Tänään nautin niistä pienistä arjen iloista.

Tänään oli ihana herätä aamulla pirteämpänä kuin aikoihin. Viimeiset kolme yötä ovat olleet kuin sadusta; Ilona herää ensimmäisen kerran syömään 6-7 tunnin päästä nukahtamisesta!

Tänään ulkona on upean aurinkoinen ilma. Paljon pakkasta ja kamala tuuli, mutta nautitaan auringosta ikkunan läpi!

Tänään kävin lasten kirppiksellä etsimässä Ilonalle seuraavaa vaatekokoa. En löytänyt ainuttakaan, mutta sattumalta löysin itselleni kauan himoitsemani mustan haalarin. Olen jo kauan ollut aikeissa tilata netistä sellaisen, mutta ihan sattumalta löysin sen nyt kahdeksalla eurolla! Huippua! Joskus laiskuudesta ja saamattomuudesta - sekä pihiydestä - on hyötyä.

Tänään nautin kun sain rauhassa käydä ruokakaupassa. Ilona nukkui koko kauppareissun ja täytyy täälläkin - kuten jo Instagramissa tein - hehkuttaa Lidlin ostoskärryjä! Niissä on erillinen "tasanne" turvakaukalolle. Ei haittaa yhtään vaikka vähän joutuu kuikuilemaan kaukalon takaa, niin kätevä!

Tänään ostin kaupasta kukkasia, vaikka tiedän että hellässä huomassani ne eivät pysy montaa päivää hengissä. Olen päättänyt pihiydestäni huolimatta panostaa kodin viihtyvyyteen tämän äitiysloman aikana! Ja tuovathan ne kukat keittiöön heti sellaista kevään tuntua.

Tänään automatkalla radiosta soi Tik Takin kyyneleet biisi. Fiilistelin biisiä ja hoilasin sitä kurkkusuorana! Tai niin kurkkusuorana kuin kannatti, nukkuihan takapenkillä yksi matkustaja kaukalossaan. Se on muuten jännä, miten vanhojen laulujen sanat jäävät mieleen niin, että vielä vuosienkin jälkeen ne muistaa kuin vettä vaan. Ei tuntunut ruotsi tai saksa uppoavan pääkoppaan yhtään niin helposti peruskoulussa...

Tänään aion vielä mennä päiväsaunaan, kun lapset heräävät päiväunilta. Sitä ennen herkuttelemme eilisellä pannukakulla, jäätelöllä ja mansikkahillolla.

Tänään taas tajusin miten hyvin minulla ja meillä asiat ovat.

Tänään ja muutenkin lähiakoina elämä on ollut aika ihanaa. Arkista, mutta niin onnellista.

On niin helppoo olla onnellinen. Ja tyytyy siihen mitä on. Näin lauletaan eräässä laulussa ja tiedättekö, tällä hetkellä minusta tuntuu juuri siltä. Olen saanut lähiaikoina niin paljon. On tapahtunut suuria muutoksia uuden kodin ja vauvan myötä. Nyt on aika nauttia kaikesta siitä mitä minä olen saanut. Jollain tavalla tyytyä tähän hetkeen, vaikka sanaan tyytyminen usein liitetään jotain negatiivista. Mutta ehkä siinä laulussakin haetaan sellaista fiilistä tuon tyytymis sanan kautta, että on osattava nauttia siitä hetkestä ja siitä mitä on jo saanut. Haaveilu on ihanaa, mutta joskus on hyvä lopettaa se hetkeksi, jotta osaa nähdä sen kaiken mitä on jo saanut.

Kyllä me äidit olemme jonkin sortin masokisteja.

Edellispäivänä kaupan karkkihyllyllä tajusin, että kyllä meidän äitien on oltava jonkin sortin masokisteja.

Raskaus. Odotus on täynnä erilaisia vaivoja aina ummetuksesta oksentamiseen ja silti me vain kerta toisensa jälkeen siihen lähdemme.

Synnytys. Ei todellakaan tunnu kivalta, oli sitten sektio tai alatiesynnytys. Olo ei ole kovin imarteleva silloin h hetkellä eikä kyllä päiviä tai jopa viikkoja sen jälkeenkään. Ja minäkin olen sen kolme kertaa silti tehnyt.

Vauvavuosi. Hiukset likasina omiin silmäpusseihin kompastellen. Silti niin ihanaa ja aina vain se vauvakuume palaa.

Kotityöt triplaantuu jokaisen lapsen kohdalla. Pyykkivuori kasvaa kukkulasta Everestiksi ja silti vain niitä lapsia tahtoo lisää, vaikkei nytkään aika riitä kaikkeen mitä pitäisi ehtiä tekemään.

Kyllä tällä kertaa kauppareissu menee kivasti, lähdetään vaan koko perhe! No ei mene. Tälläkään kertaa...Silti vain se jokin saa meidät aina yrittämään uudelleen jotain yhteistä tekemistä.

Ihana loma-aika! Koko perhe kotona kun työpaikat ja päiväkodit on kiinni. Ihanaa yhteistä perheaikaa! Lue: sisarustappeluita ja äiti tylsää lauseita neljä viikkoa putkeen. 

Ja miksi sain tämän oivalluksen karkkihyllyllä? Katsokaas kun ne pääsiäismunat ovat tulleet taas kauppoihin. Ne pääsiäismunat, joissa on sitä tosi "kivaa ja tarpeellista" muovikrääsää sisällä. Se pieni pirullinen muovikrääsä, joka ei kuulu mihinkään leikkiin ja vain pyörii lattioilla sekä lelulaatikoiden pohjilla. Sillä ei leikitä, mutta ei sitä poiskaan saa heittää. Ja jokainen kerta minä valitsen lapsilleni ne suklaamunat, joiden sisällä on sitä krääsää. Vaikka tiedän, että tulen satavarmasti astumaan todella kipeästi sen krääsän päälle. Ja kuuntelemaan sitä tappelua, kun sisko saikin parempaa krääsää. Silti vain joka kerta ostan sen krääsämunan, vaikka vaihtoehtoina olisi myös sellaisia suklaamunia jotka katoavat sisälmyksineen päivineen lapsen mahalaukkuun.

Ja tiedättekö mikä saa meidät äidit ja vanhemmat kerta toisensa jälkeen uhraamaan oman mielenterveytemme, hermomme, kroppamme ja kukkaromme lasten tähden? Se on se oman lapsen ilo. Oli se sitten hermoja raastavan kauppareissun automatka lastenlauluineen tai sekunnin ilo yllätysmunaa avatessa ennen kuin lelu heitetään nurkaan ja jatketaan leikkejä niillä nukeilla ja legoilla. Jo se sekunnin ilo riittää unohtamaan sen kaiken murheen, tuskan ja rankkuuden joka vääjäämättä tulee lapsiperheen arkeen jossain muodossa. Oli se muoto sitten muovikrääsä tai kolmannen asteen repeytymät synnytyksessä.

Oman lapsen ilo. Maailman tehokkain tapaa unohtaa sanan ehkäisy merkitys. 

Täydellinen ikäero lapsilla. Onko sellaista?

Istuimme eilen isosiskojen kanssa lastenhuoneen lattialla vauvan ottaessa päiväunia. Rakensimme dubloista eläintarhan, sitten Frozen linnan. Tai oikeastaan tytöt rakensivat, minä olin lähinnä henkisenä tukena, kun nuo kaksi suunnittelivat yhdessä valtaistuimia ja uima-altaita. Mietin miten mahtavan helppoa meidän arki tällä hetkellä on. Vauva on yllättävän helppo ja tyytyväinen tapaus - kunhan saa olla paljon sylissä - ja isommat tytöt viihtyvät hyvin leikeissään suurimman osan päivästä. Jopa niin hyvin, että välillä haikailen heidän seuransa perään. Vaikka pieni ikäero lapsilla voi tuntua - ja kyllä tuntui - rankalta ensimmäisten vuosien aikana, niin nyt meidän tytöt ovat sen ikäisiä, että se ikäero tuottaa hedelmää.

Ensimmäisen ja toisen lapsemme ikäero on vuoden ja yhdeksän kuukautta. Toisen ja kolmannen lapsemme ikäero on päivälleen kaksi ja puoli vuotta. Ensimmäisen ja kolmannen lapsemme ikäero on neljä vuotta ja kaksi kuukautta. Pienellä ikäerolla kaikki, mutta millainen ikäero lapsille olisi paras?

Minä en usko, että on olemassa sitä oikeaa ikäeroa. Kaikissa on puolensa, niin hyvät kuin ne vähän huonommatkin. Nyt kun kaksi vanhinta lastamme ovat kasvaneet omatoimisiksi lapsiksi, kantaa tuo pieni ikäero heidän kanssa hedelmää. He osaavat todella upeasti leikkiä keskenään ja viihtyvät toistensa seurassa paremmin kuin hyvin. Niitä pakollisia sisarustappeluita lukuunottamatta, tietenkin. Mutta ne eivät taida olla ikäsidonnaisia, ne tappelut sisarusten kesken. Siskoa kaivataan ensimmäisenä aamulla ja viimeisenä illalla. Mutta pakko myöntää, että keskimmäisen vauva-aika oli aika raskas, kun esikoinenkin oli vielä niin kovin pieni. Kaksi vaippapeppua yöherätyksineen oli rankka yhdistelmä. Ja toisaalta, kun isompaa lasta ei ollut viihdyttämässä isosisarus oli äidin rooli leikittää ja viihdyttää enemmän mitä nyt, kun kolmas lapsemme syntyi.

Nyt kun kolmas lapsemme syntyi ja arki lähti pyörimään, en ihmettele että jotkut sanovat sen kolmen vuoden ikäeron olevan paras. Se ei ole liian iso, etteikö lapsista olisi seuraa toisilleen, mutta on tämä nyt niin helppoa ja vaivatonta tällä kertaa. Kaksi ja puoli vuotias on jo niin omatoiminen, ettei talossa oikeasti ole kuin yksi vauva. Yksi vaippapeppu ja yksi yöheräilijä, vaikka kyllä kolmen alle kouluikäisen lapsen perheessä niitä huonoja öitä on ihan jokaisella lapsella joskus. Kun minä imetän tai hoidan vauvaa, tytöt leikkivät keskenään. He viihtyvät niin hyvin keskenään, että välillä tunnen haikeutta asiasta. Kun on tottunut siihen, että koko ajan minua tarvitaan niin menee hetki tottua tähän lasten "itsenäistymiseen". Ehkä siksi haikailen niin kovin vielä yhden vauvan perään, kun tiedän kolmannenkin lapsemme kasvavan taaperoksi ihan hujauksessa. Ei mene kauaa, kun tyttötriomme leikkii keskenään lastenhuoneesa ja minä pyörittelen peukaloita sohvalla ja mietin että mitäs nyt, kun sitä omaa aikaa onkin vähän enemmän. Haikea vaikkakin samalla aika upea ajatus.

Mietin myös joskus millaista arki olisi jos kolmas olisikin ollut iltatähti? Tai jos vielä joskus meille tulisikin se neljäs lapsi. Sitten vuosien päästä. Tuntuisiko vauva-aika suuren ikäeron vuoksi taas samalta mitä esikoisen kanssa, kun oli vain se yksi vauva? Olisiko arki helppoa kun isommat lapset olisivat niin isoja?

Onko siis täydellistä ikäeroa olemassa? En usko. Jokaisella asialla on puolensa ja tuskansa. Ja toisaalta on aika turha miettiä sitä oikeaa ikäeroa, niitä lapsia ei niin vain tehdä ja suunnitella. Voi käydä niin ettei lasta kuulu. Tai voi käydä niin että lapsi tuleekin heti tai yllättäen. Me halusimme kaikki kolme lasta pienellä ikäerolla ja olen niin kiitollinen kun toiveemme kävi toteen. Vaikka välillä arki on rankkaa ja vauhdikasta, uskon että lopussa kiitos seisoo. Kuten on jo huomattu, pieni ikäero on aivan mahtava tyttöjen välisissä leikeissä! Jotenkin siis uskon, että tälläinen ikäjakauma on aika täydellinen meidän perheelle. Ei liian iso, muttei ihan liian pienikään.

Kohta meidän talossa on kolme uhmaikäistä samaan aikaan. Sitten kolme murkkuikäistä. Voi olla siis että joskus on eri ääni kellossa, mutta nyt nautitaan kun vielä voidaan!

Vauvantahtinen pulloruokinta imetyksen rinnalla.

Yhteistyö Lansinoh.

Imetys, tuo vauvavuoden ihanin asia. Se on kuitenkin samalla myös minulle se ahdistavin asia. Kahden epäonnistuneen imetystaipaleen jälkeen olen tehnyt itselleni aika suuret paineet ja odotukset onnistua nyt kolmannella kerralla imetyksessä. Haluaisin täysimettää ensimmäiset puoli vuotta ja toivoisin että imetys jatkuisi ainakin sinne vuoden ikään asti. Mutta imetyksessä on myös se huono asia, että se sitoo äidin vauvaan kiinni. Ja minä olen äiti joka tarvitsee myös sitä omaa aikaa, joten meillä tuttipullo on vauvan ruokinnassa myös tärkeässä roolissa. Vaikka kieltämättä pelotti siihen tarttua, kun kaksi edellistä imetystä on epäonnistunut juurikin tuttipullon takia.

Molemmilla edellisillä kerroilla tuttipullo ja lisämaito ovat tulleet jossain kohtaa kuvioihin ja vauvat ovat rakastuneet pulloon. He ovat tajunneet, että tuttipullosta saa vaivattomammin maidon kuin rinnasta, ja näin ollen ovat alkaneet hylkiä rintaa. Taistelusta huolimatta imetys on päättynyt sitten lopulta kokonaan. Olen ahminut tietoa imetyksestä ja vauvan eri kasvuvaiheista koko kolmannen raskauteni ajan. Ajattelin valmistautua tulevaan imetykseen hyvin, jotta se tällä kertaa onnistuisi niin pitkään kuin minä ja vauva sitä haluamme. Mutta koska tiesin myös tuttipullon kuuluvan kuvioihin, aloin etsimään tietoa myös pulloruokinnasta. Oikeanlaiseen pulloruokintaan nimittäin kannattaa kiinnittää huomiota, jos toiveena on onnistua myös imetyksessä ja estää ns. pullorakkautta ja nännihämmennystä. Kahdella edellisellä lapsellamme olen jotakuinkin tyrkännyt täyden tuttipullon suuhun ja se on ollut siinä. Kun niin juuri ei kannata tehdä jos miettii asiaa imetyksen kannalta.



Vauvantahtinen pulloruokinta, asia josta kuulin ensimmäistä kertaa vasta nyt kolmannen odotuksen aikana. Vauvantahtisen pulloruokinnan ideana on jäljitellä pulloruokinnalla imetystä mahdollisimman paljon. Mitä sitten voi tehdä, jotta se jäljittelisi imetystä ja tukisi sitä mahdollisimman paljon?

Tärkeää on valita tuttipulloon mahdollisimman hyvä pullotutti. Hyvä pullotutti muistuttaa mahdollisimman paljon rinnanpäätä: on pehmeä, suora ja virtaukseltaan mahdollisimman pieni. Meillä on käytössä Lansinohin Natural wave tuttipullot, joissa on pienivirtauksinen tutti. Vauva saa itse säädellä suuhun tulevan maidon määrää kun maitoa ei vain solkenaan valu suuhun. Aivan kuten imettäessäkin. Natural wave tuttiosa on pehmeää silikonia ja myös mutoiltu niin, että se edistää aaltomaista kielenliikettä joka tukee kielen, suun ja kasvojen lihaksiston kehitystä. Tuttiosan muotoilu rohkaisee vauvaa käyttämään samaa luonnollista imutekniikkaa kuin rinnalla, jotta siirtyminen rinnan ja pullon välillä olisi mahdollisimman luontevaa. Tämä tieto helpotti minun stressiäni, kun pelkään "pullorakkautta" ehkä vähän liikaakin. Minä pidän näistä tuttipulloista myös niiden muotoilun ansiosta; ison suuaukon omaavat tuttipullot on helppo pestä ihan tavallisella tiskiharjalla.





Kaikkein tärkein asia on kuitenkin vauvantahtisuus. Vauvan täytyy antaa itse hamuilla tuttipullon pää suuhunsa, aivan kuten hän hamuilee rintaakin. Vauvan voi hetken aikaa antaa "heruttaa" maitoa tuttipullosta samalla tavalla kuin hän joutuu heruttamaan maitoa rinnasta. Eli vauvan voi antaa imeä hetken tyhjää tuttiosaa ennen kuin kallistaa tuttipulloa niin, että tuttiosa täyttyy maidolla. Vauva pitää rinnalla taukoja imemisestä, ja näitä on hyvä olla myös pulloruokinnassa. Tämän vuoksi hidasvirtauksinen tuttiosa on tärkeä; ettei maito virtaa koko ajan vauvan suuhun, jotta nämä tauot ovat mahdollisia. Tuttipulloa voi myös hitusen vetää ulos vauvan suusta, kun huomaa hänen pitävän taukoa ja antaa hänen hamuilla se takaisin suuhunsa kun hän on valmis jatkamaan ruokailua. Maitoa ei myöskään kannata antaa paljon kerralla. Vauva voi syödä tuttipullon tyhjäksi vaikka ei olisi nälkä, jos ei käytä tahdistettua pulloruokintaa. Näin ollen hänen vatsalaukkunsa venyy ja maitoa tarvitsee aina vain enemmän ja enemmän. Esimerkiksi meidän kahdella isommalla tytölllä oli vauvavuotena korvikemäärät aikamoisia, kun en ollut kuullutkaan tästä mahalaukun venymisestä ja annoin maitoa aina niin paljon kuin he vain söivät. Vauvan kylläisyyden voi tarkistaa niin, että ottaa pullon pois suusta. Jos vauva hamuilee pulloa takaisin suuhunsa, on hän vielä nälkäinen.

Syöttäminen pullosta on myös hyvä tapahtua sylissä, aivan kuten imetyskin. Pakko kyllä myöntää, että meidän vauva sai ensimmäiset pullomaitonsa sitteristä. Kun aloitimme tutustumaan pulloon, niin sylissä ollessaan pullo ei kelvannut koska hän yhdisti siinä tapahtuvan ruokailun rintaan. Pikkuhiljaa sitteriruokinnan avulla tuttipullo hyväksyttiin ja nykyään se kelpaa sylistäkin. Mikä on ihanaa, koska näin ollen saamme pulloilu hetkiin myös sen läheisyyden ja ihokontaktin joka tulee automaattisesti imettäessä. Pienelle vauvalle kun se ruokailu on paljon muutakin kuin pelkkää ravintoa.



Yksi asia joka minua mietitytti oli myös se, että mitä sieltä tuttipullon sisältä löytyy. Rintamaitoa vai äidinmaidonkorviketta? Rintamaitoa jos minä saisin päättää, onhan se sitä parasta ravintoa vauvalle. Mutta sen ulos saaminen rinnasta ei aina olekkaan niin helppoa. Mitä voi siis tehdä, jos ei meinaa saada rintamaitoa pumpattua ulos rinnasta jotta sitä voisi tarjota vauvalle myös pullosta? Minulta heruu maitoa todella huonosti muualle kuin vauvan suuhun. Sen takia mietin pitkään, uskallanko lähteä tähän yhteistyöhön mukaan johon liittyy rintapumppu. Ja täytyy sanoa että onneksi lähdin! Nimittäin tämä Lansinohin pumppu sisältää herutustoiminnon joka heruttaa maitoa rinnasta pari minuuttia ennen kuin itse pumppaus käynnistyy. Välillä toki tuntuu ettei maitoa saa ulos sitten millään. Silloin käynnistän herumisen käsilypsyllä tai imetän muutaman kerran samasta rinnasta, jotta toinen rinta täyttyy enemmän ja näin ollen heruu pumpulle paremmin. Olen myös oppinut, että paras pumppaushetki on heti aamulla, kun yön jäljiltä rinnat ovat aika täynnä. Herumaan saa hyvin myös silloin, kun vauva syö toisesta rinnasta samanaikaisesti kun pumppaan toisesta. Ja heti imetyksen jälkeen pumpulle heruminen on myös helppoa.

Yleensä pakastan pumpatut rintamaidot tulevaisuutta varten, koska lähiaikoina ei ole tarkoitus olla vauvasta erossa kauppareissua kauempaa. Sähkökäyttöinen pumppu on myös siitä kätevä, että pumppu hoitaa hommat ja minä saan roikku esimerkiski facebookissa sen ajan, hah.



No miten meidän pulloilun ja imetyksen yhdistäminen on onnistunut? Hyvin! Imetys ei ole ottanut yhtään kolausta vaikka pulloilemme joka päivä! Uskon että oikeanlaisella tuttipullolla ja vauvantahtisella pulloruokinnalla on suuri osuus tähän asiaan. Annan päivittäin tilkan maitoa pullosta ennen imetystä, jotta taito ei pääse ruostumaan. Ja joka kerta rinta kelpaa ihan mahtavasti pullottelun jälkeen! Vielä hetkeen emme ole erossa toisistamme, mutta pakkasesta löytyy jo iso määrä rintamaitoa jota isi voi sitten sulattaa ja antaa pullosta, kun sen aika on. Ihanaa, kun perheen toinenkin aikuinen pääsee osallistumaan vauvan ruokkimiseen!

Minulla oli kauhea stressi pulloruokinnasta, koska en halunnut sen häiritsevän imetystä mutta nyt se sujuu jo niin hyvin etten stressaa enää. Rinnanhylkimistä ei ole tapahtunut yhtään pullon tultua kuvioihin. Ja kiitos hyvän rintapumpun sekä oikean pumppausajankohdan löytymisen, minä voin hyvillä mielin antaa sitä pulloa kun sen pullon sisältö on sitä tuttua ja turvallista, maailman parasta ravintoa vauvalleni. Imetys on ihanaa, mutta on myös ihanaa välillä saada sitä omaa aikaa ja unta.

Tekstiä muokattu selkeyttämään sanomaa.

Ehdottomasti tarvitsen neljännen vauvan.

En minä kai ole tosissani. Ehkä. Mutta hei, katsokaan nyt tätä söpöliiniä! Viimeisen vauvan syndrooma, se puskee kyllä ihan täysillä nyt päälle.

Me ollaan pelottavan usein heitetty vitsiä neljännestä lapsesta. Toisaalta on helpotus, ettei neljäs lapsi olisi maailman loppu. Muistan miten Matildan synnytyksen jälkeen minulla oli kauan päällä sellainen vauva-ahdistus. Johtunee ehkä siitä, että silloin olin aika babybluesin pauloissa. Mutta ahdisti jo ajatus siitä, jos tulisin vielä raskaaksi ja joutuisin viettämään taas yhden unettoman vauvavuoden. Pelkäsin joka kuukausi, että jos kierukka lähtisi irti. En olisi valmis aborttiin, mutten myöskään olisi ehkä osannut iloita raskaudesta. Ainakaan ihan heti.

Kuten ehkä voi arvata, se ahdistus meni ohi kun tässä taas ollaan vauvavuotta viettämässä. Nyt minua ei ahdista ajatus uudesta lapsesta. Olenkin sanonut, että neljännen lapsen voisin ottaa vaikka heti mutta raskaana en kyllä jaksaisi taas yhdeksää kuukautta olla. Tästä orastavasta neljännen lapsen kaipuusta syytän aika helppoa Ilonaa. Tinokin totesi, että voisi hän vähän haastavampi olla jottei heti iske vauvakuume. Toisaalta iski se Matildankin rankan vauvavuoden jälkeen, että se haastavuus ei ole kyllä  kovin pitkälle kantava ehkäisymuoto. Ja eiköhän tähän helppoon vauvaan saada muutosta heti ensi viikolla, kun on ensimmäisen rotarokotteen vuoro.



En minä oikeasti tarvitse neljättä lasta. Olen niin onnellinen, kun tämä kolmas ja viimeinen lapsi on nyt turvallisesti tässä sylissä. Neljännen lapsen sijaan minä tarvitsen kuparikierukan (jonka ensi viikolla onneksi saan..) ja viisaan miehen, joka ei ihan heti lähde päähänpistoihini mukaan. Muuten meillä saattaisi joka toinen päivä olla neljäs lapsi toiveissa ja joka toinen päivä (=hivenen rankka yö takana)  aikuisten matka varattuna maapallon toiselle puolelle. Toinen minulla jo on (vaikkei hormonihuuruissa siltä aina tunnu) ja toisen saan ensi viikolla. Asiat on siis todella mainiosti.

Ja sitten siihen suurimpaan ongelmaan, mitä ihmettä minä sitten käytän syynä kaikille sille kummalliselle käytökselle? En voi koska, raskaus. Ei pysty, koska raskaus. Ja sitten raskaus sana vaihtuu vain vauvaan. Tai väsymykseen, en se minä ollut vaan väsymys. No onhan minulla sitten seuraavat parikymmentä vuotta tekosyynä ne menkat. Toisaalta ne ei tule kuin kerran kuussa ja vain viikon ajan...Pakko kai siis opetella ottamaan vastuu omista jutuistaan, hah.

Ja pakko myöntää, että vauvakuplasta huolimatta on ihanaa kun ne lapset kasvavat omatoimisiksi ja isoiksi. Elviralla oli tänään ensimmäistä kertaa kaveri leikkitreffeillä ja en tiedä kumpi meistä oli enemmän innoissan. Minun iso esikoiseni. Mutta toisaalta leikkitreffit herätti ajatuksen että neljäkin tässä menisi...

Okei, nyt lopetan tämän jossittelun ja jahkailun. Kolme on aivan hyvä nyt ja luultavasti aina. Mutta ihan varmuuden vuoksi tulen purnaamaan tänne heti, kun arki kolmen kanssa ottaa voimille. Ihan vain varmuuden vuoksi, etten unohda ettei arki aina ole niin helppoa ja ihanaa miltä se tällä hetkellä tässä vauvakuplassa tuntuu.

Sovitaanko siis universumi niin, että ei neljättä lasta mutta hivenen hitaampi käyntitahti tuolle kellolle?

#vainisijutut

Kun äiti haluaa uuden imurin, ottaa hän screen shotin elektroniikkaliikkeen nettisivuilta ja pistää tämän isille whats appin välityksellä. Korostaen vielä, että juuri tämä ei mitään muuta.

Kun isi tulee kauppareissulta kotiin, löytyy auton takakontista 55 tuuman televisio. Katsokaas kun juuri se the imuri oli kaupasta loppu...Ehkä  meidän perheessä elektroniikkaliike on miehille sama kuin naisille Ikea; sieltä ei pääse koskaan tyhjin käsin kotiin.

Toisaalta, ei ihan verrattavissa nämä hinnat meidän ostoksilla. Minä pääsin tänään Ikeasta ulos 14 euron kuitilla, luulen että televisiosta sai pulittaa ihan hitusen enemmän.

Ja sain minä kyllä sen imurinkin sitten tänään. Että en minä ihan ilman uutta leikkikalua jäänyt. Vaikka kyllä pakko myöntää, että meidän perheessä isi on se joka useimmiten imuroi. Minä vihaan imurointia. Tai ainakin vihasin, katsotaan jos se nyt maistuisi vähän paremmin uuden imurin kanssa.

 

Niitä ihan tavallisia ja arkisia kuulumisia.

Arki, tuo niin ihana ja kiireinen sana. Kolmen lapsen kanssa arki sujuu todella hyvin, yllättävän hyvin. Mutta pakko myöntää, että liikaa aikaa vuorokaudessa ei kyllä ole. Ja minä kyllä nautin siitä! On ihana, kun ei niin tarvitse suunnitella menoja sen enempää, kun jo se pelkkä arkikin tuo niin paljon päiviin sisältöä ettei tylsää hetkeä ehdi tulemaan.

Minun teki mieli tulla kirjoittelemaan niitä ihan tavallisia ja arkisia kuulumisia pitkästä aikaa mutten oikeastaan tiedä mitä kirjottaisin. Meidän arki on täynnä touhua, mutta tavallaan ei taas tapahdu mitään sen ihmeellisempää. Tällä viikolla isommat tytöt ovat käyneet keijujumpassa sekä puistokerhossa. Vauvan (eli Ilonan, koskakohan nimi iskostuu kunnolla päähäni ja vauva nimitys jää unholaan?) kanssa olimme neuvolassa jossa painonnousu oli ihanne käyrästä himpun verran vajaa. Neuvolalääkärissä kaikki oli hyvin ja pirtsakka ja höpöttelevä tyttö sai kehuja kehityksestään. Painostakaan ei tarvitse olla todellakaan huolissaan, maitoa tulee ja tyttö on tyytyväinen.



No entä minä? Kokkasin tällä viikolla ensimmäistä kertaa kalakastiketta siitä pahvinmakuisesta pakastekalasta. Sekä ensimmäistä kertaa tein muuten myös tomaattikastiketta pastan kanssa. Raadin mielestä kalakastike ei jatkoon, mutta "ketsuppikastike" kuten tuomarit sitä nimittivät upposi kuin häkä. Olen myös ehtinyt hyvin harjaamaan hiukseni ja jopa meikannut pari kertaa. Taistelen huonolla menestyksellä herkkuhimoa vastaan ja olen neljässä viikossa ehtinyt katsomaan Syke sarjan kaikki tuotantokaudet. Tietokoneella en ehdi tekemään töitä niin paljon kuin haluaisin, mutta kyllä tämä arki tästä pikku hiljaa rauhoittuu. Nyt Ilona on jo kolmena iltana nukahtanut yöunille ilman sylissä kanniskelua. On riittänyt kun ole makoillut hänen vieressään! Joten ehkä pikkuhiljaa iltaisin ehdin tekemään muutakuin kuin kävelemään ympyrää olohuoneessa samalla tv sarjoja vilkuillen.



Tino kokosi yhden Ikean peilikaapiston. Minä söin päivälliseksi Pipsa Possua jonka tytöt olivat minulle valmistaneet ja löysin jäätelöpaketin jääkaapista pakastimen sijaan. Nauroin siskoni kanssa vedet silmissä meidän yhteisiä typeriä asoita. Metsästin kotidopplerilla kerrankin jonkun muun kuin oman vauvani sykkeitä. Pumppasin innolla maitoa pakkaseen huhtikuuta varten, jolloin täytän 25 vuotta ja menemme Antti Tuiskun keikalle. Aloitimme Ilonan kanssa pulloharjoitukset edellä mainittua keikkaa silmällä pitäen, mutta myös siksi että voin vaikka joskus viedä isommat tytöt uimaan. Näitä asioita olen tällä viikolla tehnyt. Arkisia, ihania asioita. Niin tavallisa ja tylsiä mutta samalla niin rakkaita.

Sen lisäksi olen pessyt miljoona koneellista pyykkiä ja juonut saman määrän kahvia. Tai siltä se ainakin tuntuu. Tajusin ettei helmikuuta ole jäljellä enää kovinkaan montaa päivää ja jokainen aamu on hivenen valoisampi mitä edellinen. Ihanaa, pian kevät on täällä. Mutta vielä ihanampaa on elää tätä elämää juuri nyt. Vaikka vähän silmäpussit ja takut tukassa jo näkyvätkin.

P.s Kannattaa ottaa seurantaan minun Instagram tili jos arkiset kuulumiset kiinnostaa enemmänkin. Sinne päivittyy enemmän tälläisiä pieniä arjen hippusia meidän elämästä. Vaikka olen kyllä päättänyt niitä lisätä myös taas tänne blogin puolelle. Tälläisestä arkisesta höpötyksestä kun tämä koko juttu on lähtenyt vuosia sitten liikkeelle.

Keppihevostelua !

Luimme eräänä päivänä tyttöjen kanssa kirjaa, jossa kirjan päähenkilöllä oli keppihevonen. Kirjan loputtua tytöt kysyivät; äiti voidaanko mekin tehdä tuollainen keppihevonen? Ja totta kai minä lupasin, vaikken mikään käsityöihminen olekkaan. Koska tiesin, että sen homman osaisin ainakin jollain tavalla. Olihan niitä keppihevosia tullut askarreltu lapsena monen monta.

Keppihevosta väsäessäni muistelin omaa lapsuuttani ja sitä, miten kirmasimme pitkin lähimetsiä keppihevosten kanssa. Isän sukkalaatikko oli kovilla, kun aina vain piti saada tehdä uusi ja erilainen. Rakensimme erilaisia esteratoja ja hevostalleja pihalle. Muistan hyvin keppihevosleikit ja mietin koska leikkiminen mahtoi sitten lopahtaa? Nykyään lapsuus tuntuu kestävän aina vain lyhyemmän ajan, itse muistan aika varmasti lopettaneeni leikkimisen siinä ylästeen nurkilla.

Keppihevonen syntyi vanhasta sukasta, tyynyn vanusta, langoista, rikkinäisen neuleen napeista sekä rikkinäisestä lasten Frozen käsilaukusta. Tytöt saivat itse valita värit hyvin suppeasta lanka- & sukkakokoelmastani. Aika pinkkihän siitä hevosesta tuli, kuten etukäteen jo arvasin ja tiesin laatikoiden sisältävän välineet ilman kauppareissua. Tai itseasiassa kyllä lupasin että etsimme vielä timanttisilmät kaupan nappivalikoimasta...

Pistin tietenkin Instagramiin kuvan pikateoksestani. Huomasin jonkun keppihevostilin alkavan seuraamaan minua siellä ja tajusinkin että ainiin, keppihevostelu on tällä hetkellä pinnalla! Rupesin mielenkiinnosta koluamaan instagram-tilin sekä nettisivujen sisältöä ja huomasin että ei, ei ne keppihevoset ole samanlaisia mitä lapsuudessani. Silloin oli sukka ja vanha sählymaila, nyt näyttää olevan ihan hevosen näköinen tekonahasta väänneetty upea käsityö, jossa komeilee aika upean näköinen hintalappukin. Noin niin kuin verrattaen tähän minun lähes ilmaiseen kierrätysponiini.

Aluksi mietin että jos tyttöni joskus innostuvat keppihevostelusta, he saavat tyytä näihin sukkaviritelmiin. Mutta aika pian tulin toisiin tuloksiin. Meinasin itseasiassa siinä lapuusmuistojeni huumassa tilata itselleni sellaisen reilu sadan euron keppihevosen. Ihan vain siksi, että se on oikeastaan todella upea ja hieno harrastus ja haluaisin tukea sitä. Ja tukeakseni kotimaista käsityötä. Nimittäin jos oikein ymmärsin, joku väänsi ihan omin käsin niitä upeita keppihevosia.

Miettikää, miten upea tapa saada lapset sekä nuoret liikkumaan. Innostumaan liikunnasta ja jostain muusta, kuin älylaitteista. Toivon, että keppihevostelu ja sen kaltaiset innostukset kestäsivät lapsilla sekä nuorilla pitkään. Se antaa toivoa, ettei se lapsuus olisikaan tänä päivänä sittenkään ehkä niin lyhyt tai aina vain lyhenemässä.

Mitähän sanoisivat naapurit, jos minä perjantain kunniaksi karauttaisin pikku lenkin pinkillä ponillamme? Ihan vain verestääkseni muistoja. Ehken kuitenkaan, siinä saattaisi murtua jalka jos toinenkin. Ja saada hullun leiman otsaan. Olen aivan liian tuore tulokas vielä tässä naapurustossa sen halutakseni, vaikka ehkä vähän kaheli olenkin. Riittäkööt tämä virtuaalinen perjantaifiilistely keppihevosten parissa!

Onko joku muu leikkinyt/tehnyt keppihevosia omassa lapsuudessaan? Minä olen vuosimallia 1993 ja leikimme paljon keppihevosilla kavereideni kanssa. Tosin ei se tainnut silloin olla mikään the juttu, enemmänkin meidän hevoshullujen juttu. 

P.s Sivuston uudistuksen myötä kommentinnissa on ilmeisesti ollut lähiaikoina jotain häikkää. Jos huomaat ettei kommenttisi ole päässyt läpi niin se ei todellakaan ole tahallinen. Yhtäkään kommenttia en ole jättänyt julkaisematta, niitä on vain tainnut kadota jonnekkin koodien ja netin syövereihin. Toivotaan että nämä asiat ovat jo korjaantuneet tai korjaantuvat pian! Jos muutenkin huomaatte että jotain puuttuu tai jokin ei toimi niin laittakaa viestiä, joko kommenteissa tai ihan sähköpostilla. Laitan ne sitten eteenpäin! :)

Sisaruspeffailu, monilapsisen perheen piina.

Lapset pienellä ikäerolla, miten idyllisen mielikuvan siitä voi saada. Mutta todellisuus on aivan toista. Ensin saat valvoa kahden tai kolmen pienen lapsen kanssa ensimmäiset vuodet ja kun vihdoin se ikäero alkaa tuottamaan hedelmää lasten yhteisten leikkihetkien muodossa, alkaa sisaruspeffailu. Tuttavallisemmin perseily, mutta käytetään me nyt vähän kauniimpaa muotoa.

Mutta mitä ihmettä on sisaruspeffailu? No minäpä kerron. Se on sitä, kun minun kaksi prinsessaani vetävät painiottelun pystyyn keskellä uimahallin eteistä. Se on sitä, kun jumpan jälkeen kiinnostaa enemmän se peffailu, kuin ulkovaatteiden pukeminen ja kotiin lähtö. Se on sitä, kun yleisellä paikalla on kiva huudella pissakakkavessa jutut läpi siskon kanssa. Nauraa räkätetään kovaan ääneen ja rikotaan mahdollisimman montaa sääntöä. Sitä on sisaruspeffailu.

Sisaruspeffailussa tapahtuu jotain ihmeellistä, joka sulkee lasten korvat. He eivät näe tai kuule kuin toisensa, sen toisen peffailijan. Ihan sama mitä äiti sanoo tai tekee, harakoille menee ne asiat niin sanotusti. Nauretaan,räkätetään ja noh, peffaillaan. Mitä enemmän aikuinen yrittää estää peffailua, sitä suuremmaksi se peffa kasvaa. Ja mitä julkisempi paikka ja enemmän yleisöä, sitä parempi.

No mitä tekee äiti kun peffailu hetki iskee? Vaipuu epätoivoon. Miettii viitsiikö edes yrittää estää, turhaa kun se on. Peffa on tukkinut lasten korvat. Joskus kotona äiti saattaa sortua huutaamiseen ja uhkailuun, mutta eihän sitä nyt (aina..) julkisella paikalla viitsi. Tiedä mitä muut ajattelevat, vaikka toisaalta aika varmasti jokainen vanhempi tietää tämän tilanteen. Jopa ne yksilapsiset, osaavat lapset yksinkin peffailla.

Sisaruspeffailussa jännä juttu on se, että sen iskiessä ei oikeasti tehoa mikään. Millään sanalla tai teolla ei silloin ole painoarvoa. Kaksi vastaan yksi asetelma ei tällä kertaa ole vanhemman etu, ehei. Vaikka normaalisti maanittelu, uhittelu, lahjonta tai kiristys viimeistään tehoaisi pelleilyhetkeen, niin sisaruspeffailuun ei. Silloin ei nähdä tai kuulla mitään. Tai ainakaan välitetä. Lapset lyöttäytyvät vanhempaansa vastaan yhtena isona ja pelleilevänä rintamana.

Sisaruspeffailua ei onneksi tapahdu kovin usein. Yleensä vain se hetki osuu juuri siihen, kun kaikki ovat väsyneitä, nälkäsiä ja sitä rataa. Tai ainakin äiti on. Yleensä ne äidin mielestä huonoimmat hetket ovat lasten mielestä parhaimpia peffailuhetkiä. Jälkitautina sisaruspeffailusta jää äidille yleensä vähän huono mieli. Sellainen huonoäiti-fiilis. En osaa enkä pysty kasvattamaan lapsiani. He eivät kunnioita, eivät kuuntele eivätkä ajattele minua yhtään. Ja minä kun luulin olevani hyvä äiti ja omistavani hyvät hermot. Jos sisaruspeffailu hetkenä lasten korvat katoaa, niin usein katoaa myös äidin keinot sekä pitkäjänteisyys.

Vaikka kai oikeasti se sisaruspeffailu on sellainen "pakollinen paha" ja kuulemma aika yleistä monilapsisissa perheissä. Pakko nimittäin myöntää, että ehkä itsekkin jollain tavalla joskus peffailen vielä oman siskoni kanssa. En ehkä ihan siinä mittakaavassa että vetäisimme keskellä ravintolan lattiaa painimatsia pystyyn, mutta kieltämättä kyllä meistäkin ääntä ja tohinaa lähtee. Joskus jopa niin, että saavat edelleen vanhemmat tai miehemme meitä ojentaa.Puoliksi huumorilla, mutta mitä ilmeisimmin pienen totuuden siemenen sisältäen.

Ei siis omena kauas puusta putoa. Sisarussuhde on maailman paras asia ja lapset pienellä ikäerolla toteutunut toive. Vaan ei jotain hyvää ellei huonoakin. Ja ei tämä oikeasti niin kamala asia ole. Jälkikäteen aina naurattaa. Mutta vasta jälkikäteen. Sisaruspeffailun iskiessä puna äidin kasvoilla ei johdu todellakaan mielihyvästä...

Että jos eilen haikailtiin viimeistä lasta ja vauvavuotta, niin nämä hetket palauttavat minut maan pinnalle lapsiluvun kanssa. Muistuttavat hyvin että ei hemmetti, kohta näitä peffailijoita on kolmen kopla. Ei enää pysty ottamaan lapsia kainaloon ja kantamaan nauraa räkättävät peffailijat tilanteesta pois. Pulassa, niin pulassa...

Sisaruspeffailuhetkien iskiessä pidin itseni surkeana äitinä sekä kasvattajana. Sitten luin kaimani Lauran postauksen ja koin ahaa elämyksen. Ensin nauroin vedet silmissä ja sitten saattoi nousta tippa linssiin ihan toisesta syystä. Ei vain meidän perheessä ja ei vain minun lapseni.

Viimeisen vauvan haikeus.

En ole koskaan ollut vauvavuoden fani. Kolmannesta lapsesta haaveillessani kaipasin enemmänkin raskausaikaa sekä lasta, en itse vauvavuotta. Puhuinkin että minulla on lapsikuume, ei vauvakuume. Vauvavuosi on aina ollut minulle vähän sellainen "pakollinen paha" jos niitä lapsia on halunnut. Mutta nyt, nyt minusta tuntuu niin ihanalta tämä vauvakupla. Katson haikeana tuota kolmatta pientä tytärtäni ja toivon että aika edes hetkeksi pysähtyisi. Koska enää ikinä en tätä tule kokemaan.

Meille alunperin ei kolmatta lasta pitänyt edes tulla. Olimme aina puhuneet kahdesta, mutta kuitenkin jossain kohtaa tuli sellainen olo että se yksi vielä puuttuu. Oli sellainen olo, että kyllä meidän perheeseen vielä yhtä palasta kaivataan. Nyt kun hän on täällä, olo on onnellinen. Meidän perhe on tässä. Onnellinen ,mutta samalla niin haikea. Tällä hetkellä jokainen vauvan kasvun ja kehityksen virstanpylväs on yhtä iloinen saavutus kuin kahden aikaisemmankin kohdalla, mutta samalla sen rinnalla on suuri haikeus. Koen nämä asiat oikeasti nyt viimeistä kertaa.

Sanotaan ettei koskaan voi sanoa ei koskaan, ja niinhän se onkin. Mutta tällä hetkellä olen oikeasti aika varma etten enää ikinä ole raskaana ja saa lasta. Ellei sitten ehkäisy petä. Meidän uusi kotimme on mitoitettu niin, että jokaiselle tytölle on oma lastenhuone valmiina. Me mahdumme tällä kokoonpanolla tähän loppuelämämme. Näin on hyvä, olo on niin onnellinen. Mutta silti se haikeus vain jostain tulee. Ja toisaalta hyvä niin, osaan oikeasti nyt ihan eri tavalla nautti tästä vauva-ajasta. Tosin en tiedä voinko syyttää enemmän äitiyden tuomaa kokemusta, kasvua ja muutosta kuin tätä "viimeisen vauvan syndroomaa".

En saanut aamuyöllä unta imetyshetken jälkeen ja vain katselin sekä nuuhkuttelin tuota pientä pörröpäätä. Häntä, joka nukkuu kainalossani vaikken koskaan muka ole ollut perhepedin fani. Minulle ei koskaan enää tule tälläistä pientä kainalomatoa. Pientä tissitakiaista, uunituoretta ihmistä jolle jokainen asia on uusi ja ihmeellinen. Vauvakupla, ethän puhkea vielä hetkeen.

Eilen kävimme Tinon kanssa kesksutelua siitä, että eikö oikeasti enää koskaan? Heitimme ilmoille neljännen lapsen mahdollisuuden, sitten vuosien päästä. Mutta hyvin nopeasti molemmat jo nauroimme ajatukselle ja totesimme, että tähän on hyvä lopettaa. Meille on suotu kolme täydellistä tytärtä. Kolme raskautta, jotka sujuivat ilman sen suurempia pelkoja tai ongelmia. Kolme aika täydellistä synnytystä. En minä ole valmis riskeeraamaan että ensi kerralla kaikki ei menisikään hyvin ja tämä täydellinen paketti hajoaisi käsiin. Silti olo on välillä todella haikea ja kai sen kuuluukin olla. Onhan tämä tavallaan yhden aikakauden loppu.

Haikeuden lisäksi olen hitusen kyllä innoissani, pakko myöntää. Kun arki tästä (vuosien..) päästä rauhoittuu, on aika keskittyä minuun ja meihin. Nauttia täysin rinnoin meidän viisi henkisestä perheestä ja siitä tasapaksusta, mutta kiireisestä arjesta. Nauttia siitä ihan tavallisesta elämästä ilman isoja muutoksia. Nauttia parisuhteesta ja opetella itsekkäästi olemaan myös vain me kaksi, kolmen, neljän tai viiden sijaan. Opetella taas olemaan minä, Laura joka on myös muutakin kuin vauvauuni tai äiti.

Niin ja tuleehan niitä vauvoja. Ei meille, mutta lähipiiriin. Ja sitten minä olen se, joka saa pallutella ja nauttia vain niistä hyvistä hetkistä. Silloin se olen minä joka saa nuuhkutella sitä täydellistä vauvantuoksua ja ojentaa vaipan täyttyessä sekä huudon alkaessa käärön jonkun muun syliin, toivotella jaxuhalit ja painua ovesta ulos. Elämäni viimeinen vauvavuosi on alkanut. Haikeaa mutta samalla aika mahtavaa.

Hänen nimensä.

 "Minä olen niin pieni, ettei minulla ole nimeä, vastasi mönkijä innokkaasti. Ajatella, ei kukaan ole sitä aikaisemmin kysynyt. Ja sitten tulet sinä, josta olen kuullut niin paljon ja johon olen halunnut tutustua, ja kysyt mikä minun nimeni on. Luuletko - voi sentään jos voisit tarkoitan - olisiko siitä kauhean paljon vaivaa, jos keksisit minulle nimen, joka olisi minun eikä kenenkään muun?"

-Tove Jansson

Ilona Maria Helena

Apua imetysajan ruokavalioon!

Aloitetaan postaus onnitteluista. Paljon onnea minulle kuuden viikon täysimetystaipaleesta! Vaikka kyseessä on kolmas lapsi, on tämä pisin aika täysimetykselle. Keskimmäistä osittaisimetin 2 kuukauden ikään saakka, toivon todella että tällä kertaa päästäisiin täysimetyksellä sinne 4-6 kuukauden ikään. Hyvin ainakin nyt sujuu! Tai oikeastaan aika suurikin ongelma minulla on imetykseen liittyen ja siihen kaipaisin nyt kovasti neuvoa teiltä muilta! Nimittäin ruokavalio.

Olenkin jonkun verran kertonut täällä blogin puolella vatsavaivoistani ja niiden hoitamisesta ruokavalion avulla. Siirryin pari vuotta sitten gluteenittomalle ruokavaliolle, mutta se ei riitä. Gluteenittomuuden lisäksi minun pitää syödä minimaalisesti gluteenittomia viljoja, tärkkelyksiä, riisiä, makaronia...Oikeastaan voisi sanoa että leipä ja lisukehiilarit perunaa lukuunottamatta aiheuttaa vatsavaivoja. Olen kallistunut siihen, ettei vatsani juurikaan kestä tärkkelyksiä. Nimittäin sitä esim. gluteenittomissa tuotteissa on aika tavalla. Nyt kuitekin ongelmaksi on muodostunut se, että maidontuontantoni kolahtaa heti, kun yritän saada vatsani kuntoon ruokavaliomuutoksilla.

Kaksi päivää ehdin syömään pieniä annoksia juuri oikealla ruokavaliolla. Toisena päivänä ihmettelin, miksi maidontulo yhtäkkiä on niin vähäistä ja heruminen todella tiukassa. Sitten yhdistin illalla tämän asian ruokavaliomuutokseen. Iltapalaksi kunnon ateria lautasmallin mukaan ja jälkiruuaksi pari riviä suklaata. Yöllä heräsin niin sanotusti varastot täynnä!

Syön säännöllisesti kolmen tunnin välein. Syön terveellisesti, juon paljon vettä pitkin päivää. Onko ne ne hiilarit, joita maidontuloni tarvitsee vai mistä tuo mahtaa kiikastaa? Ja kun vatsani juurikin niistä hiilareista (paitsi hedelmien, marjojen ja sokerin muodossa) ei tykkää. Se, että syön muuten minulle sopivan ruokavalion mukaan mutta suklaata pari riviä päivässä jotta maitoa riittää, ei kuulosta kauhean terveelliseltä ja houkuttelevalta vaihtoehdolta. Vai alanko ahmimaan hedelmiä enemmän? Niitä ruokavaliooni kuuluu muutenkin, mutta saisiko määrää nostamalla korvauttua riisin, pastan ja leivän hiilarimäärät?

En oikein tiedä mitä tekisin ja mitä söisin, jotta saisin kaiken kuntoon. Haluan onnistua imetyksessä, enkä ole valmis luopumaan siitä vatsavaivojen takia. Silti oli aika inha yö, kun eilen söin ruuan kanssa riisiä sekä  gluteenitonta leipää. Vatsa kupli ja möyrysi koko illan ja yö. Olen huomannut että suklaa, sokeri sekä olut nostavat maitoa hyvin. Kun taas hiilarittomat ruuat tasaavat ja vähentävät sitä. Ettäkö kaljalla ja suklaalla tässä pitäisi ruveta eläämään? Eiköhän kuitenkin se tasapaino löydy muutenkin. Toivottavasti sellainen, että meijeri jatkaa hyvin toimintaansa ja vatsa saataisiin kuntoon!

Ideoita? Samanlaisia kokemuksia?

Mitä tässä kannattaisi nyt lisätä tai vähentää?

Kun joku lapsiani netissä haukkui.

Sain muutama päivä sitten ihan älyttömän ruman kommentin koskien rakkaita ja ihania lapsiani. Kommentti ei sinänsä hetkauttanut minua suuntaan tai toiseen, koska tiedän että sen jättäjällä ei voi yksinkertaisesti olla kaikki hyvin. Jo kommentin kirjoitusasu kertoi sen, ettei kyseessä ehkä ollut ihan täysillä käyvä aikuinen. Kommentti lensi kuitenkin suoraan roskakoriin, koska vaikka lapseni osa blogiani ovatkin niin heidän ei tarvitse altistua sitä kautta minkäänlaiseen kiusantekoon. Eihän he niitä kommentteja nyt näe tai kuule, mutta mikään mikä netissä on, ei välttämättä sieltä ikinä poistu. En menettänyt yöuniani kommentin takia, mutta mietin aika pitkän tovin että mikä saa aikuisen ihmisen haukkumaan lapsia? Miten sairas voi sellainen aikuinen olla?

En keksi oikeasti yhtään (hyvää) syytä, mikä voi olla sellaisen käytöksen takana. En sitten yhtään. Pakko kai sellaisen ihmisen on olla mieleltään hivenen vinksahtanut ja sairas. Ei kovinkaan kauniisti sanottu, mutten koe tässä tilanteessa olevani tilivelvollinen kovinkaan suuriin kohteliaisuuksiin. Jollain tasolla voisin ymmärtää tai edes yrittää, jos kommentti olisi suunnattu minuun. Mutta että minun lapsiini, en voi käsittää. Olen asettanut itseni jollain tasolla "julkiseen" asemaan blogini kautta, mutta lapseni eivät ole näiden kirjoitusten ja ajatusten takana. En ole hetkeäkään sitä mieltä että julkisuus tai mikä tahansa ammatti antaisi siunauksen nettikiusaamiselle, mutta vielä vähemmän ymmärrän millä tavoin jonkun mielestä se on oikeutettua lasten kohdalla.

Toisaalta kommentti herätti minut taas kerran pohtimaan omia valintojani äitinä, bloggaajana sekä kasvattajana. Että sikäli mikäli jos jotakin positiivista siitä kurjuudesta haluaa kaivaa. Mietin taas kerran, että missä menee se raja jolloin lasteni bloginäkyvyys riittää? Koska on aika sulkea heidät kuvista ja ehkä jopa teksteistä. Vielä enemmän mitä nykyään. Kuvia ja juttuja heistä edelleen on, mutta olette ehkä huomanneet blogin käsittelevän nykyään enemmänkin äitiyttä kuin lapsia. Tarkat neuvolakuulumiset ja kehityspostaukset ovat jääneet isompien tyttöjen kohdalla pois jo aikoja sitten. Vauvan neuvolakuulumisia täällä seurataan ehkä se vauvavuosi. Sitten riittää. Mutta riittääkö tämä sensuuri takaamaan lasteni yksityisyyttä pidemmän päälle? Minä olen sinut valintojeni kanssa, mutta kuinkakohan kauan? Blogini kävijämäärät kasvavat koko ajan, joten koska on aika jättää lapset sen ulkopuolelle? Vai onko koskaan sellainen aika? Minä kun tavallaan olen aika sinut tämän nettimaailman ja sen kautta tapahtuvan "elämän paljastelun" kanssa.

En tiedä miltä tämä touhu vaikuttaa sieltä ruudun toiselta puolen, lukijan näkökulmasta. En tiedä uskotteko jos sanon blogikuvieni sekä tekstieni takana olevan todella suuri sensuuri. Tänne blogin puolelle eksyy niin pieni osa meidän arjesta, ajatuksistani sekä lapsista. On paljon sellaista, jota en ikinä julkaisi täällä. On paljon kuvia, jotka jäävät kotikoneelle syystä tai toisesta. Jokaisen kirjoituksen kohdalla mietin haluanko työnantajani, vanhempieni tai naapurini tietävän sellaista. Koskaan kun ei voi tietää kuka näitä tesktejäni lukee. Onko tekstistä jotain haittaa minulle tai läheisilleni joskus? Voinko puhua tästä asiasta ventovieraan kanssa? Jos vastaan kyllä, teksti kuuluu blogiin. Jos edes hetken epäröin, teksti jää julkaisematta. Lapsiin liittyvien tekstien sekä kuvien kohdalla mietin, julkaisisinko itsestäni sellaisia kuvia tai tekstejä. Sen takia kaikki pottakuvat, uikkarikuvat, nenän kaivamiset ja muut samanlaiset jäävät kotiarkistoihin. Avopuolisoni vilahtelee blogissa nimellä, mutta muuten sukulaiseni sekä ystäväni ovat jääneet vähälle huomiolle. Tämä on minun valintani ja harrastukseni, ei heidän. Toki kun meidän perhe-elämästä ja lapsista on kyse niin mieheni mielipide vaikuttaa myös päätöksiini. Joskaan hän ei taida ikinä olla yhtään poikkipuista sanaa tästä hommasta sanonut. Toimintani tuntui hyvältä ja toimivalta, ja sitten tulee joku älykääpiö haukkumaan lapsiani.



Vaikka en pahoittanut kommentista sen enempää mieltäni, niin sisäinen leijonaemoni syöksähti esiin. Nettimaailman takia, mutta myös sen takia että nämä ihmiset ovat oikeasti tuolla jossain. Kasvattamassa niitä omia lapsiaan minun lapsieni luokkakavereiksi, kerhokavereiksi tai naapureiksi. Että mietinpähän vain, millaisen kasvatuksen saa lapsi jonka äiti käy haukkumassa toisten lapsia netissä. Pelottava ajatus. Kommentti oli onneksi ensimmäinen laatuuaan, ja vaikka keskustelupalstat ja anonyymien kommentit ovat joskus aika kurjia bloggaajia kohtaan niin lapset yleensä jätetään rauhaan. Vaikka täytyy heti perään todeta, että lähes viisi vuotisen bloggaamiseni aikana olen tainnut tasan kaksi kommenttia jättää julkaisematta. Ja tämä lapsia koskeva kommentti oli niistä toinen. Olen joskus jopa yllättynyt miten asiallisesti täällä kommentoidaan aroista ja herkistä aiheista huolimatta. Jotka varmasti jakavat mielipiteitä. Kiitos siitä kovasti, nimittäin kyllä minun innostukseni lopahtaisi jos aina joutuisin mieleni pahoittamaan kun kommentiboksin avaisin.

Minulla on alusta saakka ollut tarkat ajatukset siitä, miten haluan tätä blogiharrastustani toteuttaa lasten kanssa. Olen edelleen samalla linjalla kuin viisi vuotta sitten enkä ole yhtäkään vanhaa tekstiä tai kuvaa joutunut poistamaan tai katumaan. Ja hyvä niin, nimittäin oman mukavuuteni lisäksi on tärkeää, että jonain päivänä pystyn perustelemaan valintani ja päätökseni lapsilleni. Minä olen päättänyt lisätä heistä kuvia ja tekstejä tänne, minun on siis osattava perustella päätökseni äitinä jos he joskus kyseenalaistavat sen. Ja toisaalta, on joskus hyvä kyseenalaistaa myös itse oma toimintansa. Eihän sitä muuten voi kehittyä tai olla varma, että se on edelleen ihan okei.

Tämänkertaisen pohdinnan ja kyyseenalaistamisen tuloksena jatkan siis edelleen samaa tuttua linjaustani. Toisaalta anonyymin kommentti herätti paljon ajatuksia ja sai kieltämättä minut hitusen varpailleen. Mutta kyllä sieltä takaisin laskeudutaan, nimittäin melkein jokainen teistä on kuitenkin ihan huipputyyppi.





 

Se fiilis, kun vahingossa satutin vauvaani.

Yleensä nämä se fiilis jutut on hauskoja ja itseironisia heittoja tai humoristisia memekuvia. Vaan tällä kertaa se fiilis oli oikeasti kaikkea muuta kuin iloista ja ihanaa. Luojan kiitos mitään vakavaa ei säikähdyksestä huolimatta kuitenkaan tapahtunut.

Vauvan jalka taittui äidin sylissä.

Äidin syli, se maailman turvallisin ja ihanin paikka. Joopa joo, ei kuitenkaan tällä kertaa.

Istuimme Tinon kanssa iltapalalla ruokapöydässä. Isommat tytöt olivat jo syöneet ja olivat leikkimässä - tai oikeastaan reuhomassa - pitkin asuntoa. Minä syömisen ohella imetin perheen pienimmäistä. Hän alkoi riuhtomaan rintaa ja tajusin että jaaha, aika vaihtaa toiselle tissille. Siitä muutamalla hassulla kädenliikkeellä toiselle tissille. Ja sitten alkoi aiivan jumalaton huuto. Aluksi mietin että jaaha, yliväsymys taitaa painaa tällä kertaa vähän ärhäkämmin kun yhtäkkiä raivotaan eikä tissi kelpaa. Kunnes Tino huusi pöydän toiselta puolelta; Katso vauvan jalkaa! Se oli jäänyt villapaitani helmaan tai johonkin jumiin sen verran, että kääntäessäni vauvan toiselle rinnalle jalka ei ihan seurannut perässä ja olin laskenut vauvan jalkansa päälle. Jalan päälle, joka oli vääntynyt etureisilihaksen venytysasentoon eli toisien sanoen vääntynyt kantapää pepun alle.

Onneksi vauvat on aika elastisia.

Koko tilanne oli ohi ihan sekunnissa. Vauva rauhtoittui heti kun nostin vauvaa ja jalka vapautui painon alta. Onni onnettomuudessa, vauvat on aika elastisia ja toisaalta jalka oli aika nätisti pepun alla venytysasennossa eikä mitenkään taipunut tai vääntynyt väkisin siihen asentoon. Silti se huuto ja tilanne säikäytti äidin melkein itkun partaalle. Tarkistin vielä jalan liikkuvuuden ja liikeradat vaipanvaihdon yhteydssä ja kun ne näyttivät sujuvan ilman kipuja, uskalsin huokaista helpotuksesta. Säikähdyksellä selvittiin vaikka vauvan itku kuulosti aivan joltain muulta.

Paskamutsi fiilis jatkui koko illan.

Anteeksi kiroiluni, mutta siihen fiilikseen tuo sana sopii liiankin hyvin. Koko loppuillan pyörittelin tapahtunutta mielessäni. Mietin mitä olisi voinut jalalle käydä, jos jalka olisi kiertynyt väärään asentoon tai vastaavaa. En oikeasti edes tiedä, voiko vauvan painosta hänen omalle jalalleen käydä jotain mutta se ei oikeasti paljon eilen illalla lohduttanut. Olin ihan maassa. Mietin, kärsikö vauvan kiintymyssuhde minuun kun hän totta kai yhdisti imetyshetken, äidin sylin sekä turvan siihen kipuun. Nuuhkuttelin, pussailin ja pyysin anteeksi vauvalta monen monta kertaa. Vaikka tuskin tuo kuusiviikkoinen ymmärtää miten surullinen ja pahoillani tilanteesta olin. Keskellä yötä imetyshetken jälkeen vain tuijotin kyyneleet silmissä tuota niin rakasta pörröpäätä. Hänen oma äitinsä satutti häntä. Vahingossa, mutta eihän vauva sitä tajua.

Kärpäsestä härkänen.

Aamulla hyvien yöunien jälkeen olo oli jo parempi. Pieni pörrötukkainen vauva heräsi ähisten ja puhisten kainalosta ja toivottaessani hänelle huomenta sain vastaukseksi maailman valloittavimman hymyn. Hän taitaa sittenkin vielä rakastaa minua. Aamulla oma hysteriani jo vähän nauratti, mutta kyllä te tiedätte että me äidit otetaan välillä kaikki vähän vakavasti. Jos huono omatunto tulee jo siitä, että lapseni katsovat joskus liikaa telkkaria tai syövät pussimuusia sekä nakkeja niin miettikääpä se tilanne, kun vahingossa satutat lastasi. Jonkun mielestä kärpäsestä härkänen, mutta kyllä se härkä täällä eilen illalla jylläsi ja kovaa jylläsikin. Aamulla se ei ollut ihan vileä muuttunut kärpäseksi, mutta jossain koiran kokoluokassa jo ollaan. Kyllä se tästä, ennen seuraavaa paskamutsifiilis kertaa. Mutta jos se seuraava olisi joku vähän enemmän turha ja naurettava juttu. Kuten se, että en jaksaisi raahata lapsiani tuonne pakkaseen oman mukavuudenhaluni vuoksi.

Oikealla asenteella annan rankalle perhearjelle selkään.

Mitä teille kuuluu?

No vauva vähän valvottaa ja isommat lapset ovat räkäsiä. Mutta muuuten ihan hyvää.

Kuinka monelle tämän tyylinen dialogi on tuttu? Myönnän, minulle hävettävän tuttu. Miksi aina on helpompi kertoa ensin ne kurjat kuulumiset ja sitten vasta loppuun todeta että ihan jees tai jopa sanoa että tosi kivasti elämä lipuu eteenpäin. Kun näin se useimmiten kuitenkin tekee, ainakin minun kohdallani. Miksi on silti niin paljon helpompi kitistä kuin kehua miten upeaa elämää elän? Upeaa elämää, vaikkakin aika kahvin täyteistä ja univelkaista sellaista.

Toisen äidin kanssa kitiseminen on sitä parhainta vertaistukea.

Toisaalta ei oikeasti ole mitään parempaa vertaistukea tähän joskus niin raskaaseen arkeen kuin toisen äidin kanssa kitiseminen. Kun saa jakaa sen edellisen uhmaraivarin tuoman ärsytyksen jollekkin, joka oikeati tietää mistä puhut. Kun kerrot miten olet valvonut koko viime yön rotarokotuksen takia, se toinen tietää tasan tarkkaan miltä se tuntuu. Kun kitiset miten odotat jo sitä omaa aikaa mutta toisaalta et vielä raaski lähteä mihinkään, se toinen kyllä tietää. Harvoin kehun toiselle äidille miten ihania ja loistavia lapsia minulla on ja miten heitä rakastankaan. Koska kaikesta kitinästä huolimatta se on asia jonka satavarmasti se toinen äiti sanomattakin tietää.

Omalla asenteella vauvavuoden rankkuudelle kampoihin.

Pari päivää synnytyksen jälkeen päätin, että tällä kertaa yritän omalla asenteellani vaikuttaa vauvavuoden rankkuuteen. Jokainen tietää, että uuden lapsen syntymä ei ainakaan lisää niitä yöunia. Seuraava vuosi tulee olemaan väsymystä, silmäpusseja ja stressiä täynnä. Katkenneita hermoja kahden uhmaajan kanssa ja turhautumista, kun kädet eivät vain yksinkertaisesti riitä. Tarviiko minuun siis keskittyä näihin ei niin kivoihin juttuihin, kun arjessa kuitenkin on niin paljon kaikkea hyvääkin. Iltaisin kun kannan kitisevää vauvaa sylissäni yritän väsymyksen ja ärsytyksen sijasta ajatella että hei, ehdinpä taas katsomaan pari jaksoa Sykettä. Ja tiedättekö, se asenteen muutos on oikeasti auttanut paljon. Vaikka edelleen huomaan valittavani ääneen liikaa, niin jo se pienikin positiivinen ajatus rankan hetken keskellä auttaa.

Kel onni on, sen kätkeköön.

Minä vihaan tuota sanontaa. Ja valitettavasti se sanonta on aika hyvin juurtunut meihin juroihin suomalaisiin. Jollain tavalla on häpeällistä hehkuttaa sitä omaa onnea. Mielummin kerrot ne huonot kuulumiset kuin kehut omaa elämääsi ja onnen hetkiäsi. Minun lapseni on niin valloittavan ihania, kilttejä ja kauniita, niin sisäisesti kuin ulkoisestikkin. Saako näitä asioita sanoa ääneen? Jollain tavalla minua välillä harmittaa miten paljon purnaan ja puran niitä negatiivisia asioita tänne blogin puolelle. Olisiko minun uusin mottoni kel epäonni on, sen kätkeköön? Mutta toisaalta, se on parasta aivojen tuuletusta, terapiaa ja vertaistukea kun kuulen heti teiltä lukijoilta etten ole ajatusteni ja uhmaraivarieni kanssa yksin. Ja somen maailmassa on jännä ilmiö. Jos haluat keskittyä vain niihin positiivisiin asioihin, olet epäaito. Jos et joskus kuvaa likaisia pyykkikasoja tai kerro miten puoliso on kakkiainen olet epäaito. Sosiaalisenmedian esille tuoma kuva ei ole koko totuus, ei edes puolikas sellainen. Oli kyse sitten positiivisista tai negatiivista asioista. Jos minä kirjoitan avoimesti vauvavuoden väsymyksestä, kuulen etten saisi hankkia lisää lapsia koska olen niin väsynyt. Toinen taas kirjoittaa kaikesta posiitivisista lapsiperheen asioista ja kuulee olevansa epäaito, koska eihän kenenkään elämä ole koskaan pelkkää hattaraa. Onko koskaan hyvä?

Ehkä kyse on enemmänkin sisäisestä muutoksesta joka näkyy vain minulle?

Ehkä minä teen tästä enemmän sellaisen sisäisen projektin. Sellaisen, jonka tulokset näkyy vain minun henkisessä hyvinvoinnissani. Kun ensikerralla pää meinaa levitä uhmaraivariin, mietin miten upean temperamenttinen lapseni on. Vahvat pärjää elämässä ja sitä rataa. Ehkä mahdotonta jossain tilanteessa, mutta yrittänyttä ei laiteta. Toisille kerron miten ärsyttävän paljon tytöt tappelee keskenään, ihan samalla tavalla mitä ennen. Mutta yritän kuitenkin aina muistaa tästä lähin lisätä loppuun, että he ovat kyllä upeita lapsia ja hyvinkin helppoja sekä kilttejä. Uhmaikä on vaihe, hermoja raastava vaihe mutta ehkä pieni asennemuutos helpottaa sitäkin. Lapsiperheen arki ei ole ruusuilla tanssimista, kyllä kaikki sen tietää. Joten tarviiko se oikeasti niin usein sanoa ääneen? Toisaalta, kun tälläiseltä kolmen pienen lapsen äidiltä kyselee kuulumisia niin tuskin kukaan odottaa minun kertovan miten ihanasti ja sikeästi yöni nukun ja kuinka elämäni on yhtä sateenkaaren iloa.

Oman elämänsä supermutsi.

Lapsi lapselta minusta tulee rennompi ja itsevarmempi äiti. Silti välillä huomaan liikaa tuijottavani tilastoja ja miettiväni muiden mielipiteitä kasvatustavoistani ja äitiydestäni. Tälle ajatustavalle yritän myös nyt laittaa kampoihin ihan todella. Oman tekemisensä kyseenalaistaminen on enemmän kuin suotavaa, mutta sen pitäisi lähteä siitä omasta olosta ja ajattelutavasta. Ei ulkoisista paineista. Ja kun ne paineet luon ihan itse itselleni. Kolmen lapsen kanssa arki on stressaavaa jo ilman omia tai muiden odotuksia. Nyt sille tulee stoppi. Tai edes pieni kynnys...

Täydellinen elämä. Miksi en nauttisi siitä?

Minulla on täydellinen tyttötrio. Täydellinen mies. Upea koti ja onnellinen ihana elämä. Miksi en nauttisi siitä nyt täysin rinnoin? Elämä on hyvää juuri nyt. Hivenen rosoinen, tummien silmänalusten sekä rakkauden täyteinen elämä. Pienet on meidän vastoinkäymiset, omalla asenteella niitä ei kannata suurentaa. Äitiys ei ole mitään rakettitiedettä, miksi tehdä siitä sellaista? Ja toisaalta, jos erinäisiä äitipalstoja ja nykyuutisia on uskominen niin ne lapset menee pilalle joka tapauksessa. Ehkä aloitankin tämän ajatustyön siitä, että luen vähän vähemmän kaiken maailman palstoja ja Sinkkosia. Keskityn olennaiseen: lapsiin, perheeseen ja ihan siihen oikeaan elämään. Ja mikä tärkeintä, uskallan ja muistan antaa sen onnen näkyä myös muille.

Minimalistin imetysvaatteet.

Imetysvaatteet, tarpeellisia vai tarpeettomia? Jo raskausikana tämän pihin äidin oli tarkoitus hankkia odotusvaatteita mahdollisimman vähän. Mahdollisimman minimaalinen äitiusvaatekomero. Kun synnytyksen jälkeen luulee pääsevänsä pikkuhiljaa niihin omiin vaatevalintoihin niin muistaakin; ai niin, ne imetysvaatteet...Onko niitä pakko oikeasti olla, vai onnistuuko imetys ilman teknistä varustusta?

Imetysvaatteista tärkeimmät; Rintaliivit!

Ilman imetysliivejä minä en pärjäisi. Onneksi laiskana siivoojana en ollut ehtinyt heittää rintaliivejä pois Matildan imetystaipaleen loputtua. Vaikka meille tosiaan ei sitä kolmatta lasta pitänyt ikinä tulla. Imetysliivejä minulla on aika monet, kun sain niitä edellisen synnytykseni jälkeen. Mutta uskallan väittää, että kolmella pärjää ihan mainiosti. Tai itselläni kiertää aikalailla nämä kolmet parhaimmat, ja kolmet riittää mainiosti vaikka vaihtaisi liivejä päivittäin. Imetysliivit on tosi näppärät ja mukavat päällä!

Minimalisti pärjää pelkillä imetystopeilla; Kahden paidan imetystaktiikka!

Neljä imetystoppia. Siinä on minun imetysvaatevarastoni. Ja sen enempää en koe tarvitsevani. Käytän aina kahden paidan taktiikkaa: imetystoppi normaalin, ihan minkä tahansa paidan alle. Julki-imetys onnistuu myös mukavasti ja helposti, kun voi päällimmäisen paidan nostaa ylös eikä olo ole kuitenkaan täysin alaston. Näiden neljän topin avulla vältyn suurimmalta vaatekriisiltä, kun olen lähdössä kotioloista pois ja mietin missä vaatteissa on mukavin ja helpoin imettää. Ensin minulla oli vain kaksi imetystoppia, mutta koska maitoa suihkuaa edelleen yli äyräiden, ei kaksi riittänyt. Neljä riittää, kun meidän taloudessa pyykkikone pyörii päivittäin. Riittää, vaikka välillä joutuisi vaihtamaan toppia kesken päivän! Jos käyttää imetykseen kahden paidan taktiikkaa, voi hyvin pärjätä myös ihan tavallisella topilla jossa on avara kaula-aukko. Itse tosin en tykkää venyttää vaatteiden kaula-aukkoja ja mahdollisesti pilata niitä. Varsinkaan kun imetystoppeja saa ihan samalla hinnalla mitä tavallisia toppeja.

Yöimetykseen ostos-tv:n ihmeliivit!

Muistatteko ostos-tv:ssä mainostetut Genie Brat? Sellaiset urheiluliivien malliset, mutta paljon mukavammat kuin urheiluliivit! Ihan parhaat yöimetykseen. Todella mukavat, ja antavat tarpeeksi tukea jotta liivinsuojat pysyvät paikoillaan ja vältytään maitotulvalta. Suosittelen! Tokmannilta löytyy jotain tämän tapaisia, en tiedä onko enää samalla nimellä myynnissä, kun nämä sain jo neljä vuotta sitten äidiltäni lahjaksi.

Imetys on ilmainen tapa ruokkia lapsi. Tai lähes ilmainen jos nyt muutamaan imetysvaatteeseen satsaa. Toiset ei koe tarvitsevansa edes imetysliivejä, mutta vaikka pihi olenkin niin kyllä jossain asioissa mukavuus ja käytännöllisyys menee säästeliäisyyden edelle. Mutta kuten kuvista huomaa, kahden paidan tekniikalla saa aikaa hyvin suojaisan imetyshetken imettäjän näkökulmasta!

Viisi viikkoa imetystä takana ja täytyy sanoa, tämä on ihanaa puuhaa!