Miltä tuntui ensimmäistä kertaa jonottaa lapsen kanssa päivystyksessä?

Päiväkoti, tuo bakteerien pesä. Hoidon aloituksen jälkeen molemmat tytöt ovat olleet enemmän tai vähemmän sairaita. Maanantai iltana löysin itseni ja Elviran jonottamasta päivystyksessä tiheän ja apulihaksilla toimivan hengityksen takia. Olen aina kehunut julkista terveydenhuoltoa ja ollut siihen äärettömän tyytyväinen. Vaan neljä tuntia kestävän reissun aikana meinasi usko siihen loppu aika monesti.

Olimme päivystyksessä hieman ennen kahdeksaa ja kotiin pääsimme lähtemään hieman ennen puolta yötä. Jonottelua, odottelua ja jonottelua. Olin hyvin tympääntynyt kun pääsimme kotiin ja mietin miten tulisin tänne blogin puolelle avautumaan paskasta terveydenhuollosta ja siitä, miten pienen ihmisen kanssa kestää noin kauan saada hoitoa. Mutta en tule, koska ehtisin muutaman päivän ajan miettimään miten turhasta valittaisin.

Pääsimme vartin sisässä hoitajalle joka (ilmeisesti..?) arvioi jatkohoidon tarpeen ja kiirrellisyyden. Sen jälkeen pääsimme odottelemaan odotushuoneeseen jossa oli muitakin perheitä kipeine lapsineen. Emme odottaneet kovinkaan pitkää tovia, kun hoitaja tuli mittaamaan Elviran kuumeen, joka tässä ajassa oli kohonnut melkein 40 asteeseen. Kuumelääkettä naamariin ja hetken päästä pillimehu käteen. Ennen puolta yötä kävimme 2 kertaa lääkärillä, kerran hoitajan kanssa hengittelemässä jotain avaavaa lääkettä ja sitten pääsimme kotiin. Reissu kesti, mutta yöunien jälkeen tajusin että hyvinhän tuo päivystys toimii. Hitaudestaan huolimatta.

Jos haluaisin, meillä olisi vakuutukset joilla pääsisimme hyvinkin nopeasti hoitoon. Mutta jos kerran 3,5 vuodessa sitä päivystystä tarvitsee (KOP KOP KOP puupää), tuntuu turhalta maksaa siitä satoja euroja vuodessa. Ja kun tiedän, että kyllä lapset sitä hoitoa tarvittaessa saavat. Vaikka se maksaisi silloin tällöien yöuneni ja puuduttaisi pakaralihakseni.

Olen aika kyllästynyt ihmisten valitukseen. Jokaikisesta pienestä asiasta valitetaan eikä ymmärretä miten hyvin meillä asiat täällä oikeasti ovat. Itsekin meinasin tästä reissusta valittaa, kunnes tajusin että aikaa se vain on. Tärkeintä on, että sitä hoitoa saa. Emmekä me kuitenkaan sitä neljää tuntia joutuneet ihan tyhjän panttina odottelemaan vaan meitä hoidettiin pienissä "jaksoissa" jotta kaikki pienet potilaat saisivat hoitoa mahdollisimman rivakasti.

Törmäsin kerran erääseen keskusteluun jossa valitettiin miten päivystyksessä kestää ja kestää. Samassa lauseessa todettiin että vakuutukset ovat niin kalliita, ettei kaikilla ole niihin varaa. Tämä totta, mutta eikö tässäkin kohtaa voi olla tyytyväinen siihen, että vaikka tilillä komeilisi pyöreä nolla niin lapsellesi hoitoa saat? Juttelin edellispäivänä työkaverini kanssa jonka lähisuku ei asu Suomessa. Työkaverini lähetti sukulaiselleen rahaa, jotta hän pääsisi äkillisen sairastumisensa takia lääkäriin. Niin, että kyllä ne asiat näinkin huonosti voisi täällä olla.

En sano etteikö päivystys tai mikä tahansa asia voisi toimia paremminkin. Esimerkiksi 40 minuutin jonotus puhelimitse päivystykseen jotta tietää pitäisikö näytille lähteä, oli aika pitkä aika. Ei mahdoton, mutta pitkä. Joka sai minut melkein sulkemaan puhelimen ja ajamaan puolet lyhyemmässä ajassa suoraan päivystykseen. Josta taas ehkä olisi saattanut tulla turha reissu ja näin ollen olisimme vieneet turhaan kiireisen lääkärisedän aikaa...

Kaikesta voi valittaa. Kaikki voisi olla paremmin. Mutta aika pieneen osaa halutessaan myös olla tyytyväinen. Asioita voi muuttaa parempaan päin mutta se tarvitsee jonkun tekemään niille jotain. Tässä kohtaa on varmaan ihan luonnollista muistuttaa kuntavaaleista ja äänestämisen tärkeydestä? Ei ne asiat valittamalla tai tekemättä jättämällä parane.

Minä aion äänestää, äänestäthän sinäkin!

( Omaa äitiäni, mutta arvomaailmaltaan sopivampaa ihmistä ei ehdokkaista voisi minulle löytyäkkään)

Lapsentahtinen vieroitus perhepedistä.

Muistatteko miten kirjoitin meidän unikoulusta, joka aika nopeasti osottautui aivan turhaksi. Kävi aika nopeasti ilmi ettei Matilda ollutkaan valmis luopumaan äidin ja isin kainalosta. Yöt menivät huonommiksi ja peruimme nopeasti koko unikoulun ja siirryimme takaisin perhepetiin. Taapero ei selvästi ollut valmis omaan sänkyyn, joten miksi kiusaisimme turhaan koko perhettä.

Nyt voin ehkä jopa hivenen helpottuneena todeta että vihdoin olemme päässeet perhepedistä eroon! Helpotus on suuri, koska minä olen aina ollut huono nukkumaan ihan lähekkäin. Minä tarvitsen omaa tilaa ja rauhaa etten heräilisi koko ajan. Mutta useasti yössä heräävän taaperon kanssa perhepeti oli kuitenkin se pienempi paha. Nyt viikon jälkeen uskallan jo sanoa että perhepeti on historiaa. Ja kaikki kävi yllättävän helposti koska etenimme asiassa aika lapsentahtisesti.

Ensimmäiset merkit perhepedin lopettamiselle tuli ehkä kuukausi sitten. Parina yönä kun hain Matildaa omasta sängystään meidän väliin hän alkoi kiukuttelemaan haluavansa takaisin omaan sänkyyn. Pienen taistelun jälkeen kuitenkin äidin kainalo vei vielä aina voiton, mutta nämä hetket pistivät miettimään että joko kohta olisi aika nukkua koko yö omassa sängyssä? Tarkoittaako tämä sitä että Matilda olisi valmis omaan sänkyynsä koko yöksi? Meillä kun tosiaan perhepeti on tavallaan ollut puolikas perhepeti, nukahdetaan omaan sänkyyn mutta tunnin tai tuntien päästä siirrytään vanhempien väliin.

Ja sitten tuli hyvin selkeä merkki että nyt olisi hyvä hetki heittää hyvästit perhepedille. Pari viikkoa sitten yöt menivät todella levottomiksi. Kun hain yöllä Matildan herätessä hänet meidän väliin, alkoi aivan älytön pyöriminen ja hyöriminen. Saattoi mennä jopa tunti tai pari ennenkuin taas rauhoituttiin yöunille. Taapero etsi hyvää asentoa ja tilaa nukkua, mutta selvästi ärsyyntyi ahtaudesta ja toisen ihmisen ihokontaktista. Kitiso, vaati ja mölysi. Äidin kainalosta ja kosketuksesta tulikin yhtäkkiä ärsytys eikä helpotus. Yhtäkkiä taapero halusi tilaa ja rauhaa nukkua läheisyyden ja kosketuken sijasta. Äitiinsä tullut, ihan selkeästi.



Tätä jatkui ehkä viikon verran kunnes sitten eräänä yönä päätin kokeilla perhepedin sijaan omaa sänkyä. Nukkumisesta kun ei tullut enää mitään. Kaikki olivat yöllä ärsyyntyneitä kun eivät saaneet unta ihan vierekkäin. Kainaloon kantamisen sijasta suukotin, silitin ja peittelin. Hivenen osoitti hän mieltään, mutta silittelyn jälkeen jäi kuitenkin omaan sänkyyn nukkumaan. Ja nukahti alle 10 minuutissa. Seuraavana yönä riitti karanneen peiton metsästys ja suukko. Ja näin ollaan jatkettu jo viikon verran.

Edelleen Matild herää 1-3 kertaa yössä. Mutta pyörimisen ja palvelun vaatimisen sijaan riittää peittely ja suukko. Joskus hieman salitaan sylissä ja sitten peitellään. Vaikka edelleen heräilemme öisin, ovat yöt silti paljon parempia perhepedistä luopumisen jälkeen. Kun nukutaan, nukumme paljon levollisemmin mitä ennen. Heräilyt ovat myös vähentyneet huomattavasti kun kukaan ei vahingossa tönäise taaperoa hereille tai muuten vain pyöri ja hyöri siinä lasta häiriten.

Iloitsen suuresti päästyämme perhepeistä eroon. Ehkä vielä joskus pääsemme nauttimaan kokonaisista öistä. Eniten kuitenkin iloitsen siitä että etenimme asiassa lapsi edellä. Pääsimme mitä luultavimmin paljon helpommalla näin, kuin että olisimme väkisin tapelleet silloin aikaisemmin unikoulun läpi.

Suurta iloa ja ylpeyttä tuottaa myös se, että osasin lukea lastani oikein koska olisi aika perhepedistä eroon pääsemiselle. Taino, vähän kantapään kautta kun ensimmäinen kerta meni plörinäksi. Joskus hellä ja lapsentahtinen tapa on se ainut oikea. Meillä se oli.

Loppuun vielä lisäys koska tämä on kirjoitettu eilen:  viime yö mentiin pyöreällä nollalla! Keraakaan ei Matilda kaivannut silitystä tai syliä! Tuskin sääntö vaan poikkeus, mutta antaa taas hitusen lisää toivoa paremmista öistä!

Lapsi ei tarvitse ihmeitä ollakseen onnellinen.

Tiedättekö sen fiiliksen miten joskus arki tuntuu niin kovin tylsältä? Välillä herää aamulla ja miettii tulevaa päivää joka ei sisällä mitään ihmeellistä. Sitä tavallista ja tasapaksua arkea päivästä toiseen.

Mietin välillä ihan tosissani että tässäkö on lasteni lapsuus? Ajattelevatko he isona miten tylsä lapsuus heillä oli. Ilman joka viikonloppuisia hoploppeja, uintireissuja tai eläintarhoja. Paljonko lapsi tarvitsee virikkeitä, huvituksia ja aktiviteetteja ollakseen onnellinen?



Ja joka kerta huomaan miettiväni asiaa aivan turhaan. Koska hyvin usein saan omista lapsistani huomata miten vähään ja tavalliseen he ovat tyytyväisiä. Mietin pieni asia voikaan saada lapsen naaman nauruun ja miten tavallisen, minusta ehkä jopa tylsän päivän jälkeen illalla kuulen sanat; äiti tänään on ollut tosi kiva päivä!

Ja kun mietin omaa lapsuuttani niin ne onnellisimmat ja mieleenpainuvimmat muistot ovat aivan tavallisia ja arkisia.



Lauantai illan bumtsibum ja popcornit. Yllätyslakupatukat auton takapenkillä kun lähdimme ratsutallilta kotiin. Kauppareissulla ranskanleivän herkulliset sisälmykset jotka sain syödä autossa. Kesän vaunureissut. Keppihevosilla ympäri metsää juoksentelu. Makkarakeitto ja kaalipata. Parhaita muistoja ovat ne ihan tavalliset asiat arjessa. Joita kaikkia yksi asia yhdistää; ihana perheeni ja heidän läsnäolo.



Lauantaina teimme lasten kanssa jotain hyvinkin arkista mutta ihanaa. Pakkasimme välipalan reppuun ja suuntasimme naapuri päiväkodin pihalle leikkimään ja eväsretkelle. Leikimme hippaa, leipomoa, poliisia ja rosvoa. Nauroimme ja pelleilimme. Ja taas kerran sain todeta että tämä se vasta elämää on. Ihanan tavallista ja tuttua arkea.

Onnellinen lapsuus on kai kuin makaronilaatikko. Ehkä tavallista ja arkista, mutta siitä huolimatta niin herkullista ja maistuvaa.

Mitä ihania asioita sinä muistat lapsuudestasi?

Alastonta arkiruokaa: Super helppo Jauheliha-riisivuoka!

Tämä resepti on ollut joskus aikoja sitten täällä blogissa, mutta koska tämä on yksi meidän perheen suosikeista edelleen, ajattelin julkaista sen uudelleen.

Tarvitset:

3 dl riisiä

400 grammaa jauhelihaa

Herne-maissi-paprika pussin

7 dl vettä

Mausteita oman maun mukaan

( Esimerkiksi Lihaliemikuutio, suola, pippuri, paprikajauhe)

Paista jauheliha. Kaada jauheliha uunivuokaan. Lisää joukkoon vesi, riisi, hemapa ja mausteet. Paista 200 asteisessa uunissa noin tunnin verran.

Valmista!

Helppoa kuin heinänteko ja sitäkin herkullisempaa!

Selvitäänkö me vauvavuodesta vielä kerran? (+ ARVONTA!)

Kaupallinen yhteistyö

Kun vauvakuume kasvoi, alkoi järjen ja sydämen välinen taistelu joka kesti aina päätökseen saakka. Selvittäisiinkö me vauvavuodesta vielä kerran? Sydän huusi samantien todellakin, mutta järki pisti vastaan. Olisiko se oikeasti kannattavaa? Juuri kun arki alkaa pikkuhiljaa olemaan ihanan tylsää ja tavallista, kannattaako se taas kerran heittää hullun myllyksi? Muistelin kulunutta kahta vuotta. Kahden pienen lapsen tuomaa väsymystä ja babybluesia. Selvitäänkö me vielä kerran jos tähän leikkiin taas ryhdytään?

Ensimmäisenä tietenkin mietin miten meidän parisuhde kestäisi kolmannen lapsen. Nopea tempo perheen perustamisessa ja kaksi pientä lasta ovat tuoneet oman kuormansa ja silloin tällöin ovat sanat sekä ovet paukkuneet. Kaikista pienistä (univelan ja ärtymyksen takia muuten tuntuivat silloin aivan valtavilta...) kriiseistä huolimatta tiedän että hän on se joka siinä on. Nyt ja aina. Hän on myös se, jonka tahdon olevan siinä. Nyt ja aina. Hän on se, jonka minä edelleenkin raahaisin sieltä baarin lattialta kotiin asti. Jokaikinen kerta. Tuntuu että vastoinkäymiset ja yhteiset koetinkivet ovat vain hionneet meitä entisestään yhteen.

Toinen asia joka tuli mieleen oli talous. Lapset maksaa rahaa, onko meillä vielä yhteen varaa? Tulevat päivähoitomaksut, turvaistuimet, rattaat, harrastukset, autokoulut, tulevaisuudessa isompi asunto...Lista jatkuu loputtomiin. Mutta kauan ei tarvinnut miettiä; meillä jää joka kuukausi hyvä summa säästöön emmekä väkisin joudu ostoksilla kitsastelemaan. Talous on kunnossa ja kestää jopa pienet kolhutkin.

Mietin mitä tahansa syytä miksi ei, sain sen kumottua. Hetken päästä järki ja sydän olivat samaa mieltä asiasta.

Kun oikein miettii, keksii monta syytä miksi ehkä kannattaisi tyytyä tähän tilanteeseen joka meillä on. Mutta tiedättekö, vauvakuume ja halu olla vielä yhden äiti ei lähde pois järkisyin. Joskus on vain kuunneltava sydäntään. Otettava se riski että turpaan tulee ainakin jollain elämän osa-alueilla. Lupaan meinaan, että jos meille kolmas suodaan niin tulen valittamaan väsymyksestä ja arjen rankkuudesta. Mutta tiedättekö, se on sitä elämää. Lapset ovat sen kaiken arvoista. Pohtiessani meidän lapsilukua työkaverilleni, hän sanoi aika hienosti; On tuhannesti todennäköisempää että tulet katumaan tekemättä jättämistä kuin tekemistä.

Pohdintojen ja keskustelujen jälkeen tulimme siihen tulokseen että kolmas on enemmän kuin tervetullut. Yksi asia joka auttoi päätöstä, on meidän tukiverkosto. Se on niin upea. Kenenkään ei pidä tehdä lapsia sillä ajatuksella että kyllä ne joku muu hoitaa, ei tietenkään. Mutta tiedättekö, jo pelkkä ajatus siitä että joku tai oikeastaan jotkut ottavat kiinni jos me putoamme on hyvin lohduttava ja helpottava. Meillä on ympärillä ihmisiä jotka tukevat ja auttavat. Joskus elein ja teoin, joskus vain olemalla siinä lähellä. Meidän tukiverkosto on aivan upea ja kävi mitä tahansa, tiedän että he ovat siinä meitä ja meidän perhettä varten.

Muistatteko miten kirjoitin kokonaisen postauksen meidän tukiverkostosta siitä, että jokainen meistä ansaitsisi samanlaisen? Koska meillä kaikilla ei ole siihen mahdollisuutta, me haluamme vanhan yhteistyökumppanini babysitterin kanssa auttaa jotain teistä saamaan ympärilleen edes pienen tukiverkoston. Haluamme auttaa jotain äitiä, isää tai perhettä löytämään itselleen ihanan lastenhoitajan. Hoitajan, joka antaa sitä parisuhdeaikaa. Omaa aikaa tai aikaa hoitaa arjen askareita.

Minä ja babysitter.fi palvelu haluamme arpoa yhdelle teistä vuoden ilmaisen Premium jäsenyyden (arvo 84 euroa) heidän palveluunsa! Premium jäsenyyden avulla joku lastenhoitoa tarvitseva voi löytää itselleen lastenhoitajan aivan lähiseudultaan!

Arvontaan voit osallistua jättämällä kommentin ja toimivan sähköpostiosoitteen blogin kommenttikenttään. Aikaa osallistua on 31.3 saakka! Onnea arvontaan!

Päätös antaa raskaudelle mahdollisuus ei ole ikinä helppo. Usein järki ja sydän taistelevat keskenään. Mutta kuten sanotaan, ei se pelaa joka pelkää. Ja sitähän se vanhemmuus enimmäkseen on; pelkoa. Pelkoa, valvottuja öitä ja katkenneita hermoja. Mutta ennenkaikkea jotain upeaa. Rakkautta, lämpöä ja läheisyyttä. Vanhemmuus on upein titteli maailmassa. Kaikki siihen liittyvä hyvä hakkaa valvotut yöt ja väsymyksen ihan kuusi nolla. Siitä huolimatta pakko myöntää, kyllä tämä homma hivenen hulluuttakin vaatii. Ainakin jos useasti meinaa tähän touhuun lähteä. Mutta hullujahan me äidit ollaan. Hulluina lapsiimme.

Hyvästi äitin vauva.

Sinne tipahti viimeisetkin rippeet vauvasta lavuaariin hiusten perässä. Meidän perheessä ei todellakaan enää ole vauvaa. Vaikka vauvavuosi on mennyt ajat sitten jo ohi, on jotenkin tällä toisella kertaa tuntunut että toinen on vielä niin kovin pieni. Vaikka ihan pian jo juhlitaankin kaksi vuotiasta! En tiedä johtuuko tämä siitä että Matilda on nyt vasta pikkuhiljaa alkanut puhumaan. Tai siitä, että tällä toisella kertaa on tuo isompi vertailukohde vieressä joka on aina se iso ja taitava. Niin tai näin, tänään Matilda kasvoi isoksi tytöksi ihan parissa minuutissa. Tai no, ei taaperon hiustenleikkaus nyt ihan niin kovin nopea ja helppo toimenpide ollut..

Ei ihan tasainen, ei ihan viimisen päälle. Mutta siltikin jo niin ison tytön tukka! Olen pihi joten niin kauan kuin lapseni eivät välitä tai valita, tulen mitä luultavimmin leikkaamaan tyttöjen tukat itse. Kaverini aina välillä naureskelevat kampaajataitoni ja sitä miten ylpeänä tytöt varmasti tulevat tulevaisuudessa katselemaan äidin kädentaitoja.





Niin ja jos joku haluaa haastetta elämään niin suosittelen kokeilemaan taaperon tukan leikkaamista. Aikamoinen show ettenkä sanoisi. Terävät sakset ja perkeleen vahva uhmatahto eivät välttämättä ole mitä parhain yhdistelmä. Mutta hei me selvittiin! Vieläpä aivan täysin ehjin nahoin. Aikamoista.

Ja vaikka tulos ei niin viimisen päälle olekkaan niin on se ainakin parempi kuin tämä alla oleva kuva...Kehitystä on siis aivan selkeästi havaittavissa tämän äidin kampaajataidoissa! Ehkä 15 vuoden päästä onnistun aivan täydellisesti. Vaikka tuskin ihan niin kauan saan tyttöjen hiuksiin koskea..

@tehtavanimikkeenablogi

Leikkaatko sinä lapsesi hiukset itse vai kiikutatko ammattilaiselle?

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa: Sisarusrakkaus!

Olen hihitellyt tätä vahinkolaukausta itsekseni vaikka kuinka kauan. Mutta Matildan ilme kertoo täydellisesti sen, mitä sisarusrakkaus joskus on. Katkenneita hermoja, katkenneita hiuksia, kynnenjälkiä naamassa ja heiteltyjä leluja. Siskon kanssa opetellaan ihmissuhdetaitoja joka päivä ja koko ajan. Niin hyvässä kuin pahassa.

Kaikesta nahistelusta huolimatta on kiva istua sohvalla aivan lähekkäin ja katsoa piirrettyjä. Illalla tulee joskus itku, kun ei päästäkkään samaan sänkyyn nukkumaan. Ja sen kerran kun yritettiin sitä, siitäkin syntyi hirveä tappelu kun toinen potki, töni ja häiritsi koko ajan. Toista kaivataan koko ajan kun toinen ei ole siinä. Ensimmäisenä aamulla ja viimeisenä illalla.

Ä: Haluaisitko Elvira että sinulle tulisi myös toinen sisko tai veli?

 *Syvä hiljaisuus*

E: En. Matildakin voisi mennä takaisin sinun vatsaasi...

Ei se päiväkoti olekkaan niin kamala paikka.

Joko parin viikon jälkeen voi sanoa me ollaan konkareita tässä asiassa? Tosin Elvira totesi aamulla että päiväkodissa aina sanotaan että hän on uusi lapsi. Ehkä siis ei ihan vielä konkareita, mutta ainakin jo ihan kivasti sisään ajettuja. Miten siis päiväkodin aloitus on meillä sujunut?

Viime viikko oli tosiaan ensimmäinen kokonainen viikko ilma tukiaikuista päiväkodissa. Ja voi miten kivasti kaikki onkaan mennyt! Molemmat tytöt ovat olleet hymyissä suin leikkimässä kun isi on iltpäivällä mennyt hakemaan. Jokaikinen aamu on jääty ilman itkua, hivenen kyllä alahuuli mutrulla mutta ilman kyyneleitä. Kotona puhutaan paljon kavereista ja kivoista tädeistä ja Matildakin tuntuu aina innostuvan kun kuulee sanan päiväkoti. Ainut miinus on että yöt menivät hieman levottomiksi hoidonaloituksen myötä mutta se on ihan normaalia. Se onkn kumma miten kaikki muutokset ja murheet näkyy siellä yöunissa pienillä lapsilla. Tai ainakin meidän Matildalla.

Ja sisko. Voi että miten häntä ikävöidäänkin päivisin. Olen hieman murheellinen etteivät tytöt päässeet samaan ryhmään ikäeronsa takia, mutta onneksi päiväkodin piha on kaikilla yhteinen. Pääset päivisin edes hieman imemään tukea toisistaan. Ikävä purkautuu kuitenkin aina vasta kotona sisarusrakkauden tyypillisimmällä muodolla, eli tappelulla. Koko ajan nahistellaan ja vähän ärsytetään toista. Mutta kun on ollut niin ikävä.

Erään työpäivän jälkeen Elvira tuli kotiovelle minua vastaan silmät innosta kiiluen ja kirkuen. Hän esitteli upeaa "Elsa kampaustaan" jonka joku tarhatäti oli tehnyt. Äidillä saattoi mennä liikutuksesta vähän roska silmään. Niin ihanalta tuntui kuin huomasin miten lapsestani ja hänen mielenkiintonsa kohteista välitetään. Alan ammattilaisena olen tyytyväinen jos lapseni hoitopäivän aikana saavat lämpöä, turvaa ja hyvää kohtelua. Se riittää pitämään tämän tarhatädin tyytyväisenä.

Ja mitä äidin sopeutumiseen tulee niin hyvin sekin meni. Ilman itkua selvitty kaikki muut päivät paitsi ensimmäisenä!

Voi siis varmaan sanoa että todella hyvin on uusi arki lähtenyt käyntiin. Katsotaan otetaanko nyt hieman takapakkia, hoitotuliaisena saatiin kotiin korkeaa kuumetta ja yskää joten tulee hoitopäiviin aina pitkä tauko. Torstaina toivottavasti kuitenkin ollaan taas tarha kunnossa ettei ihan unohtumaan pääsisi!

7 vinkkiä lapsen yskän helpottamiseen!

Sairastuvalta terveisiä! Kuumetta ja yskää, kivat tuliaiset tuli heti päiväkodista kotiin! Ikinä ei meidän perheessä ole ollut näin pahaa yskää joten kaikki keinot ovat olleet sallittuja. Tavallinen yskä lähtee oikeasti vain yskimällä eli ajan kanssa (ja monta kertaa päivässä oksentamalla, näemmä..) mutta tässä pari lääkkeetöntä poppaskonstia jotka ovat meillä helpottaneet pienten potilaiden oloa!

1. Kosteuta huoneilma. Pyykit kuivumaan lastenhuoneeseen. Myös pari märkää pyyhettä riittää kosteuttamaan pienen lastenhuoneen mainiosti.

2. Raaka valkosipuli. Pilkottuna tai murskattuna suodatinpussiin ja sängynlaidalle roikkumaan. Haiseva mutta aika toimiva tapa. Työkaverini vinkkasi myös toisen tavan käyttää valkosipulia: lämpimän maidon joukkoon yksi kynsi pilkottuna. Tätä en ole itse testannut ja tuskin ainakaan meidän lapset suostuisivat sitä juomaan...

3. Kohotettu sängynpääty. Patjan alle lasten tyyny, pään alle aikuisten tyyny kombo toimi meillä parhaiten.

4. Hunaja. Meillä alas menee parhaiten "yskäkaakao".

5. Kylkiasento nukkuessa. Selällään meidän potilas yski tuplasti enemmän. Ja turvallisempi jos yskänpuuskan mukana tulee oksennus.

6. Höyryhengitys. Pahinkin yskänpuuska meni suihkutellessa ohi. Suihkusta lämmintä vettä ja sinne istuskelemaan.

7. Vanhemman kainalo ja läheisyys. Meillä lapset ovat kipeinä hyvin hellyyden kipeitä yötä päivää. Ja äitikin saa vähän paremmin nukuttua kun toinen on turvassa siinä ihan lähellä. Heti antamassa yskivälle lapselle vettä ja nostamassa syliin kun yskä tuokin mukanaan iltapuurot ja limat.

+ Vanhemmille kahvia ja suklaata. Kyllä ne yöt siitä paranee kun yskä helpottaa!

Voiko toisen ihmisen ylipainosta huomauttaa?

Olimme tänään isäni luona syömässä ja silmiini osui pöydällä oleva valokuva minusta. Valokuva on otettu vuonna 2011 tai 2102, en ihan tarkalleen muista. Valokuvassa olen minä, pyöreä minä. 17 kiloa painavampi minä. Fyysisesti huonovointinen minä. Kun sitä kuvaa vertaa pari vuotta aikaisemmin tai myöhemmin otettuihin valokuviin huomaa aika huikean eron. Tuo kuva on otettu aikana jolloin painoin enemmän kuin koskaan (okei, jos raskausaikaa ei lasketa..). Parissa vuodessa mopo karkasi käsistä ja paino lähti nousemaan salakavalasti. Tai eihän se salakavalasti noussut, minä vain lopetin vaa`alla käymisen kun paino ylitti 75 kilon rajan. En välittänyt itsestäni ja hyvinvoinnistani vaan suljin silmäni muutokselta. Muutos kuitenkin tapahtui niin hitaasti, ettei sitä päivittäin peiliin tuijottaessa oikein huomannut.

Muistan miten syksyllä 2012 menin työhöntulotarkastukseen ensimmäisen vakituisen työsuhteeni takia. Olin purkahtaa itkuun kun vuosien jälkeen jouduin kiipeämään vaa`alle ja näin lukeman; 85 kiloa. Hyi helvetti, oli ensimmäinen ajatukseni. Milloin minusta tuli näin lihava? Olen kasvanut liikunnallisessa perheessä ja harrastukset ovat aina olleet osa arkeamme. Mutta kun tuli teini-ikä, harrastukset pikkuhiljaa jäivät. Ja kun tuli ensimmäinen oma koti ja päätäntävalta ruoasta ja baarielämästä, alkoi pikkuhiljaa paino nousta.

Eron ja ensimmäisen ikioman kodin myötä paino laski kymmenisen kiloa. Kaikella muulla kuin terveellisellä elämällä. Matildan synnytyksen jälkeen sain kipinän elämäntaparemontista ja sillä tiellä ollaan edelleen, 17 kiloa kevyempänä ja vielä sitäkin tärkeämpää; hyvinvoivana Laurana. Syön paremmin, jaksan paremmin. Pienempi paino on vain sivuoire tästä kaikesta. Vaikka en voi kyllä väittää etteikö kevyempi peilikuvani miellyttäisi silmääni enemmän.

Kun katson vanhoja kuviani, se herättää inhoa. Miten olen voinut kohdella itseäni niin? Olin silloin myös onnellinen, en minä sitä. Mutta en todellakaan voinut hyvin. Muistan miten jouduin välillä lähtemään koulusta kotiin koska vatsani oli niin kipeä ja sekaisin. Gluteeni oli suurin syy siihen joka joskin vasta paljon myöhemmin löytyi, mutta tuskin ne kebabit ja hiilarihötöt sitä vointia paransivat.

Juttelin kerran erään ystäväni kanssa menneisyyden kiloista ja hän totesi; niin, kyllä sinä siinä yhdessä kohtaa aika paljon lihoit. Kysyin miksi hän ei sanonut mitään, koska olin itse silmäni siltä sulkenut? Hän vastasi ettei nyt sellaista voi toiselle sanoa, ei edes hyvälle ystävälle. Väitin että olisin varmasti ollut kiitollinen huomautuksesta, ehkä olisin aikaisemmin ottanut itseäni niskasta kiinni ja välttynyt monelta ikävältä wc reissulta. Mutta olisinko oikeasti osannut ottaa palautteen hyvin vastaan? Voiko toisen ulkonäköä kommentoida hyvinkin suoraan, jos tarkoitus on hyvä?

Ei voi. Ei ikinä. Kyllä ne ylipainoiset tietää että sitä ylipainoa on. Ei minunkaan farkkuni oikeasti siellä pyykissä kutistuneet ja kyllähän minä sen tiesin. Vaikka kuinka yritinkin silmäni asialta sulkea. Minua ei vain siinä elämäntilanteessa jaksanut kiinnostaa kroppani hyvinvointi, olinhan nuori ja tavallaan kuitekin terve. Pidin myös itsestäni, vaikka hivenen tuhti olinkin. Olin onnellinen, eikä ulkonäkö ollut keskeinen asia elämässäni vaan seikkailut. Hauskanpito ja ystävät. Kenelläkään ei olisi ollut oikeutta viedä sitä minulta. Kenelläkään ei olisi ollut oikeutta saada minua vihaamaan peilikuvaani. Vaan siltikin mietin, että entäpä jos olisin aikaisemmin puuttunut omaan tapaani elää? Entä jos joku olisi kertonut miten olin lihonnut ja sille ehkä kannattaisi tehdä jotain? Entä jos joku olisi sanonut että hei Laura, vaihdappa se hesemättö salattiin. Olisin suuttunut, todellakin suuttunut. Ja ruvennut vihaamaan itseäni.

Toivon että menneisyyden minä ja tämän päivän minä olisivat tavanneet. Tämän päivän minä olisi kertonut miten paljon jo pelkällä ruokavaliomuutoksella voi saada aikaan. Hän olisi sanonut menneisyyden minälle että vaikka oletkin jo onnellinen, voit olla vielä onnellisempi. Kun ei aina tarvitse miettiä ruokailun jälkeen että missä on lähin vessä. Kun ei aina tarvitse olla vatsakipeänä ja turvonneena. Kun jaksaa paremmin ja on energisempin, on myös onnellisempi.

Ja lopuksi on pakko vielä todeta että sama pätee myös niihin laihoihin ihmisiin. Ei heidänkään ulkonäköä ole kenelläkään oikeutta kommentoida. Sanoillasi voit loukata enemmän kuin arvaatkaan, ruumiinrakenteesta riippumatta. Miellyttävä ulkonäkö ei ole se The avain onneen, hyvinvointi on. Ja hyvin voi voida ulkonäöstä riippumatta.

Video lapsiperheen kauppareissusta, paras ehkäisyvalistus ikinä!

Perjantai päivän kauppareissu. Väsymys painaa niin vanhempia kuin lapsiakin. Takana rankka työviikko, takana rankka päiväkotiviikko. Mutta väsymyksestä huolimatta on pakko uhmata kohtaloa (sekä järkeä..) ja suunnata sinne kauppaan. Vaikka luvassa on kiukuttelua, katkenneita hermoja ja kaupparaivareita. Aivan sata varmasti. Jos ei olisi, olisi aika pistää vetämään lotto. Vaikka toisaalta sellaisen onnen jälkeen tuskin enää lottovoitto kohdalle osuisi...

Ei kärryihin. Ei kädestä kiinni. Lasten leffat tuolla, lelut täällä. Mikäs tuo on? Kosketaan vähän. Edes pikkusen. Ainakin sitten kun kielletään. Yhdet kakat jos vielä väännettäisiin vaippaan. Ihan vain siksi koska ulkovaatteiden takia vaipanvaihto tulee olemaan hulvatonta kaupan lastenhoitohuoneessa. Wc paperia, missä!? Levitetään lattialle. Likainen roskapönttö, missä!? Lääpitään sitä. Äitin takki ja pipo, missä!? Heitetään ne lattialle. Kiukkua, huutoa, nälkää ja harmaita hiuksia.

Parkkipaikalla kiljuvaa ja rimpuilevaa lasta kantessani, peppi pitkätossua samalla toiselle lapselle lauleskellessani huomasin kahden mopoautopojan tuijottavan minua. Hieman naureskellen he katsoivat sitä satavarmasti erittäin koomisen ja hivenen sääliä herättävää näkyä. Meinasin avata suuni ja huikata pojille että koittakaas perkele muistaa se ehkäisy tai olette pian tässä samassa tilanteessa eikä paljon naurata! Mutta repesin jo pelkästä ajatuksesta aivan hervottoman suureen nauruun. Luultavasti pojat muistavat ehkäisyn vaikken heitä siitä muistuttanutkaan, taisivat katsoa että nyt se mutsi sekosi aivan lopullisesti kun nauraa käkätin siinä yksikseni.

Kirsikkana kakun päällä siskoni soitti juuri kun sain lapset turvaistuimiin kiinni. Hän kysyi olenko lenkillä. Ei, en ole vaan lasteni kanssa ostosreissulla!

Vanhemmuus, niin raskasta mutta niin rakasta. Luojan kiitos on viikonloppu. Ja luojan kiitos minua odottaa pakastimessa litra jäätelöä kunhan saamme lapset ensin nukkumaan! Salaa syötyjä herkkuja ei lasketa, eihän!? Ihanaa viikonloppua kaikille <3

Toinen askel kohti raskautta: Ovulaation bongaus!

Tiedättekö mikä on aivan hulvatonta sekä ironista! Kun raskaus ei ole toiveissa, tuntuu että kuukaudessa on 30 päivää jolloin raskausvaara piilii aivan nurkan takana. Ja kun raskautta toivoo, tärppipäivät vähenevätkin yhtäkkiä yhteen. Ovulaationpäivän paikantamiseen on monia kikkoja, ja tässä muutama vinkki jonka avulla voit oppia tunnistamaan sen The päivän niiden muiden päivien joukosta.

Kivut. Minulla on ollut todella selkeät ovulaatioireet Matildan synnytyksen jälkeen. Luulen niiden osittain johtuvan kuparikierukasta ja nyt jännitänkin mitä tuntien tarkkuudella paikantamiselle tapahtuu. Onko enää särkylääkettä vaativaa kipua tunnin verran joka kuukausi? Onko ovulaation bongaus vielä ihan naurettavan helppoa. Nyt, kun niistä kivuista voisi hyötyä sen merkityksettömän kärsimisen sijaan. On ollut tuhauttava kärsiä kuukausittain ovulaatiokivuista kun sillä ovulaatiolla ei ole tehnyt tuon taivaallista..

Alapääliman analysointi. Ällövaroitus eriteherkille ihmisille. Älä avaa linkkiä, se sisältää valokuvia naisen alapäälimasta!

Linkki on tässä.  Kuulostaa ällöttävältä mutta luonto on tämänkin tarkkaan suunnitellut ja kaikella on tarkoituksensa. Jopa limalla. Kierron eri vaiheissa se tavara, joka alakerrastasi tulee ulos on erilaista. Tarkoituksella. Sitä tarkkailemalla voit tunnistaa aika helposti The päivän ja sitä edeltävät hedelmälliset päivät. Lasta yrittävälle tuo linkki on oikeasti kultakaivos, vaikkakin ehkä hivenen inha.

Ruumiinlämmön mittaaminen aamulla. Ovulaatio laskee ruumiinlämpöä hivenen, kun munasolu on irronnut. Ja kun munasolu on matkalla kohtuun, nousee ruumiinlämpö melkein asteen verran korkeammaksi parin päivän ajaksi.

Ovulaatiotestit. Niin, tähän hommaan on olemassa ihan samanlaisia testejä kuin raskauden toteamiseenkin. Testit maksavat kahdesta eurosta viiteen euroon, joten pihinä ihmisenä suosittelen edes yrittämään luonnollisia tapoja ovulaatin toteamiseen.

Eihän loppupeleissä siihen lasten tekemiseen tarvita yleensä kuin sitä seksiä. Varmin tapa aloittaa raskaus on harrastaa seksiä kierron jokaikinen päivä. Arki kuitenkin saattaa olla hetkistä ja väsyttävää jolloin illalla lasten nukahtaessa Netflix ja suklaalevy tuntuu liian houkuttelevalta. Eikä seksiä kannata pilata pakonomaisella lastenteolla (hassua, se kun on sen oikea tarkoitus). Omaan kroppaan ja sen toimintaan on aika mielenkiintoista kiinnittää huomiota ja tutustua. Varsinkin näihin asioihin joihin meidät on alunperin luotu. Ja sitäpaitsi, nämä vinkit toimivat myös toisin päin: luonnonmukainen ehkäisy on oikeasti aika luotettava jos osaa lukea kroppaansa ja sen toimintaa oikein!

Sanotaan että raskaus tulee kun sitä vähiten yrittää ja ajattelee. Mutta kun raskautta odottaa ja haluaa, sitä ajattelee joka päivä ja usean kerran päivässä.

Onnellinen just nyt.

Tiedättekö sen fiiliksen kun heräät aamulla ja mietit miten onnekas olet? Kaikki on niin tavallista, niin arkista mutta niin ihanaa. Juuri nyt ja tässä hetkessä.

Illalla sai nukahtaa kuunnellessa sateen ropinaa peltikattoa vasten. Aamulla sai herätä lintujen lauluun (oikeasti lasten ilonkiljahduksiin mutta kyllä me sitten niitä lintujakin kuunneltiin) ja auringon paisteeseen.

Rakastan minun elämää. Minun perhettä ja tätä kiireisen väsyttävää arkea. Yöt on edelleen mitä ovat, mutta aamulla kevätauringon paistaessa ne silmäpussit eivät painakkaan ihan niin paljon mitä ennen.

Kevät, kiitos että olet täällä. Talven synkkyys veti minua maahan enemmän kuin ehkä tajusinkaan.

Minulla on asiat kyllä niin hyvin että saan olla maailman kiitollisin ihminen. Tässä on hyvä, juuri nyt. Kuuman kahvin äärellä Mansikka Marja taustalla pauhaten.

Keskiviikon positiivinen aamunavaus kännykällä tehden. Ihanaa keskiviikkoa ja muistakaa; kel onni on sen kätkeköön on maailman typerin sanonta. Ole onnellinen,näytä se. Olet sen ansainnut.

[caption id="attachment_5612" align="aligncenter" width="630"] dav[/caption]

Alastonta arkiruokaa: Koskenlaskija-bataattisosekeitto!

Alastonta arkiruokaa oli joskus muinoin pieni ja ytimekäs postaussarja blogissa. Alaston arkiruoka: Tavallista, herkullista, helppoa ja arkista ruokaa hyvä yritys-ruokakuvilla höystettyinä. Jatketaan siis siitä mihin viimeksi jäätiin!

Koskenlaskija-Bataattisosekeitto

1 keskikokoinen bataatti

3 jauhoista perunaa

3 porkkanaa

1 sipuli

1/2 pakettia Koskenlaskijaa

1 purkki ruokakermaa

Mausteita oman maun mukaan

(Kasvisliemikuutio, pippuri, suola ja persilija riittivät mainiosti)

Kuori ja paloittele kasvikset kattilaan. Lisää vettä sekä kasvisliemikuutio ja keitä n. 25 minuuttia. Kaada keitinvesi erilliseen kulhoon ja soseuta vihannekset. Lisää joukkoon tarvittaessa keitinvettä saadaksesi soseesta tarpeeksi juoksevaa. Lisää joukkoon ruokakerma ja Koskenlaskija. Keitä niin kauan kunnes Koskenlaskija on sulanut joukkoon.

Valmis! Jopa meidän pienet epäkulinaristit pitivät tästä keitosta. Raejuustolla koristeltuna, tietenkin. Tosin Koskenlaskija sekä ruokakerma tekevät keitosta sen verran tuhdin ja täyttävän ettei se kyllä välttämättä kaipaa raejuustoa kaveriksi vatsaa täyttämään!

Mitä sinä laitat kasvissosekeittoon?

Vinkit jakoon, sosekeitot ovat niin ihania lounasruokia!

Mutta suurin niistä on sisarusrakkaus.

En ajattele, että perheen ainut lapsi on onnettomampi kuin sisaruksia omistaja yksilö. En ajattele, että lapset välttämättä tarvitsevat sisaruksia tai vanhemmat useita lapsia. Mutta pakko myöntää, että kun katson noiden kahden temmellystä ja touhua mietin mitä kaikkea perheen ainut lapsi menettää.  Sitä ei tiedä ennenkuin sen kokee, mutta uskallan väittää että perheen ainut lapsi jää paitsi jostain aivan upeasta. Sisaruksesta.

Minulla on sisko. Maailman parhain ja paskin. On tapeltu, on nahisteltu. Silti hän on minun paras ystäväni. Se, jonka voin luottaa sanovan asiat niinkuin ne ovat. Se, jonka huumorintaju on aivan yhtä huono kuin minun. Se, jonka kanssa kaikki tuntuu paremmalta kuin muiden. Muistan miten isäni ja äitini aina toitottivat nahistelumme keskellä että kyllä meistä vielä aikuisena parhaita kavereita tulee ja olemme niin rakkaita toisillemme. Silloin en ehkä siihen uskonut, mutta paikkaansahan se piti. Tiedän useita, jotka eivät ole sisaruksiensa kanssa yhtä läheisiä kuin minä, mutta tiedän myös että tätä juuri minä lapsilleni tahdon ja toivon. Sitä, että se sisko on siinä vaikka mitä tapahtuisi.

Tyttöjen sisarusrakkaus on osoittanut voimansa päivähoidon aloituksen myötä. Niin hyvässä kuin pahassakin. Molemmilla tytöillä otti koville erossa olo toisistaan. Matilda aloitti heti itkun, kun tajusi aamulla hoitoon mentäessä että sisko menisi eri ryhmään kuin hän. Elvira kertoi illalla kaipaavansa siskoa päiväkodissa ja haluaisi samaan ryhmään. Luojalle kiitos koko talon yhteisestä pihasta jossa he toisiaan päivän aikana näkevät. Vaan on sisarusrakkaus kukoistanut myös ei niin kivassa mielessä. Kun on koko päivä oltu erossa niin on vähän pakko nahistella ja ärsyttää toista. _Koko_ajan_. Vähän tönäistä, kiljua, karjua ja repiä tukkaa. Raapia naamaa ja läpsiä leluja käsistä. Sisarusrakkaus hiertää siskosten välejä, hiertää vanhempien hermoja. Vaan siltikin se sisko on maailman paras.

Lapset pienellä ikäerolla ei ole ehkä se helpoin asia. Mutta ehdottomasti elämäni parhain päätös. Paljon se vaati, vaatii edelleen, mutta on sen kaikein arvoista. Olemme antaneet tytöille jotain niin tärkeää ja upeaa. Olemme antaneet heille toisensa.

Usko, toivo ja rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus. Sisarusrakkaus.

 

 

Ensimmäiset askeleet kohti raskautta: Foolihappo!

Ensimmäinen askel raskauden toteutumiseen on jättää ehkäisy pois.  (Kierukanpoisto operaatio oli muuten pelosta huolimatta ihan pieni pala kakkua!). Toinen askel on raskausajan vitamiinit. Erityisesti foolihappo.

Terveellinen ruokavalio ja vitamiinien riittävä saanti on kaiken a ja o raskausaikana. Sikiö saa kaiken mitä sinä suuhusi laitat, joten sanonta Raskaana ollessa ei pidä syödä kahden edestä vaan kaksi kertaa terveellisemmin, pitää oikein hyvin paikkaansa. Itse olen päättänyt kiinnittää ruokavalioni terveellisyyteen ihan superpaljon huomiota jo yritysaikana, näin ollen muutosta ei tarvita ja terveellisyys on jo valmiiksi taattu sitten jos tärppi käy. Tietenkin aina silloin tällöin herkutellen ja himoille vallan antaen, mutta rajansa kaikella. Terveisiä vaan sinne menneisyyteen esikoiseni raskausajalle että paremminkin olisit voinut syödä...No mutta kantapään kautta oppii!

Terveellisyys on hyvästä, mutta erityisesti foolihappo on tärkeä lisä jo raskautta toivoessa. Oikeastaan foolihappolisä olisi suositeltava aloittaa jo 1-3 kk ennen raskautta, eli olisi suositeltavaa aloittaa se jopa ennen kuin ehkäisy jätetään pois. Miksi se sitten on niin tärkeä?

Riittävä foolihappo vähentää synnynnäisten epämuodotumien, erityisesti hermostoputken sulkeutumishäiriön vaaraa. Olen lukenut että jopa 70 prosenttia hermostoputken sulkeutumishäiriöistä johtuvista vaurioista olisi vältettävissä nostamalla naisten foolihapon saantia ennen raskautta foolihappolisällä. Sen on myös väitetty ehkäisevän ennenaikaisen synnytyksen riskiä, mutta tämä tieto on ilmeisesti kyseenalaistettu muutamissa tutkimuksissa.

Foolihappo- ja sinkkilisää on myös suositeltu miehille yritysaikana! Sinkkiä sekä folaattia tarvitaan uusien solujen muodostumissa joten niiden puutostila saattaa haitata siittiöiden tuotantoa. Meidän perheessä foolihappopurkilla käyn kuitenkin vain minä, mutta voi olla että patistan tämän tiedon jälkeen miehenikin sinne purkille.

Minä valitsin apteekista pelkän foolihappolisän, mutta heti tärpin käytyä vaihdan lisän ihan tavallisiin raskausajanvitamiineihin. Tällä hetkellä kuitenkin minulla on kaapissa niin paljon vitamiinipurkkeja päivittäisessä käytössä, joten nuukuuden vuoksi käytän ne nyt ensin loppuun kun en vielä kasvata pientä ihmettä sisälläni. Toivottavasti kuitenkin pian <3 Niin ja siis kaikki minun aiemmin käyttämäni raskausajanvitamiinit ovat sisältäneet myös tarvittavan määrän foolihappoa!

Tänään pärähti käyntiin muuten kiertopäivä yksi. Voi että, tästä se jännitys ja odotuksen odotus sitten virallisesti lähtee! Niin jännittävää. Toivottavasti kuitenkaan emme liian kauan joudu jännäilemään ja odottamaan.

Löytyykö sieltä ruudun toiselta puolen muita odotuksen odottajia?

Joskus on vaikea muistaa etteivät lapset ole tahallaan hankalia...

Kun pieni ihminen on koko päivän ollut vieraskorea, se kyllä tuntuu. Niin kitarisoissa, tärykalvoilla kuin hermoissakin. Niin lapsilla kuin aikuisillakin. Koko hoitopäivänä kerätty ikävä ja sisään ahdetut tunteet pääsevät tällä hetkellä iltaisin valloilleen. Ja voin kaikkea muuta kuin ylpeänä kertoa, että tällä ammattikasvattajalla on ollut vaikeuksia pitää äänensä ja hermonsa kurissa. Aika komeasti kyllä välillä yritykseksi on koko homma jäänytkin...On myönnettävä, että näinä viime päivinä on välillä ollut vaikea muistaa etteivät lapseni ole tahallaan minulle ilkeitä ja hankalia.

Kun on koko päivän oltu erossa niin saahan se näkyä. Miksi se on niin vaikea muistaa silloin kuin sitä eniten tarvittaisiin? Miksei se ole mielessä silloin kun puolen yön aikana taapero vetää puolisen tuntia kestävät uhmaraivarit syystä että ei pääse hyppimään siskon sänkyyn? Miksi se unohtuu silloin, kun molemmat lapset huutavat kurkku suorana äitiä iltasuukkojen jälkeen? Miksi, miksi, miksi oi miksi meille äideille ei ole luotu ylijumalan hermoja!?

Illalla lastenhuoneen vihdoin ja viimein hiljentyessä tajuan miten kurja olen taas ollut. Toisaalta armahdan itseäni, olenhan minäkin vain ihminen. Mutta sen sijaan että menettäisin hermoni about miljoona kertaa, haluaisin olla miljoona kertaa taitavampi kasvattaja ja vanhempi. Ja kun ajatuksissani sitä olenkin. Ajatukset ja käytäntö vain sattuvat hyvin useasti eroamaan toisistaan aika tavalla täällä hullunmyllyn keskellä. Nimittäin tiedän tasan tarkkaan, että meidän lapset vain sattuvat nyt reagoimaan päivähoidon aloitukseen tällä tavalla iltaraivareiden ja kiukuttelun muodossa. Miksi se silti välillä unohtuu ja mietin lapsieni olevan vain tahallaan hankalia!? Tai ainakin käyttäydyn välillä niin, kuin luulisin heidän tahallaan kiusaavan ja ärsyttävän minua...

MINUAKIN VÄSYTTÄÄ JA HALUAISIN JO NUKKUMAAN olen pari kertaa tällä viikolla sanonut lapsilleni vähän liiankin kovaan ääneen, ja vähän liiankin kiukkuisesti. Kun tahtoisin oikeasti heille sanoa: äiti tietää että teillä on ollut ikävä. Äiti tietää että tämä tarkoittaa teidän rakastavan äitiä. Äiti tietää että olette kokeneet päivällä turvattomuutta ja padonnut tunteitanne. Ja nyt on se hetki kun koette että on turvallista näyttää ne tunteet. Saada niihin tukea tietäen että ei tuo hullu hermoriekale teitä ikinä hylkää, vaikka miten kiukuttelisitte.

Äiti kyllä tietää. Mutta äiti myös tuntee. Ja välillä tuntee ettei ne hermot riitä ja vajoan sinne uhmaraivoajan tasolle. Mutta se on ihan okei. Jos lapset tietävät että minulle on turvallista kiukutella enkä lähde mihinkään, niin samalla tavalla minäkin tiedän; vaikka kuinka jonakin iltana kilahtaisin ja olisin huono kasvattaja, minua rakastetaan silti.

Luimme tänään iltasaduksi Ainon äiti on vihainen kirjan ja se jostain syystä kuvastaa tätä viikkoa paremmin kuin hyvin...Elvira totesi lopuksi viisaana pienenä ihmisenä: Äidit nyt joskus vain suuttuvat.

Nyt suklaata. Ja luojan kiitos isin iltavuoron tältä viikolta oli tässä...

Voiko muka vielä kerran raskaus mennä hyvin?

Kahden kohtalaisen nopean raskautumisen, helpon raskauden ja  normaalin synnytyksen jälkeen pidän itseäni aika onnekkaana. Ei keskenmenoja, lapsettomuutta tai murheita raskausaikana. Ei komplikaatioita synnytyksessä tai huomioinaiheita neuvolassa. Voin vannoa, että äitiyden myötä näitä tuntuu olevan jokapuolella ja koko ajan! Vaikka ei kuulemma ne tilastot ole näiden kolmen vuoden aikana niin kovinkaan suuresti muuttuneet..Mutta tieto lisää tuskaa!

Jollain tavalla olen hyvillä ja rauhallisin mielin, jopa ehkä hieman naiivisti sitä mieltä että kyllä kaikki tälläkin kertaa menee hyvin. Samalla jokin takaraivossani huutaa että ei varmasti mene. Ei todellakaan voi mennä. Ei enää kolmatta kertaa. Kyllä se onni vielä meiltäkin loppuu! Ja tiedättekö, se huutava paskapää siellä takaraivossa saa minut ahdistumaan vaikka raskaus on vielä aika kaukana.

Kuulostaa ehkä hullulta, mutta ennenkuin annoin itselleni tosissaan luvan haaveilla vauvasta piti minun vakuuttaa itseni että kestän jos jotain kamalaa tulee tällä kertaa vastaan. Eihän sitä koskaan voi olla etukäteen valmis, mutta muutaman kerran minun piti oikeasti puhkaista oma pieni vauvakuumekuplani kaiken kamalan avulla. Miettiä ja jossittella että entä jos, jos ja jos. Ahdistavia ja kamalia vaihtoehtoja kaikki, mutta minun oli ajatustyönä käytävä ne kaikki läpi ennenkuin voisin sanoa olevani valmis siihen vielä kerran. Vielä kerran ottamaan sen riskin että minua satutetaan enemmän kuin koskaan ennen. Ensimmäisistä vauvahaaveista on todella pitkä matka siihen että se pieni nyytti oikeasti on siinä. Jos häntä ikinä syliin saakka edes saa...

Sitäkin vaihtoehtoa olen miettinyt ehkä enemmän kuin olisi tarpeellista. Entäpä jos yhden vahinkolapsen ja yhden aika nopean raskautumisen jälkeen emme enää ikinä saisikaan sitä kolmatta lasta? Kaduttaako silloin että lähdimme edes yrittämään. Koska tiedättekö, on vissi ero olla omasta tahdosta yrittämättä saada unelmaansa kuin tieto siitä, ettei sitä unelmaansa voi yrittämisestä huolimatta saada.

Raskaana oleva nainen on hullu, mutta niin on myös jo siitä pelkästään haaveileva. Olen miettinyt manaanko meille huonoa karmaa kun kerron näin julkisesti haaveestaamme ja yrityksestä. Kostaako karma, jos kerron kuinka helposti olemme lapsemme alulle saaneet? Toisaalta, neljän kuukauden pituinen yritys tuntui oikeasti silloin ikuisuudelta. Olen reilu viikon odotellut kierukanpoistoa, ja sekin on tuntunut tolkuttoman pitkältä. Odottavan aika on pitkä, lapsen odottamista odottavien aika kai tuhatkertaisesti hidastettu versio siitä.

Hassua, miten paljon harmaita hiuksia lapset saavat aikaan jo ennen olemassa oloaan.

3 euron huulimeikki vinkki!

@tehtavanimikkeenablogi Instagramissa !

Paljastin jo eilen Instagramin puolella uusimman meikkilöytöni joka todellakin kannattaa laittaa korvan taakse! Kun me äidit tunnetusti käytämme itseemme niin julmetusti aikaa sekä rahaa...Okei ei saisi yleistää mutta minä itse henkilökohtaisesti kuulun siihen kastiin joka on välillä kunnon nukkavierupieruverkkarimutsi. Ja ylpeä siitä, heh!

Löysin tosiaan viime ruokaostoksilla yhden aivan älyttömän ihanan huulipunan. Ja se on mistäs muualtakaan kuin LIDLISTÄ ! Kolmella eurolla. Abouttiarallaa, en ihan tarkkaan muista hintaa. Yllättävän hyvä levittää, ylättävän peittävä pigmentti ja yllättävän hyvin pysyi huulilla parista kahvikupista ja lounaasta huolimatta. Todellakin siis enemmän kuin hintansa väärti!

Minulla ei itselläni ole kokemusta kovinkaan kalliista huulimeikistä meikkipussissani mutta uskallan väittää tämän Lidlin huulipunan pärjäävän kisassa ainakin minun marketti (10-20e arvoisten)  huulipunieni rinnalla. Ja vallanmainiosti pärjääkin.

Suosittelen siis! Seuraavaksi taidan kokeilla sitä Lidlin ripsiväriä, sekin kovin kehuttua tuntuu olevan! Ja olipa muuten joku Lidlin kasvovoidekkin tainnut pärjätä sokkotestissä älyttömän hyvin.

Lidl, uusi meikkien mekka? Minulle ehkä ainakin ;)

Se tunne, kun hylkäsin lapseni.

Saako itkeä? Perua kaiken ja linnoittautua neljän seinän sisälle omaan pieneen kuplaan lasteni kanssa. Pitää lähellä, paijata ja suojella kaikelta maailman pahuudelta. Jep, että näin kivasti meidän päiväkodin aloitus on sujunut.

Tytöillä on mennyt ihan hyvin. Perjantaina ja tänään ovat he olleet ensimmäisiä päiviä ilman tukiaikuista päiväkodissa. Matildalla esiintynyt pientä itkuisuutta mutta hyvin vähän. Elvira on ollut tosi reipas ja päiväkoti onkin ollut aika polttava puheenaihe viime päivinä. Mutta ei vain positiivisessa mielessä.

"Äiti, en minä halua mennä sinne ilman isiä, sinua tai mammaa. Minä haluan mammalle kun menette töihin. Äitiä minua jännittää. Äiti minulla tulee niin kova ikävä. Hakeeko joku meidät sitten kotiin?"

Sydän särkyi torstai iltana kun kävimme tämän keskustelun ennen ensimmäistä itsenäistä päivää. Nieleskin kyyneleitä ja mietin etten voisi antaa surulle valtaa. Miten pieni tyttäreni sitten uskoisi että kyllä kaikki hyvin menee jos äiti hajoaa pelkästä ajatuksesta?

Kaikki oli mennyt hyvin. Kalakeitosta lähtien. Vaan kun tänään oli ensimmäistä kertaa minun vuoroni hylätä lapseni aamulla muiden hoiviin ei kaikki mennytkään niin kivasti.

Itkuksihan se meni. Minulla. Pääsin sentään autoon asti. Kyyneleitä nieleskellen ja silmiäni julmetusti räpytellen vilkutin päiväkodin ikkunasta kahdelle hämmentyneelle mutrunaamalle. Voin vannoa että kuulin heidän ajatusten huutavan: Äiti älä mene, älä hylkää meitä.

Reippaat rakkaat tytöt. Niin reippaasti on heillä päivökotielämä lähtenyt käyntiin. Äidin kohdalla tekee vähän tiukkaa mutta kyllä se tästä, lupaan heti huomenna olevani hivenen reippaampi. Vaikka kieltämättä tänään koko aamupäivän ajan rukoilin mielessäni uuden raskauden alkavan mahdollisimman nopeasti jotta saan jäädä äitiyslomalle tyttöjeni kanssa ja heittää hyvästit typerälle, tyhmälle ja inhottavalle päiväkodille.

Joka oikeasti on kyllä tosi kiva, mutta kun se saa tämän äidin tällä hetkellä niin surulliseksi. Joten voin varmaan hyvällä omalla tunnolla vetää pienet itkupotkuraivarit näin netin välityksellä? Hyvä se on vakuutella töissä uusille lapsille ja heidän vanhemmilleen että kyllä se siitä. Hyvin menee ja lapset viihtyy...Kun tällä hetkellä minulla on sellainen olo että ei hyvin mene ja ei todellakaan viihdy.

Suutarin lapsella ei ole kenkiä ja itse suutarilta taitaa puuttua sukatkin...

Vielä kerran. Toivottavasti.

Kaikki sai alkunsa Tinon viestistä kesken jääkiekkopelin. Tai minä olin salaa miettinyt asiaa jo tovin. Vaikka kuinka yritin itselleni ja ympärilleni että näin on hyvä. Esimerkiksi tämä kirjoitus on totta, mutta myös itselleen uskottelua. Kai näin on hyvä? Pakko olla. Järki ei vakuuttunut, sydän tiesi vastauksen vaikka heti.

Tinon viesti: Täällä on söpö pieni tepsi fani. Miten olisi kolmas lapsi?

Minä: kuinka kännissä sä oikein olet!? :D

Kännykän toisessa päässä olin hymy korvissa. Oliko hän vitsin takana tosissaan? Olisiko se sittenkin mahdollista!? Siitä alkoi pieni kieroilu, vitsailu ja ajatusleikki. Joka pikkuhiljaa muuttui vakavaksi puheeksi varallisuudesta ja jaksamisesta. Olisiko se oikeasti mahdollista?

Ja kyllä se on. Pikkuhiljaa. Ensi torstaina minulla on varattu aika kierukanpoistoon.

Maailman ihaninta ja samalla niin hullua. Vielä kerran. Toivottavasti. Ei luultavasti enää vuonna 2017 mutta toivon, että tänä vuonna saisimme ne kaksi viivaa. Vielä kerran.

Älä sano ikinä ei koskaan. Se nimittäin tuskin pitää paikkaansa.