34. Raskausviikko: EI ENÄÄ IKINÄ!

Raskausviikko: 33+2

Vauva: Painaa n. 2100 grammaa. Taitaa majailla todella alhaalla. On todella rauhallinen tapaus, liikkeiden perusteella tila kohdussa alkaa käydä hyvin ahtaaksi.

Oireet: Närästää, pissattaa ja väsyttää. Vauva painaa rakkoa todella pahasti tällä hetkellä ja kyljen kääntäminen yöllä tekee pakottavan tarpeen nousta vessaan. Turvotus on lisääntynyt paljon, sormissä sekä nilkoissa. Eräänä iltana jopa villasukat olivat jättäneet painauman nilkkoihin...

Mielihalut: Glögi, se on joulu nyt! Pyykinpesuaine, fairy, tolu. Kaikki tuoksuvat tooodella taivaalliselta.

Päällimmäiset ajatukset raskaudesta: Päässäni soi Roope Salmisen madafakin darra suurimman osan päivästä. Oikeataan vain se kohta, jossa lauletaan; mä lupaan et ei ikinä, ei ikinä enää...En oikeasti ymmärrä miten minä ikävöin tätä raskausaikaa? Toisaalta, tämä on ehdottomasti kettumaisin ja vaivasin odotukseni ja kyllä näkyy mielialassa. Tuntuu että olen niin turhautunut ja vihainen tätä raskautta kohtaan. Tai ehkä kaikkia kohtaan..Mutta hei ne on ne hormonit...

Onneksi tämä muutto tuli tähän väliin, viikot tuntuvan matelevan eteenpäin. On kiva saada jotain tekemistä ja mietittävää tämän mahan pällistelyn ja supistusten välttelyn rinnalle. Toisaalta en tiedä miten aion selvitä muutosta täysissä järjissäni, tänään pesin uunin ja sain supistuksia. Jep, että niinkin kovan rasituksen takana olivat. Mutta on ihana päästä fiilistelmään vauvan saapumista lastenhuoneen sisustuksen ja vauvanvaatteiden pesun kanssa. Tehdä jotain konkreettista tämän ainaisen kipuilun ja odottamisen sijasta!

Pari viikkoa vielä ja sitten aloitan vadelmanlehtiteen juomisen. Tehoon en ehkä ihan usko, mutta se on ollut jonkinmoinen rituaali jokaisen loppuraskauden kohdalla ja jo pelkästään siitä mausta ja hajusta tulee niin ihana fiilis, kohta vauvaa syntyy!

Taloprojekti: VALMIS!

...Tai jalkalistoja vailla valmis. Muutamat rakennustarvikkeet pyörivät vielä nurkissa kun eilen kävimme taas katsomassa miltä kodissamme näyttää. Loppusiivous tehtiin torstaina ja hei, tiistaina me saadaan avaimet!!! Sen jälkeen alkaa pakka,siirrä,purkaa rumba ja joko jo ensi viikonloppuna tai sitä seuraavana meidän olisi tarkoitus päästä muuttamaan!

Kerrankin odotan että viikonloppu olisi nopeasti ohi! Jotta pääsemme hoitamaan kaikki "viralliset" asiat kuten vakuutukset ja sähkösopimukset. Tiistaina nimittäin kun hallintaoikeus siirtyy vain ja ainoastaan meille, raukeaa myös kaikki rakennusajan vakuutukset ja sopimukset. Mielenkiinnolla jään odottamaan miten käy asumiskustannusten, onko omakotitalo asuminen kalliimpaa vai halvempaa touhua kuin tällä hetkellä rivitalossa? Ajattelin parin kuukauden päästä tehdä pientä laskelmaa että miten kävi.

Tule jo tiistai!

Voiko vauvan luonnetta ennustaa raskausajan perusteella?

Vilkas ja liikkuvainen vauva vatsassa, vilkas ja liikkuvainen vauva vatsan ulkopuolella? Rauhallinen vauva vatsassa, rauhallinen vauva vatsan ulkopuolella? Onko asia näin?

Esikoiseni Elvira oli vatsassa todella rauhallinen tapaus. Niin rauhallinen, että välillä illalla mietin olenko tuntenut liikkeitä ollenkaan päivän aikana. Saimme tyytyväisen, rauhallisen ja missä tahansa nukkuvan lapsen synnäriltä kotiin. Piti siis paikkaansa.

Toinen raskauteni oli aika lailla samanlainen. Matilda liikkui hivenen enemmän vatsassa, mutten edelleenkään tiennyt mitä on kylkiluupotkut tai kunnon myllerrykset jolloin tuntuu jalka tulevan millä hetkellä hyvänsä läpi vatsanahan. Matildakin oli aika rauhallinen vauva, ei sätkinyt ja potkinut joka ilmansuuntaan hereillä ollessaan.

Tämä kolmas raskaus. Edelleenkään en tiedä mitä ovat kylkiluupotkut, ja kunnon myllerrykset ovat. Edellispäivänä sain ensimmäistä kertaa otettua videon, jossa vauvan liikkeet näkyvät vatsan ulkopuolelle kunnolla. Pari muljuamista ja hikka, siinä se kaikki mitä videolle sain. Neuvola ohjeistaa tekemään tarvittaessa liikelaskentaa, minä en sitä voi toteuttaa. Kunnon iltabileet tulee jokaikinen ilta, mutta muuten tunnen päivän aikana tökkäyksen silloin tällöin. En osaa huolestua, koska kaikki vauvani ovat olleet rauhallisia mahassa ja sen ulkopuolella. Onko siis toivoa että tämäkin kaveri olisi rauhallinen vauva? Toisaalta, kuopuksen refluksi todisti että rauhallinen ei takaa helppoa, kuten ensimmäinen vauvamme oli.

Toisaalta mietin, miten monta liikettä minulta jää huomaamatta päivän aikana koska istukka on edessä ja vatsani koko ajan ihan kivikova. Eilen illalla seisoin suihkun alla lämmittelemässä (ei kovin vihreää, mutta otan ilon irti viimeisistä viikoista kiinteän vesimaksun kanssa...) ja katsoin miten vatsani muljusi ja liikkui. Enkä juurikaan tuntenut liikkeitä vaikka ihan silminnähden siellä myllerrettiin.

On jännittävää miettiä, että vatsassani kasvaa ihan oikea ihminen. Ihan oikea persoona ja ihan oikea luonne. Ei montakaan viikkoa niin me tapaamme ensimmäisen kerran. Miltä hän näyttää? Miten hän käyttäytyy? Pitääkö päätelmäni rauhallisesta vauvasta paikkaansa? En pistäisi pahakseni, koska kyllä tässä talossa menoa ja meininkiä riittää siitäkin huolimatta.

Onko teillä raskausaika ja vauvan liikkuminen mahassa kertoneet vauvan luonteesta myös vatsan ulkopuolella?

Epäkiitollinen äiti vai liian rehellinen kirjoittaja?

Välillä kun kirjoitan näitä blogitekstejä, mietin painanko sittenkään julkaise nappulaa. Olen itse sinut tekstejeni kanssa, mutta haluanko taas kerran antaa palan ajatuksiani teille? Varsinkin nuo ei niin positiiviset ajatukset raskauteen ja lapsiin liittyen, ne jakavat mielipiteitä niin itseni kuin teidänkin kesken. Ja kun tuntuu, että aina löytyy joku jonka aamukahviin onnistut niin sanotusti pissimään...

Saan paljon kiitosta ja positiivista palautetta siitä, kun olen niin rehellinen ja aito. Se on ihanaa, ja tiedän että suurin osa juuri siksi tätä blogiani lukee. Siksi, että täältä tietää saavansa vertaistukea niille omille epäonnistumisilleen ja sekaiselle arjelleen. Minä saan myös erittäin paljon teiltä, kun kommenttiboksissa ja Facebookissa saan kuulla, etten todellakaan ole yksin ajatusteni kanssa. Se, jos mikä on ihanaa ja yksi tämän blogin tarkoituksista, vertaistuki. Mutta sitten aina on ne pari muuta ihmistä..

Olen aika herkkis, myönnetään. Kanssani saa olla eri mieltä, totta kai. Mutta ne tahallaan piikittelevät ja negatiiviset kommentit, ne oikeasti satuttavat. Tai no en voi sanoa että ne satuttavat, mutta pahan mielen ne saa aikaiseksi ja fiilikset tähän rakkaaseen harrastukseen menee hetkeksi ihan totaalisesti. Minulle tulee oikeasti paha mieli niistä, mietitkö sinä sitä ennen kuin painat julkaise nappulaa? Minä nimittäin mietin, kun kirjoitan näitä tekstejäni. Siksi yritän kirjoittaa omia kokemuksiani muita yleistämättä. Antaa vertaistukea sillä tavalla, ettei kenelläkään tule paha mieli. Ja se on mahdotonta. Olenko liian herkkis tähän hommaan? Tekemään tätä näin julkisesti? Minua ei haittaa antaa vertaistukea myös niihin äitiyden varjopuoliin. mutta kostautuuko tämä liika rehellisyys jossain kohtaa itselleni? En todellakaan saa paljon näitä kurjia kommentteja, mutta jokaikinen niistä kolahtaa ja kovaa. Jos sinulla on uudet farkut joita kymmenen kehuu ja yksi sanoo perseesi pursuavan niistä rumasti ulos, minkä kommenteista muistat parhaiten?

Sain aamulla lukea eräästä kommentista miten kiittämätön kuva minusta on jäänyt. Kuva helposti raskautuvasta ja ei niin kiitollisesta äidistä. Oikeasti? Kyllä pisti ärsyttämään. Kommentti pisti kuitenkin minut pohtimaan tätä asiaa enemmänkin, kuin tämän postauksen verran. Pitääkö minun alkaa hehkuttamaan niitä onnellisia asioita enemmän? Saako minusta oikeasti tälläisen kuvan näiden teksiteni takia?

Aika nopeasti tulin siihen tulokseen että ihan sama,  tämä on minun blogini. Paikka, jonne tulen kirjoittamaan mitä mieleni päällä juuri silloin on. Oli kyse positiivisesta tai negatiivisesta asiasta. Myös niistä vaikeuksista, koska kirjoittaminen on tapa itselleni purkaa näitä asioita. Ollut jo vuosia, eikä loppua näy. Olen aina kirjoittanut myös siitä ei niin ihanasta arjesta, se ei ole siis yllätys jos yhtään aikaisemmin on blogiani lukenut ja tänne eksyy uudelleen. Tämä blogi on minulle henkireikä hektisen, kiireisen, rankan mutta elämäni onnellisimman ajan keskellä.

Haluan myös muistuttaa että nämä kirjoitukset ovat vain pintaraapaisu meidän arjesta, elämästäni sekä ajatuksistani. Yksi teksti on pieni osa niistä ajatuksista ja asioista joita täällä on ja tapahtuu. Kannustan myös miettimään omaa nettikäyttäymistään, jos ei ole mitään kivaa sanottavaa niin voiko asian jättää sanomatta? Eri mieltä saa olla, rakentavaa palautetta saa antaa, mutta ne ihan tahallaan kirjoittaa loukkaavat kommentit voisi jättää helposti kirjoittamatta.

Ja lopuksi kiitos. Suuri sydämellinen kiitos valtaosalle teistä, jotka tätä blogia lukee. On ihana kirjoittaa, kun tiedän saavani teiltä takaisin mitä mahtavinta vertaistukea. Melkein kaikki kommentit ovat mukavia ja ihania, epäasialliset kommentit eivät todellakaan ole mikään ongelma blogissani. Mutta kun ne muutamatkin tuntuvat kurjalta. Kaikki ei voi eikä pidä miellyttää, minun on kai vain hyväksyttävä tämä asia ja hivenen kovetettava nahkaani. Vaikka tämä on täysin luonteeni ja ajatusteni vastaista. Pakko se kai silti on edes yrittä olla välittämättä nettimaailmaan kurjasta puolesta, jos haluan jatkaa tätä harrastustani yhtä innolla mitä tähän saakka.

Mutta kiitos sinulle, joka kommentoit ja kerrot miten kiva rehellisiä ja aitoja tekstejäni on lukea. Ne sanat lämmittävät enemmän kuin osaat arvatakkaan. Minä annan vapaaehtoisesti teille jokaisen tekstin mukana pienen palan itsestäni, on ihana saada vastakaikua näille ajatuksille.

Kiitos että olet siellä. Kiitos että saan purkaa ajatukseni, epäonnistumiseni ja iloni teidän kanssa. 

Entä jos kolmas lapsi pilaa meidän arjen?

Katson lapsiani iltatoimien touhussa. Molemmat riisuvat ja pukevat itse. Molemmat osaavat laittaa hammastahnansa itse ja tietävät miten hampaat kuuluu harjata. Molemmat kiipeävät sänkyihinsä itse. Osaavat, kertoa että vielä maistuisi tilkka vettä. Luetaanko äiti se possu satu? Toivotetaan hyvät yöt ja suukotetaan ja mietin, miten ihanan yksinkertaista ja helppoa meidän elämä tällä hetkellä on. Kahden uhmaikäisen kanssa haastavaa, mutta jotenkin samalla niin helppoa jo. Olemmeko hulluja, kun halusimme vielä yhden vauvan sekoittamaan tämän pakan?

Joulukuussa koko pakka menee taas aivan sikin sokin. On kiire, on kädet täynnä vaippoja, imetystä sekä pyykkiä. On väsymys, on taas se vauvavuosi. Se ei ole ollut mikään valtionsalaisuus täällä bloginkaan puolella, etten minä erityisemmin pidä vauvavuodesta. Olen enemmänkin ihminen joka haluaa lapsia, ei vauvoja. Vauvat on ihan jees ja totta kai äärettömän rakkaita, mutta minä nautin siitä kun lapset puhuvat, tekevät ja kertovat. Ehkä vähän laiska äiti, mutta minä nautin siitä vähän helpommasta arjesta. Siitä, kun ilman tuhannen tunnin univelkaa osaa jo nauttia aikaisista aamuherätyksistä ja iltasatuhetkistä. Siitä, kun kahden tunnin kiukuttelun ja huudon sijaan lapsi kertoo, mikä nyt painaa tai sattuu. Siksi välillä mietin, olimmeko hulluja kun lähdimme tähän jo kaksi kertaa helpottaneeseen vauvavuoden rumbaan vielä kerran? Olimmeko liian ahneita, olisiko kovasta kolmannen lapsen kuumeesta huolimatta pitänyt tyytyä kahteen täydelliseen? Entä jos kaikki ei menekkään tällä kertaa hyvin? Entä jos kolmas lapsi jollain tapaa pilaa meidän arjen?

Karusti sanottu, mutta tälläisiä ajatuksia päässäni tällä hetkellä vähän pyörii. Lapsi ei missään nimessä voi pilata syntymällään mitään, mutta kun kokemuksesta tiedän että vauvavuosi on kaikkea muutakin kuin onnellista vauvakuplaa ja naurua. Se on ihan hemmetin rankkaa aikaa minulle, meille ja koko perheelle. 

Synnytyksen mukana voi tulla komplikaatioita. Joko minulle tai vauvalle. Koliikkia, univelkaa ja imetysmaratoneja. Isosiskojen mustasukkauutta. Turhautumista, kun syli ei riitä samaan aikaan kaikille kolmelle. Sotkuisia lattioita, vuorien kokoisia pyykkikasoja. Tiuskimista sille perheen toiselle aikuiselle kaiken väsymyksen ja hektisen arjen keskellä. Huolta ja murhetta lasten hyvinvoinnista. Huolta ja murhetta siitä, että riitänkö minä vanhempana. Entäpä jos nyt kolmannen kerran babyblues ei jääkkään siihen, vaan äityy ihan masennukseen asti? Entäpä jos minusta ei olekkaan kolmen lapsen hyvinvoivaksi äidiksi? Entä jos me ei pystytäkkään tähän?

Tuttuja ajatuksia? Minulle on. Nimittäin jo edellisen raskauden aikana. Ja sitä edellisen. Kai nämä tälläiset loppuajan panikoinnit ihan jo kuuluvat tähän asiaan. Ja toisaalta näitä on hyvä miettiä, sitten ei pelästy kun se vauvakupla onkin paljon kaikkea muutakin kuin sitä hattaraa. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty eikö? Minäpä suunnittelen siis kaiken menevän päin honkia ja edes ajatustasolla valmistaudun myös niihin ikäviin asioihin. Näin ollen voin yllättyä positiivisesti, kun kaikki meneekin ihan hyvin! Ja mitä luultavimmin meneekin. Tosin hyvin selätetty vauvavuosi minulle tarkoittaa lähinnä sitä että, olemme kaikki hengissä vielä vuoden päästä ja koko perhe kasassa ja koti jotakuinkin pystyssä.

Ja sitä, että näin kahden vuoden jälkeen voi miettiä että eihän se niin paha ollut. Oli se. Ei ehkä läpeensä paha, mutta hyvin rankkaa aikaa sen kaiken uuden perheenjäsenen rakkaudenkuplan kanssa. Ja tulee tämä kolmaskin varmasti olemaan rankka vuosi. Se on ihan normaalia, ja kun ei niitä negatiivisia tunteita kiellä vaan kirjoittaa, tulen selviämään siitä ihan okei. Taas kerran. Vaikka varmasti on hetkiä, kun kiroan hulluttaamme, ristin jalkani tiukasti kiinni ja kierukan lisäksi hankin vielä pillerit, pessaarin ja miehelle johtojen katkaisun. Koska ei enää ikinä.

Ja tällä kertaa taidan oikeasti tarkoittaa sitä, joten kaikesta rankkuudesta huolimatta aion parhaani mukaan yrittää nauttia ja kaivaa ne pienet arjen ilot esille. Vaikka kahvia ja valokynää silmien alle kuluisikin ennätysmäärä parin seuraavan vuoden aikana.

Syksyiset raskauskuvaukset!

Kaupallinen yhteistyö

Kaikki kuvat @Annukka Viitanen Photography

Aurinkoinen Turun linna ja sen ympäristö. Rento kuvausfiilis, jolloin tämä ihmistä kameran takana kavahtava itselaukamisen käyttäjä myös pystyi rentoutumaan. Mahaa ja muistoja, nyt viimeisen kerran.

Oli ihana päästä Annukan malliksi raskauskuvauksiin! Olin uhrannut ajatuksen asialle jo plussatessani. Ikuistaa raskauteni nyt viimeisen raskauden kohdalla, ja kyllä kannatti mennä! Kuvista tuli aivan ihania ja nyt pitäisi osata päättää mitkä näistä kehittäisin tauluksi.

Mikä sinun mielestäsi on paras?

Psst! Kaikki lokakuussa varatut Newborn kuvaukset nyt -20 % !

Yhteistyössä Annukka Viitanen Photography.

Taloprojekti: Muutto lähestyy! (Kuvia!)

Pikkuhiljaa kaikki alkaa olemaan valmista! Tai ei edes pikkuhiljaa, nimittäin viime viikon torstaina saimme sähköpostiimme viimeisen laskun talostamme ja tiedon että ensi viikon keskiviikkona on loppusiivous! Se tarkoittaa sitä, että me pääsemme muuttohommiin ihan lähiviikkoina. Uskomatonta.

Kaikki kävi nopeammin kuin osasimme kuvitellakkaan. Helmikuussa piti päästä muuttamaan, ja pääsemmekin jo marraskuussa! En pistä vastaan, vaikka en juurikaan voi muuttopuuhiin muuta kuin pakkaamisen ja purkamisen osalta osallistua, on ihana päästä uuten kotiin sitten vauva kainalossa. Ja tytöillä on hetki aika tottua tähän muutokseen ennen kuin seuraava jo tuleekin pikkusiskon muodossa.

















Ihana päästä jouluksi kotiin! Vaikka muutto tulee olemaan aikamoinen rutistus tähän loppuraskauteen vielä. Mutta hei, viimeisen kerran! Tästä ei muuteta sitten kuin vanhainkotiin vasta. Tai Espanjan aurinkorannoille viettämään eläkepäiviä...

Ja voi että miten odotan tämän asunnon tyhjentämista. Asuntonäyttöjenkin siivoukset helpottuvat roimasti kun ei ole tavaraa ja rompetta joka nurkassa!

Ihanaa, ihanaa ja ihanaa. Me päästään jouluksi kotiin. Hyvissä ajoin ennen joulua <3

 

33. Raskausviikko: Vihdoinkin vähän parempi olla..?

Raskausviikko: 32+0

Vauva: Painaa n. 1800 grammaa. Paino nousee huimaa vauhtia, lähes 250 grammaa viikossa! Hikkailee paljon. Liikkeet ovat rauhoittuneet paljon tilan puutteen vuoksi. Selkeitä potkuja ja tötäisyjä ei enää kunnolla tunnu, vaan likehdintä on sellaista muljuamista.

Oireet: Närästää, tietenkin. Nenä vuotaa verta todella helposti. Jaloissa ja sormissa alkaa olemaan sitä ah, niin ihanaa loppuajan turvotusta.

Mielihalut: Kurkkupastillit kertaa miljoona. En saa niistä tarpeekseni! Hiilihapollinen vesi, nam!!! Myös mandariinit maistuvat erityisen hyviltä.

Päällimmäiset ajatukset raskaudesta: Vauvan laskeutuessa olo ei ole enää niin ahdas ja tuskainen. Kumartelu on erittäin vaikeaa, mutta esimerkiksi istuminen on helpottanut, ihanaa! Pari päivää (kopkopkop...) supistukset ovat olleet myös rauhallisempia ja ei niin herkässä. Tänään olen siivonnut hieman huomista näyttöä varten, käynyt masukuvauksissa sekä pienellä kauppareissulla ja pientä jomotusta lukuunottamatta olo on hyvä! Toki nyt on pakko istuskella ja maata loppuilta tai kohta sattuu. (Okei, ennen kuin pääsin postauksen loppuun niin alkoi supistukset..no mutta silti tosi hyvä päivä ollut tänään!)

Synnytys pyörii jo päivittäin mielessä. Koska lähtö tulee? Miten synnytys alkaa, supistuksilla vai vesien menolla? Onko vauvalla tukkaa vai ei? Meneehän kaikki hyvin? Eilen täytin vihdoin ja viimein esitietolomakkeen sairaalaa varten. Olin venyttänyt sitä tähän saakka koska se vaikein, vauvan sairaalanimen keksiminen tuotti hankaluuksia ja erimielisyyksiä miehen kanssa, heh hee.

5 viikkoa ja vauva on täysiaikainen. 8 viikkoa eli 56 päivää laskettuun. Alle kaksi kuukautta!

Tulekoohan tässä sittenkin vielä hoppu ja paniikki?

Aurinko. Tuo lapsiperheen pahin vihollinen.

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Näyttääkö tutulta?

Nuo pienet viheäliäät sormet löytävät joka paikkaan. Leivänmurut, ketsuppitahrat, voiset sormenjäljet, vesiväritipat ja kuraroiskeet. Miten ihmeessä ne löytävät tiensä vasta putsatuille pinnoille alle minuutissa? Aurinko on ihana asia, mutta kun se tuppaa paljastamaan lapsiperheen kodin karun todellisuuden.

Aina asuntonäyttöjen lähestyessä toivon sormet ristissä pilvistä päivää. Tiedättekö, vaikka miten puunaa ja putsaa asuntoa niin auringonsäteet tuovat ne kaikkein mystisimmätkin tahrat esille. On kummallista, miten hienosti kura näkyy tummanruskeassa ulko-ovessamme auringonvalossa. Hämärässä se näyttää aina puhtaalta...Meillä on sunnuntaina taas näyttö, pesen tuon ikkunan sitten kaksi sekuntia ennen kuin suljemme ulko-oven ja toivotamme vieraat kotiimme tervetulleiksi.

Kun valitsimme uuteen kotiimme materiaaleja, tiesin tasan tarkkaan mitä en halua. Korkeakiiltoiset keittiönkaapit, isot peiliovet ja kiiltävät laattapinnat, EI KIITOS! Tosin peililiukuovilla varustettu vaatekaappi eteisessä on haaveena, mutta siinä ei ole ikkunaa ja auringonvaloa. Ehkä selviämme hengissä? Tai totuttelemme sormenjälkiin...

Lapset. Ne, jotka pistävät saapuessaan elämäsi ylösalaisin. Elämäsi, sekä kotisi. Lasten jälkeen siisti koti on jokin yksisarvisen ja joulupukin kaltainen taruolento. Toiset väittävät sen joskus nähneen ja omistaneen. Uskoo ken tahtoo, kuviakin kun pystyy nykyään niin helposti muokkaamaan...

Koska uskallan uhmata supistuksia ja aloittaa synnytykseen valmistautumisen?

 

Niin, siinäpä otsikossa oikeastaan se minun kysymykseni teille tuli:

Koska uskalla olla välittämättä supituksista ja lähteä niistä huolimatta vaikka kävelylenkille?

Esikoiseni odotusaikana jäin suunnilleen samoilla viikoilla sairaslomalle kuin nyt, eli 27. raskausviikon tuntumissa. Silloin vihoitteli selkä todella pahasti, ja olin oikeastaan aika liikuntakyvytön välillä. Kuopuksemme odotusaikana olin loppuun asti hyvässä kunnossa, jollei turvotusta ja norsun ketteryyttä lasketa. Kävin kävelyllä, touhusin esikoisen kanssa ja pysyin liikkeellä. Voin kertoa, että synnytyksestä palautumisessa oli aivan järkyttävän suuret erot näiden kahden raskauden välillä ja uskon juurikin tuon liikkumisen ja liikkumattomuuden olevan se suurin syy. Ensimmäisellä kerralla pääsin niin rapakuntoon, että loppurutistuksen jälkeen meni päiviä makoilessa ja viikkoja jotta olin taas kunnolla tolpillani. Toisella kertaa olisin voinut lähteä lenkille heti seuraavana päivänä.

Nyt olen enemmän vähemmän makoillut kotona jo kuutisen viikkoa. Makoilu ei ehkä ole niin makoilua kahden pienen tytön kanssa, mutta kaikki kävelylenkit ja turhat fyysiset raistukset ovat supistusten takia saaneet jäädä unholaan. Nyt kun raskausviikot ovat jo siellä kolmenkympin paremmalla puolella, olen pikku hiljaa alkanut miettimään liikunnan ja fyysisen rasituksen lisäämistä päiviini. Supistuksista huolimatta. Jotta jaksaisin sitten synnyttää ja elää myös synnytyksen jälkeen. Eilen kuitenkin oli taas päivä kun supistuksia tuli jo pelkästä ruuanlaitosta ja seisomisesta, joten jos tahdon edes vähän liikkua ennen synnytystä on vain kestettävä ne supistukset. Mutta millä viikolla tämän touhun uskaltaa aloittaa?

Olen miettinyt, että virallisen äitiyslomani alkaessa irtisanoisimme tyttöjen hoitopaikat ja "kuntoutukseni" alkaisi heidän kanssa touhuillessa. Ehkä siinä täysiaikaisuuden kieppeillä, joskus 36-37 raskausviikolla uskallan aloittaa kävelylenkit. Edes pienet sellaiset. Eihän sitä viikkojen makoilun ja norsun ulkomuodon kanssa mihinkään maratooneihin pysty, mutta jos edes läheiseen leikkipuistoon tai lähikauppaan pääsisimme lasten kanssa kävellen.

Vaikka loppuraskaus on tuskaista aikaa (on sitä jo nyt) toivon että pääsisimme sinne lasketun ajan lähettyville. Jotenkin minulla kuitenkin on sellainen kutina, että universumi on ironian mestari ja löydän itseni uutena vuotena Tyksistä makoilemassa synnytyksen käynnistyksessä. Toisaalta mielummin yli kuin ali...

Jos nyt vielä muutama viikko tylsää ja pitkäveteistä olemista, vauvanpeiton virkkaamista ja Netflixiä.

Josko sitten uskaltaisi aloittaa vähän sen elämisen taas?

Me too. Minun kokemukseni seksuaalisesta häirinnästä.

Somessa leviää valtava ilmiö: jos olet kokenut seksuaalista häirintää, kirjoita päivitys Me too. Jotta saadaan ihmisten tietoon miten valitettavan yleistä tämä asia on.

Tässä minun tarinani.

Kaikki alkoi oikeastaan jo yläasteella. Olin melkein ensimmäisten tyttöjen joukossa jolle kasvoi rinnat. Totta kai myös pojat sen huomasivat, eivätkä jättäneet kommenttejaan laukomatta. Jotkut ehkä ajattelivat, että pitäsi olla tyytyväinen. Isot rinnathan on se juttu mistä pojat tykkäävät. Mutta ahdistavaa, sitä se oli. En halunnut huomiota ja kommentteja osakseni, silti niitä sain. Ryhti painui kumaraan, koska tuntui että muuten rintani olivat tyrkyllä koko ajan. Vai miksi ne muuten saisivat niin paljon huomiota, ellen itse niitä tyrkyttänyt? Hauras teini-ikäisen mieli. En osannut olla ylpeä siitä, että minusta oli kasvamassa nainen. Ahdisti saada huomiota kun en sitä halunnut. Olisin mielummin kuullut olevani viisas tai positiivinen, kuin omistavani "vitun isot hinkit".

Muistan hyvin elävästi vielä yli kymmenenkin vuoden jälkeen erään tapahtuman. Olin juuri aloittanut yläasteen ja matkalla bussilla kotiin. Lähelläni bussissa istui isosiskoni luokkalainen poika. Poika huuteli jollekkin kaverilleen bussin toiseen päähän että hei, täällä on Marian pikkusisko ja sillä on tissit! Samalla käsillä elehtien minkä kokoiset ryntääni olivat.

Kun kasvoin, rintanikin kasvoivat. Tuntui kun jokaisella miehellä olisi baarissa ollut oikeus kommentoida rintavarustustani. Minulle ei aina tultu sanomaan baaritiskillä hei ja esittäytymään kohteliaasti. Sen sijaan minulle sanottiin kivat tissit, onko ne aidot ja jopa kysyttiin saako niitä koskettaa? Edes ihan vähän.  Aina ei todellakaan edes kysytty vaan parikin kertaa olen saanut löytää miehen käden tissiltäni. En muista edes miten monta kommenttia rinnoistani olen saanut. Miten julkeasti niitä on tuijotettu ja luultu minun tykkäävän siitä. Usko pois, nainen ei kiihotu jos tuijotat intensiivisesti hänen rintojaan samalla seksuaalisia eleitä tehden. Kuinka usein joku on jollain tavalla pitänyt sitä kunnianosoituksena, palkintona minulla että rintojani kehutaan ihan vaan vaikka ohi kävellessä.

En ole koskaan viihtynyt ison rintavarustukseni kanssa. En voi väittää, etteikö saamillani kommenteilla ja rutistuksilla olisi vaikutusta asiaan. Ne saivat ja saavat oloni kiusaantuneeksi ja vaivalloiseksi. Ne saivat minut tuntemaan häpeää ja epämukavuutta omaa kehoani kohtaan. Anteeksi että minulla on rinnat ja anteeksi että ne ovat niin tyrkyllä sinun mielestäsi että niitä pitää kommentoida. Onkohan kommentit ansaittu, koska itse pukeudun näin? Vaikka oikeasti ainut anteeksipyyntö pitäisi tulla kommentoijan suusta. Jos niin idiootti on että kommentit sieltä ulos päästää.

Ennen lapsia olin jo vakavasti harkinnut rintojen pienennystä, mutta kiitos laihtumisen ja imetyksen sain vihdoin pienemmät tissit. Sellaiset, jotka tuntuivat omilta ja joiden kanssa oli mukava olla. Pienemmät rinnat eivät ole poistaneet idiootteja maailmasta, mutta ovat saaneet oloni mukavammaksi. Tietämään, että kyse ei ole oikeasti siitä ettäkö isot rintani näkyisivät liikaa vaan siitä, että se ihminen on oikeasti vain idiootti. Tämän asian pitäisi olla itsestäänselvyys kaula-aukkoon tai kuppikokoon katsomatta, mutta kommentoijat ovat saaneet sen tuntumaan aivan joltain muulta. Jotenkin siltä, että kommentit olisivat oma vikani ja ne olisi vain kestettävä.

Seksuaalinen häirintä ei ole vain tekoja. Sanat voivat satuttaa ihan yhtä paljon. Kenelläkään ei ole oikeutta kommentoida toisen ulkonäköä, rintavarustusta, takapuolta tai mitään muutakaan. Se, että naisen rintavako hieman vilahtaa paidasta ei tarkoita ettäkö hän siitä asiasta kommentteja sinulta kaipaisi. Usko pois, ei todellakaan.

Mietin kauan että julkaisenko tätä postausta ollenkaan. Riittääkö minun kokemukseni ylittämään seksuaalisen häirinnän rajan? Ylittäähän se, mutta valitettavasti olen henkilökohtaisesti saanut kokea ja myös ystävieni kautta nähdä miten yleistä huutelu naisten vartaloista on. Siihen kai jollain tavalla turtuu, pitää sitä niin arkipäiväisenä että unohtaa miten ne sanat oikeasti satuttavat ja miten väärin se on vaikkei fyysisestä koskettelusta olisi edes kyse. Ja näin asia ei todellakaan saisi olla. Kukaan meistä ei saa vähätellä omia kokemuksiaan. Seksuaalinen häirintä ei ole vain tekoja, myös sanat ovat sitä.

Ongelma ei myöskään kohdistu pelkästään naisiin. Myös miehet kokevat seksuaalista häirintää. Se, että joku puristaa perseestä baaritiskillä tai tulee hinkaamaan itseään sinuun, ei ole vain naisten ongelma. Se ei ole miehille mikään kunnia-asia kun joku humalainen bubiruusu tunkeutuu pöytääsi ja alkaa hivuttamaan sormia reittä pitkin korvaasi kuiskutellen. Ei mikään kunnia-asia miehelle, vaan ihan yhtälailla seksuaalista häirintää. Sukupuoleen katsomatta. 

Imetykseen lisää tukea neuvolan kautta kiitos.

Tällä viikolla vietetään  imetysviikkoa. Sen kunniaksi ajattelin avata ajatuksiani imetyksestä. Tai oikeastaan enemmänkin siitä, kun siihen ei minun kokemukseni mukaan ole neuvolan ja synnytyssairaalan kautta tarjottu tarpeeksi tietoa ja neuvoja. Itse nyt kolmatta lasta odottavana voin sanoa tietäväni jo jotakin imettämisestä. Mutta oikeastaan se kaikki tieto on tullut minulle joko epäonnistumisien kautta ja niiden jälkeen itse netistä tietoa kaivamalla.

Kun neljä vuotta sitten synnytin esikoisen, ei minulla 20-vuotiaalla ollut mitään tietoa imetyksestä. Jotenkin naiivisti ajattelin imetyksen olevan helppoa; tissi vauvan suuhun ja hän syö. Thats it. En muista, että odotusaikana imetykseen olisi valmistauduttu neuvolassa mitenkään. Ehkä kysyttiin, millä mielellä imetykseen suhtaudun ja millainen imetystaival minulla on toiveissa. Kukaan ei esimerkiksi kertonut, miten kipeää imetys aluksi tekisi. Muistan elävästi, miten ikävältä imetys tuntui. Kysyin hoitajalta synnytyksen jälkeen näyttääkö tämä nyt oikealta? Niin kipeää imetys teki, että epäilin tekeväni sen jollain tavalla väärin. Hoitaja vilkaisi nopeasti vauvan imuotetta ja tiuskaisi ihan hyvältä näyttävän. Siinä oli kaikki tuki, jota minä uunituore äiti imetykseen sairaalasta sain.

Olen ehkä vähän katkera. Enhän toki voi olettaa, että joku kädestä pitäen minulle homman opettaisi tai löisi kirjan Imetystietoa tuoreelle äidille käteen. Tai oikeastaan, miksipä ei? Miksi imetykseen ei ole saatavilla enemmän tukea ja tietoa neuvolapalveluiden ja synnyslaitoksen kautta? Olen sitä mieltä, että yksi neuvolakäynti jo raskausaikana pitäisi pyhittää pelkälle imetykselle. En tarkoita mitään tyrkyttämistä, imetys on jokaisen oma valinta. Vaan ihan puhtaasti sellaista käyntiä, jossa kerrotaan mitä kaikkea ongelmia imetyksessä voi olla, millaisia ratkaisuja ja erilaisia paikkoja joista imetykseen voi saada tukea. Nimittäin neljä vuotta sitten en ollut kuullutkaan mistään imetysilloista, tukiäideistä, facebookryhmästä tai neuvontapuhelimesta.



Kuopuksen odotusaikana löysin Imetyksen tuki nimisen facebook ryhmän ja se oli kuin kultakaivos. Edelleenkään en saanut sen suurempaa tukea neuvolan kautta, kysyttiin taas samat kysymykset imetyksen suhteen ja miten edellisellä kerralla oli onnistuttu. Koska tällä kertaa toiveissa oli edes hitusen pidempi imetystaival, kaivoin netistä kaiken tiedon minkä voin. Jo viikkoja ennen vauvan syntymää luin Imetyksen tuki ryhmästä kaikki julkaisut ja imin itseeni tietoa imetyksestä. Vauva syntyi, imetys lähti hyvin käyntiin ja kaikki oli mukavaa. Ja tästä saan kiittää vain ja ainoastaan omaa tiedonjanoani ja haluani onnistua imetyksessä.

Imetys ei ole itsestäänselvyys ja siksi minun mielestäni neuvolan kautta olisi tärkeä painottaa juurikin niitä ongelma kohtia. Kertoa, että aluksi imetys voi sattua kovasti. Kertoa mitä tarkoittaa suihkutissit ja miten niitä voi hoitaa. Painottaa miten tärkeä on syödä riittävästi jotta maitoa tulee. Kertoa, että vaikka rintapumpulle ei maitoa heru, tissit eivät ole tyhjät. Se että vauva roikkuu rinnalla, ei tarkoita etteikö maitoa tulisi. Kertoa miten viisas vauva ja naisen rinnat oikeasti ovat. Maitoa tilataan ja tuotetaan tarpeen mukaan. Aika upeaa eikö? Jos minä olisin tiennyt nämä kaikki, olisin ehkä onnistunut esikoiseni imetyksessä edes vähän paremmin. Kun kohdallani kyse oli vain ja ainoastaan tiedon ja taidon puutteesta jota se 20-vuotias uunituore äiti ei osannut etsiä tai vaatia. Luovutin ja tartuin ihan liian helposti korvikepurkkiin. Eikä siinä, upeita lapsia silläkin kasvaa. Mutta kun itseäni tämä asia edelleen neljän vuoden jälkeen harmittaa.

Imetys on ihanaa ja minua oikeasti harmittaa etten ole koskaan vielä saanut lopettaa sitä omasta tahdostani. Toivon että nyt kolmannella kerralla saan oikeasti kokea sen, miltä rinnalta vieroitus tuntuu. Tahtoa ainakin onnistumiseen löytyy, ja sitä se imetys myös paljon vaatii. Se on nimittäin niin paljon kaikkea muutakin kuin sitä ihanaa ja rauhallista tuhinaa tissillä.