään sillä pihalla. Vanhempina, joiden olisi jätettävän lapset tavallaan tutuille, mutta siltikin niin ventovieraille ihmisille.

Tutustumisen päivähoitoon olisi tarkoitus pehmentää uuden arjen aloittamista. Saada lapsi osaksi sitä ympäristöä ja "perhettä" jonka kanssa hän tulisi pian viettämään suurimman osan valveillaoloajastaan. Lapsia se taitaa helpottaa, mutta tämän päivän tutustuminen sai tämän äidin ahdistuksen kohoamaan ihan uusiin lukemiin. Ei minun lapseni vielä ole valmis päivähoitoon. Tai oikeastaan äiti ei ole valmis laskemaan lastaan siihen kylmään maailmaan.

Lapset osaavat olla ilkeitä. Lapset osaavat olla julmia. Lapset osaavat kiusata, pilkata, töniä ja lyödä. Osaavat jättää ulkopuolelle leikeistä ja nauraa ivallisesti toisen epäonnitumisille. Tänään kun katsoin pientä kolme vuotiasta tytärtäni jännittyneenä sylissäni hänen seuratessaan tulevan päivähoitoryhmänsä toimintaa meinasin purskahtaa itkuun. Entä jos maailma ei olisikaan lempeä minun lapselleni? Entä jos hän ei viihtyisikään päivähoidossa? Entä jos häntä kiusataan?

Suutarin lapsella ei ole kenkiä. Lastenhoitajan lapsella on kenkiä aivan liikaa. Tiedän päivähoidon hyödyt ja nään ne omin silmin jokaikinen päivä. Mutta valitettavasti tämän ei niin kovin pitkänkään urani aikana olen saanut nähdä niitä varjopuolia. Kiusaamista, itkua ja vanhempien ikävää. Tuntuu pahalta ajatella että pian se pihalla nyyhkyttävä vanhempiaan kaipaava ja kotiin tahtova lapsi saattaa olla minun lapseni. Sattuu, sydämeen sattuu niin perkeleesti ja kyynelkanavia kihelmöi.

Päiväkoti tuntui ihanalta. Päiväkodintädin tuntuivat enemmän kuin ihanilta. Yksi heistä asuu jopa meidän pihapiirissä eli on tuttumme. Matilda oli heti kuin kala vedessä yhtään ujostelematta mutta Elvira, häntä tuntui niin jännittävän. Minua jännittää niin hänen puolestaan. Hän ei ole tottunut vanhempiin ja vauhdikkaisiin lapsiin. Omassa ryhmässään hän istui ja jännitti. Vauvojen ryhmässä hän oli kuin kotonaan. Oma iloinen itsensä joka säntäsi heti leikkimään. Isojen lasten ryhmässä hän tuntui niin pieneltä ja heiveröiseltä. Oli niin outoa ja pelottavaa nähdä hänet sellaisena kun kotona hän on aina se taitava ja iso isosisko.

Tiedän että kyllä se siitä. Kyllä kaikki hyvin menee ja kyllä ne lapset siellä viihtyy. Lapset tottuu, me vanhemmat totumme. Olimme tänään siellä ensimmäistä kertaa ja vain pari tuntia. En minä muuta olisi voinut olettaakkaan kuin hämmennystä ja ujoutta. Tiedän että uuteen arkeen totutteleminen vie aikaa niin vanhemmilta kuin lapsiltakin. Tiedän että tämä ahdistus katoaa ajan myötä ja kaikki menee hyvin. Tiedän, tiedän ja tiedän. Mutta voitaisiinko kelata tämä aika siihen kun kaikki on jo ihan hyvin ja uusi arki rullaa loistavasti eteenpäin? Tai pysäyttää koko kello, sekin sopii aivan loistavasti tällä hetkellä!

Ja maailma minä pyydän, ole hento lapsilleni. Lapset ovat vahvoja, mutta meistä vanhemmista en niin menisi takuuseen...

Kaikki tsemppijaxuhalikertomukset joista selviää etten minä ole yksin jännitykseni kanssa saa jättää kommenttiboksiin. Minä todella nyt tarvitsisin niitä <3 Kertokaa että te muutkin jännittäjämamit olette selvinneet hengissä päivähoidonaloituksesta.

Äidin #ootd ja kuulumisia!

   

Ihanaa sunnuntaita kaikille! Täällä Turun suunnalla ainakin ilman on aivan upea (ja jep, minä istun sisällä tietokoneella...) aurinko paistaa ja vain pari astetta pakkasta! Huomiseksi Foreca lupasi jopa +6 lämmintä, joko uskaltaa toivoa että talvi olisi tässä? Toisaalta aina se lumi on maaliskuussa vielä maahan satanut...

Toivottavasti kuitenkin ne kovimmat pakkaset on ohi nimittäin kävin tänään reklaamassa surkuhupaisat talvikenkäni ja nyt sitten olen ilman talvikenkiä. Reklamointi meni hyvin (kiitos teille jotka kommenteissa minua siihen rohkaisitte, reklamointi tai ylipäätänsä tyytymättömyyden näyttäminen ei ole minun vahvimpia puoliani!) ja sain ongelmitta rahani takaisin. Ehkä ensi viikonloppuna käyn metsästämässä uudet, toivottavasti hivenen laadukaammaat talvikengät ensitalveksi! Toivon todella ettei niitä enää tänä talvena tarvittaisiin ja nyt olisimme jo kevään kynnyksellä.

Viikonloppu on taas kulunut kuin siivillä. Kotona ei paljon ole ehtinyt löhöillä kun perjantaina oli kaverini luona Mary Kay kutsut, eilen olimme syömässä ja keilaamassa ja tänään Ikean lounaan ja päikkäreiden jälkeen menemme vielä mummilaan hieman juhlimaan. Kivan rauhallinen mutta kuitenkin niin menevä viikonloppu!

Huominen onkin aika jännä päivä meidän tytöille. Nimittäin menemme ensimmäistä kertaa tutustumaan heidän tulevaan päiväkotiinsa! Hieman katselemme ympärillemme ja kirjoitamme hoitosopimukset sekä sovimme tutustumiskäynneistä sekä hoidonaloituksesta. Meillä on kyllä aivan ihanne tilanne: vaikka hoito alkaa virallisesti 1.3 niin ensimmäiset  viikot äitini on vielä vuorotteluvapaalla ja he saavat rauhassa tutustua uuteen arkeen tyttöjen kanssa! Minua jännittää kyllä se uusi arki edelleen aika paljon, varsinkin kun kaikki muutokset tuntuu aina näkyvän meidän yöunissa...

Olen yrittänyt miettiä mitä kaikkea tytöille tarvii hommata ennen päiväkotiuraa mutta eipä meiltä taida uupua kuin vaatteiden nimikointi ja sisätossut. Tuplakuravaatteet aion kyllä hankkia, on paljon helpompaa kun hoidossa ja kotona on omat. Ei tarvitse tämän puupää äidin muistaa niitä aina maanantaina viedä takaisin...Jännityksen ohella kyllä odotan ihan hirveästi sitä tavallista päiväkotielämää. On ihanaa olla siellä "aidan toisella puolen" vanhemapana! Odotan jo innolla ensimmäistä vanhempainiltaa ja kevätjuhlia joissa saan olla työntekijän sijaan vanhempi. Varmasti rikastutan tällä myös osaamistani ja ajatusmaailmaani töissä. Ainakin ymmärrys ja empatiakyky toisia vanhempia kohtaan on kasvanut aivan älyttömästi omien lapsien myötä. Ennen lapsia omat mielipiteet olivat ehkä hivenen mustavalkoisia...

Nyt muuten kun pääsin tuohon reklamoinnin makuun niin näitä kuvia ottaessani huomasin kameranjalustani yhden osan olevan epäkunnossa. Eikun palauttamaan! Onneksi siinä on takuuta vielä jäljellä. On vaikea ottaa kuvia kun ei saa säädettyä jalustan korkeutta ollenkaan...Toivottavasti menee takuuseen tuo vika, vaikka eipä tuo kallis hankita ollutkaan. Silti, kuten kenkien kohdalla: Periaatekysymys!!

Ihanaa sunnuntaita kaikille, toivottavasti muuallakin Suomessa saa nauttia auringonvalosta!<3

Joskus arki on asenteesta kiinni.

Tässä kuvassa voisi nähdä väsyneen äidin. Hieman likaisia lastenvaatteita ja takkuisia hiuksia. Voi nähdä sotkuisen ja ei muodin mukaan sisustetun kodin. Mutta sen sijaan minä nään kuvassa..

Kaksi onnellista lasta ihanan ja touhun täyteisen hoitopäivän jälkeen leikkimässä väsyneen, mutta onnellisen äidin kanssa lääkäriä. Äiti on potilas, eikä todellakaan pistä vastaan leikkiä jossa saa vain maata. Ja oksentaa pottaan, miten ihanaa huomata miten upeasti lapset käsittelevät elämässään tapahtuneita juttuja leikin kautta. Sain oksentaa hyvin, hyvin monta kertaa ja se kieltämättä kuvastaa viikon sisäistä arkeamme aika hyvin. Tosin oksentaja ei milloinkaan ollut minä (JES!)

Päiväkodin sulkuvuoroa tehdessäni (kuten tällä viikolla) tuntuu etten aina ehdi kuin moikata lapsiani, ja sitten onkin jo aika mennä nukkumaan. Silti rakastan sulkuvuoroja, on ihana mennä töihin kun on jo valoisaa. On ihana lähteä töistä ihan kaikessa rauhassa, hiljaisesta päiväkodista. Varsinkin nyt kun huomaa kevään olevan jo kohta täällä! Viiden aikaan ei vielä ole pimeää!

Oksensin ja makasin. Annoin tarkastuttaa hampaani pienellä muovisella veitsellä ja tunkea sen jälkeen veistä kainalooni kuumemittarin virassa. Vain makasin, mutta olin siinä. Sen enempää ei äitiys vaadi työpäivän jälkeen vaikka joskus hieman korkealle sitä rimaa yrittää itselleen asettaa. Liian korkealle, se kun riittää että on lähellä ja läsnä.

Tänään leivänmurut, pyykit ja pölyt sai odottaa. Olin juuri siinä missä minua eniten tarvittiin. Olin juuri siinä mitä eniten itse sillä hetkellä tarvitsin. Olin lapsieni kanssa. Lähellä ja läsnä, jokaisen vanhemman tärkein ohjenuora.

Miksi sairaan lapsen takia töistä kotiin jääminen tuntuu väärältä?

Juuri kun istahdin aamulla sohvalle kahvi kädessäni, kuului television edestä viikon sisällä tutuksi tullut ääni. Yökkäys yökkäyksen perään. Ja itkua. Ei ole totta, juurihan koko perhe (miinus minä!) tässä mahautaudissa jo oli. Ja taas oli Matildan vuoro. Tolua, talouspaperia ja pyykinpesukone laulamaan. Sitten lapsi suihkuun ja soitto töihin, en pääse tänään tulemaan. Nuorin lapsistamme oksentaa. 

Olo oli kurja. Ihan tietenkin jo sen takia että lapseni oli kipeä, mutta myös senkin takia että pitäisi olla töistä pois. Meillä suomalaisilla on se tapa että töihin mennään vaikka pää kainalossa. Minä olen tälläinen. Ellei ole kuumetta, oksennusta tai kipsiä on työkuntoinen. Ainakin yleensä. Voitte siis arvata mikä morkkis seurasi tuota puhelua. Olen kotona vaikka en ole kipeä. Olen kotona sairaan lapseni kanssa mistä parempaa syytä kotona ololle ei ole olemassa. Silti olo on sellainen kuin jättäisin työkaverit pulaan ja vain laiskottelisin kotona. Miks, oi miksi?

Olo ei helpota yhtään kun näyttää siltä että oksennusta tuli vain sen kerran. Olisinkin ehkä voinut viedä lapset hoitoon ja lähteä töihin. Oikeasti en olisi, mutta koska tytöt ovat vielä helmikuun mammalassa niin tavallaan olisin voinut. Toisaalta en missään nimessä halua ottaa riskiä että mamma sairastuu tähän tautiin, sitten me olisimme pulassa. Vaikka nyt tarkemmin ajateltuna olisihan meillä vielä minun isoäitini joka varmasti tulisi apuun enemmän kuin mielellään siinä tapauksessa. Kuitenkin katsoin parhaakseni jäädä tyttöjen kanssa kotiin. Hieman pitkin hampain kylläkin. (Kotiin jääminen oli oikeasti todella fiksua kun tämä vatsatauti näyttää iskevän toisille todella kovaa: Elviralla kesti oksentaminen 6 tuntia, Matilda okseni lauantaina 2 kertaa ja tänään kerran. Isäntä sen sijaan 16 tuntia...)

Yritän olla potematta asiasta huonoa omatuntoa mutta se on vaikeaa. Sairaan lapsen paikka on kotona, mutta meidän tilanteessa sairaan lapsen paikka on viimeisen vuoden aikana ollut myös mammalassa. Kohta tämä herkku kuitenkin loppuu, ja on totuttauduttava siihen ajatukseen että kun tytöt sairastaa niin jompi kumpi meistä vanhemmista jää kotiin heidän kanssaan. Kipeää lasta ei voi viedä päiväkotiin, ei todellakaan edes tällaista kerran oksentavaa. Toimin siis tänään aivan oikein, mutta miksi se tuntuu niin pirun väärältä!? Varsinkin kun kyse on vain tästä yhdestä päivästä...

Mutta kiitos, oi kiitos kun tämä vatsatauti näyttää olevan tässä. Kiitos (KOP KOP KOP) kun minä en näemmä sitä saanut. Vaikka ehkä on liian aikaista sanoa...Vatsatauti, perheemme ensimmäinen vatsatauti. Aivan järkyttävän kamalaa.

Pelasta sinäkin pimppi.

Eilen vietettiin silpomisen vastaista päivää. Naisten kohdalla sana ympärileikkaus tuntuu liian kauniilta vaikkei sekään mikään sanojen missi ole. Pelasta pimppi kampanja auttaa naisia ja lapsia välttämään tämän kauhean kohtalon.

Kaksi lasta synnyttäneenä ja siitä muutaman repeytymän ja tikin saaneena en voi kuvitella tuota tuskaa mitä naisten silpominen tuottaa. Minun tikkini olivat vähäisiä, minun repeytymäni pieniä. Niitä ei oltu tehty likaisella ja ruosteisella partahöylällä. Minulla oli puudute kun se tapahtui ja minulla oli puudute kun ne kursittiin kasaan. Ja ne kursittiin kasaan eikä jätetty oman onnensa nojaan. Minä sain repeytymät ja jotain maailman upeinta. Niitä ei tehty minulle väkisin. Ja silti, ai saatana. Vessareissut pari viikkoa sen jälkeen, ai saatana. En siis voi kuvitellakkaan tuollaista kipua. Eikä kenenkään pitäisi joutua kokemaan sellaista.

Kahden pienen tytön äitinä en voi ymmärtää kuka tekee lapsilleen niin. Valitettavasti juurikin me äidit. Isät ja isovanhemmat. Ne aikuiset, joiden pitäisi olla turva ja tuki. Aikuiset riskeeravat lastensa hengen kamalan ja epäinhimillisen tavan takia. Mikään ei saa minua ymmärtämään tätä tapaa.

Jokainen meistä ansaitsee oikeuden omaan kehonsa ja sen koskemattomuuteen. Myös he tuolla kauempana. Me kaikki. Ihonväristä, asuinmaasta, koosta ja sukupuolesta riippumatta meillä on oikeus omaan kehoomme ja päätöksiin sen suhteen. Tai näin pitäisi olla. He tarvitsevat meidän apua.

Minä pelastin aamulla heti herättyäni pimpin. Tai ainakin autoin siinä. Pelasta sinäkin pimppi.

Lahjoittamaan pääset tästä.

"World Visionin silpomisen vastainen työ tarkoittaa muun muassa vaihtoehtoisten väkivallattomien aikuistumisriittien järjestämistä, perinteisten silpojien kouluttamista uusiin ammatteihin, turvallisten asuntoloiden rakentamista koulutytöille sekä nuorten, vanhempien, viranomaisten ja uskonnollisten johtajien kouluttamista tyttöjen oikeuksista ja silpomisen vaaroista." -Teksti lainattua World Visionin nettisivuilta.

Älypuhelimet pilaavat lapsuuden.

Olimme eilen tyttöjen kanssa retkellä lähiympäristössämme ja törmäsin hivenen surulliseen, vaikkakin jo aika yleiseen näkyyn: ala-asteikäiset lapset kavereiden kanssa ulkona eli naamat kiinni älypuhelimissaan. Missä nykypäivänä on se leikki? Kirkonrotta ja keppiheposet? Tämä kolmikko oli karkealla arviolla ehkäpä 2-3 luokkalaisia ja kaikilla hienot kosketusnäyttöpuhelimet kourassa. Kyllä, kyyläsin ja kyttäsin. Varsinkin siinä kohtaa kun yksi heistä näytti ottavan Matildasta kuvaa...No mutta takaisin asiaan.

Tälläisiä pieniä lapsia tulee nähtyä todella usein nykypäivänä. Kun minä olin ala-asteelle juoksin vielä lähimetsiä pitkin keppihevonen jalkojeni välissä. Leikin kotia, tein käpymutaruokaa ja elin lapsuuttani. Soitettiin lankapuhelimella kaveri ulos tai auta armias, mentiin ihan oikeasti ovelta hakemaan se kaveri. Ei laitettu watsappia tai edes sitä jo vähän tylsäksi ja vanhaksi käynyttä tekstiviestiä. Oikeasti leikittiin ja liikuttiin, eikä vain hengailtu luureja näpräten.

Olen sitä mieltä ettei ala-asteikäinen tarvitse puhelinta. Saatika sitä hienointa älypuhelinta. Sain itse ensimmäisen Siemens (muistatteko vielä tämän merkin!?) merkkisen simppukkapuhelimen viidennellä luokalla. Siinä muuten oli värinäyttökin, ai että! Näin jälkikäteen ajattelen etten olisi tarvinnut puhelinta vielä pitkään aikaan. Silloin olin toki erimieltä, koska kaikilla muillakin oli. Silloin kuitenkaan puhelimella ei juurikaan voinut tehdä muuta kuin kuunnella soittoääniä. Ja vaikka niiden rimputtaminen oli niin cool, niin ei niitä pariakymmentä piiipipiiipiiipiiiiiip sittoääntä jaksanut montaa kertaa läpi kuunnella. Luuri taskuun, leikkimään tai hyppimään trampoliinille.



Nykyajan puhelimet sisältävät niin paljon. Nettiyhteyksien ja appien myötä tarjonta on aika rajatonta. Lapset eivät tylsisty. Heidän ei tarvitse edes keksiä ulkona tekemistä koska puhelimet. Kärjistän ja yleistän, tiedän. Mutta pelottavan paljon olen nähnyt aina vain nuorempia lapsia luurit kädessä kaverin kanssa hengailemassa. Elämä kun ei ole siellä luurin sisällä, tämän saisi jokainen meistä muistaa. Myös allekirjoittanut.

Omat lapseni eivät ole lähelläkään kännykänostoikää. Eivät toivottavasti ole sitä ainakaan kymmeneen vuoteen. Jos asumme tällä asuinalueella lasten mennessä yläkouluun niin ehkä sitten on jo tarvetta puhelimelle. Koska yläaste on jo aika pitkän bussimatkan päässä. Jos lapseni kuitenkin saavat jo ala-asteella puhelimet niin pidän tasantarkkaan huolta, etteivät he lähde pihalle niiden kanssa pomppimaan. Tarkat rajat ja asetukset miten ja milloin puhelinta käytetään. Myös viihteenä tottakai, mutta rajoitetusti. Minä tahdon että minun lapseni leikkivät. Tai edes keskutelevat kavereidensa kanssa. Muistakin kuin metsästämistään Pokemoneista tai ottamistaan selfiekuvista. Minä tahdon että minun lapseni ovat lapsia mahdollisimman pitkään. Leikkiviä, liikkuvia ja mielikuvitusta käyttäviä lapsia.

Niin, hyvähän tässä meuhkata kun tämä aika (luojan kiitos) on vielä niin kaukana. Ja toisaalta, jos kaikilla muilla on jo ala-asteella puhelimet niin onko minulla sydäntä jättää lapseni ilman? Ehkä, mutta lapseni ulkopuolisena saa jo pienenä sekunnin kestävänä ajatuksena kyyneleet silmiini. Ehkä siis ei sittenkään ole.

Ja toisaalta, tuntuu niin tekopyhältä paasata puhelimien haittavaikutuksista ja oikean elämän hukkaamisesta kun oma naama tuijottaa ruutua monta tuntia päivässä. Ei pelkästään puhelimen ruutua, mutta onko telkkari tai tietokone yhtään sen parempi? Heti tylsän hetken koittaessa kaivan rakkaan joskin hieman kolhiintuneen Samsungin taskusta ja alan plärätä. Toisaalta, minä olen jo oppinut sen oikean elämän ja sosiaalisuuden. Lapset vasta opettelevat sitä. Eikä sitä kyllä parhaiten sieltä näytöltä opi. Minua pelottaa myös ihan hemmetisti se maailma, joka siellä ruudun takana on. Myös minun silmilleni osuu usein jotain mitä en todellakaan olisi tahtonut nähdä. Miten sitten suojelen lapsiani siltä kaikelta!?

Minkä ikäinen teidän mielestä tarvitsee puhelinta? Te joilla on jo sen ikäisiä lapsia, millä tavoin te rajoitatte puhelimen käyttöä? Millä tavoin vanhemmat ylipäätänsä pystyvät nykypäivänä rajoittamaan puhelinta esimerkiksi liittymän asetusten avulla? Minun nuoruudessani (josta muuten tuntuu oikeasti olevan ikuisuus kun näistä teknologia asioista puhutaan...) oli vain ne saldorajat..

Kyllä äiti huonosta kenkävalinnasta mielensä pahoitti.

Tiedättekö, tässä maailmassa kulutushysterian hillitseminen on tehty ihan mahdottomaksi. Tuotteita ei ole tehty kestämään kulutusta saatika aikaa. Osta uusi, osta uusi, osta uusi. Rahaa palaa, roskaa syntyy ja luonto kärsii. Ja juu, kyllä minä vähän mieleni pahoitin kun kolme kuukautta vanhat talvinkenkäni menivät rikki.

Ymmärrän ettei viidelläkympillä voi saada vuosia kestäviä talvikenkiä. Ymmärrän että joskus laadusta pitää olla valmis maksamaan. Tosin minun 12 euron new yorker tennarit ovat yhdet parhaista kengistäni. Käytetty vaikka miten mutta vain valkoinen väri on niissä hieman kärsinyt...Ei mikään muu. Mutta jos ostan itselleni 50 euron talvikengät niin voin kai olettaa että ne kestävät edes yhden talven!?

Ostin kengät aika lailla tasan kolme kuukautta sitten. Ne ovat olleet lähes päivittäin käytössä mutta kuitenkin aika vähällä käytöllä. En lenkkeile ne jalassa, töissäkin minulla on eri kengät. Eli kävelen niillä jotakuinkin parkkipaikalle ja takaisin joka päivä. Muualta kengät ovatkin hyvässä kunnossa, mutta pohja on kulumassa puhki. Oikeasti, pohja. Kukaan ei voi edes syyttää että olisin käyttänyt kenkiä väärin koska eikös kengillä ole tarkotuskin kävellä!?

Harmittaa ja ärsyttää. Enemmän ehkä ärsyttää. Miksi meille kuluttajille voidaan myydä mitä tahansa roskaa? Mistä voi tietää mikä tuote kestää ja mikä ei? Ostaessani kengät ne tuntuivat hyvältä jalassa ja ajattelin että kyllä ihan kenkäliikkeestä voi olettaa saavansa ihan ok tuotteita vaikkei koko tiliään niihin tahdo käyttääkkään. Mutta ei näemmä, aina ei voi voittaa.

Kyllähän näitä kenkiä vielä käyttää mutta tuo vaalea joka tuolta kuluman alta tulee esiin, on aika pehmeää. Että ei se ainakaan yhtään taida kulumista hidastaa...Ja voisin kuvitella että hetken päästä pohjan kautta alkaa vesi imeytymään. Suomen loskatalvina se ei ole kovinkaan hyvä juttu ettei kengässä ole kunnon pohjaa...Mutta en varmasti osta enää täksi talveksi uusia kenkiä, tuon vaikka sitten työkuomani kotiin ja hiihdän niillä loppu pakkaset!!!

Kuomista puheen ollen, siinä on kyllä kestävät kengät! Minulla töissä kolmatta vuotta eikä ole mennyt miksikään. Matildan kuomat taasen ovat nyt kolmatta talvea kolmannella lapsella käytössä ja vasta nyt pohjasta huomaa ihan pientä kulumaa. Päällisin puolin aivan uuden veroiset vielä. Eihän nuo aikuisilla ole niin kovin muodikkaat, mutta kyllä vaan niin mukavat ja kestävät! Eikä muuten jäädy varpaat edes paukkupakkasilla.

Jos minulla nyt kuitenkin lähtee pohja irti noista kengistä ja on aivan pakko ostaa uudet kengät vielä tänä talvena niin kommenttikenttään voi jättää suosituksia kestävistä talvikengistä! Olisi ihana jos ei ihan joka talvi joutuisi ostamaan uusia. Ja jos jotkut hyvät kengät suosituksia saa niin ehkä niihin sitten uskaltaisi satsata hieman enemmän myös rahallisesti!

Oletteko te joutuneet pettymään jonkun ostamanne tuotteen laatuun?

Ja vielä kerrän oi kyllä, minä niin mieleni pahoitin! Vaikka vähän täällä itselleni samalla naureskelen...Tälläinen wnb avautuminen ja mielensä pahoittaminen ei taida oikeasti olla minun juttuni :D mutta silti, ÄRSYTTÄÄÄ!