keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Kaksi vuotta sitten hän tuli ja muutti elämämme.

Tasan kaksi vuotta sitten makoilin Tyksin osastolla odottamassa synnytyksen käynnistymistä. Lapsiveden tihkumisen vuoksi kotiin ei ilman vauvaa enää pääsisi, mutta oli vielä arvoitus kauanko häntä odottelisimme. Vuorokauden vai kenties jopa kaksi? Silloin en uskonut että ihan pian synnytys lähtisi kunnolla käyntiin ja illalla klo 22:33 saisimme syliimme reilu neljä kiloa täyttä kultaa. Nyt tuo täydellinen kultakimpale painaa jo melkein 13 kiloa ja on jo kaikke muuta kuin se pieni, mustelmanaamainen nyytti jonka syliin ensimmäistä kertaa kaksi vuotta sitten sain. Hyvää syntymäpäivää meidän rakas, kova tahtoinen ja valloittava tyttäremme Matilda Maria Helena<3

Syntymäpäivän kunniaksi uppodutaan kahden vuoden takaisiin tunnelmiin. Synnytyskertomukseni olkaahan hyvät.


Lauantai 27.6 Rv 40+6 (Neuvolan mukaan 40+3)

Ihan normaali päivä. Ei mitään oloja tai kolotuksia. Limatulppaa bongasin pitkin päivää vessareissujen yhteydessä.


Sunnuntai 28.6 Rv 41+0 (Neuvolan mukaan 40+4, Elvira syntyi 40+4 viikolla)

Heräsin yöllä kello kahden aikaan kun käänsin kylkeä ja tunsin miten jotakin holahti housuihin. Määrä oli kuitenkin pieni ja ajattelin sen olevan limatulppaa tai jotakin muuta vuotoa. Tämän jälkeen alkoi samanlainen jomottelu mitä kuukautisten aikana. Yritin jatkaa uniani mutten saanu enää kunnolla unen päästä kiinni aika-ajoin ilmestyvien supistusten takia. Supistukset olivat kuitenkin laimeita ja lyhyitä mutta sen verran häiritseviä ettei nukkumisesta tullut mitään. Aina välillä kylkeä kääntäessäni tunsin jotakin holahtavan housuihin, mutta määrä oli edelleen niin pieni etten uskonut sen olevan mitään valkovuotoa kummempaa. Aamuyöllä sain unen päästä kiinni ja sain nukuttua ehkä tunnin verran.


Kuudelta heräsin taas jostain syystä, ehkä supistuksen ja käänsin jälleen kerran kylkeäni ja tunsin holahduksen. Tällä kertaa isomman, mutta kuitenkin aika pienen. Nousin ylös ja huomasin vaaleanpunaista sekä verensekaista vuotoa siteessä. Olin innoissani koska tajusin synnytyksen alkavan pikkuhiljaa käynnistyä. Herätin Tinon ja sanoin että tänään taitaa olla meidän päivä.


Aloitimme aamutoimet ja aamupalan jälkeen soittelin synnärille koska epäilin pienen vuodon olevan lapsivettä. Meidät käskettiin tulemaan näytille jotta asiaan saataisi varmistus, muttemme pitäneet mitään kovinkaan suurta hoppua koska supituksia ei tullut juuri ollenkaan. Puhelimessa oleva kätilö sanoi että jos kyseessä oli lapsivesien tihkuminen, jäisimme osastolle mutta jos ei, joutuisimme lähtemään takaisin kotiin. Pakkasimme siis kaikki tavarat mukaan ja veimme Elviran mammalaan hoitoon. Tyksissä olimme hieman ennen yhdeksää.



Ihan ensimmäiseksi mut ohjattiin käyrille hetkeksi makoilemaan. Muutamia suhtkoht kipeitä supistuksia ilmestyi, mutta tiesin itse jo ettei synnytys olisi vielä kunnolla käynnissä. Käyrillä makoilun jälkeen tehtiin testi josta nähtäisiin olisiko vuoto lapsivettä ja testi näytti positiivista! Kotiin ei siis lähdettäisi ilman vauvaa, vaikka synnytys ei vielä käynnissä ollutkaan. Näytteen jälkeen tehtiin sisätutkimus jossa selvisi että olin kolmisen senttiä auki mutta kohdunkaulaa oli vielä reilu sentti jäljellä. Meidät ohjattiin osastolle odottelemaan synnytyksen käynnistymistä. Hieman jännitti ja kauhistutti ajatus siitä, että kaksi vuorokautta joutuisimme odottelemaan synnytyksen käynnistymistä ennenkuin sitä alettaisiin vauhdittamaan. Jos synnytys ei siis lähtisi itsellään käyntiin.

Kulutimme aikaa osastolla aina välillä käyrillä maatessa ja kävellessä edestakaisin käytäviä jotta supistuksiin tulisi tehoa. Supistuksia tuli epäsäännöllisesti ja napakkuus vaihteli menkkakivuista melkein jo synnytyssupistuksiin. Supistuksia tuli kuitenkin vielä todella harvoin joten tiesin joutuvani vielä kärvistelemään osastolla tovin jos toisenkin. Tino lähti käymään kotona iltapäivällä kahden aikoihin ja samalla moikkaamassa Elviraa joka oli mummilassa hoidossa. Mä jäin osastolle ja yritin hieman lepäillä, mutta sen verran supistukset olivat kipeytyneet ettei siitä oikein tullut mitään. Jossakin kohtaa, ehkä kolmen tai neljän aikoihin iltapäivällä menin taas käyrille makoilemaan ja tehtiin sisätutkimus. Edistystä ei juurikaan ollut tapahtunut: 3,5 cm auki ja kanavaa jäljellä sentin verran. Tutkimus oli kuitenkin sen verran raju että siitä se helvetti sitten käynnistyi. Näin kauniisti sanottuna.



Sisätutkimuksen jälkeen supistukset saivat aivan uuden ulottuvuuden ja tiesin että kohta se olisi menoa. Pistin Tinolle viestiä että voisi pikkuhiljaa tulla takaisin ja että mä menisin suihkuun lievittämään kipuja. Istuskelin suihkussa varmaan melkein tunnin verran ja loppuvaiheessa kivut olivat jo todella kovat. Supistukset lisääntyivät aina liikkuessa joten en meinannut päästä suihkusta ollenkaan pois vaikka lämpimästä vedestä ei niin tuntunut olevan apua. Muutamat ärräpäät taisivat jo tässä kohtaa lentää kauniisti ulos suusta.

Kun vihdoin sain vaatteet päälle ja pääsin suihkusta pois kivut olivat jo todella kovat. Sovimme hoitajan kanssa että käväisisimme käyrillä ja sitten siirryttäisiin saliin, synnytys oli ehdottomasti lähtenyt käyntiin. Kello oli tässä kohtaa jotakin 17-19:00 välillä, säännölliset supistukset on merkitty alkavaksi 16:30. Käyrillä istuskelusta ei tullut kuitenkaan mitään, supistukset olivat niin voimakkaita etten pystynyt istumaan paikallaan ja halusin siirtyä saliin hengittelemään ilokaasua. Olin jo aikoja sitten heittänyt hyvästit luomusynnytykselle. Tällä kertaa ilokaasusta ei kuitenkaan ollut minkäänlaista apua vaikka Elviran synnytyksessä se toimi oikein hyvin.

Ilokaasun toimimattomuuden vuoksi kätilö ehdotti kohdunkaulan puudutusta. Epiduraalia hän ei suositellut koska jos toinen synnytys etenisi yhtä nopeasti kuin ensimmäinen, epiduraali ei ehtisi vaikuttamaan. Kohdunkaulan puudute laitettiin kello en muista, ja tässä kohtaa olin 7 cm auki. Odottelin puudutteen vaikutusta, mutta kivut eivät lievittyneet yhtään. Pyysin epiduraalia mutta anestesia lääkäri oli sektiossa kiinni. Kätilö teki tässä jossakin kohtaa taas sisätutkimuksen ja olin edelleen 7 senttiä auki, tunnissa ei ollut tapahtunut mitään muutosta. Koska epiä ei ollut mahdollista saada, kohdunkaula puudutetta yritettiin laittaa uudestaan josko se tällä kertaa auttaisi. Ei mitään vaikutusta. Taaskaan.

Anestesia lääkäri oli edelleen sektiossa kiinni ja minä sinnittelin ilokaasun avulla vaikka ei se mitään auttanut. Kätilö sekä Tino hieroivat välillä selkääni ja yrittivät parhaansa mukaan lievittää kipuja. Supistukset olivat todella pitkiä ja niitä tuli todella tiuhaan. Joka supistuksella kirosin, huusin ja luulin kuolevani. En ollut koskaan tuntenut niin kovaa kipua, en edes Elviran synnytyksessä koska olin niin suuressa ilokaasupöllyssä. Anelin Tinoa auttamaan vaikka eihän hän tietenkään mitään voinut tehdä. Joka supistuksella sanoin kuolevani ja olo oli sen mukainen. Anelin, pyysin ja itkin epiduraalin perään vaikka eihän se lääkäri kesken sektion voi mihinkään lähteä. Ja tiesinhän minä sen, olo oli vain niin epätoivoinen ja väsynyt.

Vihdoin ja viimein anestesia lääkäri saapui huoneeseen ja tiesin kohta helpottavan. Epiduraalin alkaessa vaikuttaa tärisin kuin haavanlehti kun lihakset rentoutuivat. Olin aivan loppu ja olisin vain halunnut nukkua pari tuntia ja kerätä voimia tulevaa ponnistusta varten. Tässä kohtaa meidän kätilö vaihtui kun iltavuoro vaihtui yövuoroon. Epin saamisen jälkeen piti hetki makoilla paikoillaan jonka jälkeen ei suinkaan levätty vaan lähdettiin kävelemään sairaalan käytävälle. Vauva ei ollut vielä laskeutunut  vaan sijaitsi todella ylhäällä ja kävelyllä yritettiin ”valuttaa” vauva lähtöasemiin. Pikkuhiljaa aloin tuntea ponnistamisen tarvetta ja kello 22:20 olin täydet 10 cm auki. Vauva edelleen todella ylhäällä eikä suinkaan laskeutunut.

Sain kätilöltä ohjeeksi aloittaa ponnistamisen omien tuntemuksieni mukaan jotta vauva lähtisi laskeutumaan. Ponnistusasento oli puoli-istuva ja pidin sukista kiinni. Kätilö ohjasi ja opasti koko ponnistamisen ajan todella kivasti. Kertoi koska piti ponnistaa ja kuinka kauan. Sanoi koska saan lopettaa ja koska aloittaa uudestaan. Kokemus oli aivan erilainen kuin Elviran kanssa, olisin silloin tarvinnut yhtä hyvät ohjeet!

Ponnistaminen eteni hienosti ja kohta oli aika puskea vauvan pää ulos. Sitä kipua, repeämisen sekä housuun paskantamisen tunnetta on aivan mahdoton kuvailla. Huusin ja kirosin jälleen sekä taisin muistaakseni toistella miten repeän ainakin kainaloihin saakka. Kätilö käski tarmokkaasti mun rauhoitua ja jatkaa ponnistamista, pian pää olisi ulkona.

Kello 22:33, viiden minuutin ponnistamisen ja huutamisen jälkeen syntyi pieni täydellinen tyttö joka parahti itkuun melkein heti. Niinkuin me vanhemmatkin, onnesta sekä helpotuksesta että nyt se on ohi. Vauva oli kauttaaltaan valkoisen kinan peitossa ja naama mustelmilla. Mustelmainen naama sekä verenpurkaumat molemmissa silmissä johtuivat nopeasta ulos tulosta kun vauva ei ollut laskeutunut ennen ponnistamisen alkamista.

Tino sai leikata napanuoran ja vauva nostettiin mun paidan alle lämpimään. Istukka syntyi aika nopeasti ja helposti mutta se oli hieman repaleinen ja sain ylimääräistä supistavaa lääkettä jotta istukkaa ei jäisi kohtuun aiheuttaen kohtutulehdusta. Vaikka vauva syntyi reilun mitoin; 4230 grammaa, 51 senttiä, päänympärys 36 senttiä en saanut kuin pienet repeytymät. Tikkejä laitettiin yhteensä kolme ja niistäkin yksi oli ”kosmeettinen”. Olo oli todella hyvä heti synnytyksen jälkeen vaikkakin todella,todella uupunut.

Synnytyksen kokonaiskestoksi tuli kuutisen tuntia. Tunnit tuntuivat älyttömän paljon pidemmiltä ja luulin synnyttäneeni ainakin 12 tuntia. Loppu hyvin kaikki hyvin, taas kerran selvittiin hengissä vaikka monta kertaa tuon kuuden tunnin aikana olisin voinut jättää leikin kesken. Elviran synnytyksessä mulle jäi todella kakka maku henkilökunnan suhteen mutta tällä kertaa en voi kuin hehkuttaa minua hoitaneita ihmisiä. Molemmat kätilöt sekä osaston muu henkilökunta olivat mukavia, ystävällisiä ja ottivat hyvin kaikki toiveeni huomioon. Synnytyksen hoitanut kätilö ohjeisti hienosti mua läpi koko synnytyksen ja tästä syystä synnytyksestä jäi todella hyvä mieli vaikka kivusta jouduttiin kärsimään tuskastuttavan kauan ja väsymys meinasi iskeä kesken kaiken. Vaikka kaikki meni paremmin kuin hyvin voin helpottuneena todeta; ei enää koskaan.*



*Naurattaa tämä lause näin kahden vuoden jälkeen, hupsista vaan taas. Joulukuussa taas mennään...

tiistai 27. kesäkuuta 2017

Köyhällä ei ole varaa kirppistellä.

Kyllä minä mieleni pahoitin kun pitkästä aikaa kävin eilen kirpputorilla. Second hand, käytettyä tavaraa, toisen vanhaa. Aivan menettänyt merkityksensä koko touhu.

Kun minä kirppisten koluamisen aloitin vuosia sitten, oli hinnoissa vielä jotain järkeä. Eurolla, parilla teki hyviä löytöjä tosi usein. Vaatteet olivat useimmiten hyvässä kunnosssa ja kohtuu hintaisia. Alle kahdella kympillä sai muovikassillisen "uusia" vaatteita itselleen. Vaan toista se on nykypäivänä.

En tiedä olenko vain pihi ja olenko ainoa jonka mielestä on kohtuutonta maksaa henkkamaukan käytetyistä farkuista yli 10 euroa. Tuntuu idioottimaiselta maksaa henkkamaukan lasten käytetystä kesämekosta neljä euroa, kun uusi maksaa kaupassa pari senttiä alle vitosen. Vaatteiden hintalaatu suhde on jotain aivan järkyttävää; nuhjuisia, nukkaisia vaatteita myydään samalla hinnalla kuin kaupan alennusmyynneissä. Merkkivaatteista (erityisesti lasten...) puhumattakaan. Ihan sama onko polvessa reikä tai värit lähteneet pesussa, mutta jos pesulapussa lukee miikkari tai minirodini on hinnat alkaen 10 euroa. Eihän se ole tyhmä joka pyytää, mutta kyllä minä mieleni pahoitin kun taas kerran lähdin tyhjin käsin kotiin kirpputorilta.

Toisaalta, ei voi väittää myyjiä pelkästään raha-ahneiksi. Jonkun verran saa myydä, jotta saat edes viikon hyllyvuokran maksettua. Nekin on nykyään aika kohtuuttomia eikö? 29 euroa ja vielä viiden prosentin osinko myynnistä parilla tunnetulla kirpputorilla täällä Turun seudulla. Pakko pyytää enemmän kuin senttejä, jos meinaa saada edes omansa takaisin. Vaivanpalkasta puhumattakaan, hyllyjä kun saa ihan päivittäin käydä järjestelemässä.

Vein tänään meidän vanhoja vaatteita kirpputorille myyntiin taas pitkästä aikaa. Tulot ajattelin käyttää vauvanvaatteisiin ja -tarvikkeisiin rakenneultran jälkeen. Yritin hinnoitella alhaiset hinnat, jotta pääsen vaatteista eroon, mutta saisin kuitenkin edes hyllypaikan maksettua. Yritin miettiä jokaisen vaatteen kohdalla mitä itse olisin niistä valmis maksamaan, mutta katsotaan kuinka käy. Tällä kertaa nimittäin valitsin eri kirpputorin mitä yleensä, halvimman hyllyvuokran mitä löysin eikä ollenkaan osinkoa myyntivoitoistani. Kaikki tuotteet ovat 0,5-5 euron välillä. Yksi juhlamekko ja ulkohaalari taisi olla 10 euron paikkeilla, mutta molemmat kuin uusia joten nekin ihan kohtuuhintaisia. Sen kalliimpia tuotteita en livekirpparille lähtisi edes myymään, sen verran näinä vuosina olen touhusta oppinut, että sieltä lähtee tavaroita myös helposti kävelemään ilman maksua.
Eipä sieltä kirpparilta enää kovin halvalla ulos selviä. Oli sitten ostaja tai myyjä.

Oletteko te huomanneet samaa?

Vai olenko minä vain tullut vanhetessani niin kovin pihiksi...


maanantai 26. kesäkuuta 2017

Valas pukeutuu rantavaatteisiin.



Tiedättekö sen fiiliksen, kun menet intoa puhkuen koluamaan alennusmyyntejä? Ajatuksena tuhlata kerrankin rahaa hieman itseesi ja vaatteisiisi, niiden ainaisten lastenvaatteiden ja -tarvikkeiden sijaan. Vaan karma, maailmankaikkeus, universumi tai hormonihuuruinen mieleni teki taas kerran tepposet vaateostoksilla ja löydöt jäi vähiin. Ihan tyhjin käsin en poistunut, mutta iso neule, alustoppi sekä rantavaate oli aika huono saalis, kun kerrankin olin valmis maksamaan vaatteistani kunhan niitä vaan löytäisin.

Lähestulkoon jokainen vaate jota kokeilin, näytti päälläni makkarankuorelta. Tiedän että se johtuu raskaudestani, mutta katsellessani itseäni sovituskopin peilistä, olo tuntui kaikelta muulta kuin raskauden hehkusta nauttivalta naiselta. Enemmänkin valaalta, isolta sellaiselta.

Tiedän ettei normaaleja vaatteita ole luotu sopivaan raskausvatsani päälle. Ei ihme siis, että harva niistä istuu tällä hetkellä kauniisti päälleni. Mutta kun tahtoisin että ne olisi hyviä. Koska olen aina vihannut äitiysvaatteita. Tai en vihannut, mutta viimeiseen saakka yrittänyt olla ostamatta niitä. Haluaisin mielummin löytää vaatteita, jotka näyttävät ihan kivalta ja istuvat päälle vielä synnytyksenkin jälkeen. Taitaa kuitenkin olla aika mahdoton tehtävä. Ainakin tälläiselle ei niin shoppailun ystävälle, joka ei jaksa viettää kaikkia viikonloppuja uusia vaatteita metsästäen.

Tämä valas pukeutuu siis koko kesän, syksyn ja tulevan talvenkin vielä näihin rantakaapuihin heh hee... Tykkään näistä kovin, mahakkaana ja ilman. Kolmas samantyylinen paita vaatekaapissani, tottakai eri kuosilla kuitenkin.

Ensimmäinen kunnon kroppakriisi tähän raskauteen. Seuraavaa odotellessa. Tänään olen kuitenkin pitänyt masustani ja silmissä suurenevasta kehostani taas ihan hirveästi. Naisen nopeasti ailahteleva mieli ja tunteet...Ja vielä hormoneilla höystetty sellainen. Ei hyvää päivää. Tai ainakaan kovin helppoa sellaista.



sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Hei raskaana oleva, kaipaatko virallista lääkeneuvontaa?



Raskaana ollessa tuntuu että välillä kaikki on kiellettyä. Siltä ainakin minusta tuntui, kun plussa pärähti tikkuun ja kaikki mitä en saakkaan laittaa suuhuni -ajatukset alkoivat virrata päässäni. Erityisesti lääkkeet tuottivat päänvaivaa lähestyvän siitepölykauden takia. Valtaosassa lääkepakkauksia lukee suora kielto tai keskustele käytöstä lääkärisi kanssa koskien raskautta ja imetystä. Siltikin keskustelupalstoja selatessa ja googletellessa saa huomata, että kyllä joitakin niistä lääkkeistä lääkäri raskaana olevalle antaa luvan käyttää. Koska näissä asioissa ei voi olla liian tarkka, älä ikinä usko keskustelupalstoihin tai koska naapurinikin sai perusteluihin, kun mietit jonkin lääkkeen  käyttöä raskausaikana. Mistä minä sitten olen selvittänyt lääkeasioita raskausaikana?

Ensimmäinen on tietenkin neuvola. Meillä täällä Turussa on tällä hetkellä käytössä yleinen numero josta saa neuvontaa joka arkipäivä 8-15 (perjantaisin 8-13.30). Ei mennyt montaa minuuttia kun nainen puhelimessa tarkisti esimerkiksi oman allergialääkkeeni käytön raskausaikana. Toisen lääkkeen kohdalla jätettiin selvitys- ja soittopyyntö lääkärille ja parin päivän päästä sain puhelun neuvonnasta.

Toinen on tetraloginen tietopalvelu (puh. 09 4717 6500)

"Teratologinen tietopalvelu, äidin lääkeneuvonta, antaa tietoa hedelmällisyyteen, raskauteen ja sikiön kehitykseen haitallisesti vaikuttavista lääkkeistä ja muista ulkoisista tekijöistä sekä neuvoo imetyksen aikaista lääkitystä koskevissa kysymyksissä." - Teksti kopioitu Hus:n nettisivuilta.

Kolmas on netissä toimiva Yliopiston Apteekin chat. Itse tutustuin tähän vastikään, kun pähkäilin eräässä facebook ryhmässä yhden lääkkeen käyttöä ja sain vinkin kysyä täältä. Vastauksen saa nopeasti apteekkien käyttämän tietokannan mukaan ja sain jopa vinkkejä lääkkeettömiin ratkaisuihin flunssaongelmieni kanssa!

Kerran minulle suositeltiin myös viikonlopun aikana soittamaan päivystykseen, mutta koska kyse ei ollut akuutista tarpeesta, en viitsinyt ruuhkauttaa aina niin kiireistä päiviystyksen puhelinjonoa. Mahdollisesti tarpeellisten lääkkeidesi käytöstä raskausaikana kannattaa ottaa ajoissa selvää eikä tehdä kuten minä: odottaa siihen asti että allergiaoireet ovat jo täällä, ja vasta sitten lähteä setvimään saakohan niitä tuttuja allergialääkkeitä käyttääkään. Siihen päälle vielä reseptien uusimiset ja rajatut mahdollisuudet käydä apteekissa, voin kertoa että olivat tuskallisia ja aivastuksen täyteisiä päiviä!

Ja muista, vaikka parhaalle kaverillesi olisi määrätty jotakin lääkettä raskausikana, se ei anna sinulle lupaa käyttää sitä oman raskautesi aikana. Jokainen raskaus ja nainen on uniikki, ainutlaatuinen. Niin on myös lääkärin määräämät lääkkeet, niiden käyttötarkoitukset sekä hyöty-haittasuhteiden punnitseminen. Koskaan ei voi olla liian tarkka!

lauantai 24. kesäkuuta 2017

16. Raskausviikko !



Raskausviikko: 15+0

Vauva: Painaa n. 100 grammaa. Kasvaa tällä viikolla aivan hurjaa vauhtia ja näyttää jo pieneltä ihmiseltä.

Oireet: Repäisykivut ovat täällä taas. Oikein kiva (ei..) yhdistelmä allergian ja aivastelun kanssa. Auts! Myön pientä turvotusta nilkoissa ja jaloissa on havaittavissa iltaisin.

Mielihalut: Avomaankurkku! Tosin tämä on himoni jokaikinen kesä ja syksy ilman raskauttakin. Nektariini ja persikka ovat myös maistuneet äärrettömän maukkaalta viime viikolla.

Päällimmäiset ajatukset raskaudesta: Pinnasänky hankittu, vaikka hankinnoissa piti vielä odottaa. Mutta kun naapurilta halvalla sai. Muut hankinnat saavat kyllä odottaa ainakin sinne rakenneultraan saakka. Tosin eipä meillä niin paljon ostettavaa olekkaan kun emme vanhoista ole ehtineet eroon päästäkkään. Raskaus menee tällä hetkellä tässä muun elämän ohella, eipä sitä oikein enää tule koko ajan ajateltua. Pienet liikkeet ja hipaisut päivän ja illan aikana muistuttavat vauvan olemassa olosta. Ihanaa kun peruna muistuttelee että täällä äiti ollaan! Ehkä viitisen viikkoa ja saa isäkin tuntea jo potkut masun päältä? Raskauskiloja olen ehtinyt kerryttämään jo 4-5 ja tuntuvat menneen suoraan reisiin ja persiiseen. Viimeksi niitä sain +17, meneeköhän tällä kertaa kahdenkympin raja rikki? Toivottavasti ei.


Naureskelin aamulla, kun tajusi että aika tarkkaan kaksi vuotta sitten näytin tältä. Matildan laskettu aika oli 24.6. Odottelu jatkui vielä neljä päivää ja muistan miten olimme aivan varmoja että tämä olisi viimeinen raskaus ja vauva. Vaan kuinkas sitten kävikään...Kaksi vuotta ja taas olen tässä tilassa.

Tosin toistaiseksi vielä hivenen pienempänä.

torstai 22. kesäkuuta 2017

Takana elämäni rankimmat kuukaudet.


Hyvää kesälomaa minulle ja tytöille.(Okei, vasta ilta viiden jälkeen. Kirjoitin tämän aamukahvin ohella). Ja vaikka kuinka rakastankin työtäni niin pakko myöntää; tätä on odotettu. On nimittäin aika rankat kuukaudet takana.


Palasin työelämään heti äitiysloman päätyttyä viime vuoden huhtikuussa. Oma äitini jäi vuorotteluvapaalle hoitamaan tyttöjämme. Arki sujui vaikka yöheräämiset, aikaiset aamu ja hektinen arki imikin mehut minusta. Sitten tuli tyttöjen aika aloittaa päiväkoti.

Yöt menivät rikkonaisiksi. Tai enemmän rikkonaisiksi, eihän meidän Matilda ole oikein ikinä osannut nukkua. Päiväkoti aiheutti kuitenkin levottomuutt molemissa tytöissä. Öisin tuli ikävä, pahoja unia ja itkua. Pikkuhiljaa kuitenkin totuttiin kaikki uuteen arkeen. Tuli kevät ja aurinko. Tuli positiivinen raskaustesti. Ja aivan älytön väsymys ja pahoinvointi.



Oli aamuja kun en olisi jaksanut nousta. Oli iltapäivä kun meinasin nukahtaa rattiin. Pikku kakkosen aikaisia pikatorkkuja ja einesruokaa. Kasvaneita pyykkikasoja, villakoiria ja tiskivuoria. Kun ei vain yksinkertaiseti voimat riittäneet. Oli hetkiä kun mietin oliko tässä sittenkäön järkeä. Oli hetkiä kun mietin että soittaisin töihin ja ilmottaisin etten ihan oikeasti vaan pääse sängystä ylös. Oli hetkiä, kun mietin että jään iltaan saakka töihin, en jaksa tämän väsymyksen kanssa sitä kotona odottavaa arkea. Ikävää ja kiukuttelua päikkypäivän jälkeen.

Nyt kun tämä kaikki on jo viikkoja ollut historiaa, nostan kyllä itselleni hattua siitä selvimisestä. Työ monikulttuurisessa päiväkodissa ei ole sieltä helpoimmasta päästä. Työ bloggaajana tuo omat paineensa ja halunsa onnistua. Arjen pyörittäminen kahden pienen lapsen kanssa ei ole sieltä helpoimmasta päästä. Ja kun tähän yhtälöön lisätään vielä raskaus ja sen tuomat ilot sekä surut, niin tulee tuskahiki jo pelkästä ajatuksesta.

Seuraavat viisi viikkoa nautin kiirrettömyydestä. Mansikoista ja herneistä. Pieniestä arjen iloista, joista ei tämän kiireen ja väsymyksen keskellä ole huomannut nauttia. Mutta ennen kaikkea nautin minun perheestäni. Sillä pakko myöntää, eivät hekään niin kovin helpolla ole minun, raskauteni ja väsymykseni kanssa päässeet.

Ja kesäloman jälkeen olisi edessä vähän reilu kolmen kuukauden loppurutistus ennen äitiyslomaa. Hassua, enää niin vähän. Sitten ollaankin kotona ja lomaillaan seuraavat 1,5 vuotta. Koska hei, mitä muutakaan kuin lomaa se kolmen pienen lapsen kanssa olisikaan ;)

tiistai 20. kesäkuuta 2017

Miksi on ihan okei arvostella raskaana olevan ulkonäköä?

Liian pieni, syö paremmin. Liian iso, oletko varma että siellä on vain yksi? Se ei vain voi olla noin iso noilla viikoilla. Missä sun vatsa on? Oletko varma että olet raskaana? Oletko saanut paljon kiloja? Kyllä jo vähän pitäisi jotta pystyt imettämään. Onko arpia? Ne on rumia.

Miksi on ihan okei arvostella toisten vauvavatsoja? Tulisiko mieleesi kommentoida toisen vatsan kokoa, jos tietäisit ettei siellä kasva toista ihmistä. Tuskinpa. Miksi siis luulet, että se on hyväksyttävää sitten kun siellä kasvaa toinen ihminen?

Jokainen keho on erilainen ennen raskautta ja sen jälkeen. Jokainen raskaus on ainutlaatuinen. Kommenttisi voi kolahtaa vaikket tarkottaisi mitään pahaa. Vaan kun useimmiten juuri sitä sinä taidatkin haluta.

Oli vatsa sitten sinun mielestäsi liian iso tai pieni, pidä se omana tietonasi. Kun vatsassa on vauva, se on vauvavatsa joka siinä kuvassa näkyy. Oli vauva sitten herneen tai vesimelonin kokoinen. Oli vatsassa kohdun lisäksi rasvaa tai ei. Sinun silmiisi vääränlainen vatsa on kantajalleen täydellinen. Maailman suurin onni ja siunaus. Ylpeyden ja ilon aihe. Ja millään muulla ei ole väliä.

Alla olevan kuvien välillä on noin 5 viikon ero. Liian suuri noille viikoille, olen kuullut kyllästymiseen saakka tässä raskaudessa. Ei kohtu voi olla tuon kokoinen noilla viikoilla, on myös aika kulunut lause kommenttiboksissa. Ihanko totta? Kyllä minä sen tiedän. Mutta tiedätkö sinä näiden kuvien välisen eron? Toisessa kuvassa vatsassani on vauva ja toisessa ei. Vauvavatsa, se se minulle on vaikka vauva olisi herneen kokoinen. Minä nautin, kuvaan ja kannan ylpeydellä vatsaani vaikka vauva olisi kuinka pieni tahansa. Ja on hyvin epäkohteliasta sinulta kommentoida sitä yhtään mitenkään. Tuskin kuitenkaan tulet kertomaan pari viikkoa synnytyksen jälkeen minulle, että vatsan pitäisi olla jo litteä ja raskauskilojen historiaa? Vauvalla tai ilman, älä ikinä arvostele muiden ulkonäköä.


Annetaan kaikille odottaville äideille kasvurauha. Kehoon, ikään tai kohdun kokoon katsomatta.

maanantai 19. kesäkuuta 2017

Lapseni vihaavat minua aamuisin.

Lapseni vihaavat minua aamuisin. Pakko vihata. Vai miksi muuten he kiusaisivat minua kaikin mahdollisin tavoin  jokaikinen aamu, kun olemme lähdössä päiväkotiin?
Ensin vähnn nahistellaan siskon kanssa jotta he molemmat saavat kivan kitinän ja kiukun päälle. Sitten ei haluta riisua yöpaitaa. Eikä ainakaan pukea päivaatteita päälle. Haluan mekon. En kuitenkaan tuota. Eiku sittenkin se. Tai oikeastaan haluaisin tuon joka siskolla on päällä. Kyllä, se minun on pakko saada. En halua pukea itse. Ai äiti sanoi että on kiire? Haluan sittenkin pukea itse. Mahdollisimman hitaasti ja välissä kaikkea muuta touhuillen.

Hampaita en pese. Pesen hammasharjalla mielummin lattian. No et äiti sinäkään kyllä pese. Pesen itse. Ehkä. Tai ainakin liotan hammasharjan lavuaarissa.

Aamupala on pahaa. Haluan päiväkotiin syömään. Sinne tahdon lähteä kumpparit jalassa vaikka olisi 22 astetta lämmintä ja aurinkoista. Haluan myös ottaa kaikki lelut mukaan.

Auto on tyhmä. Käveleminen parkkipaikalle on tyhmää. Autossa soi Antti Tuisku. Sitten tulee hyvä mieli.

Päiväkotiin on vähän vaikea jäädä mutta pääsen ajallani lähtemään töihin. Mietin että lapseni kyllä varmasti aamuisin vihaavat minua. En ajattele niin sen takia, että he kiukuttelivat tänään niin paljon. Vaan sen takia, että äiti on aamulla aina niin kiireinen. Aina on kiire, ja se saa aina sekä äidin että lapset stressaantumaan ja kiukuttelemaan toisilleen.

Päiväkodin hyvästeihin käytän aina rutkasti aikaa ja suukkoja, mutta muuten meidän aamut on aina vähän katastrofaalisen kiireisiä. Ihan sama miten aikasin herätään. Tai sitten se kiire ja hoputtaminen tulee vain luonnostaan.

Huomenna yritän taas edes hitusen hitaampaa aamua. Edes yhden minuutin verran vähemmän kiirettä ja kireitä hermoja. Taino okei, pysytään realistisissa lupauksissa. Lupaan yrittää parhaani. Lupaan että koko loman ajan kartamme kiireisiä aamuja kuin ruttoa. Sen minä lupaan ja aion myös pitää lupaukseni.

Tein kyllä automatkalla töihin sotasuunnittelman ja koston eläkepäiviäni varten. Sitten ja jos lapsillani joskus on lapsia, olen maailman hitain mummo lähtemään yhdessä yhtään mihinkään. Sitten kun kiukuttelevat lapsenlapseni ovat autossa äitinsä kanssa odottamassa, niin minulla kestää ainakin kymmenen minuuttia sitoa kenkäni. Jahka ensin löydän kadonneen kenkälusikkani, tyhjennän täyttyneen Tena Ladyni ainakin paristi ja pöyhennän permistäni kammalla. Ihan vain kostoksi vielä vuosikymmenienkin jälkeen.


sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

15. Raskausviikko !



Raskausviikko: 14+ 1

Vauva: Alkaa tällä viikolla hengittämään pieniä määriä lapsivettä joka harjoituttaa keuhkoja hengittämään kohdun ulkopuolella. Tällä viikolla ulkoiset sukupuolielimet ovat niin kehittyneet että sukupuolen voi erottaa ultraäänitutkimuksella.

Oireet: Mitkä oireet? Kohdun kasvukipuja lukuunottamatta ei mitään. Liikkeitä tunnen päivittäin, jos näitä nyt oireiksi voi sanoa.

Mielihalut: Ruoka maistuu ehkä vähän liiankin hyvin muttei mikään tietty ruokalaji erityisesti. Kova jano koko ajan ja vesi maistuu.

Päällimmäiset ajatukset raskaudesta: Seesteinen keskiraskaus on täällä. Olo on mitä mainioin ja joka päivä tuntuvat liikkeet tuovat mielenrauhaa. Tällä hetkellä aina en edes muista olevani raskaana. Sen verran kuitenkin mahan kasvattelu vie voimia että lasken päiviä ensi viikolla alkavaan kesälomaan. Viikot tuntuvat nyt menevän ihan hurjaa vauhtia eteenpäin. Juuri vasta kirjoittelin viime viikon raskauspostausta ja nyt on taas uuden aika! Reilu 10 viikkoa tietoisesti raskaana, kuuden viikon päästä ollaan jo puolessa välissä. Nyt on aika nauttia, tämä taitaa olla nimittäin ohi ennenkuin huomaankaan ! (Tästä lauseesta voi sitten tulla muistuttelemaan kun 35 viikon jälkeen rupean rukoilemaan että joko tämä jo kohta loppuu...)
Psst! Luetko/kirjoitatko jotain blogia jossa suunnilleen samat viikot meneillään mitä minulla? Olisi kiva löytää joku "odotuskaveriblogi" seurattavaksi!



torstai 15. kesäkuuta 2017

Joskus äidin kupissa pitäisi olla kahvin sijasta kossua.



Tiedättekö ne päivät kun tuntuu ettei lapset tee muuta kuin tappele? Keskenään tai sinun kanssasi, aivan sama. Mutta koko ajan joku vänkää vastaan tai itkee. Meillä nämä päivät tuntuvat sijoittuvan aina Tinon iltavuoropäiviin, jolloin olemme tyttöenergialla keskenämme koko päivän. En tiedä mihin, mutta johonkin synnytyslaitoksen ja uhmaiän välille olen kadottanut auktoriteettini ja uskottavuuteni vanhempana. Ainakin uhmaikäisten lasteni silmissä.

Tänään taas oli hetki, kun meinasi usko tähän touhuun loppua. Toinen pisti uhmaraivarien tuoksinnassa minua vahingossa haarukalla käteen, toisen perunat lensivät kaaressa lattialle samalla kun koko lapsi itse. Ja kaikki tämä vain siksi, kun uusissa perunoissa oli kuoret jäljellä. Ruoka, jota meidän perheessä ei taida tänä kesänä enää näkyä.

Kun vihdoin saimme tarpeeksi huudettua, raivottua ja sovittua pääsimme ulos. Istahdin rättiväsyneenä ja kärttyisenä puiston penkille ja mietin, miksei uudessa takeaway kahvimukissani ollutkaan sitä kossua vaan jo jäähtynyttä kahvia. Edes pieni tilkka,joskus me äidit todella tarvitsisimme sitä.

Naapurit tulivat lastensa kanssa pihalle ja olimmekin siellä iltapalaan saakka. Lapset leikkivät kiltisti lähes koko ajan, ja kahvikin alkoi maistumaan jo ihan hyvältä ilman sitä kossu tilkkaa. Yläkertaan nukkumaan kavutessamme Elvira totesi: äiti olipa ulkona ihanaa. Mutta nyt minun jalkani ovat ihan poikki.

Taitaa turnausväsymys ja kesäloman tarve olla ihan meillä kaikilla. Tj 5 työpäivää ja yksi viikonloppu. Sitten me ollaan niin lomalla!

Nyt odotan että lastenhuone hiljenee ja sitten palkitsen itseni herkuilla ja Netflixillä. Minä selvisin tästä päivästä. Huomenna lupaan uhkailla, kiristää ja lahjoa lapsiani vähän vähemmän kuin tänään.

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Pienten lasten korvien lävistys.

Joskus netissä törmää mitä mielenkiintoisimpiin keskusteluihin. Eilen törmäsin jälleen keskusteluun, jota en vain voinut jättää kommentoimatta. Keskustelu koski pienten lasten, erityisesti vauvojen korvien rei'ittämistä ja korvakorujen laittoja. On aika kiristää kukkahatun remmit ja sukeltaa vähän syvemmin aiheeseen!

Keskustelu jakautui aikalailla kahteen leiriin: saa ja ei saa. Puolestapuhujien suosituimmat argumentit olivat; minullekkin on laitettu vauvana enkä kärsinyt, kulttuurierot sekä jokaisen vanhemman oma asia. Minä itse kuuluun asian vastustajiin, vaikken ehkä siihen kaikkein intohimoisempaan joukkoon. Miksi näin?

Minä pidän korvakoruja lävistyksinä. Metalli ihon läpi, oli kyseessä sitten korvakoru tai huulikoru. On minusta hyvin outo ilmiö, että korvakoruja pidetään yleisesti hyväksyttävinä lapsilla, mutta jos minä laittaisin vauvalleni napakorun niin montako lastensuojeluilmoitusta meistä tehtäisiin? Jahka edes löytäisin jostain niin sairaan lävistäjän joka tämän operaation suorittaisi. Kun tavallaan näillä kahdella ei ole eroa: ihoon tehdään reikä johon laitetaan koru. Korvakoruja on ollut enemmän ja kauemmin. Onko siis kenties tulevaisuudessa oikeasti hyväksyttävää laitella lapsille huulikoruja? Sitäpaitsi, minulla on ollut monia lävistyksiä sekä korvissa että muualla. Korvakorut ovat ainoat, jotka ovat todella pahasti hoidosta huolimatta tulehtuneet.

Lävistäminen rikkoo lapsen koskemattomuutta, jonka takaamisen pitäisi olla yksi vanhempien tärkeimmästä tehtävästä. Vauva ei halua tai missään nimessä tarvitse korvakoruja, vanhemmat haluavat. Itsekästä.

Kulttuurierot. Niin, tämä asia on ihan normaalia jossakin kulttuurissa. Tietämättä eri kulttuurien syitä en voi lähteä sen enempää tähän sanomaan juuta tai jaata. Mutta voin sanoa kaksi asiaa: lapsilähtöisyys ja fyysinen koskemattomuus. Asioita, joita me Suomessa pidämme päivä päivältä tärkeämpinä. Asioita, joissa täällä on tultu ihan älyttömän paljon eteenpäin. Ja nämä asiat ovat hyvinkin paljon ristiriidassa lapsen korvien rei´ittämisen kanssa.

Joko kukkahattu on tarpeeksi syvällä? Korvakorut eivät ehkä ole sieltä pahimmasta päästä mitä lapselleen voi tehdä. Ei lähelläkään. Korvakorujen laitto ei edes tee vanhemmasta yhtään sen huonompaa. En usko että kukaan vauva on saanut asiasta sen suurempia traumoja. Mutta itse äitinä ihmettelen tätä asiaa, koska jo pelkästään oman lapsen rokottaminen, haaverit ja kipuitku tekee joka kerta todella pahaa. Miksi altistaisin lapseni kipuun väkisin? Riskinä saada infektio tai pahimmassa tapauksessa menettää koko korvalehti. Pieni lapsi ei osaa varoa korvakoruja. Pieni lapsi ei niitä tarvitse ennenkuin osaa itse niitä pyytää kivusta huolimatta.
Jokainen päättää lapsensa kasvatuksen itse, mutta fyysinen koskemattomuus on lapsen oikeus. Ei vanhemman päätös.

 Mitä ajatuksia teksti  sinussa herätti? Korvakorut pienillä lapsilla, kyllä vai ei?



tiistai 13. kesäkuuta 2017

Vauvan ensimmäiset liikkeet.

Pientä hipsutusta. Kuplintaa. Perhosen siipien lepatusta. Sanoin on vaikea kuvitella miltä se tuntuu, mutta tänä aamuna se tuntui niin selkeästi että voin parin päivän epävarmuuden ja kuulostelun tuloksena sanoa; tunnen vauvan liikkeet!

On hyvin aikaista ja liikkeet eivät tunnukkaan vielä kovin selkeästi. Ja vain oikeassa asennossa oikeaan aikaan vauvan osuessa oikeaan kohtaan. Istuen tai maaten juuri ja juuri voin tuurilla tuntea pienen hipsutuksen. Jos en olisi raskaana ennen ollut, tuskin tunnistaisin niitä pierujen ja ilman joukosta. Vaikka epäilin tunnistanko niitä nytkään. Mutta kyllä tunnistin, oli niissä selkeä ero vaikka sitä kovin epäilin.
Ihanaa, tämän parempaa aloitusta päivälle ei voi saada!

Koska sinä olet tuntenut ensimmäistä kertaa vauvan liikkeet?


maanantai 12. kesäkuuta 2017

Kun äiti hymyilevän taaperon halusi.


Hymyile. Hymyile äitille vähän. Ihan vähän. Matildaa, hymyile nyt.

Ja tässä lopputulos. Aikamoinen emäntä edelleen hyvinkin kovalla tahdolla varustettuna tämä meidän matami. Ja tiedättekö, sillä kirkkaalla sekunilla kun kameran sain kädestäni pois välähti se iloinen ja naurava naama esiin. Se, johon yleensä olemme tottuneet. Tai no, tässä uhman vaiheessa se tuntuu välillä kyllä aika harvinaiselta näyltä.

2-vuotis kuvia ottaessani taidan kokeilla käänteispsykologiaa. Älä vaan hymyile. Älä missään nimessä naura. Äläkä vaan näytä iloiselta.

Voi että. Niin kovin rakas pikku luupää.

sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

14. Raskausviikko !



Raskausviikko: 13+1

Vauva: Painaa n. 35 grammaa. Liikkuu ja kasvaa paljon. Varpaissa ja sormissa on kynnet.

Oireet: Kohtu nipistelee ja jomottelee paljon. Muuten aika oireetonta elämää täällä elellään tällä hetkellä. Ainut oire ehkä on se, että nenäni vuotaa herkästi verta. Sama vaiva oli Elviran raskausaikana. Vaaraton, mutta ärsyttävä vaiva.

Mielihalut: Leipä. Yleensä välttelen gluteenittomia leipiä mutta nyt niitä tekee mieli. Aamupalaksi, iltapalaksi ja välipalaksi. Myös punaviiniä tekee usein mieli, mutta tämä mielihalu saanee odottaa sinne joulukuuhun saakka.

Päällimmäiset ajatukset raskaudesta: Voi että, jokohan voi pikkuhiljaa alkaa luottamaan siihen että meitä on joulukuussa viisi? Ultra ja "turvalliset" viikot ovat rauhoittaneet mieltä ja olen alkanut luottamaan tähän raskauteen yhä enemmän ja enemmän. Olo on niin luottavainen ja hyvä, että välillä en edes muista olevani raskaana. Eilen tunsin ehkä ensimmäistä kertaa pienen hipaisun. Suuri ehkä, se oli niin pieni ja hentoinen etten voi todellakaan olla varma. Katsotaan mitä se oli, ei ainakaan kovin montaa viikkoa voi enää joutua liikkeitä odottelemaan! Ensimmäiset hankinnat ovat pyörineet mielessä, mutta luulen että odottelen ainakin sinne rakenneultraan saakka. Tai jätän ihan viimetippaan, joka olisi enemmän se minun juttuni...Ihana raskaus, nautin!

lauantai 10. kesäkuuta 2017

Lapsen poskessa kuiva ja punoittava kohta. Allergiaa?



Niin kertokaa te viisaammat. Elviran poskessa on jo aika kauan ollut sitkeä punainen läntti. Läntti on kuiva mutta ei muuten vaivaa. Rasva auttaa vähän jos muistaa rasvata joka ilta. Rasvoistakaan mikään muu kuin sheavoi ei ole tuntunut auttavan eikä sekään poista länttiä kokonaan. Läntti on nyt aika hyvässä kunnossa eikä kuvat anna todellista kuvaa siitä, kuinka paha se voi olla. Ihottuma ei ikinä eritä mitään ja kaikki alkoi muistaakseni talvella. Niin kauan kuin pakkaset jatkui, pistin ihottuman pakkasen ja kuivuuden piikkiin. Enää en oikein voi...

Tänään aamulla läntti oli lähestulkoon poissa. Hivenen karhea poski vielä oli, mutta punaisuus oli tipotiessään. Kunnes ihan yhtäkkiä iltapäivällä poski lehahti punoittamaan. Ei pahasti, mutta ero oli ihan selkeä jos vertasi aamuun.

Olen miettinyt allergiaa. Muita oireita ei juurikaan ole. Vatsa toki joskus on vähän löysällä mutta olen ajatellut sen olevan pienillä lapsilla aika-ajoin ihan normaalia. Vatsa ei kuitenkaan häntä vaivaa eikä hän valita vatsakipua. Iho ei kutise, poski ei "ihottuman" kohtaa kutise. Välillä se on pahempi, välillä parempi.

Elviralla oli laktoosiherkkyyttä taaperoiässä ja olen miettinyt jos se on tullut taas takaisin. Täytyy ensimmäisenä varmasti siis lähteä kokeilemaan laktoositonta ruokavaliota.
Tuleeko teillä ideoita mistä tuo voisi johtua? Onko jonkun lapsella ruoka-aineallergia oireillut samalla tavalla ja yhtä lievästi? Vai olisiko kyse jostain muusta?

perjantai 9. kesäkuuta 2017

Äiti vauvan kanssa kotona. Kuka hoitaa isommat lapset?

"Oletko aivan varma? Eikö päiväkoti tekisi tytöille hyvää? Eikö päiväkoti helpottaisi teidän arkea? Eikö olisi kiva keskittyä vain vauvaan ja nukkua päiväunia? Meinaatko pärjätä kolmen lapsen kanssa kotona!? Jos he jäisivät minimiajalla hoitoon?"


Tässä lauseita, joita olen saanut kuulla kun olen kertonut että tytöt jäävät kanssani kotiin kun äitiyslomani alkaa. Olen tähän päivään asti luullut että se on normaalia, mutta onko se? Onko tosiaan nykyään niin että vauvan syntyessä perheeseen, kuuluu isompien lapsien jäädä päiväkotiin? Eikä tosiaan vanhemmat enää kannata kotikasvatusta?

Meille oli itsestäänselvyys että tytöt jäävät kotiin ja luovutamme päivähoitopaikat jollekkin niitä enemmän tarvitsevalle. Perheitä ja tilanteita on erilaisia, mutta minä en keksi yhtäkään hyvää syytä meidän kohdalla miksi tyttöjen olisi hyvä jäädä päiväkotiin. Edes sillä minimi ajalla.

Tinon työaikojen takia tyttöjen vieminen ja hakeminen päiväkodista olisi kokonaan minun vastuullani. Aikatauluja, lisää aikatauluja ja kiirettä. On yöllä vauvan kanssa valvottu tai ei, aamulla on lähdettävä hoitoon. Ei kiitos, en jaksa raahautua ja raahata päiväkotiin jos ei ole pakko.

Vertaistuki, kaverit, kehittyminen. Mitä näitä syitä nyt on. Hoituvat vallan mainiosti läheisessä puistotoiminnassa, erilaisissa äitilapsi-kerhoissa sekä seurakunnan kerhossa. Ei meiltä tekeminen lopu, vaikka päivähoito loppuisikin.

Raha. Vaikka maksaisimme puolet tämön hetkisestä maksusta mini hoitoajalla, olisi maksu silti lähes 200 euroa kuussa. Mielummin käytän tuon rahan äitiyslomalla johonkin hyödylliseen.

Ainut huono asia mikä tästä tulee mieleen on hoitopaikkojen menetys. Mutta meillä on hakusessa isompi asunto, joten hoitopainan muutos olisi mitä luultavammin kuitenkin edessä. Sitä paitsi hoitopaikat alueellamme taitavat olla kiven alla, emmekä me tarvitse niitä. Asia olisi eri, jos tarkoituksena olisi lähteä töihin heti vanhempainvapaan loputtua, silloin ei ehkä olisi järkeä luopua paikoista. Mutta ajatuksena on olla kotona ainakin 1,5 vuotta. Se on pitkä aika maksella hoitomaksuja joihin oikeasti ei ole tarvetta.

Meidän tytöt eivät tarvitse erityistä tukea sosiaalisesti, kielellisesti tai motorisesti. He ovat ihan tavallisesti ja ikätasolla kehityyneet joten tälläkään osin ei ole aihetta päivähoitoon

Ja kyllä, minä aion pärjätä kolmen lapsen kanssa kotona. He ovat minun lapsiani, uhmaa ja huonoja päiviä lukuunottamatta vieläpä aika helppoja sellaisia. En minä halua heivata heitä "alta pois" uuden tieltä. Heilläkin on oikeus nauttia vauvasta, äidistä, isästä ja kotiajasta ihan samalla tavalla kuin meillä muillakin.

Perheitä ja tilanteita on erilaisia, enkä missään nimessä sano että meidän toimintatapa on se ainut oikea. Meille se on, mutta vain ehkä meille. Koen että meillä on varsin helpot ja kiltit lapset. Koen että meidän arki rullaa ihanasti ja helposti eteenpäin. Ja minä myös tällä tavoin yritän estää jo kaksi kertaa kärsimääni babybluesin iskemistä taas uudelleen. Kun isommat lapset on kotona, en voi jäädä neljän seinän sisälle painamaan kotihommia väsyneenä vaan on "pakko" harrastaa, lähteä ihmisten ilmoille ja keksiä lasten kanssa tekemistä.

Voisi ajatella että työni lastenhoitajana päiväkodissa on muodostanut asiasta minulle hyvinkin selkeän mielipiteen. Ja onhan se: jokainen perhe ja perhetilanne on erilainen. Yhtä oikeaa ja kaikille sopivaa ratkaisua ei ole olemassa. Onneksi meillä jokaisella on mahdollisuus räätälöidä ja valita se juuri meille ja meidän lapsille sopiva ratkaisu. Tämä on meidän suunnitelma meidän ratkaisusta.

Viimeinen äitiyslomani, aion todellakin ottaa siitä kaiken ilon irti. Aikatauluttomuutta, ihania hetkiä lasten kanssa ja kotipäiviä. Toki myös puistotoiminnan mahdollistamia pitkiä vaunulenkkejä tai rauhaisaa lounaan tekoa vauva manducassa roikkuen.

Jos meille tulisi koliikkilapsi tai synnytykseni ei menisikään nappiin ja siitä palautuminen olisi tuskallisen pitkä taival, tulisi suunnitelmat varmasti tehdä uudelleen. Mutta näin me ajattelemme ja suunnittelemme nyt. Ja miten odotankin jo äitiyslomaani ja sen tuomia etuuksia joita tässä kiireisessä perhe-elään ja työn yhdistämisessä ei ole.

Millaisia ajatuksia tämä herättää? Kenen kuuluu hoitaa isommat lapset kun vauva tulee taloon?


torstai 8. kesäkuuta 2017

NT ultra.



Se on aina yhtä jännittävää kävellä niistä ovista sisään. Niistä, joista ei kävellä kuin hyvin tärkeästä syystä. Ne ovet tatkoittavat minulle vain sitä yhtä asiaa: ultraa. Oli jo kuudes kerta kun astelin niistä ovista ultran takia ja jokaikinen kerta vatsassa on yhtä paljon perhosia. Olin varannut aamuajan, koska tiesin että kaaottisten ja kiireisten aamujen takia ultraa ehtisi jännittämään vasta, kun sinne jo ollaan matkalla.

Paljon ei turhia ultraavan lääkärin kanssa puhuttu. Erittäin ammattitaitoinen turkulainen mies lääkäri, mutta meidän äitien keskuudessa tunnettu vähäsanaisuudestaan ja ehkä jopa hivenen epäsosiaaliseksi väitetty. Minä pidän hänestä kovasti, suoritti Matildankin Nt ultran. Hän puhuu vähän, mutta asiaa. Pelkkää tiukkaa asiaa ja ultran aikana selittää kaiken mahdollisen mitä näkee.

Ultra suoritettiin alakautta ensin. Jännitti, vaikka tiesin että ainakin elossa siellä ollaan. Entäpä jos niskaturvotus olisikin hälyttävän suurta? Entäpä jos kaikki ei olisikaan kunnossa?



Hirmuinen vauhti siellä mahassa oli. Pieni peruna potki ja huitoi sinne tänne. Aivot, sydän ja selkäranka näyttivät siltä miltä näillä viikoilla pitikin. Jalat ja kädet nähtiin. Pieni kuuden sentin mittainen ihminen oli niin hurjassa vauhdissa, että niskaturvotuksen mittaamiseksi oli siirryttävä vatsan päälle ultraamaan kuvakulman vuoksi. Vähän ravisteltiin masua jotta peruna vaihtaisi asentoa ja kyllähän se mitta sieltä saatiin: 1.4 mm. Järkäle putosi hartioiltani; kaikki hyvin.

Mitoiltaan peruna vastasi täysin tämån hetken viikkoja: 12+5. Laskettu aika 16.12. Mikä sinällään on hauskaa nimittäin varhaisultrassa päivämäärä oli 18.12 ja silloinen ultraaja sanoi että katsoppas vaan, antavat seuraavassa ultrassa 2-3 päivää aikaisemman ajan. Hän sanoi että pitkällä urallaan on saanut huomata että me suomalaiset olemme persjalkaisia ja pitkäselkäisiä ja tämä ominaisuus näkyy jo 12 viikon ultrassa jossa sikiö on lähes poikkeuksetta pari päivää isompi kuin varhaisultrassa. Sikiön mitat tosiaan ovat päästä peppuun, koska jalat ovat niin kippurassa.

Nyt minä nautin tästä raskaudesta ilman huolta. Ja odotan päivämäärää 3.8. Silloin meillä on rakenneultra! Mahtaakohan mahassa asustaa tyttö vai poika? Vai saammekohan selville ollenkaan? Sukupuolella ei kyllä ole tippaakaan väliä, kunhan hän vain olisi terve.

tiistai 6. kesäkuuta 2017

Bataattiburgeri!

Valitse kaupasta mahdollisimman pyöreä bataatti jotta saat isommat pihvit. 

Kuori tai ainakin pese bataatti huolellisesti.

Leikkaa n. 1 - 1,5 cm paksuisia siivuja.

Levitä siivut uunipellille, voitele öljyllä ja ripottele päälle suolaa sekä pippuria.

Paista 225 asteisessa uunissa 20 min.

Käytä kuten tavallisia hampurilaissämpylöitä ja täytä hamppari mielesi mukaan!



Minun makuuni burgeri oli paras silloin kun pihvissä oli reilusti suolaa ja mausteita, mukava vastapaino makealle bataatille. Ja makeutensa vuoksi burgerin voi syödä myös pelkällä pohjalla jos ei halua liian makeaa sämpylää, toimii sekin oikein hyvin!

Näistä tuli kyllä mun lemppareita, luonnostaan gluteenitonta ja paljon herkullisempaa mitä gluteenittomat sämpylät!

maanantai 5. kesäkuuta 2017

Sinun raskas arkesi on toisen unelma.

Katse eteen ja suupielet ylöspäin. Teen vastoinkäymisistä voimaa. Näin lauloi Elastinen tänään radiossa kun tukkaputkella painelin kotiin kesken koulutuspäivän. Vain hieman keskeneräisen koulutuspäivän, nimittäin oli päästettävä myös perheen toinen aikuinen töihin. Päiväkodista oli tullut puhelu; Matilda on kuumeessa.

Murehdin ja pärräsin tulevia päiviä. Kuka jää kotiin? Mihin kellonaikaan? Onnistuisiko läpystä vaihto systeemi? Miten me jaksamme nämä pari päivää? Minä flunssan kourissa kaikki yöheräämiset, toinen kahden tunnin yönuilla kipeän lapsen hoito siihen saakka kun tulen töistä taas kotiin. Ja sitten heti perään uusi työpäivä, edelleen niillä kahden tunnin yöunilla. Kumpikaan ei voi olla töistä pois, koska työaikamme menisi niin ristiin että olisimme myös tunteja samaan aikaan kotona.

Etukäteen ei kannattaisi murehtia, varsinkin kun kahden lapsen vanhempina tiedän että ollaanhan pahemmastakin univelasta ja kiireestä selvitty. Monta kertaa. Nyt vain kaikki ajatukset, epäonnistuneet ratkaisuyritykset ja stressi kasaantuivat niin että pääsi pari kirosanaakin suusta. Miksi nämä osuu aina niihin kaikkein kiireisimpiin ja epäsopivimpiin päiviin!? Eniten minua märehdytti Tino, jonka oli pärjättävä parin tunnin yöunilla pitkä työyö.

Juuri kun meinasin menettää toivoni ( ja hermoni..) alkoi Elastinen laulaa. Mietin tuota lausetta ja tajusin; hemmetiäkös tässä valitan ja märehdin. Se ei ratkaise mitään, otetaan vastaan se mikä annetaan ja kyllä kaikesta selviää. Kahvin ja päiväunien avulla. Ja mikä tärkeintä; minun raskas arkeni on jonkun muun saavuttamaton unelma. Joku muu tekisi mitä tahansa, jos saisi valvoa kipeän lapsen takia. Joku muu tekisi mitä tahansa, jos kuolettavan väsymyksen syypäänä olisi lapsi. Oma lapsi.

Kaikista silmäpusseista, katkenneista hermoista ja harmaista hiuksista huolimatta olen aika hemmetin onnekas ihminen. Minulla on kaksi, kohta kolme maailman upeinta syytä viettää unettomia öitä ja sairastupapäiviä. Meillä molemmilla on. Vaikka ensi yönä ei valvoessa välttämättä se ole ensimmäisenä mielessä.

Kiitos Elastinen, yritän ensi yönä muistaa sinun sanasi kun valvon ja revin hiuksiani. Ja miten kuolen väsymykseen huomisen työpäivän aikana. Kyllä tämä oikeasti on sen arvoista. Olen etuoikeutettu ja onnekas. Ja sen asian muistaminen auttaa pääsemään huonojen öiden yli.


sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

13. Raskausviikko !



Raskausviikko: 12+1

Vauva: Kaikki luut, hermot, ja elimet ovat suurimmaksi osaksi kehittyneet. Sen vuoksi keskenmenon riski pienee huomattavasti, jopa 65 prosenttia. Kasvoissa on jo silmät, nenä ja suu. Vauva harjoittelee hengittämistä liikuttamalla rintakehäänsä.

Oireet: Suurin osa oireista ovat kadonneet. Kohtu nipistelee ja jomottelee, mutta pahoinvointi ja väsymys ovat oikeastaan kokonaan poissa. Alkuraskauden turvotus on melkein kokonaan poissa, enää ihan pientä turvotusta on havaittavissa. Yhtenä uutena ja vallan kamalana oireena huomasin edellispäivänä jalassa pari uutta suonikohjua. Vanhat ovat vielä komeasti tallella Matildan odotusajalta. Ne vanhatkin ovat alkaneet pullottaa pahemmin, joten eipä auta muuta kuin lähteä tukisukkaostoksille.

Mielihalut: En muista että kuluneella viikolla olisi erityisesti mikään maistunut erikoisemmin. Johtuu ehkä tästä flunssasta, mutta ruoka on maistunut vähän huonosti. Varsinkaan liha ei oikein maistu. Se ei meinaa upota muuta kuin jauhelihan muodossa.

Päällimmäiset ajatukset raskaudesta: 12 viikkoa tuli täyteen, upeaa! Se on jollain tapaa aina ollut se ensimmäinen etappi plussan jälkeen jota olen odottanut. Torstaina olisi sitten edessä ultra, jännittää! Dopplerin ansiosta tiedän että kyllä siellä hengissä ollaan. mutta onko kaikki muuten hyvin? Toivotaan parasta! Nyt kun oireet ovat vähentyneet, en muista raskautta ihan 24/7. Mikä on kyllä mukavaa, päivät kuluvat huomattavasti nopeammin! Hullua ajatella että 1/3 raskaudesta on jo lusittu. 195 päivää laskettuun ! 

perjantai 2. kesäkuuta 2017

Äidin ensimmäinen ihan oikea sairasloma.



Kyllä kotiäidit, miksei isätkin sen tiedätte. Sairaslomaa ei heru lapsista, ei sitten millään. Ihan sama onko pää täynnä räkää, halaatko vessanpyttyä tai kuume on taivaissa. Jonkun ne lapset on hoidettava, varsinkin kun juuri tälläisinä aikoina ne puolisot sattuu olemaan töissä. Puolison (ja niiden lasten...) hoitoon ei työnantajalta vapaata heru, joten pää kainalossa on pärjättävä.

Tytöt ovat lomailleet Tinon kanssa pian kolmisen viikkoa ja tiedättekö, ensimmäistä kertaa nautin räkätaudista ja sen tuomasta sairaslomasta. En toki siitä, että olen sohvan omana ja todella surkeassa kunnossa. Vaan siitä, että ensimmäistä kertaa voin oikeasti kutsua tätä sairaslomaksi. 

Olen saanut nukkua aamulla pitkään. Olen saanut katsoa rauhassa frendejä. Tai en niin rauhassa, kun kaksi pientä lääkäriä häärii ympärillä tunkien milloin mitäkin kuumemittariksi kainaloon samalla "lääkkeitä" antaen. On ollut ihanaa kun ei ole tarvinnut koko ajan häärätä, tehdä ruokaa, vaihtaa vaippoja ja toimia kahden pienen tappelija erotuomarina. Varsinaista juhlaa, kyllä te muut vanhemmat siellä ruudun toisella puolella ymmärrätte mistä olenkaan saanut nauttia.

Tino lähti tyttöjen päiväunien aikana hoitamaan asioita ja käymään kaupassa. Hän varmisteli kovin että pärjäänhän ja jaksanhan minä jos tytöt heräävät. Tottakai sanoin ja hivenen naurahdin. Mieleeni muistui ne kerrat kun olen ollut kipeänä kotona yksin lasten kanssa. Ei todellakaan mitään herkkua ja niistäkin (vaikka sillä hetkellä ei siltä tuntunut..) selvitty hengissä. Erityisesti Matildan odotusajalta pari sairaskertaa ovat piirtyneet elävästi muistoihini.

Ensimmäisessä muistossa olin vatsataudissa alkuraskauden pahoinvoinnin kera. Olo oli todella voimaton, mutta Elvira oli hoidettava. Rappuset konttasin ylös ja tulin taapero sylissä peppuliukua alas, koska en uskaltanut huimauksen takia kävellä lapsi sylissäni. Toisella kertaa olin jo työelämässä, edelleen Matilda vatsassa. Olin kovan flunssan kourissa ja sairaslomalla kotona. Elvira oli perhepäivähoitajalla aina arkisin, ja minulla olisi ollut mahdollisuus viedä terve lapsi sinne siksi aikaa että Tino tulisi töistä ja hakisi hänet kotiin. Näin olisin saanut itse levätä. Mutta matka perhepäivähoitajalla, 500 metriä lähestulkoon pelkkää ylämäkeä tuntui niissä oloissa ja heikotuksissa varmalta kuolemalta, joten koomailin taaperoa viihdyttäen sohvalla siihen asti että Tino tuli töistä.

Vaikka nyt tämä sairastaminen on tuntunut melkein juhlalta edellisiin kertoihin verrattuna, toivon että huomenna olisi jo parempi päivä. Tänään oli jo parempi kuin eilen, mutta johtunee varmasti osittain siitä että eilen olin ihan väkisin töissä. Miksi onkaan vaikea jäädä kotiin kun on kipeä mutta se The kuume uupuu?

Tämä makaaminen käy tylsäksi ja huomaan että kroppa ei tykkäää siitä yhtään. Jalkoja ja selkää särkee, kun ei ole jaksanut yhtään liikkua ja touhuta tämän päivän aikana. Tämä flunssa on ollut yksi elämäni pahimmista, en tiedä paljonko raskaus on vaikuttanut uupumukseen ja oireiden vahvuuteen mutta täytyy myöntää että olen siitä kiitollinen; parempaan kohtaan se ei olisi voinut osua kun Tino on lomalla.

Kiitos universumi että olit kerrankin äidin puolella tässä asiassa. 


© Tehtävänimikkeenä Laura. Made with love by The Dutch Lady Designs.