Kuinka valmistautua äitiyslomaan rahallisesti?

Raha, tuo tabujen tabu. Puhutaanpa vähän siitä.

Jokaiselle vanhempainvapaalle jäävälle on selvää että tulot tippuvat kun työelämästä jää pois. Minä olen sikäli mikäli onnekkaassa tilanteessa, että työnantajani maksaa täyden palkan kolmelta ensimmäiseltä lomakuukaudelta. Sen jälkeen kelan maksaman summan suuruus on n 70 % tuloistani.  Vaikka tulen tuolla rahalla vallan mainiosti toimeen kuten olessani töissä (summaan voi vielä lisätä lapsilisät ja blogitulot) niin olen aloittanut säästämisen vanhempainvapaata varten jo hyvissä ajoin. Tarkoitukseni on kuitenkin jäädä hoitovapaalle ainakin puoleksi vuodeksi vanhempainvapaan jälkeen. Ja silloin ne tulot sitten tippuvat todenteolla.

Yritän laittaa joka kuukausi sivuun vähintään 200 euroa. Tällä tavalla saisin hyvin kerättyä kasaan esimerkiksi autovakutuuksen suuruisen summan ennen kuin äitiyslomani alkaa. Olen kyllä miettinyt autosta luopumista kotona olon ajaksi, mutta kolmen pienen lapsen kanssa on kiva päästä liikkumaan helposti paikasta toiseen. Meidän elättäminen kaatuu Tinon niskaan kun kotihoidontuki alkaa, joten olisi kiva pystyä osallistumaam talouden pyörittämiseen edes hitusen. Ja kun se senttejen laskeminen ei houkuta yhtään, on siis kiva valmistautua tulojen romahtamiseen etukäteen. Mitä sitten olen tehnyt tai aion tehdä?

Yritän parhaani mukaan suunnitella isoja ostoksia etukäteen. Vaunut meillä jo on, mutta esimerkiksi pinnasänky ja suurin osa pienistä vaatteista on jo annettu eteenpäin. Säästeliäisyys on hyve, joten yritän ostaa vain tarvittavan sekä mahdollisimman paljon käytettynä.

Tilanpuutteen vuoksi tämä on kiusaus ja siunaus: pitää koluta kaikki kaikki kaapit läpi ja raahata tavaraa kassi kaupalla kirpputorille. Kaikki kirpputoritulot saavat mennä suoraan tilille jonne siirrän rahaa kotiäitiyttä varten. Myy vanhaa ja osta uutta mutta vain tarpeellista tilalle!

Kaikki ylimääräinen säästöön heti. Eli toisinsanoen blogitulot sekä kesälomarahat. Ne on sellaisia ylimääräisiä tuloja joita ilman olemme ennenkin pärjänneet, joten säästöön. Ei tule houkutusta käyttää mihinkään turhaan kun tilillä ei näy ylimääräistä rahaa.

Pistä työssäkäyvä puoliso maksamaan enemmän menoja. Tämä voi kuulostaa vitsiltä ja kirjoituksen loppukevennykseltä, mutta se ei ole vitsi. Meidän perheessä olemme kaikki tasa-arvoisia ja minun tulojen tippuminen ei ole vain minun ongelmani. Yhteiset lapset, yhteinen päätös että minä jään heidän kanssa kotiin joten yhteinen ansiomenetys ja yhteiset rahat. Kaikki mikä on sinun, on myös minun. Hyvässä ja pahassa, palkassa ja laskuissa.

Hätävarana pankista löytyy myös molempien rahastot mutta toivon todella, että ne säästyy koskemattomina unelmakotimme pesämunana. Minulla tai siis meillä on hyvä aika valmistautua rahahanojen surkastumiseen joten se on meidän moka jos tässä emme onnistu.

Taloudellinen turva tuo minulle rauhalliset yöunet ja turvallisuuden tunteen. Ja sitä paitsi, säästäminen on kivaa!

Miten teillä on valmistauduttu toisen vanhemman kotivanhemmuuteen? Yhteiset vai omat rahat?

 

Supistuksia.

Tänään työpäivän aikana tunsin ne ensimmäistä kertaa. Pelästyin, onhan viikkoja vasta 11+3. Supistuksia. Pari lyhyttä ja onneksi täysin kivutonta supistusta. Mutta supistuksia kuitenkin.

Ensimmäisessä raskaudessa kävin ylimääräisessä ultrassa supistusten takia muistaakseni hieman rakenneultran jälkeen. Toisella kertaa taisin tuntea ensimmäiset supistukset ennen puoltaväliä. Ja nyt kolmannella kerralla näköjään vielä aikaisemmin. Molemmilla kerroilla supistukset ovat olleet vaarattomia joten eiköhän tälläkin kertaa. Supistukset loppuivat tänään kuitenkin heti, kun menin istumaan.

Niin kauan kuin supistukset ovat kivuttomia harjoitussupistuksia niin en osaa pelätä. Ne kuuluvat asiaan ja näemmä tällä kertaa aika aikaisin. Olen kuitenkin voinut niin hyvin lähiakoina että en juurikaan ole hidastellut arjen vauhtia. Ehkä tämä oli siis vain kroppani muistutus siitä, että pieni ihme kasvaa sisälläni ja työpäivän jälkeen voi olla ihan hyvä höllätä vähän kaasua. Supistusten jälkeen alavatsalla oli kiristävä ja hivenen jomotteleva tunne, mutten voi vannoa johtuivatko ne supituksista vai kohdun kasvamisesta.

Toivotaan etteivät ennenaikaiset supistukset mene ongelmaksi asti, kahden pienen tytön työssäkäyvänä äitinä vuodelepo olisi viimeinen asia jota juuri nyt elämääni kaipaisin.

Liikkuuko vatsassa vauva vai pieru!?

Oletteko koskaan kuulleet haamupotkuista? Minäkään en ollut ennen kuin ne osuivat omalle kohdalleni. Tai olin kuullut, mutta en uskonut. Eihän vauvan liikkeitä voi nyt millään tuntea vatsassa enää synnytyksen jälkeen. Vauvahan ei siellä tosiaan enää liiku, mutta vannon. Joku siellä liikkuu.

Haamupotkut on outoja. Tuntuu kuin pieni hipsutus kävisi. Välillä ihan kunnon töytäisy. Olen pari kertaa maannut sohvalla ja tuntenut niin vahvan haamupotkun että voin vannoa mahani jopa liikahtavan siitä kohtaa missä potku tuntui. Ne ovat niin aidon tuntuisia, että ennen raskautta minun piti pari kertaa laskeskella että koskan ne kuukautiset taas viimeksi olivatkaan olleet..Hullu, hullu nainen.

Haamupotkut eivät ikinä ehtineet loppua ennenkuin taas olin raskaana. Edelleen niitä tulee lähes päivittäin. Suolistohan se kai on, joka mouruaa pari kertaa venyneen vatsanahan ja peitteiden läpi. Mutta ne ovat niin aidon tuntuisia, et usko ennenkuin itse sen koet.

Nyt olen miettinyt että mistä minä sitten tunnistan kun pierut vaihtuvatkin vauvaan? Olisin nimittäin voinut eilenkin taas vannoa että tunsin liikkeet ensimmäistä kertaa. Ja sehän ei vielä hetkeen taida olla oikeasti edes mahdollista, vauva on vielä niin pieni. Mutta kun ne haamupotkut ovat oikeasti niin aitoja.

Elvirasta tunsin liikkeet ensimmäistä kertaa joskus rv 17, istukka takana. Matildasta rv 14, istukka edessä. Istukka on taas edessä, joten eiköhän ainakin muutama viikko siis vielä mene ennenkuin voin alkaa kuulostelemaan että liikkuuko siellä tirppa vaikko ilmavaiva.

Voi miten odotankaan niitä liikkeitä! 

Tässä taas kuvaa masusta ilman turvotusta, sunnuntaina otettu heti aamusta kun viikkoja oli 11+ 1 !

Äiti, joka on riippuvainen lapsistaan.

Lapset ovat riippuvaisia vanhemmistaan. Mutta pakko myöntää, minäkin olen erittäin riippuvainen heistä.

Maanantai aamu. Nautin rauhallisesta aamukahvista keittiön pöydän ääressä. Kello ei ole edes puoli seitsemän, koetan olla hiirenhiljaa. Yläkerrassa joku kääntää kylkeä ja hieman yskäisee. Jähmetyn kesken santsikupin täyttämistä ja kuulostelen; heräsiköhän siellä joku? Olen niin hiljaa kuin voin vaikka takaraivossa kolkuttaa ajatus nukkuvan talon herättämisestä. Voi miten kolistelu ja metelin pitäminen houkuttelisi.

Ei siksi, että kadehdin nukkuvaa perhettäni. Vaikka toki tämäkin on totta, miten lämmin sänky olisikaan tänään houkutellut. Olisin halunnut herättää heidät, koska kaipasin heitä. Jo ennen työpäivää. Maanantai, edessä olisi pitkä työpäivä joka loppuisi vasta ilta kahdeksalta. Koko päivä pois rakkaimpieni luota, enkä edes aamuhaleja saanut.

Puen takin päälleni ja nappaan termoskahvin käteen. Hetken mietin jos kävisin ihan nopeasti vain suukottamassa heitä. Jo se auttaisi ikävään. Mutta en tee sitä nimittäin tiedän, että aurinkoisena aamuna uni on jo tähän aikaan hyvin kevyttä. Suukko tai turvaportin hiljainen napsahduskin riittäisi herättämään heidät.

Suljen ulko-oven niin hiljaa kuin pystyn. Aamu on hieman pilvinen, mutta ulkona tuoksuu ihanalta. Yöllä on satanut vettä; ilma on raikas ja lämpöinen. Hymyilen. Kyllä minä selviän tästä päivästä ehkä sittenkin. Pieni ikävä tekee ihan hyvää välillä. Pusutellaan illalla sitten koko päivän edestä ja luetaan superpitkä iltasatu. Ja tämän päivän jälkeen arki ja lasten kiukuttelut maistuvat aivan varmasti taas pikkuisen paremmin.

Pahimpia äitiydessä ei olekkaan enää aamut.

Lastenhuoneesta kantautuu tasainen pienten jalkojen läpsytys kun kaksi jalkaparia lähestyvät meidän makuuhuonetta. Ne pysähtyvät sänkymme viereen ja kuiskaavat; äiti oletko hereillä? Huonosti nukutusta yöstä huolimatta avaan silmät hymy huulillani, koska tiedän näkeväni ensimmäiseksi kaksi maailman ihaninta lasta. Pörröiset, vielä vähän uniset hiukset aivan sikinsokin. Molemmilla on leveä hymy naamalla ja isompi pörrötukka kysyy menenkö tänään töihin? En mene, ja saan vastineeksi hurraa huutoja.

Talsimme alakertaan aamupesuille. Auringon valo tulvii verhojen välistä ja se saa nopeasti piristymään, vaikka taas viime yönä nukuttiin aika huonosti. Oma nukahtaminen kesti, kiitos kahden tunnin päiväunien ja kadonneen alkuraskauden väsymyksen. Menee hetki, ennenkuin tajuan etten tarvitsekkaan enää niin paljon unta. Myös tytöillä oli yöllä omat juttunsa, ja molemmat valvoivat melkein toista tuntia. Avaan verhot ja sisään tulviva auringonvalo paljastaa siivouspäivän tarpeen. Koitan olla välittämättä villakoirista, nyt on aika nauttia vain tästä hetkestä.

Aamukahvin rinnalla haaveilen isosta omakotitalosta. Talosta jossa lapsilla olisi omat makuuhuoneet ja säästyisimme yöbileiltä ehkä vähän paremmin, kun he eivät herättäisi toisiaan. Haaveilen isosta pihasta, omenapuista ja loppuiän kodista kunnes havahdun olohuoneesta kantautuviin tappelun ääniin. Voihan sisarusrakkaus ajattelen ja nousen ruokapöydän ääreltä.

Sovitaan, halitaan ja pyydetään anteeksi. Sitten jatkamme touhujamme. Minä kahvin hörppimistä, lapset Pipsa Possua ja viinirypäleitä. Ihana aamu. Ihanan hidas aamu. Ihanan aurinkoinen aamu.

Ihanaa sunnuntaita sinulle. 

12. Raskausviikko

Raskausviikko: 11+0

Vauva: Muistuttaa jo pientä ihmistä. Silmät ovat kehittyneet mutta pysyvät vielä pitkään suljettuna. Sukupuoli on kehittynyt, mutta sitä ei vielä ultraäänessä erota.

Oireet: Kuuma. Jos tähän asti on jäädytty niin nyt hikoillaan. Erityisesti yöllä. Itkuherkkyys on lisääntynyt ja tänään tirautinkin kunnon itkut koska Viaplay sarja oli aivan liian surullinen, heh. Kuukautiskivun kaltaisia jomotuksia ja särkyjä on useasti päivässä kun kohtu kasvaa. Vessassa saa ravata aika usein. Närästys on nyt paremmin hallinnassa, kiitos Omeprazolin ja Samarinin.

Mielihalut: Perunamuusi, voi nam. Jääkahvi sekä hapan tattarileipä (gluteenittomien korvike ruisleivälle...) ovat maistuneet kuluneella viikolla aamupalaksi todella hyvin. Mitään isoja mielitekoja ei ole, joskus tekee jotain mieli mutta se menee ohi sitten kun sitä saa.

Päällimmäiset ajatukset raskaudesta: Siellä on vielä elämää! Kurvasin eilen työpäivän jälkeen Ozbabyn kautta hakemassa kotidopplerin rauhoittamaan mieltä ja tiedättekö, sieltä se jumputus löytyi melkein heti. Kyllä rauhoitti  mieltä. Nimittäin olen ehkä taas hivenen stressanut tätä raskautta. Alkuraskauden oireet ovat lähestulkoon kadonneet ja se on saanut minut miettimään että onkohan siellä kohdussa kaikki enää hyvin. Onneksi ne sydänäänet sieltä löytyi, vaikken siihen kyllä uskonut kun viimeksi löysin ne vasta +12 viikolla. Ultran mukaan kuitenkin vasta viikkoja 10+5 ja istukka sijaitsee tälläkin kertaa edessä, mikä yleensä vaikeuttaa sydänäänten kuuntelua. Muuten voin aika mainiosti, energiaakin tuntuu olevan jo paljon enemmän mitä viikko sitten.

Ihana olla raskaana, kaikesta stressistä huolimatta!

Mistä kaikesta olisinkaan jäänyt paitsi jos "vahinkoa" ei olisi sattunut.

Olin 19-vuotias vasta valmistunut lähihoitaja. Aloittamassa elämäni ensimmäisessä vakituisessa työpaikassa, monikulttuurisessa päiväkodissa. En ollut koskaan ollut mikään lapsirakas ja työ tarhatätinä oli lähinnä "välivaihe". Kuukausi työn alkamisen jälkeen sanoin työkaverilleni etten ikinä haluaisi omia lapsia. Työ oli kivaa, mutta oli myös ihana mennä omaan hiljaiseen kotiin huolehtimatta kenestäkään muusta.

Kolme kuukautta tämän lauseen sanottuani testi näytti plussaa. Elämäni meni kerralla uusiksi. Yhtäkkiä minulla oli parisuhde, oma perhe ja kasvava vauvavatsa. Vaikka en ollut eläissäni haaveillut omista lapsista tai omasta pienestä perheestä, en hetkeäkään epäröinyt ettenkö äitiyden tielle lähtisi. Rakastin häntä heti ensimmäisestä sekunista lähiten, rakastan edelleen. Ja tiedättekö, kun nyt katselen ihanaa perhettäni sohvalla sylikkäin mietin miten kiitollinen saan olla huonosta ehkäisystä ja epäsäännöllisestä kierrosta. Tuurista, että juuri tuon miehen kanssa saimme aikaan jotain hyvin upeaa, vaikka kaikki tapahtuikin hyvin äkkiä.



Jos meillä ei olisi käynyt vahinko, minulla ei olisi tällä hetkellä kahta lasta ja kolmatta kasvamassa vatsassa. En olisi tiennyt mistä olisin jäänyt paitsi. En olisi osannut kaivata jotain näin ihanaa, kun en tiennyt miten ihanaa se olisi. En olisi oppinut rakastamaan työtäni näin paljon mitä sitä rakastan. Äitiys kasvatti minua ihmisenä mutta myös lastenhoitajana aivan älyttömän paljon. Omien lasten myötä muidenkin lapsista tuli aivan ihania ja heidän kasvattamisestaan jotain, jonne joka arkiaamu lähden hymyssä suin. Jotain, jota oikeasti kaipaan kun marraskuussa äitiyslomalle jään.

Elämää ei voi suunnitella etukäteen ja hyvä niin. Parhaat asiat elämässäni ovat saaneet alkunsa yllättäen eräänä tammikuisena päivänä. Siitä kahdesta sinisestä viivasta on kasvanut neli henkinen, joulukuussa toivottavasti viisi henkinen perhe. Jokaikinen päivä kiitän jotakuta tuolla ylhäällä, että juuri minä sain tuon miehen, nämä lapset ja tämän elämän. Kaikesta univelasta ja harmaista hiuksista huolimatta äitiys on parasta mitä minulle ikinä on tapahtunut.

Se yksi vahinko mullisti koko elämäni ja tulevaisuuteni. Kiitos siitä.

 

Pregnancy brain...

Sanotaan että odottajat ovat lahopäitä jotka unohtelevat milloin mitäkin. Niin totta, ainakin minun kohdalla tällä hetkellä.

Olen vähän kuin omassa pienessä kuplassani koko ajan. Unohtelen, myhähtelen,vastailen vaikken edes tiedä mitä toinen on sanonut. Tämä jos mikä on vaarallista lasten kanssa; olen luvannut jotakin ennenkuin edea tajuan mitä sitä tuli luvattua...

Yhtenä päivänä meinasin laittaa sytysnesteen jääkaappiin ja maidon siivouskaappiin. Likainen veitsi löysi tiensä puhtaiden joukkoon ja tänään juoksin labraan viemään jälkijunassa paperista suostumus lomaketta joka olisi eilen pitänyt olla mukana. Työpaikalla kävelen ilman päämäärää, koska en aina muista minne olin matkalla. Tai perille päästyäni en tiedä mitä minun piti tehdä ja miksi.

Syytänkö raskautta vai raskausväsymyksen tuomaa sivuoiretta? En tiedä, mutta kovin terävältä olo harvoin tällä hetkellä tuntuu. Taitaa kaikki meikäläisen verenkierto olla siirtynyt aivoista kohdun seudulle...

Muita lahopäisiä odottajia?

 

Ensimmäiset kesäpäivät tiivistyvät tähän yhteen kuvaan.

Jos onnelista lasta ja lapsuutta pitäisi kuvata yhdellä kuvalla, se voisi olla tämä. Viime päivät täällä Turun seudulla ovat olleet älyttömän lämpimiä; lapset ovat saaneet peuhata uima-altaassa pihalla ja leikkiä vesileikkejä koko päivän. T-paita kelit, ja välillä on tuntunut että sekin on ollut liikaa. Me olemme niin nauttineet!

Emme ole tehneet mitään ihmeellistä, vain hengailleet kotona enimmäkseen ja vierailleet sukulaisilla. Tänään minulla oli ylimääräinen vapaapäivä ja sen kunniaksi teimme viikkosiivoukset. Olen monesti näinä päivinä pysähtynyt miettimään miten onnekas ja onnellinen olen tällä hetkellä. Vaikka raskausväsymys painaa kovasti välillä päälle, arki tuntuu ihanalta. Ihan tavallinen, hivenen jopa tylsä arki. Tällä hetkellä se on elämässä aivan parasta.

Odotan kesälomaa kuin kuuta nousevaa. On ihana pysähtyä ja rauhoittua lasten kanssa kotiin. Tehdä puistoretkiä, ehtiä näkemään pitkästä aikaa myös omia kavereita. Käydä vaatekaappeja läpi ja viedä tavaraa kirpputorille myyntiin. Jonkun korviin voi kuulostaa älyttömän tylsältä lomasuunnitelmalta mutta vanhemmuus on opettanut minut nauttimaan tylsästä. Arki on välillä niin hektistä, että oikein odotan sitä hetkeä kun minulla on tylsää.

Ihana kesä. Kiitos että vihdoin taidat olla täällä vaikka nyt näyttäisi taas vähän viilenevän. Ei se haittaa, puissa on jo komeat lehdet ja grilliruoka tuoksuu usein ulkona. Ihanaa, tätä on odotettu koko synkkä talvi. 

11. Raskausviikko !

Raskausviikko: 10+ 1

Vauva: Ei ole enää alkio vaan sikiö. Kaikki rakenteet ovat kehittyneet. Tästä viikosta lähtien sikiö alkaa kasvamaan vauhdilla; seuraavan kolmen viikon aikana sikiön pituus päästä peppuun kaksinkertaistuu.

Oireet: Oireettomuus tai oireiden väheneminen. Pahoinvointia ei juurikaan enää ole, ellei nyt pieniä huonoja hetkiä nälkäisenä tai väsyneenä lasketa. Suurin väsymys on takanapäin mutta silti vielä kovasti väsyttää. Ei enää nukahdan pystyyn väsymystä, mutta tunnen kulkevani koko ajan pienessä sumussa ja olen todella poissaoleva. Parempaan päin, energistä keskiraskautta odotellessa! Alavatsaa ja selkää jomottelee päivittäin aina pieniä hetkiä. Hyvä niin, muuten tässä jo ihan pelästyisi että onko siellä sittenkään enää ketään kun oireet ovat niin laimeita. Närästys on tullut jäädäkseen ja soittelinkin neuvolasta Omeprazol reseptiä viime viikolla. Joskin lääkkeet on vielä hakematta kun ei lähi apteekki ole viikonloppuisin auki. Samarinilla ja maidolla mennään vielä tämäkin päivä! Viime viikolla kiusanneet ruuansulatusvaivat ovat vähentyneet kun vaihdoin maitotuotteet laktoosittomiin. Vanha tuttu vaiva näemmä palasi vuosien jälkeen. Liekö raskaudella vai herkuttelulla enemmän arpaa tähän asiaan että ruuansulatus on hieman ärtynyt?

Mielihalut: Ei juurikaan ole. Riisinuudeleita ja riisihiutalepuuroa on iltaisin tehnyt mieli eli ehkäpä siis pahvin makuinen ja oikeastaan aika mauton ruoka on nyt minulla in...Peruna myös maistuu, erityisesti muusi on herkkua!

Päällimmäiset ajatukset raskaudesta: Uskomatonta että 25 % raskaudesta on jo takanapäin! Toisaalta tämä ensimmäinen neljännes menee nopeasti kun reilu 3 viikkoa sitä ollaan "raskaana" vaikkei oikeasti ollakkaan tai ainakaan ei tiedetä asiasta. 2,5 viikkoa ultraan, en millään jaksaisi odottaa! Sitten ollaan jo niillä "turvallisilla viikoilla" vaikka olen kyllä tällä hetkellä jo aika rauhallisin mielin tämän raskauden suhteen. Asuntoasiat ovat pyörineet paljon viimeaikoina päässä; miten 5 henkinen perhe mahtuu rivarikolmioon? Olemme suunnitelleet mahtuvamme ehkä koko vauvavuoden, mutta kaatuuko seinät (ja kaappien sisältämät tavarat..) päälle heti ensimmäisten kuukausien aikana? Kun sen seuraavan kodin haluaisimme kovasti olevan se the koti josta pois emme muuttaisi kuin ehkä vasta lasten lentäessä maailmalle. Ja se the koti kaipaa vielä vähän säästöä onnistuakseen.

Kaikin puolin olen tällä hetkellä siis tyytyväinen, joskin vielä hieman väsynyt odottaja.

10 vuoden #profiilikuvahaaste!

Mamma rimpuilee blogista heitettiin ilmoille haaste jossa on tarkoituksena esitellä Facebook profiilikuvat 10 vuoden ajalta. Päätin tarttua haasteeseen, vaikka täytyy myöntää etten ole Facebookissa ollut kuin vuodesta 2009. Ja profiilikuvia selatessani tajusin että olen HYVIN laiska niitä vaihtamaan. Mutta löytyihän sieltä kuitenkin 7 kuvaa joita voin teille enemmän vähemmän ylpeänä esitellä.

Vuosi 2009



OMG vai miten tuolloin oli tapana todeta. Nudehuulet, lokinpaskaa silmäkulmassa ja aivan liikaa aurinkopuuteria poskilla. Kotivärjäyksellä poltettu ja blondattu tukka. Taisin olla juuri aloittanut/aloittamassa amiksen ensimmäistä luokkaa.

Vuosi 2010



Hiustenväri ehti vuodessa vaihtumaan tummaan (ja varmasti takaisin vaaleaan ja taas tummaan..) ja etutukankin leikkasin ihan itse. Ja sen oli näköinenkin, harmi ettei tämä coolisti puolikas kuva antanut oikeutta sille.

Vuosi 2011



Oli aika kun mielestäni ripsiväriä ei voinut olla liikaa. Oli myös aika kun ajattelin että kulmakarvoja kuuluu nyppiä, tässä näkee tuloksen. Kulmakarvaani ovat luonnostaan ohuet ja joskus nypin ne lähes olemattomiin. Valokuvassa näkyvät tissiliivit kruunaavat tämän teinikokonaisuuden. Joka oli olevinaan niin aikuinen, olihan hän jo ihan täysi-ikäisyyden kynnyksellä. Facen profiilikuvien perusteella tämä kuva on koristanut profiiliani mukamas kaksi vuotta. Mitään en myönnä...

Vuosi 2013



Tämä kuva on otettu vain pari viikkoa aikaisemmin kuin tein elämäni ensimmäisen positiivisen raskaustestin. Aikamoista. Huulilävistys ja musta tukka. Rakastin tuota tukkaa. En värin takia, vaan se oli kivan pitkä ja mukavasti repaleisesti leikattu.

Vuosi 2014



Nämä epäselvät ja rakeiset kännykän etukamerakuvat ovat näköjään olleet se minun juttuni. Tuo kuparin värinen tukka oli ihana, harmi vain ettei punainen tai punertava väri pysy tukassani yhtään.

 

Vuosi 2015



Tästä kuvasta tunnistaa jo nykypäivän minäni. Kuva on otettu Matildan odotusaikana, olin juuri pari kuukautta aiemmin saanut elämäni ensimmäiset silmälasit ja pidin niistä kovasti. Edelleen löytyy teinimadonna lävistys, josta sittemmin turvonneen raskausnaaman takia jouduin luopumaan. Musta tukka edelleen, joskin vähän haalistunut sellainen.

Vuosi 2016



Tästäkin kuvasta tukkakin on lyhentynyt jo roimasti ja värjätty hius kasvatettu ja leikattu melkein kokonaan pois. Samainen rippiristi roikkuu edelleen kaulassa ja näyttää näkyvän melkein jokaisessa kuvassa. Se on ollut tärkeä siitä hetkestä lähtien kun sen sain, on edelleen.

Vuosi 2017



Tässä on tuorein profiilikuvani. Eilen otettu ja äskön päivitetty. Haastetta tehdessäni huomasin että en ole päivittänyt kuvaa lähes vuoteen, joten asialle oli tehtävä jotain. Heti paikalla.

Sanotaan että naiset eivät pidä vanhenemisesta. Minun täytyy kyllä myöntää että näitä kuvia katsellessani en voi kuin olla tyytyväinen tähän mennessä kerääntyneistä vuosista ja ulkonäkömuutoksista. Tähän asti vuodet ovat kohdelleet minua hyvin, ehkä tästä sitten se alamäki alkaa! Katsotaan kymmenen vuoden päästä olenko ihan samaa mieltä jos uusin haasteen..

 

 

Sinun sotkusi voi olla toisen seikkailu.

Maanantai ilta. Viikkosiivoukset alkavat olemaan pulkassa ja sohvan kutsuhuuto kaikuu korvissa rankan työpäivän jäljiltä. Vielä viimeiset pyykit kuivumaan, sitten haetaan tytöt lastenhuoneesta iltapalalle. Astuessamme lastenhuoneeseen ei näky hivele silmiä. Juuri siivottu huone on kolmessa minuutissa saatu aikamoiseen kaaokseen. Petivaatteet, pehmolelut ja vaatteet ovat isossa kasassa aukinaisen vaatekaapin edessä. Näyttää siinä kylpyhuoneen mattokin olevan. Ja juuri kun me vanhemmat rankan työpäivän jälkeen olimme saaneet kaikki paikat siistiksi! Tässäkö kiitos? Harmistuneena hivenen liian tiukkaan sävyyn kuuluu ärjäisy; mitä ihmettä te tytöt olette tehneet!?

Tytöt juoksevat sänkyyn istumaan ja isompi sanoo alahuuli väpättäen; Muttakun minä yritin kiivetä sitä seinää pitkin jotta saisin henkarin tälle mekolle.

Hetken aikaa kesti ennenkuin tajusin. Se kaaos, minun silmiini kamala tavaravuori oli lapsille tikapuut jotta he tavottaisivat jotain haluamaansa. Purskahdin nauruun, pyysin ärhentelyä anteeksi ja totesin että jos ensi kerralla pyydätte apua tai otatte tuolin.

Kyllä lapset ovat viisaita. He osaavat nauttia juuri siitä oikeasta asiasta; elämästä. He eivät välitä leluista tai sukista lattialla, jokainen tavara on merkki hauskanpidosta ja elämästä. Mitä niillä villakoirilla aina niin väliä, jos on hyvät leikit kesken? Huomaan itse syyllistyväni pakko suorittamiseen liian usein työpäivän jälkeen. Kun olisi aika istua alas leikkimään ja nauttimaan perheeni seurasta, en pysty jättämään täyttä pyykkikoria tai tiskipöytää huomiotta. Koti jossa on lapsia, on useimmiten vähän kaaoksessa. Ja se on ihan okei. Kaaos kertoo eletystä elämästä ja loistavista leikeistä. Kaaos kertoo ettei talossamme ole kuultu liikaa odota äiti tekee tämän ihan nopeasti ensin -lausetta. Pieni kaaos elämässä tekee hyvää itse kullekkin.

Lapset sen jos ketkä tietävät. Tulimme eräänä päivänä päiväkoti- ja työpäivän jälkeen kotiin ja heti oven avattuamme vastassa oli kaadetut lelukorit ja pari aamukiireessä lattialle eksynyttä vaatetta. Huokaisin ääneen miten ärsyttävää tulla kotiin kun on tälläinen kaaos. Elvira katsoi minua silmät loistaen ja sanoi:

Ihana kaaos. Ihanaa kun on kaikki lelut heti valmiina!

Raskausajan ruokarajoitukset; Kuinka tarkkaan niitä kuuluu noudattaa?

Haluatteko saada vauva- ja äitipalstoilla tappelun tai vähintäänkin kiivaan väännön aikaiseksi? Aloita keskustelu raskausajan ruokavaliosuosituksista ja niiden noudattamisesta!

Tuntuu että kolmannen lapseni kohdalla lista on jo aikamoinen. Joka vuosi sinne tuntuu lisääntyvän kieltoja, joka vuosi kielloista tuntuu tulevan yhä tiukempia. Ei pastöroimattomia juustoja. Eikun kielettään pastöroidutkin juustot jos ne ovat pehmeitä juustoja. Mitä ihmeen pehmeitä juustoja!? Entä kun Valion sivuilla väitetään heidän tuotteiden olevan turvallisia raskausaikana? Listojen alati muuttuessa menee pienen ihmisen mieli sekaisin. Mitä nyt saikaan ja mitä ei saanut syödä? Kuinka tiukasti kieltoja tulee noudattaa!?

Jokainen noudattaa miten itse parhaimmaksi katsoo. Minä en ole neuroottinen enkä ehdoton kovinkaan monen listalla olevan asian kanssa. Raaka liha ja  raaka kala ovat tiukassa pannassa tällä hetkellä sekä tupakka ja alkoholi (joka pitäisi olla jokaiselle odottajalle itsestäänselvyys..). Muuten minä käytän sitä kuuluisaa maalaisjärkeä. Mutta mitä se maalaisjärki sitten minun kohdallani on?

Rucola on vältettävien ruoka-aineiden listalla. Mutta jos ravintolassa tai kyläpaikassa salaatissani sitä on, en lähde sitä pois nyppimään. Sama pätee lähes jokaisen vältettävän ruoka-aineen kohdalla. Paitsi listeriavaaran takia listalla olevien, listerian sattuessa kohdalla ei ole väliä syökö vähän vai paljon. Jo pelkkä nuolaisu saattaa riittää tartuntaan. Ja listeria on hengenvaarallinen sikiölle, salmiakki taasen ei.

Joskus ihmiset tukeutuvat kieltojen noudattamatta jättämiseen argumentilla; miten ennen on terveitä lapsia sitten syntynyt kun ei kieltoja ollut? Uskallan sanoa ihan jo ilman googlettamista että ennen keskenmenot, kehitysvammat/-häiriöt, ennenaikaiset synnytykset ja lapsikuolleisuus oli ihan eri luokkaa mitä nykypäivänä. Ei ne listat hatusta ole vedetty, vaan tutkimisen tai tutkimattomuuden takia tarkasti koottu.

Minä noudatan listaa vähän niin ja näin enkä koe huonoa omatuntoa jos joku päivä juonkin kahvia liikaa tai syön salmiakkia. Vaikka minä toimin näin, se ei todellakaan ole mielestäni se oikea tapa. Tapa, joka minulle on sopiva mutta kaikille ei. Vaikka en itse vaivaudu noudattamaan listaa sanatarkasti tämän yhdeksän kuukauden aikana, en pidä listaa tarkasti noudattavia hysteerisina. Päinvastoin, minusta se on hieno saavutus joka vaatii tarkkuutta ja viitseliäisyyttä. Ja taasen en pidä itseäni yhtään sen huonompana vanhempana, vaikken sitä ihan tarkasti noudattakkaan. Ehkä enemmänkin laiskana joka ei tästä asiasta osaa stressata. Kuitenkin oman hyvinvointini ja mielihalujeni takia toivon että ensi jouluna joulypöydässä olen jo kahdessa osassa jotta voin hyvällä omalla tunnolla ahmia graavilohta ja mätiä. Oi miten niitä tekeekin nyt mieli, kun ne ovat kiellettyjä...

Minulla listan ehdottomat kielletyt aineet ovat siis pelkästään raaka kala, raaka liha sekä kaikkia päihteet. Myös lääkkeitä pyrin välttämään, mutten kärsi siitepölyoireista tai päänsärystä raskauden takia.

Kuinka tarkkaan sinä noudatat/noudatit ruokarajotteita raskausaikana?

Postausta kuvittaa erittäin silmiä hivelevä lopputulos kun tämä pullantuoksuinen mutsi päätti paistaa lettuja. Mutta maku on tärkein, eikö? Sekin oli hyvä vain kunnollisella kasalla vanilijajäätelöä ja mansikkahilloa...

10. Raskausviikko !

Raskausviikko: 9+1

Vauva: Alkaa liikkua. Liikkeet ovat tahdosta riippumattomia eikä äiti vielä tunne niitä. Sydän on lähestulkoon valmis ja silmät siirtyvät oikeille paikoille.

Oireet: Hurrasin liian aikaisin pahoinvoinnin loppumista, harmi. Toisaalta se ei ole yhtä voimakasta kuin ennen ja esiintyy enimmäkseen vain nälkäisenä tai väsyneenä. Useimmiten on siis ihan hyvä jo olla. Kuluneen viikon aikana olen palellut kamalasti. Toiset nauttivat auringon lämmöstä, minä vedän takkia tiukemmalle ja yöksi villasukkia jalkaan. Kuukautiskivun kaltaiset jomottelut alavatsalla ja alaselässä ovat läsnä useasti päivässä. Ruuansulatus präkää ja vatsa vihoittelee. Herkkävatsaisena arkipäivää, mutta niin epämukavaa. Pian saan siis mitä luultavammin tutustua tuttuun raskausvaivaani nimeltä närästys. Minulla on myös nälkä lähestulkoon koko ajan.

Mielihalut: Kaikki suolainen ja samalla raikas. Kuten salaatti fetalla ja oliiveilla. Myös suklaa maistuisi mutta vatsavaivaisena yritän hallita himojani parhaani mukaan. Ja huonolla menestyksellä...

Päällimmäiset ajatukset raskaudesta: Joko oltaisiin tämän alkukankeuden ohi pian!? Ehdin jo nauttia siitä hyvästä olosta hetken ja harmittaa että pahoinvointi palasi. Osasyynä on varmasti ruuansulatusvaivat ja niiden aiheuttamat kivut. Harmittaa kun ne ihan häiritsevät yöunia ja olemista enkä oikein tiedä mitä tekisin. Ensi viikolla pitäisi mennä antamaan vähän verta testattavaksi eikä np- ultrakaan enää niin kauhean kaukana ole. Joten eiköhän tämä olo tästä ihan oikeasti jo kohta helpota. Mitä noin muuten fiiliksiin tulee niin nautin, nyt viimeisen kerran. Oikeasti viimeisen. On ihanaa kun pikkuhiljaa turvotuksen alta alkaa näkymään pieni vauvavatsa. Postauksen kuvat on otettu lauantai aamuna kello 6:30 huonossa valaistuksessa ihan sitä silmällä pitäen että ne olisivat realistisia muistoja itselleni. Siellä se pieni, hyvin pieni kumpu jo on. Vaikka heti aamupalan jälkeen vatsa suoraan sanottuna räjähtää silmille. Eikä ruuansultatusvaivat ainakaan pienennä sitä turvotusta. Kun siis tämä olo ja jaksaminen tästä tasoittuu, aion hullaantua ja lähteä äitiysvaateostoksille. Viimeisellä kerralla voi vetää kaiken vänän överiksi, eikös?

P.s Salus Detox kuurin voitti Marita Lindström, onnea! Olen sinuun sähköpostitse yhteydessä! 

Lasten reaktiot vauvauutisiin.

Ä: Elvira ja Matilda, älkää hyppikö äidin vatsan päällä. Tiedättekö miksi? Siellä kasvaa teille pikkusisko tai pikkuveli. Äidin vatsassa on vauva.

Elvira hyppii tasajalkaa kuin pieni pingispallo huutaen:

E:Kiitos, kiitos, kiitos äiti! Ihanaa, saadaanko me pitää se!?

Ä: Kyllä saadaan. Mutta siihen on vielä aikaa. Vauva tulee vasta talvella, sitten kun joulupukki taas tulee.

Matilda katsoo minua tuimasti, lätkäisee minua mahaan ja sanoo:

M: Ei vauva. Yök.

Repesin totaalisesti nauramaan. Niin meidän lasten näköiset reaktiot. Odottavan aika on pitkä, Elvira on useasti kysynyt että joko se vauva tulee. Malttamaton tuleva tuplaisosisko. Ja onneksi aikaa vielä on, ehdimme edes hivenen valmistella toista kuopuksen kruunusta luopumisen tuskaan.

Ei ne lapset aina opi nukkumaan yrityksistä huolimatta.

Meidän esikoinen Elvira oli helppo vauva. Hän aloitti kokonaiset yöunet kahden kuukauden iässä ja jätti samalla itse yösyömiset pois. Osasin odottaa ettei toinen vauvavuosi tulisi olemaan yhtä helppo, mutta ajattelin että jos koliikkia ei saada niin kaikki on hyvin. Kyllä ne lapset sitten vauvavuoden jälkeen oppivat nukkumaan.

Voi kuulkaa, niin väärässä minä olin. Meidän kuopuksemme Matilda täyttää reilu kuukauden päästä 2 vuotta ja kokonaiset yöunet mahtuvat valehtelematta yhden käden sormiin.

Matilda on vauvasta asti ollut öisin aika vaativa. Ensimmäiset kuukaudet roikuttiin tissillä 4-6 kertaa yössä. Sitten kun yösyöminen jäi 6kk iässä, alkoi itkeminen. Kova ja pitkäkestoinen huuto keskellä yötä. Syy näille huudoille oli mysteeri, milloin hampaat, milloin syli ja milloin ihan vain joku muu. Muistan miten pahimpina öinä mietin että jos vain antaisin tämän lapsen huutaa, hiljenisikö se lopulta? Muistan miten kerran mietin, että entä jos lapsi tippuisi lattialle? Hiljenisikö se? Pelästyin synkkiä ajatuksiani ja purskahdin itkuun. Jälkikäteen mietin miten hyvä että annoin myös niille negatiivisille ajatuksille tilaa. Tunteita ei saa tukahduttaa, ne pitää kokea. Ja jälkiviisaana voin kertoa, että tämän jälkeen opin paljon paremmin tunnistamaan ne omat voimavarani.

Loppui yöhuudot ennen vuoden ikään, mutta tuliko kokonaiset yöt? Eivät. Vieroitettiin tutista. Ei apua. Edelleen jokaikinen yö hän vaatii silitystä, huomiota ja tukea. Joskus vain kerran, joskus useammin. Esimerkiksi viime yönä kuusi kertaa.

Me olemme yrittäneet perhepetiä, omaa sänkyä ja jonkinlaista unikouluakin. Millään niistä ei ole ollut sen suurempaa merkitystä meidän öihin. Toisinaan nukutan ihan hyvin, toisinaan kuten viime yönä, nukutaan todella huonosti. Ja tiedättekö, näihin herätyksiin tottuu.

Univelkaa ja valvottamista käytetään yhtenä kidutuskeinona. Enkä ihmettele, väkisin valvominen on aivan kamalaa. Tappavan kamalaa. Olen asennoitunut siihen, että joulukuisemme vauvavuoden koittaessa tämä kaikki alkaa alusta. Ehkä jopa vielä rankempana. En voi valehdella etteikö se hieman jopa pelottaisi, mutta taas kerran voin ajatuksissani turvata meidän lähipiiriin ja ihanaan mieheeni. He ovat siinä ja tukevat.

Kaksi vuotta valvomista eikä loppua näy. Järkyttävä univelka on vaihtunut välillä vähän väsyttää univelaksi. Ja se on ihan okei. Pienten lasten vanhemmilla kai kuuluu olla vakiovarusteena hivenen silmäpusseja ja räjähtänyttä tukkaa.

Mutta Matilda, älä ymmärrä väärin. En minä pistä pahakseni jos alottaisit kokonaiset yöt vaikla heti ensi yönä. Olisihan se ihan mahtavaa.

Vauvat valvottaa,mutta niin valvottavat näköjään taaperotkin. Ehkä sitten kun sana taapero tippuu iän myötä pois, voimme haaveilla kokonaisista öistä? Tai sitten emme, itse en ole oppinut kokonaisten öiden nukkumista vielä tämän 24 vuoden aikana. Se yöheräily taitaa siis olla meillä suvussa.

Harmi ettei lapsemme ole perineet isänsä unen lahjoja.

Sitten he eivät heräisi edes pommiin.

Minä selvisin. Jälleen.

Tänään minulta kysyttiin töissä miten jakselen ja voin. Vastasin että ihan hyvin, väsyneesti mutta kolmatta päivää ilman pahoinvointia. Vastatessani tajusin että kyllä, aivan oikeasti. Jo kolmatta päivää! Minä uskallan jo ääneen sen sanoa: Minä selvisin. Taas kerran.

Uskallan uskoa että se pahin on ainakin ohi. Tänään join töissä ensimmäisen kupillisen kahvia pitkiin aikoihin ihan hyvällä ruokahalulla. Se on varma merkki siitä, että pahoinvointi alkaa olemaan historiaa.

Viime viikot olivat raskaita. Kaksi pientä lasta yöheräilyineen, työ päiväkodissa ja alkuraskauden pahoinvointi imivät oikeasti aika hyvin meikäläisestä mehut. Oli päiviä kun olisin voinut nukahtaa pystyyn. Pahoinvoinnin väistyessä mieli on ollut virkeämpi. Kun on fyysisesti hyvä olla niin sen kyllä tuntee myös henkisesti.

Väsymys on läsnä edelleen mutta pienemmissä määrin. Jaksoin eilen työpäivän jälkeen touhuta niin hyvin kotitöitä että alavatsan ja -selän jomottelu vasta herätti minut hidastamaan tahtia. Kroppa kaipasi lepoa, mieli ei.

Iltaisin uni tulee helposti ennen yhdeksää. Tulisi aikaisemminkin jos vain lapset siihen mahdollisuuden antaisivat. Mutta iltaväsymys tässä tilassa on enemmän kuin inhimillistä. Joutuihan Jumalakin lepäämään seitsemännen päivän. Ja minähän olen vain pieni ihminen.

Äitienpäivä on joka päivä.

E: Äiti, mä olen tehnyt sulle korun! Mutta se on yllätys!

E: Äiti mä tein sulle rasvavoidetta!

Ä: Pitäisikö senkin olla yllätys?

E: No pitäisi!

Sain eilen mukaani päiväkodista kaksi pientä pussukkaa jotka odottavat sunnuntaita. Nuo pussukat on rakkaudella tehty. Pienten pussukoiden tekijät eivät olisi malttaneet olla avaamatta niitä itse. Pienten pussukoiden tekijät olisivat halunneet antaa ne lahjat heti.

Ä: Ei rakas vielä tänään, vasta sunnuntaina on äitien juhlapäivä.

E: Mutta jos leikitään että joka päivä on sun juhlapäivä?

Eihän sitä tarvitse leikkiä. Jokainen päivä on minun juhlapäiväni äitinä. Kaikesta kiukuttelusta (minun ja lasten..) ja uhmasta huolimatta on jokainen päivä äitinä on juhlaa. Olen niin etuoikeutettu että saan jokainen ilta suukottaa kahta pehmeää poskea. Se yksi toukokuinen sunnuntai on aina se päivä, jolloin äitejä muistetaan. Vaikka miten odotan noiden kahden ihanan pienen paketin avaamista niin olen jo parhaan lahjani kaksi kertaa saanut. Ja vielä kun voin haaveilla että ensi äitienpäivänä minulla on jo kolme maailman upeinta pakettia.

Ei aina niin helppoa. Mutta todellakin kaiken sen arvoista.

Erityisesti ärsyttää ne omat lapset.

Tiedättekö, minä olen nyt siinä seesteisessä (huomaa sarkasmi) vaiheessa raskautta että kaikki ottaa päähän. Ärsyttää, ärsyttää ja ärsyttää. Ihan kaikki. Ja vielä erityisesti ne omat lapset. Ne vasta ärsyttäviä ovatkin.

Kahden uhman talo. Sellainen me tällä hetkellä ollaan. Toinen huutaa kuin palosireeni kun ei saa tahtoaan läpi. Toinen taasen nauraa kaikille kielloille ja ei käy, en halua kitinä täyttää rivarinpätkämme. Kyllä on hermot kireällä, ihan ilman tätä raskauttakin olisi.

Joskus ajattelin että omien lapsien perseilyä kestäisi paremmin mitä vieraiden lasten. Tavallaan pitää paikkaansa mutta sitten taas; ei todellakaan! Kun on maailman vahvin tunneside siihen pieneen ihmiseen, se saakin yhtäkkiä minun hermoni katkeamaan nanosekunissa. Kun tunee maailman suurinta rakkautta toista kohtaan, taitaa tuntea aika vahvasti myös ne kurjat tunteet. Tai ehkä pikemminkin uskaltaa näyttää ne, kun ne kuitenkin on siinä ja rakastaa.

Taitaa uhmaikäisten lasteni uhma olla tarttunut hitusen minuunkin. Vai kuulostaako hieman liian tarkasti uhmaikäisen diagnoosilta tämä minunkin kiukutteluni; uskaltaa näyttää ne negatiiviset tunteet niille rakkaimille koska ne kuitenkin on siinä. Heidän lähellään on turvallista testata rajojaan ja heidän hermojaan. Ei he mihinkään lähde. Ehkä korkeintaan x-merkiksi olohuoneen lattialle yhtymään tähän kiukkuteatteriin. Voi mies raukka, kaksi uhmaikäistä ja hormonihirviö.

Vaikka olen aivan satavarma että molemmat lapseni huomaavat minun huonon tuuleni ja ärsyttävät silloin erityisen paljon ja tahallaan, taitaa olla peiliin katsomisen paikka meikäläisellä. Kyllä se vaan on nämä hormonit, univelat ja ihan oma luonne joka minusta tekee tällä hetkellä vähän kärttyisen akan. Sellaista se elämä on, enkä koe mitään suurta huonoäiti fiilistä, vaikkakin joka ilta lupaan olla huomenna hivenen paremmalla tuulella. Onneksi eilen oli maanantai niin eiköhän tänään ainakin ole helpompi olla iloisempi kuin eilen.

Tai ainakin helpolta se nyt tuntuu, kun edessä on kuppi kuumaa kahvia ja talon pienimmät uhmakiukkuilijat vielä nukkuvat.

[caption id="attachment_5840" align="aligncenter" width="630"] dav[/caption]

9. Raskausviikko!

Raskausviikko: 8+1 (Ultran ja minun ovulaatiotuntemusten mukaan 7+6 mutta mennään nyt tästä lähin neuvolan lasketun mukaan joka määrää esimerkiksi äitiysloman alkamispäivän)

Vauva: On noin mansikan kokoinen. Aivot kehittyvät hurjaa vauhtia. Alkiolla on kaksi paria munuaisia; yhdestä parista kehittyy joko kivekset tai munasarjat. Mitenköhän meillä mahtaa tällä kertaa olla? Tällä viikolla kehittyy paljon sisäelimiä. Jotkut väittävät että juuri tällä viikolla on suurin keskenmenon riski juurikin noiden suurten sisäelinten kehityksen takia.

Oireet: Uskallanko jo hurrata että pahoinvointi näyttää hieman helpottaneen kun kaksi suht koht hyvää päivää on jo takana? Toisaalta, voi johtua ihan tästä viikonlopusta ja siitä että olen saanut levätä aina tarpeen tullen. Ja tosiaan torstaina ensimmäisen kerran halasin oikeasti sitä posliini pönttöä. Repäisykivut ovat lisäntyneet hurjasti: yskiessä, aivastaessa, yöllä kylkeä kääntäessä. Ei järin mukavaa, mutta täysin harmitonta. Edelleen olen koko ajan aika väsynyt mutta ehkä ihan hitusen vähemmän mitä viikko sitten. Ehkä, tai sitten olen vain mennyt tarpeeksi ajoissa nukkumaan. Kasvojen iho on ottanut osumaa hormoneista ja sainkin posket täyteen hormoninäppylöitä. Onneksi jo parempaan päin, mutten siltikään taida hetkeen kulkea julkisest ilman meikkiä.

Mielihalut: Mandariinit. Oi että. Ja lisäsinpiä töissä yksi päivä kanakastikkeen päälle sinappia, menee kyllä aivan täysin raskauden piikkiin. Suolaista ruokaa tekee mieli etenkin hieman huonovointisena. Haaveilen mädistä ja sushista mutta ne odottakoon sinne joulun jälkeen. Valitettavasti.

Päällimmäiset ajatukset raskaudesta: Pelko alkaa väistymään taka-alalle kun sain varhaisultrassa nähdä kaiken olevan ok. Vaikkei se tae olekkaan että kaikki menisi hyvin. Mutta nyt osaan jo nauttia tästä mahasta ja ehkä jopa hivenen suunnitella tulevaisuutta. Lähinnä talokuumeen ja uusien vaunujen osalta. Uskalsin jo viime viikolla jättää repusta pois kuukupin, ehkä oikeasti ne menkat ja vuoto jääkin tulematta. Vatsa rupeaa olemaan aamusta asti jo aika näkyvissä, töissä lapset ovat kyselleet onko vatsassani vauva. Eräs poika kysyi olenko syönyt sen!? Ihania lapsukaisia. Pitääkin muuten tehdä postaus meidän tyttöjen raktioista vauvauutiseen, olivat aika hauskoja. Mutta kaiken kaikkiaan alan todellakin jo nauttimaan tästä raskaudesta. Varsinkin kun tuntuu että tämä alkuraskauden kankeus alkaa väistymään!

Lapsikin tarvitsee hengähdystauon päiväkotipäivän jälkeen.

Kun me tulemme päiväkoti- ja työpäivän jälkeen kotiin, olemme kaikki hieman väsyneitä. On nälkä ja kiukuttaa. Kova ikäväkin on ollut koko päivän. Puolin ja toisin. Revitään vähän siskon tukkaa, tönitään ja sitten suukotellaan. Kun se piru vie on siellä eri ryhmässä ja niin kauhea ikävä.

Halitaan ja suukotellaan. Kiukutellaan yhdessä ja erikseen. Tankataan vähän päivällistä ja pikku kakkosta. Sitten vain ollaan ja leikitään. Ei ole kiire mihinkään, ei ole mitään velvollisuuksia. Muistan miten pohdiskelin täällä blogin puolella Elviran harrastusta ja joko sellainen olisi aika aloittaa. Nyt voin todeta että olin aivan oikeassa: päiväkoti riittää aivan hyvin. Itseasiassa voin sanoa, että ei ainakaan meidän tytöistä olisi harrastamaan mitään enää päiväkotipäivän jälkeen. On se väsyttävää puuhaa!

Joskus vanhemmat unohtavat että päivähoitopäivä on lapselle kuin työpäivä aikuiselle. Ja useimmiten lapsen työpäivä venyy pidemmäksi mitä meidän aikuisten. Tai ainakin meidän tytöillä venyy melkein 9 tuntiin välillä. Itse päiväkodissa työskentelevänä tiedän miten rankkaa arki siellä voi olla. Monta tuntia menossa ja meiningissä, pienessä tai suuressä hälyssä. Siinä väsyisi jokainen meistä.



En voi valehdella ettenkö nauti tästä ajasta, kun lapset ei vielä harrastuksia kaipaa. Kieltämättä sitä itsekin odottaa työpäivän jälkeen vain sitä omaa kotia ja rauhaa. Kyllä vielä tulee aika, kun saamme pää kolmantena jalkana kuskata lapsia harrastuksista toiseen. Mutta nautitaan nyt täysin rinnoin, kun ei tarvitse työpäivän jälkeen mennä muualle kuin ruokakauppaan. Ja sinnekkin mielellään yksin; päivähoitopäivän jälkeen sekin tuntuu välillä ylitsepääsemättömän raskaalta lapsille.

Nykyään laitan hyvällä omalla tunnolla Pikku Kakkosen pyörimään televisiosta hoitopäivän jälkeen. Silmällä pitäen päivällisen valmistus- tai sometaukorauhaa, mutta olen huomannut myös miten tytöt siitä nauttivat rankan hoitopäivän jälkeen. On ihana vain istua (ja vähän nahistella...) siskon vieressä sohvalla ja antaa ajatusten upota lastenohjelmiin.

Viime päivinä olen antanut hyvällä omalla tunnolla pyykkivuoren kasvaa ja villakoirien lisääntyä nurkissa. Olemme heti työ- ja hoitopäivien jälkeen jääneet takapihalle nauttimaan auringosta ihan iltapuuroon asti. Kyllä ne kotityöt odottaa viikonloppua sekä huonoa säätä. Joskus on vain hyvä antaa kaiken olla ja nauttia juuri siitä hetkestä ja noista kahdesta. Jäätelöstä, saippuakuplista ja hyvästä lehdestä.

Koska teillä on aloitettu ensimmäiset harrastukset? 

Ensimmäinen äitiysneuvola!

Tänään aamulla oli aika astella lähes kahden vuoden tauon jälkeen sisään äitiysneuvolan ovesta. Okei dramaattisen kuuloista, samasta ovesta ja huoneesta löytyy lastenneuvolat joissa toki olemme käyneet. Mutta pitkästä aikaa siis ihan minun ikioma neuvolani.

Ensikäynnillä jutellaan, jutellaan ja vähän lisää jutellaan. Sekä täytetään lappusia, niitäkin vähän lisää ja lisää. Mittauksia tehtiin paino sekä verenpaine. Molemmat lukemat hyviä, vaikka kieltämättä hirvitti miten monta "raskuskiloa" sitä jo on kerryttänyt. Mutta nälkä ja pahoinvointi kulkevat käsi kädessä toisiaan auttaen puolin ja toisin, joten lukema ei kyllä sinänsä yllättänyt.

Sain myös kerrassaan upeita uutisia painoon liittyen; ensimmäistä kertaa odotuksen alkaessa painoindeksini on alle 25 mikä tarkoittaa etten joudu sokerirasitukseen. Jes! Mikäli siis huolenaiheita diabeteksen suuntaan ei ilmene. Tuskinpa kun ei ennenkään ole ollut.

Suurin asia mikä neuvolassa tapahtui oli lasketun ajan muuttuminen. Ovulaation ja ultran perusteella laskettu aika olisi 18.12 mutta neuvolanlaskuri antoi päiväksi 16.12. Sillä kuulemma mennään, vaikka ultra muuta väitti koska parin päivän heitolla ei ole niin väliä. Mikäs siinä, eipä hän kuitenkaan silloin synny ja pääseepäs pari päivää aikaisemmin äitiyslomalle. Raskauden viikko kuulumiset tulevatkin tästä lähtien siis lauantaina eikä maanantaina.

Seuraava neuvola onkin vasta kesäkuun lopulla. Nyt odotetaan ja jännitetään seuraavaa ultraa joka olisi 8.6 !

Sanaton.

Oikeassa paikassa.

Vahva syke.

Päivälleen oikean kokoinen.

Kaikki juuri niinkuin kuuluukin.

Sanaton onnesta.

Täydellistä.

8. Raskausviikko !

Ihanaa uutta kuukautta, uutta viikkoa

ja uutta raskausviikkoa! 

Raskausviikko: 7+0

Vauva: On pienen pavun kokoinen, noin yhden senttimetrin. Suu ja sieraimet ovat jo alkaneet muodostua.

Oireet: Huonovointisuus aaltoittain. Ei koko ajan siis, erityisesti nälkäisenä sekä heti ruoan jälkeen. Ja unien jälkeen. Vapun pitkien vapaiden aikana olen hyödyntänyt tyttöjen päiväuniajat ja kerännyt itsekkin minuutteja unimittariin ja joka kerta herättyäni olo on ollut todella huono. Turvotus on ehkä ihan hitusen pienempi, enää ei ole niin ilmapallo olo mitä tähän asti. Tai sitten siihen on vain tottunut. Ala vatsa ja selkä nippailee. Sekä särkee rankan päivän jälkeen ja joskus päivän aikanakin. Istuminen tai lepääminen lopettaa säryn. Tai oikeastaan suremisen, sitä se ehkä enemmänkin on. Väsymys on myös kuluneella viikolla ollut aika lamaannuttavaa, mutta näyttäisi jo hitusen helpottaneen.

Mielihalut: Kaikki ja ei mitään. Joskus huonon olon iskiessä tekee ihan hirveästi mieli mehua mutta muuten himoitsen jotain tiettyä ruokaa niin kauan kunnes sitä saan. Syömisen jälkeen yleensä ajatuskin siitä saa oksennuksen kurkkuun. Olen myös juonut aika paljon piimää sekä punaistamaitoa joita en ikinä juo.

Päällimmäiset ajatukset raskaudesta: Huomenna se vihdoin on. Nimittäin varhaisultra. Katsotaan miten ensi yönä nukutaan. Kyllä muuten jännittää ja pelottaa tätä odottajaa. On niin kaameaa ajatella että huomenna joko surraan tai iloitaan. Kaikki tämä (pelokas) onnellinen odotus voi muuttua sekunnissa murheeksi. Huomenna se sitten selviää, vaikka kieltämättä olen parikin kertaa meinannut peruuttaa koko ajan ja työntää pään sinne puskaan. En minä tahdo tietää. Vaikka todellakin tahdon! Muuten raskaus tuntuu nykyään välillä jopa unohtuvan. Vaikka se on koko ajan takaraivossa, niin ei kuitenkaan täytä päätä ihan kaksneljäseiska. Ehkä tähän taas alkaa pikkuhiljaa tottumaan. Ja toivottavasti huomisen jälkeen pikkuhiljaa saan uskallusta luottaa siihen, että ehkä kaikki meneekin ihan hyvin.

Toivon että huomisen jälkeen voin jo vähän uskaltaa nauttia tästä odotuksesta.