Kadehdin teitä joilla on takana pitkä parisuhde ennen lapsia.

Juttelimme eilen hieman parisuhteesta ja sen kestävyydestä muiden kanssa. Heitin vitsin, että meidän ensimmäinen kunnon parisuhdekriisi tulee siinä kohtaa kun lapset lentävät pesästä. Emmehän me tavallaan ole olleet kahdestaan ikinä. Ja silloinkin kun olimme tavallaan kahdestaan, oli mukana jo raskaushormonit ja uuden opettelun tuoma stressi. Keskityttiin tulevaan vauvaan, ei parisuhteeseen. Tosiasiassa tämä ei ollut vitsi, vaan mitä luultavimmin aivan totta.

Olen ajatellut, ja ajattelen edelleenkin meillä olleen nopea ja aika kivinen tie. Perheen perustaminen pika-ajassa ei ole ollut helppoa, mutta todellakin sen arvoista. Olemme selvinneet monesta pienestä ja vähän isommastakin kriisistä ja tuntuu, että ei meitä erota mikään. Emmeköhän ehdi totuttelemaan myös siihen parisuhdeaikaan sitten lasten teini-iässä, ennen kuin ihan oikeasti jäämme aivan kaksin.

Olen välillä tuntenut pientä kateutta muita pareja kohtaan. Niitä joiden takana on pitkä historia ennen lapsia. Kahdestaan viettetyjä leffailtoja, yhteisiä isoja kaveripiirejä ja ulkomaan lomamatkoja. Aivan kaksin. Tunnen kateutta, että he ovat ehtineet tankkaamaan sitä parisuhdeaikaa jo ennen lapsia. Vähän niin kuin varastoon, kun sitä parisuhdeaikaa ei niin kauheasti pienten lasten kanssa ole.

Minä tykkään meidän tarinasta. Kerron sitä ylpeänä muille. Olemme tehneet aika homman ja vielä selvinneet siitä yhdestä. Silti mietin, olisimmeko päässeet helpommalla jos olisimme saaneet olla ennen vuosia kaksin? Kun toisen tuntee läpikotaisin, on aivan varmasti helpompi sulattaa toisen hormonisekoilut ja törttöilyt.

Pienestä ajoittaisesta kateudesta huolimatta yritän kuitenkin aina kääntää tämän asian iloksi. Me emme ehdi kyllästymään toisiimme kovinkaan helposti, kun edelleenkin välillä tuntuu että olisimme olleet yhdessä vasta vain pari kuukautta. Aika on mennyt todella nopeasti ja toisaalta, meidän reilu neljän vuoden taipaleelle mahtuu varmasti yhtä monta kahdenkeskeistä hetkeä kuin lapsettoman pariskunnan pariin seurustelukuukauteen. Vauvan saapuessa taloon, meille ei tullut yllätyksenä miten vähän sitä parisuhdeaikaa jää. Kun ei mihinkään määrään ollut ehtinyt tottua. Meidän arjessa on niitä pieniä hetkiä ja tekoja, joista meidän parisuhde koostuu ja jonka avulla se kestää nämä ruuhkaiset pikkulapsivuodet.

Valmiiksi keitetty aamukahvi. Yllätysherkut kaupasta. Pieni muistilappu toista vastassa aamulla kahvinkeittimen edessä. Huomenta tekstiviesti jokaikinen aamu. Netflix maratooneja ja irtokarkkeja. Valmis aamupala vastassa, kun on toisen vuoro nukkua pitkään. Haleja ja suukkoja. Sellaisia pieni, arkisia asioita joilla on enemmän merkitystä kuin ehkä osaa ajatellakkaan. Meistä kumpikaan ei vaadi kuuta taivaalta parisuhteen takia. Riittää kun se toinen on siinä jakamassa arjen. Ilot ja surut. Riittää kun on se toinen, jolle voi suoraan sanoa miten raivostuttavia meidän lapset välillä on. Tietäen, että se toinen ei kyseenalaistaisi ikinä rakkauttasi omia lapsiasi kohtaan. Vaikka miten huono päivä olisi. Se toinen, jolle voi lähettää tekstiviestin ja kertoa enismmäisestä pottakakasta.

Kyllä vielä tulee meidän aika olla kaksin, ja se aivan varmasti on pieni parisuhdekriisi siinä kohtaa. Nyt on aika iloita lapsista ja niistä pienistä hetkistä, joita me kaksin joskus saamme. Oli se sitten vuorokausi tai vartti, yhtä kultaa ja arvokasta aikaa molemmat.

Puolet takana, puolet edessä; 21. Raskausviikko!

Raskausviikko: 20+0

Vauva: Painaa reilu 300 grammaa ja on n. 25 senttiä pitkä. Puolet syntymäpituudesta on jo kasvettu, painosta vain 10 prosenttia.

Oireet: Närästys. Kohtu alkaa selvästi viemään tilaa muilta sisäelimiltä ja vatsahapot nousee kurkkuun aika tiuhaan tahtiin. Täytyy nostaa närästyslääke tuplaksi. Pientä turvotusta havaittavissa nilkoissa ja sormissa. Kihlasormus kiristää ja sukat jättävät kunnon jäljet. Selkä vaivaa edelleen vaihtelevalla menestyksellä, ei kuitenkaan vielä kovin pahasti jos ottaa rauhallisesti. Esimerkiksi tämän päiväinen mattojenpesu ei ollut hyvä idea...

Mielihalut: PIIMÄ! Ja pyykinpesuaine, miksi sitä ei voi syödä!?

Päällimmäiset ajatukset raskaudesta: Pualväli, näin turkulaisittan. Hullua, että sama matka ja sitten meillä on jo pieni sylissä. Tai ainakin kovin lähellä syliä, tähän voi varmaan laskea kaksi viikkoa yliaikaa. Otetaan viimeisellä kerralla kaikki ilo irti, sanoi universumi sekä karma. Torstaina on vihdoin se odotettu rakenneultra, jännittää ihan hulluna. Tulee tuskaiset ja pitkät päivät. Onneksi pääsee töihin niin viikko menee ohi ihan hujauksessa! Edelleenkin raskaus tuntuu jotenkin unelta, ehkä torstain jälkeen olo on karvan verran todellisempi ja uskaltaa aloittaa pikkuhiljaa jo ne vauvahankinnat. Olen viime viikkoina ollut aika väsynyt, toivon että rauta-arvot eivät ole laskeneet. Tänään aloitin viime öisen suonenvedon innoittamana magnesium lisän, sitä kun en ilman viljatuotteita ruokavaliosta niin helposti saa. Ehkäpä sen puute onkin syy nuutuneeseen oloon? Tai sitten vain tämä vatsan kasvatustyö vie mehut näillä helteillä vähän helpommin.

Raskaus tähän asti, kuvina.

Huh huh, aikamoinen matka on jo kuljettu. Ja vielä toinen samanpituinen edessä. Uskomatonta, että huomenna ollaan jo puolessa välissä raskautta. Voitteko kuvitella? Aika on mennyt niin nopeasti. Uskomatonta myös, että näiden alla olevien kuvien välillä on vain noin 15 viikkoa (okei, ehkä myös pari kiloa...).

Kyllä naisen keho on vain uskomattoman upea ja ihmeellinen. 

Päiväkodin integroitu erityisryhmä.

Minua jännittää seuraava viikko, kun arki taas alkaa. Suurin jännityksen tuoja on se, että meidän Elvira siirretään päiväkodissa integroituun erityisryhmään. Tai siirtyy, totta kai meiltä vanhemmilta kysyttiin asian olevan ihan ok. Ja onhan se, olen niin ylpeä tuosta pienestä lapsesta. Hän nimittäin siirtyy sinne tukilapseksi, koska on kielellisesti niin lahjakas.

Ihan sokaistuin ylpeydestä kun päiväkodin työntekijä minulle tämän asian näin esitti. Vasta myöhemmin aloin ajattelemaan, että onko se sittenkään ihan hyvä? Vaikka ryhmä on samassa päiväkodissa ja he ulkoilevat samassa tutussa pihapiirissä, on kaverit ja työntekijät kuitenkin uusia. Se on pienelle ihmisille pieni suuri muutos, vaikka kuulemma pari muutakin kaveria vanhasta ryhmästä sinne siirtyy.

Toisaalta, tytöt ovat olleet todella paljon pois päivähoidosta koko kevään. On kesälomia, on isän vapaapäivät. Tuntuu ettei kauhean vahvaa sidettä ole vielä edes ehtinyt syntymään vanhaan ryhmään ja ryhmän aikuisiin. Nyt kuitenkin arkeemme tulee muutos isän uusien työkuvoiden takia ja tytöt ovat täyden hoitopäivän jokaikinen arkipäivä. Aikamoista, onneksi kolmen kuukauden päästä jäädään pitkäksi aikaa kotiin.

Elvira itse on siirron kanssa innoissaan. Toistelee uuden ryhmän nimeä ja miettii millaisia leluja siellä on. Katsotaan sitten tiistaina miten hoitopäivä lähtee käyntiin. Harmittaa, kun työt ja hoito alkavat täysillä heti kesäloman jälkeen emmekä ehdi tutustumaan uuteen ryhmään yhdessä. Mutta luotan siihen, että päiväkodin henkilökunta osaa hoitaa asian hellästi ja tarpeeksi hitaasti.

Ja lämmittäähän mieltäni myös se, että integroidussa erityisryhmässä on enemmän aikuisia lapsilukuun suhteutettuna mitä tavallisessa ryhmässä. Mutta samalla taas pohdin väkisinkin millaisia ne muut lapset ovat siellä? Entä jos joku on siellä väkivaltaisuutensa takia? Entä jos joku lapsi alkaa kiusaamaan Elviraa? Suuttuesaan lyö, puree ja potkii häntä. Vaikka tiedän, että suurin osa lapsista taitaa ryhmässä olla kielellisen tuen tarpeen takia niin silti, totta kai minä vanhempana maalaan ne pahimmat kauhuskenaariot mielessäni.

Toivotaan että kaikki menee hyvin. Taidan valmistautua ensi viikkoon tekemällä sunnuntaina ison vuoan makaronilaatikkoa ja hakemalla puolieineksiä kaupasta. Luulen nimittäin, että työpäivien jälkeen meidän vanhempien sylissä istuskelee kaksi arjen pyörteisiin joutunutta, hivenen eroahdistuksesta kärsivää pörrötukkaa jotka kaipaavat syliä eivätkä tuoretta päivällistä.

Siivous, tuo niin turha ja hyödytön asia lapsiperheessä.

1 minuutti ja 57 sekuntia. Alle kaksi minuuttia, niin kauan meni tytöillä aikaa sotkea juuri puunattu ja siivottu lastenhuone. Ja kyllä, otin kerrankin aikaa ihan kellon kanssa.

Siivous lapsiperheessä, onko mitään turhauttavampaa? Ja välttämättömämpää kuten kuvasta saattaa huomata. Lelukorit kaatuvat kuin itsekseen ja siivous siirryttäessä leikistä toiseen, mitä se sellainen on ? Ainakin vielä näin pienten lasten kanssa.

Tämä viikko on tuntunut olevan pelkkää siivousta ja puunausta asunnon myyntijuttujen takia. Vaikka itse siivoustouhuista olen saanut selkäsärkyjä, katkenneita hermoja ja supistuksia niin pakko myöntää, kyllä on tyttöjä käynyt sääliksi. He ovat olleet niin reippaita vaikka vanhempien keskittyminen on ollut aivan jossain muualla kuin heissä. Olen tiuskinut heille aivan liikaa vaikka tiedän, ei lapset ymmärrä miksi ei saa sotkea juuri siivottua huonetta.  Eivätkä ne vesivärivedet tahallaan lattialle kaadu. Eikö se setä meistä ota kuvia, kysyi Elvira tänään kun myyntikuvat tultiin vihdoin ottamaan.

He ovat olleet ymmällään koko tästä härdelllistä ja ihmekös tuo, meillä kun se sotkeminen ja lelukaaos on ihan arkipäivää. Meillä pidetään huolta siisteydestä ja hygieniasta, lelut saavat yleensä olla miten sattuu leikkien lomassa menemään. Illalla siivotaan lelut laatikoihin, aamulla ne vedetään taas sieltä alas. Joten ei ihme, kun on ollut vähän tylsää ja nahistelua siskon kanssa kun ei ole saanut leikkiä ihan niin vapaasti mitä yleensä.

Taidanpa keksiä meille viikonlopuksi jotain oikein superhauskaa tekemistä. Vähän kuin anteeksi pyyntönä tästä kaikesta siivous- ja stressirumbasta. Ja ehkä myös siksi, että maanantai alkaa taas se arki. Kesälomat on melkein lusittu. Nopeasti se viisi viikkoa kyllä menikin! Toivotaan että päivähoitoarki lähtee rullaamaan ihan mukavasti pienen tauon jälkeen. Niin lapsilla kuin minulla itsellänikin.

Nyt minä nostan siivouksesta turvonneet kinttuni kohti kattoa ja rentoudun. Tällä viikolla en enää aio vilkaistakkaan siivouskaappia päin. En todellakaan.

Lapsivapaat ravintolat ovat hyvä asia, imetysvapaat ravintolat ei.

Keneltäkään ei varmasti ole mennyt ohi eilinen somekohu, kun Turkulainen ravintola Aune "kielsi" imetyksen heidän tiloissaan, kun osa asiakkaista on siitä häiriintynyt. Imetykselle varattiin oma tuoli, joka ilmeisesti sijaitsi vessassa. Tästähän äidit ja moni ei äiti-ihminenkin veti herneet nenään, minä mukaan lukien. Luin ravintolan facebookpäivitystä suu auki ja mietin että todellako, todellako vielä 2000 luvulla tälläistä tapahtuu? Tai ehkä juuri siksi, että me ihmiset olemme niin vieraantuneet luonnosta että se yksi asia, johon naisen rinnat on luotu saa toiset yökkimään ja menettämään ruokahalunsa ravintolassa.

On upeaa, että imettävät äidit on huomioitu rauhallisella tilalla. Vielä upeampaa olisi, että sinne tilaan ei ketään yritettäisi "pakottaa". Kun siinä vauvan ruokailussa voi oikeasti mennä tunteja. Ymmärrän, että tissi saattaa vilahtaa kesken imettämisen. Hui kauhistus, niitähän kun ei kaduilla ja television mainoksissa pyöri. Sitä paitsi, harsolla peitetyssä imetyksessä tissin vilahtaminen on katsojan vika, ei imettäjän. Imetyksen voi hoitaa mahdollisuuksien mukaan niin huomaamattomasti, että se tissin vilahdus johtuu vain sinun liian intensiivisestä tuijotuksesta. Ravintoloille vinkiksi; netistä saa aika edullisesti imetyssuojia, joita voitte tarjota imettävälle asiakkaalle jos hänen oma harsonsa on unohtunut kotiin. Se vasta olisi asiakaspalvelua se.

Minä ymmärrän että on lapsivapaita ravintoloita, joissa aikuiset saavat ruokarauhan. Tämä on upeaa, saattaisin hyvin itsekkin valita tälläisen ravintolan jos pari kertaa vuodessa pääsen ilman omia lapsiani ulos syömään. Ei kaikkien ravintoloiden tarvitse olla lapsia varten, ei todellakaan. Lapsivapaat ravintolat ovat jees, imetysvapaat ei. On ihan okei kieltää lapset ravintolasta, ei ole ihan okei kieltää imetystä ravintolassa. Jos ravintola sallii ala-ikäiset asiakkaat, niin kenenkään ei pitäisi joutua ruokailemaan erillisessä huoneessa ihan vain siksi, kun jotain voi ällöttää maailman luonnollisin asia. Jos ällöttää, käännä pää. Tai valitse ne lapsivapaat ravintolat, niitäkin kun on. Ja kyllä, imettäjätkin voivat valita ne ravintolat joissa tätä kyseisetä toimenpidettä ei ole kielletty. Ja itse kyllä ainakin kierrän. Lapsilla ja ilman.

Tässä tekstissä myös asiaa imetyksestä!

Vanhempi, näin kilpailutat kiinteistövälittäjän!

Lahjo lapset tyytyväiseksi elokuvan avulla.

Siivoa ja puunaa asunto lattiasta kattoon edellisenä päivänä puolisosi kanssa.

Piilota lasten lelut kaappeihin ja laatikoihin. Milloin näitä on näin paljon kertynyt!?

Loputon pyykkisuo, se on odotettava nyt päivän ettei kalsarit roiku myyntikuvissa. Paina pyykkikorin sisältöä alaspäin jotta saat kannen kiinni.

Tajua seuraavana aamuna, että ehditte lasten kanssa olemaan hereillä viitisen tuntia ennen välittäjän tuloa. Kun siihen kaaokseen riittää viisi minuuttia...

Kadehdi aamuyöstä töihin heräävää ja 12 tunnin työpäivää tekevää puolisoasi, hän pääsee sata varmasti helpommalla!

Puunaa ja siivoa lisää.

Lahjo lapset vesiväreillä, ulkoilulla, elokuvalla...You name it. Kunhan lelut pysyisivät laatikossa vielä tunnin...

Välittäjä saapuu ja melkein kapsahdat hänen kaulaansa roikkumaan; minä selvisin! Kämppä ei ole kuin pommin jäljiltä ja lapsetkin hengissä! Jes! Juttelette ja huomaat että tavallaan puunasit turhaan, he käyttävät ammattikuvaajaa ja valokuvaus suoritetaan myöhemmin tällä viikolla...Ärsyttää, mutta samalla olet innoissani. Myyntikuvat ovat kaiken a&o. Välittäjä valaa sinuun myös toivoa, että kyllä tämä kaupaksi saadaan ennenkuin uusi koti menee sivu suun..Välittäjä tekee lähtöä ja sanoo, että olkaahan yhteyksissä jos häneen päädytte. Sanon siltä seisomalta että illalla kuullaan, hyvästi kilpailutus.

Ei jaksa, ei pysty, ei kykene. Kahden pienen lapsen raskaana olevana äitinä tämä välitys-, näyttö- ja myyntirumba tuntuu loputtomalta suolta ja selkäsäryltä kaikkien siivousten kanssa. Ihan ilman välttäjien kilpailutustakin. Onneksi tämän välittäjän kanssa natsasi heti ja väitystarjouskin oli hyvä. Ei halvin, muttei todellakaan hintavinkaan. Selkäsäryt, turvonneet jalat sekä supistukset eivät ole sen säästetyn rahan arvoisia...Että näin hyvin tämä äiti hoito tämän kilpailutuksen. No mutta, saadanpahan myyntirattaat pyörimään heti tällä viikolla!

Tästä se rumba taas lähtee. Olen innoissani, stressaantunut ja samalla vähän ahdistunut siitä kaikesta järjestelystä ja siivouksesta joita näytöt tuovat tullessaan. Mutta hei, vielä viimeisen kerran. Seuraavaksi me muutamme sitten vanhainkotiin...Tai ainakin vasta sitten kun lapset ovat jo lentäneet pesästä eikä ole enää miljoonaa barbienkenkää ja legoa lattialla.



 

 

Kahden tytön äiti ei toivo kolmannesta poikaa. (+ARVONTA!)

Kun me kerroimme kolmannen lapsen haaveestamme alkuvuodesta, sain pari kertaa vastaukseksi;

Ai te haluatte pojan vielä!

Miehesi haluaisi pojan?

Hienoa, kyllä te sen yhden pojan tarvitsette!

Hieman naureskellen mietin että ei, kyllä me halutaan lapsi. Sukupuolella ei väliä. Jos pojan haluaisimme, voi olla että joutuisimme kymmennen lapsen jälkeen luovuttamaan. Vaikka meidän perheessä on kaksi tyttöä, minä en toivo kolmannesta lapsestamme poikaa.

Itseasiassa tytön kanssa pääsisimme helpommalla. Kaapit pursuaa tyttöjen vanhoja vaatteita, jotka kieltämättä ovat aika pinkkejä. Vaikka nykypäivänä on enemmän kuin okei pukea poika pinkkiin, niin tuskinpa kuitenkaan niin tekisimme. Niin kauan siis, kun saamme itse lapsemme vaatteet päättää. Kahden tytön äitinä en osaa kuvitella itseäni pojan äitinä. Kaikki vauvamuistot, opitut asiat ja mielikuvat liittyvät aina tyttövauvaan. En osaa mielessäni rakentaa mielikuvaa siitä, että joulukuinen olisikin poika. Poika olisi kivaa vaihtelua, tyttö taas helppo, tuttu sekä turvallinen.

Minulle on ihan sama oikeasti kumpi se on, kunhan vauva olisi terve. Joku kommentoi blogiini hetki sitten että tuo on tyhmä sanonta, kun ei ne kaikki ole terveitä. En koe silti yhtään, että olisi väärin toivoa tervettä lasta. Kukapa ei toivoisi? Jos lapsi ei ole terve, ei se rakkautta vähennä tai tee hänestä yhtään vähempiarvoista. Mutta ei nyt kukaan lähtökohtaisesti toivo lapselleen esimerkiksi sydänvikaa tai kehitysvammaa.

Meidän perheen isäntä taitaa kuitenkin toivoa hitusen enemmän poikaa. Hän on sanonut miten mukavaa olisi ostella autoja ja niitä "poikien juttuja" jollekkin. Vaikka nykypäivänä ei enää erotella tyttöjen ja poikien vaatteita tai leluja, niin meidän perheessä asuu tällä hetkellä kaksi aika stereotyyppistä prinsessaa. Jostain syystä ne mekot ja barbiet on se juttu, ja junaradan ja autot sisältävä lelulaatikko on se, jonka päällä on suurin pölykerros.

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että sukupuolta saa toivoa. Siihen saa myös pettyä, jos toivottu sukupuoli ei käy toteen. Kaikki tunteet ovat sallittuja. Koska uskallan kuitenkin väittää, että kun se lapsi on ensi kertaa siinä sylissä niin on aivan sama onko haarovälissä pimppa vai pippeli. Se lapsi on silti niin uskomattoman rakas, sukupuolesta riippumatta.

Kuvan rusettiturbaanit saatu näkyvyyttä vastaan, Höpö Design

PSSSSTT! Instagramissa olisi käynnissä arvonta, jossa voit voittaa itsellesi tai lapsellesi ihanan Höpö Design rusettiturbaanin omavalintaisella kuosilla! 

20. Raskausviikko !

Raskausviikko: 19+1

Vauva: Painaa noin 250 grammaa. Tähän asti vauvat kehittyvät aika samanlaisesti. Nyt alkaa yksilöllinen kehitys vauvan oman kasvukäyrän mukaisesti. Painoon, pituuteen ja muuhun kasvuun vaikuttaa esimerkiksi vanhempien geenit.

Oireet: Mä oon liekeissä! Pahemmin kuin Cheek..Lantio ja lonkkien seutu tekee tilaa synnytykselle ja vaapun välillä kuin ankka kipujen ja polttojen takia. Alaselkä sattuu liiallisen touhuamisen jäljiltä paljon. Hyvä yhtälö asunnon kauppaamisen ja sen myötä tulevan puunaamisen kanssa...

Mielihalut: Kirpeää kiitos! Marjat, karkit, sitruuna..Kaikki käy.

Päällimmäiset ajatukset raskaudesta: Perjantaina tunsin ensimmäistä kertaa pienen töytäisyn kädelläni. Ollaanko ihan oikeasti jo niin pitkällä tätä raskautta? Liikkeitä tulee paljon ja usein varsinkin iltaisin, kun olen menossa nukkumaan. Siltikin tuntuu ihan unelta, että meille olisi joulukuussa tulossa kolmas lapsi. Ihanko oikeasti? Ehkä rakenneultran jälkeen olo on todellisempi. Tai sitten viimeistään synnytyslaitoksella...Vatsalla on jo sen verran kokoa, että pitäisi hankkia kunnon äitiysvaatteita vähän useampikin kappale.

Joskus on rankkaa olla taapero...

Tai oikeastaan melkein aina. Minun piti tulla kirjoittamaan teille 10+1 syytä joista taaperoni on suuttunut, mutta ei kymmenen riitä mihinkään. Paremmin olisi voinut kirjoittaa 10+1 syytä joista taaperoni EI ole suuttunut, ja siitä kirjoituksesta olisi aiheet loppuneet kesken. Voihan uhma, koska sinä loput?

Ei varmasti ihan hetkeen, koska perheestä löytyy myös neljävuotias uhmailija. Lottovoitto, jos vielä pieninkin ehtii mukaan remmiin ja meillä on kahden vuoden päästä kolme uhmaa talossa!

Onhan tuo myös ihan äärettömän suloista, kun koko maailma on välillä kaksivuotiasta vastaan. Mutta joskus, joskus meinaa usko tähän touhuun loppua. Uusimpana keksintönä meidän perheessä on syliin just nyt heti toiminto. Syliin on päästävä, juuri sillä punaisella sekunnilla kun huomaa, että äidillä on kädet täynnä tavaraa tai hommia. Ruuanlaittoa, tiskausta, kauppakassien kantamista...Jumalaton huuto, se siitä sitten seuraa.

Joskus on rankkaa olla taapero. Tai oikeastaan suurimman osan päivästä. Onhan tämä uhmakas niin älyttömän aurinkoinenkin persoona, mutta mielialat vaihtelee (kuulemma tavallista erityisesti meillä naisilla, mitään en myönnä..) sadasosasekunneissa laidasta toiseen. Ja sitten huudetaan, sydäntä raastavasti ja mahdollisimman dramaattisesti. Ja heti, jos tahtonsa sattuu saamaan läpi loppuu huuto kuin seinään. Tietenkin. Kun maailma toimii taaperon tahdon lailla, on maailmassa myös rauha.

Eilen meni hermot, kun äiti ei voinut kantaa autolta kotiin. Typerät kauppakassit. Siinä me sitten hetki seistiin ja kiukuteltiin. Vähän ehkä molemmat...Kun meno hieman rauhoittui ja tappavat katseet minua kohti loppuivat kävelin ottamaan taaperoa kädestä kiinni ja sanoin; mennäänkö rakas kotiin? Hän nousi, tarrasi kädestäni kiinni ja hivenen nyyhkyttäen totesi joo, minä lauhottusin äiti.

Niin rakas. Niin suloinen. Niin vahvatahtoinen ja tomera. Voihan matami, kenen lie luonteen olet perinyt...

Kodista luopumisen tuska...

Olen odottanut tätä hetkeä jo melkein kaksi vuotta. Hetkeä, jolloin passiivisen aktiivinen uuden kodin etsintä tuottaa tulosta. Sellaista tulosta, joka on meille molemmille vanhemmille se unelma. Nyt kun se unelma on löydetty ja pankki asiat siltä osin hoidettu, alkaa se vähän haikea vaihe. Tästä kodista luopuminen.

Vaikka olen halunnut muuttaa omakotitaloon jo pitkään, rakastan myös tätä kotia. Valitettavasti kolmiosta alkaa viiden ihmisen perheessä loppumaan tila, pakko se on myöntää ennen kuin nämä seinät oikeasti kaatuvat päälle. Mutta kun, tämäkin koti olisi niin ihana. Ihanalla, rauhallisella lapsiperheiden suosimalla alueella. Mitä ihanimmat naapurit, joiden kanssa ollaan koettu monta mukavaa hiekkalaatikko-hetkeä. Tämä on meidän koti. Joka kuitenkin kohta on jonkun toisen koti.

Täällä tytöt ovat ottaneet ensimmäiset askeleensa. On koettu monta ihanaa virstanpylvästä kehityksessä. Ensimmäinen koti, jonka papereissa lukee meidän molempien nimet. Ensimmäinen asunto vuosiin, joka oikeasti on tuntunut kodilta. Ja nyt siitä pitäisi luopua. Ja vieläpä mahdollisimman nopeasti...

Olo on haikea, mutta samalla hyvin innostunut. Sekä stressaantunut. Meidän pitäisi päästä tästä asunnosta eroon aika nopeallakin aikataululla, jotta unelmien kotimme ei mene sivu suun. Sen lisäksi on valmistauduttava siihen, että jos tämä asunto tuurilla menisikin äkkiä kaupaksi, olisi meidän asuttava vuokralla kenties siihen asti, että vauva syntyy. Ja vähän pidempäänkin. Koska (toivottavasti meidän..) se The talo valmistuu vasta vuoden vaihteessa.

En uskalla vielä kovin hehkuttaa ja iloita, koska matkassa on niin monta mutkaa ennen kuin oikeasti se The koti on meidän koti. Maanantaina tapaamme kiinteistövälittäjän, ja toivottavasti saamme heti hommat pyörimään myynnin suhteen. Pelkään vain, että emme saa tätä myytyä ennekuin joku muu ihastuu myös siihen The taloon ja tekee siitä kaupat. Kun lähes kahden vuoden etsinnän jälkeen se olisi viimein siinä.

Niin lähellä, siltikin vielä niin kaukana...

Raskaus ei ole sairaus...

...Vaan miksi se silti välillä tuntuu siltä?

Minulla on kokemusta kahdesta aivan erilaisesta raskaudesta. Ensimmäisellä kerralla olin kipeä, välillä lähes liikuntakyvytön selkäsärkyjen takia. Toisella kerralla ei mitään, turvotusta lukuunottamatta olin fyysisesti todella hyvässä kunnossa ensimmäiseen kertaan verrattuna. Tai niin hyvässä kunnossa kuin +17 kiloa ja isoa, polvissa roikkuvaa tynnyriä kantavan naisen voi nyt olettaa olevan. Nyt kolmannella kerralla selkä vihoittelee jo nyt, ja yritän parhaani mukaan olla joutumatta siihen pisteeseen mitä se ensimmäisellä kerralla oli. Koska se oli fyysisesti kamalaa, mutta myös nöyryyttävää ja ärsyttävää kun tuntui ettei kukaan uskonut vaivoihini.

Jäin ensimmäistä kertaa viikon sairaslomalle joskus 27. raskausviikon tienoilla. Selkä särki, en saanut nukutuksi ja liikkuminen teki kipeää. Seuraavien viikkojen ajan sain ravata vuoroin neuvolassa, vuoroin työterveydessä. Minulle ei kirjattu pitkää sairaslomaa, koska tavallaan fyysisesti selässäni ei ollut mitään vikaa. Kipu oli jotain hermostoperäistä kai, tuli ja meni miten tykkäsi. Särky oli enemmän sellaista tosi kovaa suremista, joka säteili ihan reisiin ja käsivarsiin saakka. Oli päiviä, kun pystyin tekemään jotain ja sitten oli päiviä kun kaikki teki kipeää. Lepo ei oikeastaan auttanut, loppuvaiheessa sain joten kuten nukutuksi 6 tyynyn avulla. Muistan, miten työterveyslääkäri laittoi minut tekemään erilaisia liikkeitä ja totesi; en minä voi kirjoittaa sinulle sairaslomaa kuin kaksi päivää, eihän sinussa ole mitään vikaa. Muistan, miten eräs työkaverini huikkasi kerran kotiin lähtiessäni minun perääni; Muista Laura, raskaus ei kuitenkaan ole sairaus! Siinä vaiheessa teki mieli mottasta ja lujaa.

Ja ne kivut, ne loppuivat  kuin seinään synnyksen jälkeen. Joku jossakin kai painoi jotain hermoa, totesi terkkari kun kävimme seuraavan raskauteni aikana pelkojani neuvolassa läpi. Pelkäsin, että taas toisella kertaa joutuisin kokemaan samana tuskan, vähättelyn ja turhautumisen. Vaan kaikki meni hyvin, onneksi.

Raskaus on fyysisesti raskasta aikaa. Se tekee mitä ihmeellisempiä oireita aina ummetuksesta nenäverenvuotoon. Fyysiset kivut kuuluvatkin tavallaan raskauteen, mutta yhdeksän kuukautta kovien kipujen ja oireiden kanssa voi olla tuskaa. Minä tiedän, että on olemassa naisia jotka valittavat kovaan ääneen jokaikisestä kolotuksesta. Minä tiedän miten ärsyttävää sen valituksen kuunteleminen on, kun samalla vedät iltaisin särkylääkettä naamaan ja vuoraat itsesi tyynyillä jotta saisit edes parin tunnin yöunet. Mutta minä myös tiedän, miten turhauttavaa on todistella niitä oikeita ja kipeitä oireita, joihin kukaan ei usko. Kun raskaus ei ole sairaus katsos. Ei minun naapurin Marjatallakaan mitään kipuja odotusaikana ollut.

Eilen jouduin peruuttamaan viikonlopun mökkimatkan raskauden takia. Autossa istuminen on niin tuskaa, jo puolen tunnin matka saa aikaan selkäsärkyä sekä supistuksia. Kolmannella kerralla kuitenkin olen jo saanut niin paljon itsevarmuutta, viisautta ja rohkeutta kuunnella omaa kehoani että uskallan olla itsekäs. En halua riskeerata sitä, että pian makaan loppuodotuksen sohvalla tuskista kärsien. Minä haluan olla loppuun saakka töissä. Minä haluan olla loppuun saakka jaksava ja pystyvä, vaikkakin vähän kömpelö ja ei niin ketterä äiti. Minä haluan olla hyvinvoiva odottaja tai ainakin yrittää parhaani jotta sellainen olisin. Tuskin kukaan mitään muuta ikinä haluaakaan. Se vain valitettavasti ei ole aina mahdollista.

Raskaus ei ole sairaus, mutta se voi oikeasti tuntua siltä.

Älä vähättele, älä anna kenenkään muun vähätellä.

Kerrankin, kun lapseni olivat kiltisti ihan itsestään...

Kävimme tänään tyttöjen kanssa pankissa hieman asuntolaina-asioista juttelemassa. Tytöt olivat todella nätisti, olin niin ylpeä heistä. He piirtelivät ja värittivät tyytyväsinä ja jaksoivat istua upeasti paikoillaan koko tunnin ajan. Kun teimme lähtöä kotiin, ylistin ja kehuin reippaita ja ihania tyttöjäni. Myös pankkivirkailija yhtyi ylistykseen johon Elvira totesi reippaalla äänellä:

No kun äiti lupasi meille suolakeksejä!

Pankkivirkailija alkoi naurmaaan että jaaha, äiti on lahjonut teidät. Vaikka todellisuudessa en minä edes lahjonut heitä! Revin lapset suoraan päiväunilta autoon ja pankkiin, joten hätävälipalana ja tavallaan anteeksi pyyntönä kiireestä söimme välipalan (=suolakeksejä..) autossa. Välipala jäi kesken, ja lupasin että pankkiajan jälkeen saa jatkaa syömistä.

Lahjonta, kovin tehokas kasvatusmetodi kun tehoaa vaikkei sitä käytäkkään. Naureskelimme pankkivirkailijan kanssa että olisit nyt vaan kiittänyt ja ottanut iloisin mielin kehut vastaan. Lapsen suusta sen totuuden kuulee...

Kyllä jäi hyvä mieli pankkiasioista. Ihana virkailija, joka huomioi lapsia kesken laskelmien ja piirteli heille hauskoja eläimiä. Lapset olivat kuin enkeleitä, olen heistä niin ylpeä. Ja toki asiat menivät noin niinkuin muutenkin kivasti, ja uusi lainalupaus taskussa on helppo hymyillä.

Josko me ihan oikeasti päästäisiin viimeistään ensi vuonna hieman isompaan asuntoon.

Rentouttava lapsiperheen loma. Mikä se sellainen on ?

Kuten Instagramissa meidän touhuja seuraaat tietää, kävimme viikonlopun aikana minilomalla Nokian Eden kylpylässä. Facebook taas muistutti, että tasan vuosi sitten olimme Ähtärissä. Vaikka tälläiset minilomat ovat ihania ja rikkovat arjen kivasti, ovat ne samalla kaikkea muuta kuin rentouttavia. Meille vanhemmille. Kyllä te siellä ruudun toisella puolella tiedätte mistä puhun..

Automatkat. Jos eivät osu päikkäriaikaan, joko ollaan perillä kysymykset alkavat jo vartin jälkeen. Pissahätä, tylsää, mitä näitä nyt on. Luojalle kiitos älypuhelimista ja eväistä. Netflixin ja herkkujen kanssa saa takapenkin lahjottua tyytyväisiksi edes hetkeksi. Vanhempien selitykset joskus on tylsää ja tylsistyminen tekee hyvää eivät ihan kauhean tehokkaasti uppoa lapsiin, vaikka totta ovatkin.

Varsinkin kylpylä lomalla hukkumis- ja liukastumisvaarat pitävät meidät vanhemmat mukavan varpasillaan koko ajan. Saunassa ei jakseta istua minuuttia pidempään vaikka miten huulet sinertäisivät. Ei minulla ei ole kylmä, ei tietenkään äiti.

Eilen ennen kotiin lähtöä söimme vielä lounaan hotellissa. Ne niin spesiaalit ranskalaiset olivatkin tällä kertaa vähän tyhmiä, typeriä ja kaikki kiukutti. Sählättiin, reuhottiin ja uhmailtiin. Kertaa kaksi. Jo väsyneet, kotia kaipaavat vanhemmat pyörittelivät silmiään miettiessään että hei, ensi lomalla näitä onkin sitten jo kolme! Korvatulppia, kenelläkään!?

Oikeasti meillä oli ihan hauskaa, mutta kieltämättä se hauska verottaa omansa meistä vanhemmista. Oma sänky houkutteli eilen illalla jo ennen yhdeksää ja nukuin kuin tukki. Sanonta nukuin kuin pikkuvauva, on jonkun lapsettoman keksimä tai sitten se on oikeasti tarkoitettu kuvastamaan erittäin huonounisia öitä, joten jätetään se käyttämättä. Mutta tiedättekö, vaikka oma palautuminen niin henkisesti kuin fyysisestikkin (kiitos raskaus) kestää hetken, on ne reissut silti todellakin sen arvoisia. Pientä, hivenen raskasta luksusta arkeen. Ja se oman lapsen ilo, mitäpä ei sen eteen tekisi.

Nyt me painumme aamupuurolle. Parin päivän hotellimässäilyn jälkeen se tavallinen kaurapuuro kuulostaa mitä ihanimmalta vaihtoehdolta.

19. Raskausviikko !

Raskausviikko: 18+1

Vauva: Vauvan kuulo kehittyy 15-20 viikon välillä. Sormenjäljet muodostuvat ja näillä viikoilla vauva on jo niin iso ja vahva, että liikkeiden tunteminen on yleistä.

Oireet: Alavatsa ja -alaselkä kivut. Autossa istuminen yli puoli tuntia kerrallaan on tuskaista ja saa aikaan pitkäkestoisia harjoitussupistuksia. Harjoitussupistukset ovat todella yleisiä ja fyysisestä rasituksesta riippumattomia. Pientä väsymystä ja väsymistä tuntuu olevan taas vähän enemmän.

Mielihalut: Jääkaappikylmä vesimeloni.

Päällimmäiset ajatukset raskaudesta: Aika lentää ja kuitenkin taas matelee. Välillä en edes muista olevani raskaana ja todellisuus siitä, että meitä olisi joulukuussa viisi ei ole oikein vielä iskostunut takaraivooni. Koska raskaudesta tulee todellinen? En vielä oikein tajua, että ehkä me saadaan oikeasti pitää tämä vauva. Nautin kasvavasta vauvavatsasta kamalan paljon, mutta samalla ahdistaa vaatteiden huono istuvuus sekä kehon muuttuminen. Kyllä kai se tästä, kun tähän ehtii taas kunnolla tottumaan. Liikkeitä tunnen jo useasti ja paljon, mutta edelleen ne kaikki ovat alavatsalla. Enemmän vasemmalla reunalla, mutta joskus harvoin myös oikealla puolella. Ihanaa, että siellä ollaan elossa! Mutta siitä huolimatta raskaus tuntuu edelleen vähän epätodelliselta olotilalta tällä hetkellä. Fyysisesti raskaana, henkisesti ei niinkään.

Lasten leikkihetki on äidin sometauko.

Olimme tänään kauppakeskuksessa kuluttamassa aikaa Tinon menojen ajan. Menimme lasten leikkipaikalle, minä otin kupin kuumaa kahvia ja lapseni säntäilivät pitkin leikkipaikkaa pienoisessa sokerihumalassa pillimehun ja kolmeen pekkaan syödyn suklaapatukan jälkeen. Tytöt olivat leikkipaikan ainoat lapset. Pienen briiffin jälkeen he leikkivat kauniisti ja tiesin hetkeni koittaneen. Nyt jos koskaan. Kaivoin kännykän laukustani, avasin somen ihmeellisen maailman ja uppouduin omiin juttuihini.

Aina välillä keskeytin älypuhelimeni näpräämisen kun tytöt vaativat ohjeistusta tai huomiotani. Suurimman osan ajasta kuitenkin tuijotin näyttöä enkä lapsiani. Sivukorvalla kuuntelin iloista naurunremakkaa ja reuhoomista, aina välillä silmillä tarkstaen että kaikki todellisuudessa oli niin hyvin miltä se kuulosti.

Ihmisiä käveli paljon ohitsemme, kuten vilkkaassa kauppakeskuksessa voi kuvitella tapahtuvan. Mietin, olenko minä nyt se kaikkien vihaama somemutsi joka ei keskity omiin lapsiinsa vaan kännykän näyttöön? Meinasin laittaa puhelimeni pois, koska pelkäsin tuomitsevia katseita mutta päätin olla rohkea. Minä ansaitsen tämän tauon.

Jos kahden tunnin kauppasyömis-reissulla se pieni vartti on se hetki, jolloin saan keskittyä johonkin muuhun kuin lasteni hengissä ja jotakuinkin hallinnassani pysymiseen, otan sen hetken enemmän kuin ilolla vastaan. Ihan sama mitä muut ajattelevat, tuomitkoon jos tahtokoon. Sitä paitsi, olisiko kukaan tuominnut jos kädessäni olisi ollut kännykän sijaan hesari tai kirja?

En minä oikeasti tiedä tuomitsiko kukaan edes minua, voi olla että kuvittelin kaikki katseet. Mutta olen silti ylpeä itsestäni, olen vihdoin saavuttanut sen pisteen äitiydessä etten jaksa välittää muiden mielipiteistä. Ainakaan ihan niin paljon mitä ennen. Olen saanut roimasti itsevarmuutta tähän hommaan, jos vertaa siihen neljän vuoden takaiseen tuoreeseen ja arkaan äitiin. Ja se, jos mikä tuntuu hyvältä. Sekä laskee stressitasoa todella paljon!



P.s Todettakoon tähän loppuun vielä että jos lapsia olisi ollut paikalla enemmän, olisi kännykkä pysynyt visusti kassissa. Ei(pä) ettenkö luottaisi omien lasteni kilttiin ja rauhallisiin leikkitaitoihin...Ja tämä edeltä mainittu rauhallinen somehetki kesti oikeasti maksimissaan kymmenen minuuttia, sitten alkoi tappelu ja uhmailu. Mutta se 10 minuuttia, ah mitä luksusta!

Minä raskaudun helposti. Saako sen sanoa ääneen?

"Jos sinä et olisi saanut lapsiasi noin helposti, osaisit ehkä arvostaa raskautta enemmän"

"Tuolla on niin monta ihmistä, jotka vaihtaisivat kanssasi paikkaa. Koita vaan nauttia."

Ensimmäinen puhdas vahinko. Toinen nappasi neljännestä kierrosta, heti kun osasin bongata ovulaation oikein. Kolmas sai alkunsa ensimmäisestä kierrosta. Minä raskaudun helposti. Olen siitä iloinen. Mutta saako sen sanoa ääneen? Tai ehkä enemmänkin, kannattaako se?

Me ihmiset olemme kummallisia. Kun jollain menee huonosti tai on vaikee, me tsemppaamme. Lähetämme jaxuhaleja, olemme valmiita auttamaan. Mutta kun jollaine menee hyvin, nousee pintaan heti kateus. Sanotaan että suomalainen on ainut joka on valmis maksamaan satasen siitä, ettei naapuri saisi viittäkymppiä. Se tuntuu olevan surullisen totta.

Ihmiset tuntuvat ajattelevan, että helposti raskautuva nainen ei osaa arvostaa raskautumistaan samalla tavalla mitä pitkään raskautta toivonut ja yrittänyt. Minusta se on aika loukkaava ajatustapa. Oli yrityksiä takana sitten viikkoja, kuukausia tai vuosia, sen plussan jälkeen se lapsi on ihan yhtä rakas ja korvaamaton. Kun uusi ihmisen alku kasvaa vatsassa, ei ole väliä kuinka kauan sitä on tehty. Sieltä tulee samat pelot, samat ajatukset ja sama rakkaus.

Vaikka olisin joutunut odottamaan raskautta kauan, en usko että arvostaisin sitä yhtään sen enempää. Tai vähempää. Arvostan ja olen onnellinen siitä, että olen kolmannen kerran saanut kokea tämän ihmeen. Ja vieläpä niin helposti. Samalla pelkään ihan tajuttomasti. Kun olen saanut kaiken niin helposti, koska onni otetaan pois? Voiko kaikki oikeasti mennä hyvin, kun olemme saaneet lapsemme alulle niin helposti? Jos olisimme joutuneet odottamaan raskautta kauan, uskon että arvotuksen sijaan pelkäisin enemmän. Pelkäisin sanoa niitä negatiivisia tunteita ääneen. Pelkäisin että onni otettaisiin kostoksi minulta pois. Niinkuin pelkään nytkin, aivan tajuttomasti.

Minä kerron avoimesti myös niistä raskauden ei niin ihanista puolista. Minä valitan julkisesti täällä sadoille, jopa tuhansille ihmiselle. Se ei tarkoita ettenkö arvostaisi tätä raskautta. Odottavalla äidillä on oikeus niihin kaikkiin tunteisiin, oli raskaus sitten vahinko tai vuosien tulos.

Minä en voi tietää miltä lapsettomuus tuntuu. Minä en voi tietää miltä kauan yritetty raskaus tuntuu kun se vihdoin onnistuu, jos koskaan onnistuu. Ja toisinpäin, helposti raskautuvan tunteita ei voi tietää lapseton tai kukaan muukaan kuin hän itse. On aivan älytöntä arvostella toisen tunteita, puolin ja toisin. Minä toivon että jokainen nainen saisi kokea raskauden ihmeen. Mutta tiedän ettei se ole mahdollista, ja se särkee sydämeni.

Jos me emme olisi saaneet kokea enää kolmatta kertaa tätä, olisin ollut murheen murtama. Vaikkakin meillä onkin kaksi aivan täydellistä tyttöä kotona. Siltikin on eri asia päättää olla yrittämättä kuin yrittää ilman tuloksia. On eri asia olla haluamatta, kun pakon edessä olla saamatta. Nyt kun me onnemme saimme, ja kovin helposti alulle saimmekin tuntuu, että asiaa pitäisi jollain tavalla hyssytellä. Välillä tunnen jopa häpeää, jos joku kysyy onko raskautumiseni ollut helppoa kun lapsemme on näin pienillä ikäeroilla ja olen niin kovin nuori vielä. Lapsettomuudesta saa puhua ääneen, mutta sakko hyvästä hedelmällisyydestä?

Raskaus, äitiys ja lapsettomuus ovat niin tulenarkoja aiheita että välillä olen jopa miettinyt perustavani perheblogin sijaan vaikka leivontablogin palaneista pullista ja lässähtäneistä kakuista...

Tuntuu hassulta tuntea häpeää tälläisestä asiasta. Kel onni on, sen kätkeköön. Tyhmä, typerä sanonta. Lopettakaa sen noudattaminen ja nauttikaa. Ja antakaa toisten nauttia onnestaan. 

Kun äidiltä wc-paperi loppui...

Se fiilis, kun olet juuri saanut lapsesi valmiiksi taistelun ja tahdon kautta. Olette valmiita lähtemään puistoon, ja lähteminen on tapanne mukaan ollut taas noh, vähän haastavaa. Äiti käy nopeasti vielä vessassa, sitten mennään alas laittamaan kengät jalkaan!

Kun olet juuri valmis, huomaat että wc-paperi on loppu ja lähin uusi rulla sijaitsee alakerran vessassa. Sinua tuijottaa kaksi hieman kiukkuista (koska äiti oli taas tyhmä, kuten tavallista) silmäparia vessan ovenraosta. Mietit kuumeisesti miten selviät tästä tilanteesta kunnialla. Jos pelaat korttisi oikein, vältyt hyppimästä takapuoli paljaana housut kintuissa pikakiitoa alakerran vessaan. Koska verhot ovat auki, tietenkin.

Elvira rakas, haetko äidille paperia alakerrasta? Saat takaisin pitkän katseen. Kehujen ja ylistyksen siivittämänä saan uhmailevan neljä vuotiaan kuitenkin hakemaan alhaalta paperia. Rullan matka kuitenkin pysähtyy rappusten yläpäähän, parin metrin päästä minusta. Elvira heiluttelee rullaa edessään. Sitten molempien tyttöjen naamalle leviää virne ja tajuan että ellen nopeasti jotain keksi, he kipaisevat salamana karkuun nauraa räkättäen kovaa. Ja minä jään istumaan siihen pytylle kuin nalli kalliolle. Mikäs sen hauskempaa olisikaan, kun leikkiä hippaa paljas pyllyisen äidin kanssa.

ELVIRA! Tuo äidille se paperi tai äiti tulee surulliseksi!  (Uhkailu, tehoton)

Anna se paperi heti tänne tai emme pääse sinne puistoon kun äiti jää tänne pöntölle loppupäiväksi. (Kiristys,tämäkin tehoton)

Saatte purkat jos annatte sen rullan nyt kiltisti äidille! ( Lahjonta, varma teho)

Kiristys, lahjonta ja uhkailu. Lastenkasvatuksen pyhä kolminaisuus. Tyytyväiset, purkkaa mässyttävät lapset lampsivat viereiseen leikkipuistoon ja täytyy myöntää että olin itsekkin hyvin tyytyväinen. En suinkaan taas niin loistokkaaseen tapaani kasvattaa jälkikasvuani vaan siihen, ettei tarvinnut näytellä paljasta ahteria naapureille heti aamusta. Tuplauhman (ja loppuneen wc-paperin..) kanssa kaikki keinot ovat joskus sallittuja.

Kantapäät kesäkuntoon, luonnollisesti! (+ Vauvallesi vaippaihottumaan, kuivaan ihoon..)

Minulla on kolme luotto luonnonrasvaa tai -öljyä joista en hevillä enää luovu. Kookosöljy, manteliöljy sekä kuvassa oleva sheavoi eli karitevoi. Mikään näistä tuotteista ei sisällä mitään muuta kuin sitä itseään, joka on täyttä luonnon tavaraa. Juuri tämän takia niitä rakastan, ne sopivat meidän koko perheelle aina päänahan hilseilystä tyttöjen atooppiseen ihottumaan!

Nyt kesällä olen todennut että Sheavoi on mitä parhain apu kuiviin ja karheisiin kantapäihin. Illalla kantapäihin, ja aamulla ne ovat paljon pehmeämmät mitä illalla. Oikeasti paljon, se ero on aivan huikea! Itse en käytä joka ilta vaan kantapäiden kuivuessa parina-kolmena iltana peräkkäin ja kantapäät ovat taas kuin uudet. Tosin, näillä sateisille ja kylmillä kesäkeleillä kukaan ei sieltä kumisaappaista minun loistokunnossa olevia kantapäitä tule näkemään...

Vauvan tullessa taloon meillä jää taas kerran se kuuluisa sinkkivoide kauppaan ja tämä sheavoi korvaa tuotteen kokonaan. Vaippa-alueen punoitukseen ja ihottumaan, yhtä hyvä ellei parempi kuin sinkkivoide! Testattu ja todeksi todettu Matildan vauva-aikana. Ja mikä parhainta, pelkästää luonnon ainesosia herkälle vauvan iholle!

Sheavoi, kuten rakastamani manteliöljy muttei kookosöljy on luonnostaan oikeastaan täysin hajuton. Joku ihan pieni, vähän vahamainen tuoksu siinä on (joku väittää pähkinäiseksi mutta minä en kyllä saa tuosta tuoksusta pähkinää tekemälläkään..) Sheavoita saa esimerkiksi ruohonjuuresta, josta tämä putelini on ostettu. Ei kovin iso ja kokoonsa nähden aika hintava mutta hyvin riittoisa! Tämä purkki on ollut minulla käytössä jo vuoden ja me käytetään sitä lasten kanssa useasti viikossa.Tosin kuvat ovat vanhoja, nyt vuoden jälkeen on jo pohja kunnolla näkyvissä. Pieni nokare riittää, oli kyse sitten kantapäistä tai punoittavasta vaippa-alueesta.

Suosittelen!

Niin tavallinen ja arkinen, muttei kuitenkaan tylsä kesäloma.

Hei loma, ethän lopu koskaan? Me niin tykätään sinusta!

Meidän loma saattaa kuulostaa jonkun korvaan tylsältä, mutta tämä on ollut ihanaa. Ei aikatauluja, mahdollisimman vähän sovittuja menoja. Pitkiä, rauhallisia aamuja kahvia siemaillen ja piirrettyjä katsellen. Askarrellaan, ollaan ja leikitään. Nautitaan toistemme seurasta, kun hektisen arjen keskellä ei aina ehdi.

Olemme tehneet paljon, mutta tavallaan niin vähän ja niin tavallisia juttuja. Olemme käyneet metsässä grillaamassa. Seikkailupuistossa ja liikennepuistossa leikkimässä. Olemme askarrelleet, maalanneet ja muovailleet. Leikkineet ulkona pihamme lasten kanssa. Sukuloineet ja uineet.







Olemme syöneet hävyttömän paljon ulkona, mutta kenellä on aikaa saatika halua kokata keskellä kaunista kesäpäivää? Olemme tuhlanneet mansikoihin ja vesimeloniin pienen omaisuuden, mutta kesä on vain kerran vuodessa...Olemme herkutelleet jäätelöllä, rippijuhlien herkuilla ja grilliruualla.

Olemme melkein loman puolessa välissä ja vähän hirvittää, miksi tämän pitää loppua? Ihana kesä, ihana loma ja ihanat lapset. Ihana minun perhe ja suku. Onneksi sitä on vielä jäljellä. Edessä olisi ainakin yksi kylpylä- ja mökkireissu. Mutta myös sitä ihan tavallista, tylsää mutta ihanaa lapsiperheen arkea!

Ja voin lohduttautua, vähän reilu kolme kuukautta töitä kesäloman jälkeen ja sitten onkin jo äitiysloman vuoro.

 

18. Raskausviikko!

Raskausviikko: 17+2

Vauva: Painaa n. 180 grammaa ja on n. 17 cm pitkä. Kasvu hieman hidastuu viime viikkoisten spurttien jälkeen.

Oireet: Alaselkä hieman vihoittelee istumisesta, erityisesti autolla ajaminen on tuskaa jos matka on pidempi kuin puolisen tuntia. Turvotus jaloissa ajottaista. Ja eilen valui ensimmäiset nesteet tisseistä. Hivenen jo hormonihulluutta ollut ilmoilla...Mitään en kuitenkaan myönnä jos mieheni kysyy. Harjoitussupistuksia tulee päivittäin ja useita kertoja päivässä.

Mielihalut: Mansikka, vesimelonit, kirsikat, nektariini...Pyykinpesuaine, mutta sitä toki tyytynyt vain haistelemaan.

Päällimmäiset ajatukset raskaudesta: Vaikka viikonloppuna olin hieman kypsä raskaana oloon niin onhan tämä silti aika mukavaa ja varsin oireetonta tällä hetkellä. Oireetonta siinä mielessä, että fyysisesti ja henkisesti voin todella hyvin ja tasapainoisesti. Olo on malttamaton, en millään jaksaisi odottaa joulukuun saapumista ja imetystä. Voi miten kaipaankin sitä tuhinaa tissillä. Imetys on yksi parhaimmista vauvavuoden jutuista vaikken ikinä kovin hyvin ole siinä onnistunut, ehkä kolmas kerta toden sanoo?

Vauvan liikkeet tuntuvat yhtä vahvemmin, mutta edelleenkin ovat hyvin harvassa etuseinämäistukan takia. Eikä toisaalta haittaa, en ole ikinä pitänyt ensimmäisistä liikkeistä jotka tuntuvat lähinnä vatsanpuruilta. Epämukavaa, kun tuntuu että koko ajan pitäisi päästää ilmat pihalle ja vatsa kurnii. Odotan siis innolla sitä kunnon möyrimistä ja biletystä mielummin, kuin näitä ensimmäisiä hentoja liikkeitä. Kyllä tälläkin hetkellä tuolla vatsassa joku möyryää, mutta ilman aiempia raskauksia saattaisin hyvin erehtyä luulemaan sitä iltapäiväkahvin aikaansaannokseksi enkä suinkaan vauvaksi.

Monet suunnilleen samoilla viikoilla olevat hihkuvat rakenneultraa ja vauvan sukupuolta. Minä lähinnä huomaan pikkuhiljaa panikoivani sitä, että entä jos kaikki ei olekkaan ultrassa hyvin!? Toki sukupuolikin kiinnostaa, mutta se on aivan toissijainen juttu. Ja toisaalta, yhä edelleen asian salassapysyminen synnytykseen saakka kutkuttaa...Mieletöntä, alle kolme viikkoa ja ollaan puolessa välissä. 7 viikkoa siihen, että vauvalla alkaa olla mahdollisuuksia elämään myös kohdun ulkopuolella jos hän sattuisi syntymään.

Äitiydessä yllätti ne negatiiviset tunteet.

Mielikuvasi äidistä? Ennen lapsia ajattelin äitien olevan herkkiä, ällöttävän onnellisia, kestohymyllä varustettuja vauvan nuuhkijoita. Ainakin niiden vastasyntyiden äidit siellä vauvakuplassa. Mitä isommiksi lapset kasvasivat, sitä reippaammalta ja pullantuoksuisemmalta äiti näyttäisi. Sitten syntyi ensimmäinen lapseni ja järkytyin; miksi äitiys ei olekkaan aina niin ihanaa? Miksi se oma lapsi saa aikaan niin isoja tunteita? Niitä rakkaudentunteita, mutta myös niitä negatiivisia. Pelästyin, eihän äiti voi vihata omaa lastaan. Edes sen yhden pimeän sekunnin ajan.

Viha on sanana aika vahva, mutta en tiedä mitä muuta käyttäisin. Ärsyttävä. Raivostuttava. Ahdistava. Tekisi mieli repiä hiukset päästä ja karata ovesta. Päästä edes hetkeksi tästä myllystä pois, jota lapsiperheen kodiksi ja elämäksikin kutsutaan. Ahdisti, ahdisti ne naegatiiviset tunteet. Eihän äitiyden tälläistä pitänyt olla.

Muistan ensimmäisen ahdistukseni kun Elvira syntyi. Olin kuvitellut eläväni vauvan kanssa onnellisessa symbioosissa ainakin ensimmäisen vuoden. Sitten tuli todellisuus. Ajatukset siitä, kun liika läheisyys ahdisti. Rakkaus vauvaa kohtaan ahdisti ja pelotti. Pelotti rakastaa niin kovin. Pelotti ärsyyntyä toisen läheisyyden tarpeesta. Kaipasin myös sitä omaa aikaa ilman vauvaa ja se ahdisti. Eihän äidit tarvitse omaa aikaa? Ei ainakaan minun mielessäni rakentuneessa maailmassa. Elvira oli 4 viikon ikäinen kun lähdin ensimmäistä kertaa viihteelle. Muistan miten innoissani olin ja samalla niin ahdistunut. Huono äiti, huono äiti, jyskytti takaraivossani koko illan ja seuraavat päivät. Vaikka enhän minä ollut huono äiti, päinvastoin. Pidin huolta myös itsestäni ja hyvinvoinnistani.

Pikkuhiljaa niihin negatiivisiin tunteisiin tottui. Netin äitipalstoilla huomasin aika nopeasti että en ole ajatuksieni kanssa yksin. Oikeastaan näytti siltä, että on normaalimpaa aina silloin tällöin vähän vihata lapsiaan. Sen myöntäminen itselleni oli helpottavaa. Kun sallin itselleni ne negatiivisetkin tunteet, elämä helpottui kertaheitolla. Uhman saapuessa taloomme huomasin nopeasti, että on ihan tavallista ettei äiti aina jaksa olla iloinen ja pitkä hermoinen. Kaikki tunteet ovat sallittuja lapsiperheessä, myös äidillä. Sen tajuaminen sai minut luottamaan itseeni, rakastamaan itseäni äitinä ja olemaan vähän vähemmän tuomitseva. Niin itseäni kuin muitakin vanhempia kohtaan.

Sitten syntyi Matilda. Alusta asti ja edelleen vähän huonosti nukkuva lapsi. Tuli öitä, kun hän vain huusi ja raivosi. Tuli tähän mennessä äitiyteni synkin hetki. Eräänä yönä mietin, että entä jos tiputtaisin tämän lapsen sylistä lattialle. Hiljenisikö se? Pelästyin, pelästyin sitä tunnetta niin suunnattomasti. Vein huutavan vauvan isänsä syliin ja myönsin, nyt minä tarvitsen hengähdystauon. En ole jumala, en edes enkeli. Aina ei voi jaksaa ja pystyä. Eikä tarvitsekkaan.

Vaikka loppuyön valvoin ja pyörin tunnontuskissani sen synkän ajatuksen takia, niin minä opin. Opin olemaan armollinen. Soimasin itseäni siitä synkästä ajatuksesta vaikka tiesin että sanoista ja ajatuksista itse tekoihin on vielä hurjan pitkä matka. Pelottavan lyhyt, mutta silti niin pitkä. Armahdin itseni ja ajatukseni, se on elämää. En ikinä satuttaisi omia lapsiani, ikinä. Tämän yön jälkeen opin helpommin pyytämään apua. Myöntämään itselleni sekä miehelleni että helvetti, nyt menee hermo sinun vuorosi. En yrittänyt enää pärjätä väkisin, koska me äidithän aina pärjätään ja hoidetaan omat lapsenne hymyssä suin. Kun se todellisuus ei todellakaan ole tämä.

Välillä ne omat lapset ovat maailman ärsyttävimpiä otuksia. Välillä tekisi mieli juosta tätä arkea karkuun, ja kovaa juoksisinkin. Näiden ajatusten myöntäminen, tunteminen ja sanoittaminen on antanut minulle voimaa. Elämä ei ole kiiltokuvia ja sateenkaaria, ei vaikka miten haluaisi ja olisi etukäteen niin suunnitellut. Minä hermostun ihan samalla tavalla välillä kuin kaksi uhmaikäistäni. Suututaan, tiuskitaan ja pyydetään anteeksi. Opetellaan elämään yhdessä perheenä. Opetallaan yhdessä niitä tunnetaitoja. Minä opetan lapsiani päivittäin, mutta todellisuudessa he opettavat minua vähintäänkin yhtä paljon.

Ennen ajattelin että äitinä niiden negatiivisten tunteiden kätkeminen on tärkeä taito. Nyt ajattelen että se on aivan turha taito. Tärkein taito on sanoittaa ne tunteet. Pyytää anteeksi ja osoittaa että kyllä me aikuisetkin kiukutellaan, hermostutaan ja harmistutaan ihan samalla tavalla mitä lapsetkin. Äiti hermostui koska, äiti on vihainen koska, äitiä harmittaa koska...

Eilen illalla hermostuin tyttöjen sähläykseen kun piti jo olla unten mailla. Tiuskaisin vähän liiankin kärttyiseen sävyyn pää tyynyyn ja silmät kiinni nyt heti! Pyysin anteeksi, ja isompi tyttöni vastasi minulle: Saat anteeksi äiti. Minä rakastan sinua vaikka sinä hölmöilet. Ja sinä rakastat meitä vaikka me hölmöillään aina.

Äidinrakkaus. Sitä ne negatiiviset tunteet eivät koskaan poista.

Vaikka ne tunteet myöntäisi ja sanoisi ääneen.

Tällä hetkellä en haluaisikaan olla raskaana.

Kunnon kesäpäivä. Aurinko paistaa ja mittari näyttää melkein hellerajan verran. Sosiaalisenmedian feedini täyttyy Ruisrock kuvista, kylmistä siiderilaseista, naurusta ja artisteista. Parempi puoliskoni lähtee jokilaivoille istumaan kavereiden kanssa iltaa ja minua ketuttaa. Suoraan sanottuna harmittaa tällä hetkellä ihan vietävästi olla raskaana.

Voihan sitä juhlia ilman alkoholia, eihän tavallaan absolutistiraskaus sulje pois festarikesää ja Turun jokilaivoilla istuskelua yömyöhään. Mutta muut raskausoireet, ne kyllä sulkevat.

Ei saisi valittaa, mutta tämä jo melkein helle ja kuumuus vie voimani näin raskausaikana. Nesteet valahtaa nilkkoihin ja kuumuus saa olon todella vetämättömäksi. Festareille teki silti mieli, mutta siellä ihmismassojen keskellä olisin arka liikkumaan masuni kanssa iskuja ja töytäisyjä peläten. Ja toisaalta, onko järkeä lähteä festareille kun silmät menevät kiinni jo tunteja ennen puoltayötä? Vaikka miten olisin nukkunut päiväunet.

Sataisipa huomenna kaatamalla vettä. Anteeksi että toivon tätä, ihan oikeasti turkulaiset olen pahoillani. Mutta viileän ilman tuoma helpotus tähän oloon on sen arvoista. Ja mikä tärkeintä, enpä olisi kateudesta vihreänä niille ruissrokkaajille jos saisivat seistä kaatosateessa koko päivän.

Ensi kesänä sitten...Nyt kerään kokoon kasan herkkuja ja uppoudun jonkun hyvän leffan pariin. Kuuntelen vähän sydänääniä dopplerilla ja syön karkkia, jotta saan pileet vatsassa pystyyn. Katson ihania, nukkuvia ja rauhallisia lapsiani ja ihan varmasti muistan miksi tässä tilassa taas ollaan. Koska onhan se sen arvoista, todellakin. Joskus on vaan pakko vähän märehtiä ja marmattaa harmitustaan ulos. Raskaus ja äitiys on suuri osa elämää, ei koko elämäni. Ja se ei raskaana oleva äiti-Laura haluaisi nyt lasin punkkua, parit sauhut sekä festarit.

Manteliöljyllä taisteluun raskausarpia vastaan.

Kolmas raskaus, kolmas kerta kun vatsanahkani venyy aivan uskomattomiin mittoihin. Kolmas kerta kun tulen takuulla saamaan lisää raskausarpia vatsanahkaani. Vaikka tiedän että niitä joka tapauksessa saan, aion taistella niitä vastaan viimeiseen asti. Luonnollisilla keinoilla.

Viime raskaudessa vannoin kookosöljyn nimeen ja se tuntuikin kosteuttavan venyvää ihoa hyvin. Jostain syystä kuitenkin tällä kertaa olen tympääntynyt sen hajuun. Kookos ei ole makuna minun lempparini, mutta ihonhoidossa tuoksuna se on menetellyt. Tähän asti, nyt lähinnä kookosöljytty kroppani on haissut vanhalta eltaantuneelta rasvakeittimeltä omaan nenääni. Ei kiitos siis enää.

Olen käyttänyt manteliöljyä jo pidemmän aikaa ihonhoidossa niin itselläni kuin lapsillani. Ihastuin sen hajuttomuuteen ja nestemäiseen olomuotoon lämpötilasta huolimatta. Kookosöljy näet pysyy kiinteänä alle 25 asteessa. Manteliöljyn huhutaan olevan myös erittäin tehokas apu arpien syntymistä vastaan ja jo tulleiden arpien parantumisessa. Sen sisältämä E-vitamiini ja rasvahapot näet parantavat ihon kiinteyttä, elastisuutta ja auttaa ihoa uusiutumaan.

Minun vatsanahkani on revennyt niin useasti ja niin syvälle, että tuskin koskaan tulen pääsemään arvista kokonaan eroon. Viime raskaudessa tosin en saanut uusia arpia ollenkaan, vanhat arvet punoittivat ja ehkä hitusen kasvoivat pituutta kiiveten yhä ylemmäs vatsaani. Katsotaan miten tällä kertaa käy, harvat uskovat minkäänlaisen rasvauksen auttavan siihen, ettei arpia tulisi ollenkaan. Auttaa tai ei, manteliöljy on oiva apu jo pelkästään venymisen aiheuttamaan kutinaan joten minä aion päivittäin rasvata vatsaani vaikkei hyödystä olekkaan näyttöä. Ja toisaalta, eipä siitä ainakaan haittaa voi olla.

P.s Manteliöljy on tosi hyvä öljy ihan koko kropalle päästä varpaisiin. Aina hiustenhoidosta meikkienpuhdistukseen. Suosittelen! Ja öljyksi tuntuu imeytyvän ihan supernopeasti että kauaa ei tarvitse odotella jos vaikka ennen yöunia itsensä öljyää!

Lounas metsässä.

Kumpparit jalkaan ja metsään! Niin me tänään tyttöjen kanssa tehtiin, kun siskoni soitti aamulla ja ehdotti että lähtisimme porukalla metsään lounasretkelle. Lenkkipolkuna toimi Kullaanvuori niminen reitti, tosin lyhennetty versio siitä. Reitti löytyy Raisiosta Abc:n huoltoaseman läheltä enkä voi kuin suositella! Reitillä on kuulemma kaksi grillipaikkaa, me jäimme siihen lähimmälle jonne ei ollut parkkipaikalta kuin ehkä 400 metriä matkaa. Oikein oiva pituus kaksi vuotiaallekkin, vaikka nyt päikkäritaistelujen jälkeen olen sitä mieltä että olisi voinut hieman pidempikin (=väsyttävämpi) olla.

Omat puut mukaan jos lähdette tänne grillaamaan! Jos jaksaa kävellä sinne kauemmas grillipaikalle, niin siellä kuulemma puut on jo valmiina. Pieni varoituksen sananen vanhemmille: reitti kulkee eläinten hautausmaan ohi joten kannattaa valmistella pieni puhe valmiiksi niiden tarkoituksesta jo ihan pienillekkin lapsille. Meillä tosin kuolema aiheena on jo tuttu ja käsitelty ja lapset innoissaan kyselivät hautakiviin kaiverrettujen eläinten nimiä.

Kyllä vaan notskilla paistetussa makkarassa on sitä jotain. Vaikka se yleensä nälkäiselle ja malttamattomalle ihmiselle jääkin puoli kylmäksi ennen kuin on jo tikusta kokonaan kadonnut. Ehkä se taika piileekin juuri siinä.

Nyt me haistaan koko konkkaronkka savulle, taitaa olla sauna päivä. Ja niin, jottei liian onnelliselta ja ihanalta retkeltä näyttäisi, niin sille retkelle lähdettiin näillä mielin vaikka kiva retki olikin. Lähteminen vain on joskus (lähes aina) meidän perheessä hieman haastavaa...