Ensimmäinen imetysetappi täynnä!

Niin vain se tapahtui ja neljän kuukauden täysimetys tuli tänään täyteen! Ihan mahtavaa! Kahden epäonnistuneen imetyksen jälkeen tunne on aika mahtava.

Ensimmäinen imetykseni kesti pari viikkoa. Toinen pari kuukautta. Nyt kolmannella kerralla halusin onnistua ja asetin itselleni tavoitteeksi täysimettää ensimmäiset neljäkuukautta. Hammasta purren ollaan menty ensimmäiset kolme kuukautta, mutta nyt uskallan ehkä iloita että kyllä se tästä luonnistuu. Tällä hetkellä imetys sujuu todella hyvin!

Neljän kuukauteen on mahtunut paljon epätoivon hetkiä. Ahdistusta, kipua ja itkua. Nyt kuitenkin kun pari viikkoa on mennyt todella hyvin, tuntuu että ehkä me selviämme imetystaipaleesta ihan hyvillä mielin. Jotain on tapahtunut, ja suurimman osan ajasta Ilona ihan viihtyy rinnalla. Pientä rintaraivoa on havaittavissa jos heruminen kestää kauan, mutta muuten tuntuu että ehkä meidän imetystaival voi oikeasti vähän helpottua.

Olen onnellinen, että haasteista huolimatta olen jaksanut taistella imetyksen kanssa. On upeaa huomata, kun vauva kasvaa vain minun maidollani. Juuri sillä parhaalla, hänelle räätälöidyllä maidolla. Imetys on haastavaa, mutta samalla niin helppoa. On kätevää kun ruoka on aina mukana ja aina valmiina ilman mikroa. Joskus maitobaarin pitää vähän laulella, tanssia ja pomppia jotta maito menisi asiakkaalta alas, mutta siitä on selvitty.

Toivon, että täysimetys jatkuu vielä jopa sen kaksi kuukautta. Toivon, että imetys jatkuu jopa sinne yli vuoden ikään asti. Vaikka alle kuukausi sitten olin jo viittä vaille valmis luovuttamaan, niin nyt kun imetys sujuu hyvin on alkanut taaperoimetyskin houkuttamaan. En ole koskaan ehtinyt ajattelemaan minkä ikäisen lapsen imetyksen haluaisin lopettaa. Imetys on aina loppunut minun tahdostani riippumatta tiedon puutteen vuoksi. Nyt kuitenkin, kun kaikki sujuu niin mainiosti olen toiveikas; ehkä minä nyt kolmannella kerralla saan oikeasti imettää niin kauan kuin se minulle ja vauvalle sopii.

Olen joskus ihmetellyt miksi ihmiset jaksavat jauhaa imetyksestä. Mutta nyt vasta kun olen saanut jo kuukausia kokea imetyksen salat ja vaivat niin ymmärrän. Kaikessa kamaluudessaan onhan se aika upeaa hommaa.

Liian aikaiset, mutta ihanat aamut.

Äiti huomenta, kuului lastenhuoneesta tänään aamulla kello 5.50. Kiitos kevät! Olet ihana kaikessa valoisuudessasi, mutta saat lapseni heräämään aina vain aikaisemmin.

Vaikka ennen kuutta ei tekisi mieli herätä - varsinkaan kun on yöllä taas imettänyt ehkä sata kertaa - on niissä rauhallisissa ja hitaissa aamuissa sitä jotain. Ei ole kiire mihinkään, ei edes ulos koska kello on yksinkertaisesti vain liian vähän. Ei ole kiire aamupalalle, kello on niin vähän. Vetelehdimme aamun ensimmäiset tunnit aina yöpuvuissa, katsomme piirrettyjä ja syömme rauhassa aamupalan.

Siitä pikkuhiljaa lapset lähtevät leikkeihin ja minä kotitöihin. Kunhan saan ensin kitattua puoli pannullista kahvia. Ei äidin päivä muuten lähde käyntiin.

Vaikka valoisuus saa aikaan aikaiset heräämiset lapsiperheissä, on siitä myös ihan älytön hyöty. Näin väsyneen vanhemman näkövinkkelistä! On ihan eri asia herätä kuuden jälkeen, kun ei tarvitse edes sytyttää valoja. Jos olisi talvi, olisi pimeys tappavaa vielä tunteja.

Ennen kuutta heräsi isoin lapsista. Juuri kun hän oli torkahtamassa uudelleen, kiljaisi perheen pienin kainalostani aamutervehdyksensä. Eilen opittiin kunnolla kääntymään - tätä yritettiin treenata myös koko yö.. - joten eikun äiti ylös sängystä ja lattialle leikkimään!

Vaikka päivä alkaa aikaisin, ei se kai niin haittaa. On oikeasti aika upeaa herätä siihen valoon ja iloisiin lapsiin. Varsinkin tässä ihanassa kodissa, minä niin rakastan tätä valoisuutta joka meidän kodissa on! Vaikka valkoiset seinät huutavatkin tyhjyyttään vielä. Mutta tehdään ensin nyt tuo piha, ja mietitään sitten sisustaa. Suurin osa kesästä menee kuitenkin ulkona! Ja edellispäivänä meille tuotiin suuret kasat multaa, joten eiköhän lähipäivien ja viikkojen ohjelma ole jo suunniteltu.

Ihanaa viikonloppu kaikille! Meillä se menee - yllätys - multaa kärräten ja lapioiden! 

Kuva-arvoitus: Mitä äiti piirsi?

Ette usko jos väitän että kuvaamataidon numeroni on melkein aina ollut kiitettävä. Jopa yhdeksikkö. En minäkään uskoisi.

Tyttäreni pyysivät minua piirtämään heille eräät henkilöt. Arvaatko kuvan perusteella keitä he ovat?

Vastaus saattoi vilahtaa Instastoryssani tässä yksi päivä, mutta luulen monen luulleen että esittelin lasteni piirroksia. Vaikka lasteni mielipide tästä oli vau äiti! 

Keitä he ovat?

Helppo & yksinkertainen äitienpäiväkortti munakennosta!

Leikkasin lapsille munakennosta kuppeja, jotka he saivat maalata vesiväreillä. Maalauksen jälkeen leikkasin kupeista kukkasia. Leikkaaminen oli helpompi tehdä, kun munakennon pahvi oli hieman kostunut.  Maalin kuivuttua he saivat täyttää kupit eli kukat eriväirisillä silkkipapereilla. Kukat liimattiin paperille ja varret tehtiin piippurassista!

Älyttömän helppo, nopea ja yksinkertainen äitienpäiväkortti!

Reilu 12 tunnin erossa olo oli liikaa vauvalle.

Vaikka täällä kotona oli mennyt todella hienosti ilman minua, kannoimme eilen erossa olon seuraukset. Kuulostaapa dramaattiselta, vaikka eihän se niin kovin dramaattista ole. Kuitenkin ensimmäinen kolmesta meidän perheen lapsista joka näin selvästi reagoi meidän erossa oloomme.

Olen joskus lukenut keskusteluja, joissa puhutaan että vauva kestää erossa vanhemmistaan niin kauan kuin ikää on kuukausissa. Toki yksilöllisiä eroja on paljon. Pakko myöntää että olen hyvin tehokkaasti sulkenut silmäni näiltä teksteiltä ja tutkimuksilta. En siksi etten uskoisi niihin, vaan siksi että ne lisäävät paljon sitä pilaan lapseni - ahdistusta. Olen huono olemaan itsekäs, mutta tarvitsen sitä omaa aikaa. Siksi olen yrittänyt ajatella, että kun emme kuitenkaan usein ole erossa toisistamme on kaikki ok. Ja niinhän se taitaa olla. Nyt kuitenkin huomasin heti, että sellainen 4 tunnin erossa olo on ollut ihan ok kun olemme harjoitelleet pulloilua, 12 tuntia oli liikaa. Meidän kohdalla ne tutkimukset taitavat siis ehdottomasti olla aika oikeassa.

Miten Ilona sitten reagoi? Hän alkoi kitistä eilen heti, kun poistuin vähänkin kauemmaksi hänestä. Hän alkoi välittömästi itkemään kun poistuin näkökentästä. Ihan kuin hän pelkäisi koko ajan, ettei se äiti tulekkaan taas takaisin. Reaktiot eivät olleet kovinkaan suuria kun isi oli kotona, isin lähellä kaikki oli hyvin. Mutta kun isi katosi töihin ja äiti kehtasi esimerkiksi käydä vessassa, oli se pienelle ihmiselle liikaa. Hän myös nukkui aika levottomasti edellisyönä sekä heräsi päiväunilta täydessä itkussa. Rauhoittui heti, kun pääsi lähelle ja syliin.

Mietin, että onkohan syy imetyksessä? Luohan se aivan erilaisen suhteen äidin ja lapsen välillä. Kahden isomman pullolapseni kanssa emme olleet näin symbioosissa ja ihokontaktissa koko ajan. Toki myös kaikki vauvat ja lapset ovat yksilöitä. Ilona on myös ainoa lapsistamme, joka on ensimmäiset  viikkonsa asunut sylissä ja kantorepussa. Hän on tottunut siihen, että joku on koko ajan siinä vierssä. Hän on tottunut siihen, että yölläkin se äiti on siinä ihan lähellä. Ja sitten hän ei moneen tuntiin ollutkaan.

En koe pienestä breikistä huonoa omatuntoa vaikka reaktio olikin näin suuri vauvan osalta. Olen ehkä enemmänkin liikuttunut. Tuntuu, että tällä kolmannella kerralla minullakin on imetyksen takia aivan erilainen symbioosi ja kiintymys vauvaan. Tai sitten se on se viimeisen vauvan syndrooma. Kuitenkin tuntuu aivan upealta kun olen niin tärkeä toiselle.

En jaksa uskoa, että reaktiosta huolimatta lopputulos olisi mitään kovin kummoista ja korjaamatonta. Tänään Ilona uskaltaa jo ihan selvästi luottaa etten minä katoa, ja erossa olo taitaa olla annettu anteeksi. On kuitenkin jännä huomioida ja huomata, miten erilaisia vauvoja meidän perheeseen on mahtunut.

Ja loppuun vielä todeta, että vaikka breikki arjesta teki hyvää niin ei se univelkaa ainakaan pienentänyt. Ensin valvottiin aamun pikkutunneille asti ja sitten seuraava yö tyynnyteltiin vauvan eroahdistusta. Ja siltikin se oli kyllä sen kaiken arvoista. Ei usein, mutta aina joskus.

Ja nyt breikin jälkeen on niin ihana olla taas aivan symbioosissa sohvannurkassa ja imettää. Breikki teki siis tehtävänsä.

Breikin jälkeen

Saisinko mä soittaa sun hanurii? Nyt on Antti Tuiskut kuunneltu ja tanssittu niin, että riittää taas hetkeksi. Se on jännä, miten vapaaehtoisesti väsyneenä kolmen lapsen äitinä lähtee hakemaan lisää univelkaa. Yö venyi aamun pikkutunneille asti, mutta jos harvoin mennään niin sitten mennään kunnolla? Ehkä viikon päästä tuntuu, että tästä vapaaillasta on selvitty hah!

Voi varmaan kuitenkin todeta, että arjesta irtaantuminen on mennyt silloin nappiin kun arki maistuu taas niin järkyttävän ihanalta! Ihana olla kotona perheen kanssa. 12 tuntia ilman perhettä tuntui ikuisuudelta! Odotan jopa sitä, että saan tämän tekstin valmiiksi ja pääsen siivoamaan. Uskomaton vaikutus pienellä irtiotolla.

Viiniä saattoi mennä pari lasia liikaa, mutta kun eilinen päivä on selätetty kunnialla voi ehkä jo todeta että olihan se sen arvoista. Sanoin olevani hivenen vastuuton 25-vuotias ja niin taisin ollakin. Oli kiva pitkästä aikaa tanssia kaikki stressi pois ystävien kanssa! Ja Antin keikka oli uskomaton! Onhan hänen lavashownsa ihan mahtava spektaakkeli! Selvisin illasta ilman ikäväitkua. Pari kyyneltä saattoi aamulla tirahtaa kun sain taas nuuhkutella kainalomatoni huumaavaa vauvantuoksua! Isompiakin tyttöjä tuli todella kova ikävä, eikä ihmekkään. Olemmehan me tällä hetkellä aika symbioosissa koko ajan.

Isillä ja tytöillä oli mennyt kotona tosi kivasti! Ilona oli herännyt yöllä vain pari kertaa syömään ja tuttipullo oli kelvannut oikein mainiosti. Minäkin pärjäsin reissun oikein kivasti liivisuojien ja pienen käsilypsyn avulla, vaikka aamulla heräsinkin Pamelana. Viime yö oli Ilonalla hieman levoton, ehkä hän reagoi poissaolooni vasta jälkijunassa ja haki tissistä lohtua?

Lastenhuoneesta kuuluu tuttua kinastelua ja uhmaamista. Tiskit odottavat tiskaajansa ja pyykkivuori viikkaajaansa. Ikean slogania lainaten, ihanaa olla kotona. 

P.s Instagramissa on käynnissä luonnonkosmetiikka arvonta!

60 denierin tukisukkikset ja pullo punkkua.

Tänään on se the päivä, jota on odotettu jo kuukausia! Lippu on ollut kaapissa jo ennen synnytystä. Tätä päivää varten olemme treenanneet tuttipullosyöttöjä. Äiti lähtee keikalle ja juhlimaan synttäreitään!

Kun äiti lähtee ensimmäistä kertaa viihteelle, ostaa hän paksut tukisukkahousut. Röllykkä lyttyyn ja menoksi! Kainalossa pullo punaviiniä, kassissa kertakäyttömuki. Muki ei suinkaan ole pulloa varten, vaan sitä kun yleisissä vessoissa ei aina ole lavuaaria johon hän voisi sitten tyhjentää tissinsä.

En olisi vuosia sitten uskonut, että kun lähden juhlimaan 25-vuotis synttäreitäni ostan mahdollisimman paksut tukisukkahousut. Mustana ja paksuna, ettei suonikohjut paista sääristä läpi. Tukisukkikset, että saan kolme lasta kasvattaneen vatsa röllykkäni pidettyä aisoissa kun illan aikana nautittu alkoholi turvottaa vatsani.

Ehkä huomaa, että tätä on odotettu? Innostuksesta huolimatta pakko sanoa, että myös stressaan iltaa ja ennen kaikkea yötä. Miten täällä kotona mahtaakaan sujua?



Tuttipullo kelpaa paremmin kuin hyvin ja Ilona on nykyään muutenkin aika helppo vauva. Testasimme vielä keksiviikkona, että pullo varmasti kelpaa kun tajusin ettei sitä ole yli viikkoon käytetty. Silti jännitän, miten yöllä vauva rauhoittuu pullolle nälkäkiukun iskiessä?

Pakko myöntää, että mietin myös itsekkäästi sitä miten pystyn rentoutumaan? Miten osaan olla vilkuilematta puhelinta koko ajan? Kun toisaalta tiedän että täällä kotona pärjätään todella hyvin. Ainakin uskon niin, olemmehan jo harjoitelleet sitä monta kertaa.

Pienestä stressin poikasesta huolimatta odotan tätä iltaa niin paljon! On ihanaa, kun saa oikein tuntien edestä viettää aika hyvässä seurassa ilman, että minun velvollisuutenani on palvella ketään. On ihanaa kun tunteihin en kuule sanaa äiti. Tai kuulen omasta suustani koska menen äitini kanssa. Kotiäitiys on ihanaa, mutta on myös rankkaa olla lapsissa kiinni kaksneljäseiska. On rankkaa koko ajan vastata jonkun muun tarpeisiin ja tavallaan aina unohtaa ne omat tarpeensa. Ihminen on pohjimmiltaan aina hivenen itsekäs, äitinä siitä joutuu aika tavalla joustamaan.

Tänään aion keskittyä tunteja vain itseeni. Aion nauttia hyvästä seurasta ja viinistä. Aion tanssia niin että suonikohjut paukkuu. Aion hetkeksi unohtaa vastuun ja olla se hivenen vastuuton 25-vuotias joka arkisin peittyy suurimmaksi osaksi äitiyden viitan alle. Tänään aion olla vain minä, en äiti.

Paitsi että ensin vietän päivän Mimin & Kukun keikalla lasten onnesta nauttien.

Sen jälkeen on sitten peto irti.

Tälläinen minä vain nyt olen.

Eräs parhaista ystävistäni oli tavannut vanhan tuttumme erääänä viikonloppuna baarissa. Tämä hyvin humalainen herra oli kysellyt vanhojen yläaste ikäisten tuttujemme kuulumisia ja kun juttua tuli minusta, oli hän,sanonut jotakuinkin näin.

Se Laura on ihan kiva tyttö, mutta kyllä jotain on tapahtunut kun se Jumala on ne hampaat sen suuhun laittanut.

Ystäväni oli ottanut kommentin vastaan hyvin häkeltyneenä ja miettinyt mikä ihme ihmisiä vaivaa...

Minä kuulin tämän päivänä jolloin rakas tyttäremme tippui sohvalta. En siitä jäänyt sen enempää vellomaan kommentin takia, koska minulla oli jostain syystä muutakin ajateltavaa. Muistin tämän kommentin vasta muutama päivä sitten ja mietin että ihanko totta, ovatko hampaani mukamas niin isot? Minä kun ihan oikeasti rakastan suurta suutani ja hymyäni. Olen oppinut rakastamaan.

Muistan miten yläasteella sain kommenttia hymystäni. Kun oikein nauran, ylähuuleni nousee ylös paljastaen ikenet ja kaikki hampaani. Minä jos kuka nauran todellakin koko naamallani. Vaikkei kaikkia kommentteja ollut tarkoitettu mitenkään pahasti, ne saivat minut häpeämään hymyäni. Meni oikeasti vuosia ennen kuin opin rakastamaan sitä. Meni vuosia, ennen kuin aloin kunnolla hymyilemään valokuvissa niin että hampaat näkyivät.

Olen käyttänyt blogia kuvaterapianani ja lisännyt tänne paljon sellaisia kuvia, jotka ovat kaukana mukavuusalueeltani. Ja se on ihan oikeasti auttanut. Kun olen hetken katsellut niitä kuvia, julkaissut ne tuhansille ihmisille nettiin enkä ole saanut yhtään rumaa kommenttia niiden takia, olen oppinut että ehkä ne omat virheeni eivät ehkä olekaan niitä virheitä. Ne ovat osa minua.

Netti on siitä petollinen paikka, että täällä voi huudella anonyymina mitä vain. Minä olen välttynyt suurimmaksi osaksi ulkonäön kommentoinnilta. Paitsi raskausaikana -jostain syystä vauvan kasvaessa mahassasi tulee ulkonäön kommentoinnista ja kehostasi vapaata riistaa - sain kuulla vatsani olevan milloin liian iso, milloin liian pieni. Yhden kommentin olen saanut vuosia sitten koskien kulmakarvojani, että kuulemma nypin ne väärin. Kun minä en nypi niitä, ne nyt vain ovat tälläiset. Tälläinen minä nyt vain olen.

Minulla on huomiseksi ajastettu postaus, jossa minulla on se mekko päällä jonka kanssa lähden joraamaan Antti Tuiskun tahtiin. Kuvat on otettu Prisma reissun jälkeen. Hiukset sojottavat, naama on ilman meikkiä. Kasvoni ovat meikittä punaiset, kiitos couperosan. Sitäkin minä olen oppinut rakastamaan. Tai no en rakastamaan ihan vielä, mutta hyväksymään. Ei minun tarvitse peittää naamaani samanlaisen pakkelimaskin alle kuin yläasteella, jotta olisin ulkonäöstäni itsevarma. Voin surutta kulkea myös ilman meikkiä.

Vatsanahkani on löysä ja arpinen. Kroppani on kantanut ja synnyttänyt kolme lasta ja ne jäljet näkyvät täältä ikuisuuteen. Ja tiedättekö, minä rakastan löysää ja apista vatsaani. Oikeasti rakastan. Se ei ole kauneusihanteiden mukainen, mutta se on osa minua. Se on merkki rakkaista ihanista lapsistani. Ennen kriiseilin etten ollut tarpeeksi laiha tai kiinteä. Nyt mietin, että minulla on kolme maailman parasta syytä olla vähän löysä ja arpinen.

En ole koskaan ollut kovinkaan ulkonäkökeskeinen ihminen, mutta on minullakin ne omat kriisini ja epävarmuuteni olleet. Jollain tasolla ovat edelleenkin. Silti voin rehellisesti sanoa, että minä viihdyn itsenäni. Suurien hampaideni ja punaisien poskieni kanssa olen niin onnellinen, että ikeneni loistavat onnesta kauas. Lapset ovat opettaneet minut rakastamaan itseäni juuri tällaisena, mutta myös huumorilla ja hyväksymisellä on ollut osansa. Sinä olet sinä ja muuksi ei kannata muuttua. Sanoi muut mitä sanoi.

Ja toisaalta, elämässäni on ollut viime vuosina niin paljon kaikkea muuta touhuttavaa, etten ole ehtinyt keskittymään omaan ulkonäkööni sen enempää. Ja se on tehnyt todella hyvää. On kiva olla vähän takkutukkainen kotikalsari äiti, joka harjaa lastensa hiukset mutta unohtaa omansa. Minä viihdyn vähän pruhjuisena oikein hyvin.

Niin kauan kuin minun ikeneni loistavat avaruuteen asti - eli niin kauan kuin hymyä ja onnea riittää - on minulla kaikki oikein mainiosti.

Vauva tuli taloon. Miten isosiskot reagoivat?

Nyt kun olemme saaneet tutustua uuteen perheenjäseneemme melkein neljä kuukautta, voin uskoa että olemme kokeneet ne kaikki tunnekuohut jotka suuri muutos tuo tullessaan. Pakko kuitenkin todeta, että peloistani huolimatta totuttelu uuteen siskoon on sujunut isommilta lapsilta paremmin kuin hyvin.

Aloitetaan ihan alusta. Kun saavuimme synnäriltä kotiin, olivat isosiskot tietenkin ihmeissään. Äidin maha oli poissa ja sylissä pieni vauva. Joka ei tehnyt mitään. Hän oli tylsä. Hän ei leikkinytkään. Hän ei liikkunut eikä hän puhunut! Tylsää! Eli toisinsanoen vauvasta ei ihan niin paljon välitetty, kuin olin ajatellut. Keskimäiselle oli hieno uusi titteli isosisko, mutta vanhimmalle sekin oli jo tuttu juttu.

Me vanhemmat saimme kuitenkin oman osamme ensimmäisten päivien aikana. Onneksi Tino oli isyyslomalla, joten isommillekkin lapsille riitti aina yksi aikuinen vaikka vauva vaatisikin juuri sillä hetkellä huomiota. Huomasin, että molemmat lapset kiukuttelivat enemmän ja herkemmin mitä yleensä. Toki heihin iskeneellä kuumeflunssalla saattoi olla myös vaikutusta asiaan. Olimme koko perhe vähän väsyneitä ensimmäisen viikon.

Isosiskojen kiukuttelut kesti kuitenkin vain viikon verran. Sen jälkeen heistä on kuoriutunut maailman parhaimpia ja ihanimpia isosiskoja. Tai oikeastaan sitä he ovat olleet alusta saakka, vauvan turvallisuuden puolesta ei ole koskaan tarvinnut olla huolissaan. Kaikki kiukku ja mustasukkaisuus on purkautunut meihin aikuisiin ja kahden uhmaikäisen kanssa on vaikea sanoa, mikä kiukku johtuu mistäkin.

Heti ensimmäisenä aamulla he tulevat kurkkimaan pikkusiskoa sängyssä. Vooiiii söpö vauva, ihana Ilona huudot täyttävät olohuoneen kun vauvan pää kurksitaa makuuhuoneemme ovesta. Meillä on sellainen hauska tapa, että jos vauva herää myöhemmin kuin me muut "kurkkaa" hän ovesta ja huutaa huomenta sikkot! Pöhköä, mutta hulvatonta siskojen mielestä.

He ovat huolissaan jos eivät tiedä missä vauva on. Kerran kun tulin kirpputorilta ja vein niin vauhdilla turvakaukalon olohuoneeseen etteivät he nähneet, olivat se ihan huolesta soikeena. Äiti jätitkö sinä siskon kirpputorille!?

He kertovat Ilonalle että rakastavat häntä. He kannustavat vieressä, kun toinen yrittää kääntyä. He tuovat leluja ja tutteja. He paijaavat päätä ja viihdyttävät. He keksivät hassuja lempinimiä toiselle ja odottavat innolla leikkiseuraa.

Äiti Ilona varmaan haluaisi tisukkaa, kuului kerran uninnen toteamus keskellä yötä, kun vauva hieman kitisi ennen kuin suostui rinnalle. Talossamme asustelee kaksi aivan upeaa isosiskoa. Olen niin ylpeä heistä!

Meillä on kyllä upeat, ihanat ja kiltit tytöt kaikesta uhmapurnaamisestani huolimatta. Miettikää nyt miten upeasti he ovat ottaneet uuden ihmisen meidän perheesemme. He rakastivat häntä ihan alusta asti. Olen taas kerran saanut ihailla miten upeiden lasten äiti saan olla. Kaikki on mennyt niin helposti ja hienosti! Varsinkin, kun ottaa huomioon myös sen että  vauvan syntymän lisäksi oli uusi koti ja muuttokin siinä vielä.

Upeat lapseni. Meidän upea tyttötrio.

Pystynkö tällä kertaa välttämään babybluesin?

Kun neuvolassa kysytään mitä kuuluu ja miten menee, minä hymyilen. Kun joku kysyy mitä kuuluu ja miten menee, minä hymyilen. Vastaan miten ihanasti, kivasti ja hyvin elämä sujuu rankkuudestaan huolimatta. Eilen kun Ida kysyi automatkalla kuulumisiamme ja kerroin että hyvin, niin pisti se kotimatkalla miettimään, että tarkoitanko tätä ihan oikeasti tällä kertaa? Voiko kolmas vauvavuosi oikeasti olla niin erilainen, että nyt kolmannen kerran oikeasti osaan nauttia siitä? Ja mikä tärkeintä, voinko oikeasti nyt kolmannella kerralla välttää jo kaksi kertaa koetun babybluesin?

Välillä pelkään, että valehtelen itselleni. Enhän minä tykkää vauvavuodesta, enhän minä viihdy kotiäitinä. Välillä pelkään, että kiellän itseltäni karun totuuden ja pian havahdun taas miten rankkaa arki on ja miten väsynyt olen. Olen kyllä väsynyt, mutta nyt kolmannella kerralla kaikki tuntuu niin erilaiselta.

En tiedä onko syynä paljon helpompi vauva mitä viime kerralla. En tiedä onko syynä meidän uusi ja ihana asuinympäristö ja koti. Kotona on ihan erilaista olla, kun siellä oikeasti viihtyy ja tykkää touhuta. En tiedä onko syynä se, että isosiskot pitävät minut kiireisenä. En tiedä onko syynä se, että meillä on paljon sosiaalisempi ja monipuolisempi elämä mitä aikaisemmilla äitiyslomilla. Vai kenties se, että arki on niin ihanan kiireistä ja kaaottista tällä hetkellä ettei ehdi rauhoittumaan ja miettimään elämän epäkohtia niin syvästi?

Niin tai näin, tuntuu että elän tällä hetkellä jossakin onnellisuus kuplassa. Kaikki tuntuu niin ihanalta ja vaaleanpunaiselta. Siitäkin huolimatta, että silmäpussit alkavat pikkuhiljaa painamaan jo aika tavalla. Arki on rankkaa kolmen lapsen kanssa, mutta silti niin ihanaa.

Uskon että yksi suuri syy siihen, etten ole kokenut yhtään babybluesin fiiliksiä on se, ettei arkemme ole pysähtynyt vauvan myötä. Käymme paljon kylässä, touhuamme muiden lasten ja vanhempien kanssa ja se aika kun olemme kotona, on täynnä touhua ja tohinaa. Arki on täynnä rutiineja ja tapahtumia, vaikka arki jollain tapaa kuitenkin on niin yksitoikkoista ja tylsää. Olen nimittäin aina ollut ihminen, joka kaipaa rutiineja ja toistoja arkeen. Yksi syy miksi isommat tytöt jäivät kanssani kotiin vauvan synnyttyä, oli itsekkäästi se etten halunnut arkemme pysähtyvän. Kun isommat lapset on kotona niin on pakko harrastaa, mennä ja pitää elämä sosiaalisena. Ihan silmällä pitäen sitä, etten jää kotiin muhimaan ja annan babybluesille mahdollisuutta iskeä "neljän seinän sisällä". Jos isommat lapset olisivat päivähoidossa, olisi niin helppoa tulla kotiin nuokkumaan sohvalle ja katsomaan Netflixiä. Olisi aivan liian helppoa jämähtää kotiin.

Niin että pystynkö välttämään babybluesin tällä kertaa? Uskon, että pystyn. Ainakin tähänastinen fiilis ja elämä vaikuttaa siltä. Ja ehkä nyt kolmannella kerralla luotan, uskon ja osaan vaistota oman fiilikseni ja tarpeeni. Ja mikä tärkeintä, osaan olla ehkä hitusen itsekkäämpi mitä aikaisemmilla kerroilla. Osaan kertoa kun tarvitsen omaa aikaa, ennen kuin pakka menee nurin.

Ja nyt huomaan, että jokaisen lapsen jälkeen olen hivenen rennompi ja itsevarmempi äiti. Ja se jos mikä auttaa hätistämään babybluesia kun ei turhasta stressaa tai nurise. Ja se, että kerta toisensa jälkeen opin olemaan aina vain enemmän armollisempi itselleni. Olen ihminen, en kone.

Kun luin tuota kirjoittamaani tekstiä babybluesista, niin en yhtään ihmettele miksi pelkäsin kolmatta vauvavuotta. Pelkäsin, että taas kerran joudun siihen suohon. Entä jos en kolmannella kerralla enää selviäisikään siitä? Entä jos kolmannen kerran babyblues vaihtuisikin masennukseksi? Olen kuulostellut alakuloisuutta monen monta kertaa näiden kuluneiden kuukausien aikana. Olenko oikeasti vain väsynyt vai piileekö väsymyksen takana jotain muuta? Tunnistanko, jos taas vajoan pikku hiljaa?

Onneksi nyt melkein neljän kuukauden jälkeen voin jo hivenen huokaista helpotuksesta. Minä hymyilen. Minä nauran. Ja minä nautin lasteni seurasta ja tästä perhe-elämästä ihan oikeasti. Olen väsynyt, mutta niin onnellinen. Kaikki on hyvin. 

Miten lasten raha-asiat hoidetaan meidän perheessä?

Kävimme eilen pitkästä aikaa pankissa hoitamassa raha-asioitamme. Sekä lasten että meidän omiamme. Ilonalla ei nimittäin vielä ollut ollenkaan omaa tiliä. Ja vihdoin ja viimein teimme sen josta olemme jo tovin puhuneet muttemme vain saaneet aikaiseksi toeuttaa. Avasimme kaikille lapsille omat rahastonsa!

Rahastosäästäminen lapsille on kannattavampaa kuin lasten rahojen makuuttaminen tavallisella pankkitilillä. Meillä on lapsille tilit, joille heillä ei ole pääsyä ilman meitä vaikka olisivat täysi-ikäisiä. Ihan vain varmuuden vuoksi. Tileille oli tarkoitus tallettaa heidän saamansa lahjarahat ja ehkä jonain päivänä maksella ajokortit tai avata asuntosäästätilit niiden rahojen avulla. Isoimman lapsemme tilillä kuitenkin alkoi jo olla kiva summa säästöjä, joten tuntui hullulta makuuttaa rahoja tilillä jossa ne eivät kasvata korkoja.  Avasimme heille rahastot ja siirsimme kaikki tilien rahat rahastoihin!

Avasimme pienen koron ja riskin rahastot. Ehkä lapset saavat rahastonsa käyttöön täysi-ikäistyessään, ehkä vasta sitten kun muuttavat kotoa. Ehkä maksamme ajokortit sieltä, ehkä emme. Mielestäni on kuitenkin hyvä säästää lapselle tai jollekkin toiselle tilille rahaa - jos vain pystyy - vaikkei vielä tietäisi sen tarkemmin mihin tarkoitukseen. Nimittäin meidänkin perheessä vuosien päästä tulee olemaan aika iso summa se, joka esimerkiksi ajokortteihin laitetaan!

Joskus haaveilin, että joka kuukausi saisin laitettua lasten lapsilisät heille säästöön. Näin kotiäitinä kuitenkaan tilanne ei ole niin hyvä, että siirtäisin joka kuukausi satasen jokaisen lapsen tilille. Ehkä jonain päivänä. Mielestäni kuitenkin suuria säästöjä tärkeämpää on opettaa lapselle sitä rahankäyttöä. Vielä lapsemme eivät ole siinä iässä, että he ymmärtäisivät rahan arvoa. Sen sijaan olemme keskittyneet materian kunnioittamiseen. Kaikki maksaa ja jos jokin menee rikkin, ei automaattisesti osteta uutta sen tilalle. Lähinnä tämä materiakasvatus on liittynyt lelujen kaltoinkohteluun ja uusien vinkumiseen.

Meidän perheessä rahankäyttö on aika kohtuullista vaikka ruokakauppaan laitammekin rahaa aika tavalla joka kuukausi. Kuitenkin muu materian haaliminen ja siihen tuhlaaminen on aika pientä, joten olemme ajatelleet sen olevan meidän "pahe ja nautinto". Hyvä ruoka, parempi mieli. Ja niin edelleen. Yksi asia on kuitenkin jossa meidän pitäisi petrata, nimittäin lelujen osto. Emme osta lapsille usein leluja, mutta omasta mielestäni liian usein. Kolmen lapsen kanssa kun on vuodessa kolmet syntymäpäivät sekä joulu. Silti liian usein ostamme jotain pientä ja edullista lapsille. Tämä muuten vaan lelujen ostelu ei kyllä mielestäni ole se paras tapa opettaa rahankäyttöä tai säästeliäisyyttä lapsille. Varsinkaan kun he eivät oikeastaan tarvitsisi yhtään uutta lelua. Joskus toki on kiva hemmotella lapsia, mutta ehkä otan tavoitteekseni keksiä tästä lähin aina jotain johon ei liity materia?

Lapset ja raha liitetään usein yhteen siinä vaiheessa, kun puhutaan miten paljon lapsiin ja heidän elättämiseen menee rahaa. Kuitenkin pienillä valinnoilla ja pitkän linjan tähtäimellä voi jo tehdä paljon. Minäkin tiedän, että meidän perheellä menee pieni omaisuus niihin ajokortteihin. Siksi aloitamme säästämisen niitä varten jo nyt.

Toinen on myös asia, että pitääkö vanhempien edes säästää lapsilleen rahaa? Mielestäni ei pidä, eikä aina edes ole sitä mahdollisuutta. Me säästämme lapsille rahaa, mutta vain fiksua käyttötarkoitusta varten. Emme läväytä tilin hallintaoikeuksia heille heti kun aikuisuus alkaa, vaan tavallaan säästämme myös itsellemme jos säästöillä kustannetaan esimerkiksi se ajokortti.

Baariin, mielihaluostoksiin ja kaikkeen ei pakolliseen on olemassa sitten omat rahat heillä tulevaisuudessa. Ja niitä he saavat itse tienata meidän kukkaromme lisäksi myös ihan oikealla työllä.

Vanhempana minulle kuitenkin tärkeintä on opettaa se rahan käyttö. Kun jos sitä rahaa ei osaa käyttää, ei sitä tienaamisesta huolimatta välttämättä jää yhtään pahan päivän varalle. Pelottaa jo valmiiksi kaiken maailman pikavipit ja muut "helpot lainat" joita tuntuu tänä päivänä olevan aivan liian helposti ja aivan liian nuorelle tarjolla. Toivon, että pystyn kasvattamaan lapsistani viisaita rahankäyttäjiä, jotka eivät tee huonoja valintoja joilla voi myös olla pitkäaikaisia seurauksia. Ja samalla toivon myös, että itse pystyn tukemaan lapsiani tulevaisuudessa myös rahallisesti. En tarkoita, että me kustantaisimme heidän elämisensä myös aikuisina. Vaan sitä, että pahan pulan sattuessa voimme tukea heidän talouttaan. Esimerkiksi opiskelun tai pikkulapsiarjen aikana.

Onko teillä lapsille omia rahastoja tai säästötilejä?

Viikonlopun menovinkki koko perheelle!

Sain vinkin ensi viikonlopun tapahtumasta lapsiperheille. Tapahtuma järjesteään Liedon keskustassa ja on ilmainen. Me ainakin ehdottomasti menemme koko perheen voimin!

Meidän tytöt laskevat jo päiviä, miten kauan menee että he näkevät Mimin & Kukun! Onkin kiva touhuta koko päivä perheen kanssa kun illalla on luvassa vihdoin ja viimein se kauan odotettu Antti Tuiskun keikka ja äidin vapaailta!

Tahranpoistaja jonka jokainen lapsiperhe tarvitsee!

Kävimme viime viikonloppuna messuilla. Piha- ja puutarhatuotteiden lisäksi messuilla oli paljon muutakin. Yksi pieni koju herätti mielenkiintoni, kun näin kasan palasaippuoita ja tekstin tahranpoisto. Lapsiperheissä ne tahrat kun ovat vähän liiankin tuttuja!

Juttelin hetken aikaa myyjän kanssa ja kyselin saippuan käyttötarkoitusta. Monet ovat vannoneet sappisaippuan nimeen, mutta pakko myöntää etten ikinä ole muistanut kauppareissulla ostaa sitä joten sen tehosta en liiemmin osaa sanoa. Tämän kuvassa näkyvän tahranpoistajan myyjä oli kuitenkin niin vakuuttava, että minun oli pakko ostaa saippuaa ihan kokeilumielessä. Muistaakseni viidellä vai kuudella  eurolla sai messutarjouksena kaksi kappaletta, joten jos toimivuus ei olisikaan hyvä, ei talouteni kokisi ihan hirveän suurta menetystä.

Olemme ostaneet Ilonalle paljon vaaleita vauvanvaatteita. Ne miellyttävät silmääni, mutta ovat aika lika alttiita. Tällä hetkellä niiden riesana on NiPat, kavereiden kesken niskakakat. Vauvan sinappia kun ei meinaa millään saada irti vaaleista vauvanvaatteista. Vaikka vaatteet heittäisi heti pyykkikoneeseen vahingon sattuessa, on valkoisessa bodyssa aina se pieni keltainen läntti pesunkin jälkeen. Olisiko saippua oikeasti niin hyvää, että ne tahrat olisi historiaa? Näin myyjä minulle ainakin uskotteli. Miten oli todellisuus?

Voi kyllä, kyllä oli! Pääsin heti samana päivänä testaamaan saippuaa ja vaikka body oli ollut muovipussissa tunteja ennen pesua, tahrat lähtivät ja body oli ihan puhtaan valkoinen! Halleluja!

Saippuaa kastellaan ja sen jälkeen sitä hinkataan tahralle molemmin puolin. Annetaan hetki vaikuttaa ja huuhdellaan pois. Tai heitetään pyykkikoneeseen normaaliin pesuun.

Saippuaa saa aika harvasta paikasta, ulkomailta ainakin. Mutta esimerkiksi minä ostin tuotteen deodoranttikivi nimisen firman kojulta - ostin nimittäin myös deodoranttikiven, mutta siitä lisää myöhemmin - ja firmalla näyttäisi olevan myös nettisivut mistä tuotetta voi halutessaan tilata.

Kannattaa kyllä ehdottomasti kokeilla! Myyjä sanoi että jopa punaviinitahrat matosta lähti todella helposti tämän saippuan avulla. Katsotaan pääsenkö joskus kokeilemaan sitä, hah! Mutta ainakin mustikka&porkkanatahrat tulevat pian tutuiksi kiinteiden aloituksen myötä joten kyllä saippualle ainakin käyttöä löytyy. Ja sitten kun se loppuu, on varmasti pakko kokeilla myös sitä kehuttua sappisaippuaa. Vihdoin ja viimein. Tosin siihen saattaa mennä hetki, kovin riittoisalta tuo palasaippua vaikuttaa!

Tällä viikolla...

...Laitoin aamupala smoothien joukkoon ensimmäistä kertaa pinaattia. Lasten mielestä se oli suklaasmoothieta. En korjannut virhettä.



...Olen panikoinut miten paljon vauva kasvaa kolmessa kuukaudessa! Ihan pian on 1/3 vauvavuodesta takana.



...Pesin ja piilotin kaappiin toppavaatteet. Kevät on virallisesti täällä!



...Sen todistaa myös ensimmäiset leskenlehdet!! Miksi se muuten on lesken_lehti_? Juontaako nimi juurensa jostakin?



...Sain upean minisynttärikakun!



...Olemme nauttineet auringosta ja lämmöstä koko talven edestä!



...Nautin hienostuneesti lasin viiniä ja juustoa: Laivan viiden euron viiniä kera oltermannin!



...Löysin tällaisen helmen facebook muistoista. #Tb neljä vuotta sitten. Parikymppinen yhden lapsen äiti. Kiitos vuodet kun tähän asti suunta on ollut vain ylöspäin!

...Tällä viikolla taas kerran tajusin miten parasta se ihan tavallinen lapsiperheen arki on!

Ihanaa viikonloppua kaikille!<3

25-vuotias minä.

Täytän tänään 25 vuotta. Olen lähempänä viisikymppisiä kuin syntymääni. Osa ystävistäni on kokenyt tässä kohtaa ensimmäiset ikäkriisit, mutta pakko myöntää että itse olen kovin odottanut vanhenemista. Edes vähän. Nimittäin jollain tavalla on jo hetken aikaa tuntunut siltä, että olen nuori hivenen vanhemman elämässä. Sitä ajatusta vahvisti, kun googletellasi 25-vuotiaan oikeinkirjotusta - kyllä, äidinkieli on heikkouteni - törmäsin tähän Nämä ajatukset pyörivät jokaisen 25-vuotiaan mielessä artikkeliin. Ja minusta tuntui että olen kokenut kaikki nämä ajatukset jo vuosia sitten kun minusta tuli äiti.

Vuosi sitten mietin missä haluan olla kun täytän 25 vuotta. Aika tarkkaan vuosi sitten sain tietää olevani taas kerran raskaana. Ensimmäisestä kierrosta. Suurin haaveeni sillä hetkellä ja muutama kuukausi ennen  24-vuotis juhliani oli, että 25-vuotiaana minä haluan olle kolmen lapsen äiti. Tai edes sinä vuonna tulla kolmannen kerran äidiksi. Nyt kun tämä haaveeni on käynyt toteen, missä minä haluan olla vuoden päästä?

Olen kovin nuori, vaikka tämän hetkinen elämäni on useimmiten hieman vanhemman ihmisen elämää. Saan osakseni aina ihmetystä, kun kerron että olen kolmen lapsen äiti. Olen 25-vuotias ja minulla on kaikkea mistä en ole osannut tai ehtinyt koskaan haaveilla, mutta nyt ilman niitä en osaisi enää elää. Mihin elämän haluan nyt menevän?

Raskauden ja vauva-aikojen ruuhkauttamien vuosien jälkeen toivon, että ennen 26-vuotis syntymäpäiviäni olen saanut nauttia sydämeni kyllyydestä tästä tasapaksusta arjesta. Toivon ettei vuoteni 25-vuotiaana sisällä yhtään suurta muutosta. Minulla on jo ihana mies, kolme lasta, omakotitalo sekä farmariauto. Vain se kultainennoutaja enää puuttuu, mutta allergian vuoksi sitä ei tulekkaan.

Olen 25-vuotiaana saanut kaiken mistä en edes osannut unelmoida. Nyt seuraavat vuodet haluan nauttia elämästäni ja perheestäni. Tehdä kaikkea kivaa perheen kanssa, mutta myös yksin. Myös sellaisia asioita, joita ei lapselliset 25-vuotiaat tekevät. Ehkä seuraavan vuoden aikana keksin mikä minusta tulee isona. Ehkä vihdoin alan tajuamaan sen, etten ihan oikeasti ole enää parikymppinen vaan päivä päivältä lähempänä kolmeakymppiä.

25-vuotiaana minä pukeuden mukaviin leggareihin suurimman osan ajastani. Lempipaitani on tämä jo hivenen nuhjuinen henkkamaukan neule, josta puuttuu yksi nappikin. Ostin sen muistaakseni yhdeksännellä luokalla. 25-vuotiaana olen juuri se hivenen nuhjuinen äiti jonka välttämistä vannosin vielä viisi vuotta sitten. 25-vuotiaana minä nautin sellaisista asioista mitä vielä hetki sitten pidin aikuisten juttuina. Tylsinä sellaisina. 25-vuotiaana olen onnellisempi kuin olisin koskaan voinut kuvitella olevani.

Kiitos vuodet, että minusta on kasvanut ihan varteenotettavan fiksu nuori aikuinen. Suurin kiitos siitä kuuluu kyllä lapsilleni. Vaikka viimeiset viisi vuotta ovat tuntuneet yhdeltä, niin kasvua on tapahtunut ainakin kymmenen vuoden edestä.

Outoa, juurihan minä vasta kaksikymmentä täytin.

Ja tästähän se nainen ei enää vanhenekkaan. Tästä eteenpäin täytän aina 25 vuotta.

Imetys EI ole ehkäisy !

Tiesittekö, että raskaudenkeskeytys tilastoissa juuri synnyttäneet naiset ovat aika korkealla? Jopa yli 10 prosenttia keskeytyksistä tehdään naisille, jotka ovat synnyttäneet kuluneen tai edellisen vuoden aikana. En yhtään ihmettele, nimittäin nopeallakin googletuksella löytyy ihan "varteenotettavia" sivustoja joissa väitetään imetyksen ehkäisytehoksi jopa 98 prosenttia. Olen joskus miettinyt kuka uskaltaa luottaa imetyksen ehkäisytehoon. Oman kokemukseni jälkeen toivon ettei kukaan.

Ei, en ole raskaana mutta täysimetyksestä huolimatta on taas se aika kuusta. Pari viikkoa sitten havaihduin pari päivää kestävään turvotukseen ja siihen tuttuun alavatsalla ja takapuolessa tuntuvaan supistukseen ja olin että voi ei. Ei voi olla! EI VIELÄ! Mutta kyllä, nyt kahden viikon jälkeen voin todellakin todeta sen olleen se tuttu ja kipeä ovulaatio.

Arvion mukaan imetyksen ehkäisyteho voi olla jopa 98 prosenttia. Samaa luokkaa kuin kuparikierukassani. Jos minä kuulun tähän kahteen prosenttiin joilla se ei toimi, niin ehkä minä en kuulu siihen kahteen prosenttiin joilla kuparikierukka ei toimi? Toivoa saattaa, kierukkalapsia kun tuntuu olevan välillä joka toisella.

Imetyksen sanotaan toimivan ehkäisynä tietynlaisin ehdoin. Ehtoja ovat ettei imetysvälit pitene yli kuuteen tuntiin, äiti täysimettää eli lapsi ei saa muuta ravintoa, imetys on säännöllistä myös yöllä ja vauva on alle puolen vuoden ikäinen. Meillä täyttyy jokaikinen kriteeri, miksi minä ovuloin!?

Siksi, koska imetys ei todellakaan toimi ehkäisynä. Jos minä olisin luottanut imetyksen ehkäisytehoon, saattaisin olla seuraava tilastojen juuri synnyttänyt aborttiäiti. Tässä ihanassa vaikkakin raskaassa elämäntilanteessa nimittäin minun pitäisi oikeasti ensimmäistä kertaa elämässäni harkita olisiko minusta siihen. Raskaus ja vauvavuosi voisi olla aikamoisen rankka yhdistelmä. Kun ne rankkoja ovat jo ihan yksinäänkin.

Meidän kolmeen kuukauteen on mahtunut kaksi kertaa, kun imetysväli on yöllä venynyt 6-7 tuntiin. Normaalisti se on kahta tai kolmea tuntia kellon ympäri. Riittikö tuo muutaman kerran venahtanut väli laskemaan imetyksen ehkäisytehoa niin paljon, että kuukautiskiertoni käynnistyi? Vai olenko minä oikeasti tuo kaksi prosenttia. Joka kuitenkin tuntuu pieneltä määrältä, kun erinäisten vauvaryhmien kautta tuntuu olevan he harvassa, joilla imetys ehkäisee kuukautiset.

Naisen keho on niin hieno, mutta myös kovin arvaamaton etten ikinä menisi luottamaan siihen. Minulla on päivän tarkka kuukautiskierto ja tunnen ovulaation tunnin tarkkuudella, parin tai jopa kolmen päivän turvotus- ja kipuiluvaroituksella. Siltikään en luottaisi laskuihini tai kehooni niin paljon, että uskaltaisin olla ilman ehkäisyä. Varsinkaan kun meille neljäs lapsi ei ehkä ikinä ole vaihtoehto.

Että naiset, älkää luottako imetyksen ehkäisytehoon ikinä. Imetys ei todellakaan ole ehkäisy. Tämä ei ole mikään saarna. Yhden iloisen yllätyksen äitinä olisi vähän tekopyhää saarnata ehkäisyn tarpeellisuudesta. Vaikka toisaalta vuosista viisastuneena ja kantapään kautta oppineena tiedän ainakin mistä puhun. Silloin abortti ei käynyt mielessäkään, mutta tässä elämäntilanteessa en tiedä mitä tekisin. Ja voisinko ikinä antaa itselleni anteeksi, jos oman tyhmyyteni vuoksi joutuisin tekemään niin rankan valinnan?

Raskaushormonit, imetyshormonit, vauvaväsymys ja nyt vielä menkkahormonit. Ei ole helppoa olla nainen. Tai naisen puoliso, hah.

Pimp my arkiruoka: Bataatti-perunasoselaatikko !

Tiedättekö sen fiiliksen, kun arkiruokalista tuntuu kiertävän samaa kehää? Samat ruuat viikosta toiseen ja mielikuvitus on nollissa. Minä todellakin tiedän! Mutta nyt äitiyslomalla minuun on iskenyt kokkikärpänen ja olen pikkuhiljaa ruvennut monipuolistamaan meidän perheen arkiruokia. Juontaen juurensa siitä, että ihanat lapseni tuntuivat rakastavan vain jauhelihaa ja makaronia. Kuten suurin osa lapsista...

Mutta kuitenkin. Tavoitteeni on keksiä sekä bongailla netistä ja lehdistä meidän perheelle - ja toki tänne bloginkin puolelle aina välillä - helppoja sekä yksinkertaisia arkiruokareseptejä. Ja pienillä twistillä piristää niitä samoja vanhoja ruokia jotka pyörivät suussamme viikosta toiseen! Tässä tulee ensimmäinen, tuttu ja turvallinen liha-perunasoselaatikko bataatti sekä koskenlaskija twistillä! (Tämä resepti on ollut blogissa jo vuonna 2016 mutta olin itsekin koko ruuan jo unohtanut, heh)

1 Bataatti (n. 300 g)

n. 1 kg jauhoista perunaa (tai pari pussia Lidlin perunamuusijauhetta jos helpolla haluaa päästä!)

700 grammaa jauhelihaa

1 sipuli

mausteita oman maun mukaan

2 kananmunaa

Maitoa

1 purkki Koskenlaskija ruoka Cheddar

Kuori, pilko ja keitä sekä bataatti että perunat. Tee niistä perunamuusi. Lisää joukkoon sen verran maitoa että muusista tulee löysää. Sekoita joukkoon kaksi munaa.

Pilko sipuli ja paista se jauhelihan kanssa pannulla. Mausta jauheliha ja kaada joukkoon Koskenlaskija. Sekoita perunamuusin joukkoon ja paista 200 asteisessa uunissa n. 45 minuuttia.

Piha & puutarha messuilta inspiraatiota pihan laittoon!

Me kävimme eilen koko perheen voimin hakemassa inspiraatiota kevääseen piha & puutarha messuilta. Olen odottanut innolla lumien sulamista, koska se tarkoittaa sitä, että pääsemme pikkuhiljaa pihahommiin! Vaikka en ole mikään paikkakunnan suurin viherpeukola niin on aivan ihana suunnitella ja miettiä pihaa meidän omakotitaloon!

Meidän ei pitänyt vielä tänä vuonna mennä messuille, koska luultavasti tämän kevään ja kesän projekti on ainoastaan nurmikko sekä terassi. Mutta kun saimme äidiltäni liput niin olihan sitä mennä pakko vähän ideoimaan mitä lähdetään suunnittelemaan pihalle!

Jo pelkästään pohjatyöt eli täytemaan levittäminen ja tasaus ennen multaa vievät jonkin verran aikaa näin kolmen lapsen kanssa. Olemme siis asettaneet tavoitteeksi saada nyt keväällä ja alkukesästä piha siihen malliin, että meiltä löytyy nurmikko sekä terassi. Loppukesä meneekin sitten varmaan talon ulkomaalauksen parissa.

Meillä ei ole kovin isoa tonttia, joten mistään hurjista määristä ei puhuta kun puhutaan pihatöistä. Mutta koska tontti on pieni, aiheuttaa se omanlaisen päänvaivan suunnittelussa, kun tilaa ei "millekkään turhalle" halua antaa. Reunuskiviä, pari hyötykasvia ja omenpuu. Siinä on tähänastiset toiveeni terassin ja nurmikon lisäksi!

Kevät tuli ja lumet suli. Lumen alta paljastui liukurin lisäksi karu todellisuus siitä, millaisessa kunnossa meidän piha tällä hetkellä on. Mutaa, sepeliä ja rikkakasveja. Onneksi jo pelkkä nurmikko sekä terassi tulevat tekemään ihmeitä tälle yleisilmeelle!

Kunnioita sitä, että jokainen äiti on yksilö.

Kun eilen saavuin pieneltä breikiltäni kotiin, odotin innoissni että vauva heräisi tissittelemään. Ennen breikkiä imetys ahdisti, mutta kotiin saapuessani se tuntui taas ihanalta. Taas kerran sain huomata, että minä olen se äiti joka oikeasti tarvitsee sitä omaa aikaa ja taukoa tästä perhe-arjesta. Kaikki ei tarvitse ja sen ymmärrän. Mutta en ymmärrä sitä, jos minun tarvettani ja toimintaani arvostellaan.

Äiti maailma on aivan älyttömän julma paikka. On suosituksia, on neuvoja ja on tilastoja. Ja sitten on vielä ne toiset äidit. Ne toiset äidit, jotka osaavat tasan tarkkaan sanoa mitä sinun kuuluisi ja ei kuuluisi tehdä. Koska en minäkään ja kyllä minäkin.

Minä rakastan olla äiti. Minä rakastan melkein kaikkea joka äitiyteen liittyy. Mutta sitä minä vihaan äiti maailmassa, ettei siellä nähdä meitä äitejä yksilöinä.

Näin päiväkodin työntekijänä sekä äitinä tiedän miten upeasti päivä päivältä nähdään enemmän ja enemmän lasten yksilöllisyys. Nähdään se tosiasia, että ne kaikki pienet ihmiset eivät ole samasta muotista tehty ja he eivät kasva eivätkä kehity saman kaavan mukaan. Jokainen lapsi nähdään yksilönä, persoonana. Erillisenä ihmisenä, ei massana. Miksi tätä samaa ideologiaa ei voi käyttää meissä äideissä?

Uskallan väittää, että lähes poikkeuksetta äitiys kasvattaa meistä jokaista. Kun tullaan äidiksi, on se aina jonkinasteisen kasvun paikka. Kasvetaan ihmisenä, sellaisena samanlaisena yksilönä kuin lapset kasvavat.

Me äidit olemme henkeen ja vereen aina puolustamassa lapsiamme. Puhumme heistä yksilöinä, ymmärrämme erilaisuuden ja erilaiset tarpeet. Mihin nämä samat tarpeet, erilaisuudet ja yksilölliset erot katoavat kun kasvamme aikuisiksi? Ei mihinkään. Miksi me emme muista tätä tosiasiaa?

Olen kyllästynyt siihen tuomitsevaan ilmapiiriin joka äitien keskuudessa vallitsee. Välillä se ahdistaa niin, että tekisi mieli kadota koko äitiyden maailmasta ja vain elää omaa perhe-elämäänsä. Ahdistustakin suurempi on kuitenkin se pieni leijonaemo sisälläni, joka tahtoo teksti toisensa jälkeen taistella sitä tuomitsevaa äitimaailmaa vastaan.

Minä kirjoitan avoimesti siitä, että me olemme huonon ehkäisyn takia perustaneet perheemme pikakelauksella. Kirjoitan siitä, miten paljon äitiyteen ja lapsiin liittyy myös niitä negatiivisia tunteita. Siitä, miten aina ei jaksa tai pysty. Kirjoitan, miten vauvani tippui sohvalta. Babybluesista sekä halusta päästä joskus hetkeksi pois lasten luota.

Kirjoitan terapian ja vertaistuen vuoksi. Mutta myös sen vuoksi, että mahdollisimman moni näkisi miten erilaisia me äidit olemme. Minä haluan kirjoittaa inhimillisemmän äitiyden puolesta.

Ne pienet valinnat, halut ja tarpeet eivät tee kenestäkään sen huonompaa äitiä. Erilaiset valinnat ei tee sen huonompaa äitiä. Huonoja äitejä on ehkä olemassa, mutta sitä titteliä ei saa kaupan soseiden, pulloruokinnan, "virikehoidon" tai oman ajan kaipuun takia. Silloin kun voidaan oikeasti puhua huonosta vanhemmuudesta, niin ollaan kyllä jo ihan surullisen suurien asioiden äärellä.

Minä toivon, että jokainen tajuaisi meidän kaikkien olevan ihan samanlaisia yksilöitä kuin lapsemmekin ovat. Meillä on omat halut ja tarpeet, myös äiteinä. Me teemme kaikki valintoja joka ikinen päivä äitiyden polulla. Valintoja jotka ovat erilaisia. Niitä ei voi laittaa paremmuus järjestykseen koska niihin johtavat asiat ovat aina yksilön takana. Yksilön, jollaista ei ole toista.

Ehkä sinä tekisit eri tavalla. Ehkä sinä olet eri mieltä. Se ei kuitenkaan tee sinusta yhtään sen parempaa yksilöä.

Minä tahdon. Minä tarvitsen. Minä uskon että tämä on parhaaksi lapsilleni. Sinun ei tarvitse tahtoa, tarvita tai uskoa. Oli kyse sitten mistä tahansa elämän osa-alueesta lapsiin liittyen. Se on ihan okei. Mutta se, että luulet erilaisten valintojen tekevän sinusta jollain tavalla paremman, kertoo hyvän äitiyden sijaan ehkä pienestä itsekeskeisyydestä?

Äitiys ja lapset ovat monelle naiselle hyvin herkkä paikka. Siksi peräänkuulutan käytöstapoja ja tiettyä varovaisuutta näiden aiheiden parissa. Väsymys, hormonit, itsesyytökset ja suuret tunteet ovat usein läsnä näissä keskusteluissa ja väärin ymmärryksiä sekä herneen vetoja rööreihin sattuu helposti. Varsinkin netin välityksellä kommunikointi voi olla tökeröä vaikkei sitä tarkottaisikaan. Siksi on hyvä lukea ja miettiä kirjoituksensa, ennen kuin painaa sitä lähetä nappulaa.

Ja sitten on niitä ihan oikeita sädekehänkiillottajia, joiden oma vanhemmuus saa pönkitystä toisten äitien arvostelusta ja lyttäämisestä. Hävetkää.

En tule koskaan ymmärtämään niitä jotka suoltavat kaikki rumat ajatuksensa netissä toisten niskaan. Netissä kommunikointi on siitä upeaa, että ehdit oikeasti miettimään ohi tunnekuohujen ennen kuin julkaiset. Mutta ei, kaikilla se ei todellakaan toimi niin. Minä en todellakaan ole aina samaa mieltä lukemani facekeskustelun tai blogikirjoituksen kanssa. Mutta ne eriävätkin mielipiteet voi ilmaista ihan kauniisti.

Olkaamme toisillemme armollisia. Äitiys on onnen ja ihanuuden lisäksi myös hyvin rankkaa. Eikä sitä helpota toisten äitien tuomiot.

Jokainen äiti on yksilö. Omilla arvoillaan, tarpeillaan ja luonteellaan varustettuna. Erilaisuutemme vuoksi emme tietenkään tee aina samanlaisia valintoja. Ja se juuri on parasta, koska niistä kaikista muiden valinnoista ja vinkeistä voi poimia ne itselleen parhaat tavat toimia ja tehdä. Oli kyse sitten mistä tahansa.

Kun imetys ahdistaa...

Kai voin nyt virallisesti sanoa vauvakuplan puhjenneen, kun ei enää ole oikein viimeisen vauvan syndroomaa havaittavissa? Ilona on ihana tottakai, mutta haaveet ja haikeudet vielä yhden vauvan perään ovat kadonneet kokonaan. Pikkuhiljaa vauvakuplan alta alan löytämään itseäni ja minua kiinnostaa taas kaikki muukin, kuin vain vauvajutut.

Vauvakuplan puhkeaminen on ihanaa, mutta siinä on yksi mutta. Aika iso sellainen. Nimittäin samalla, kun kupla puhkesi alkoi imetys ahdistamaan.

Imetys tekee taas jostain syystä kipeää. Luulen, että syynä on ollut huono imuote yöllä mutta tällä hetkellä imetys on epämukavaa. Ei kivuliasta, mutta epämukavaa. Kaiken lisäksii vaikuttaa siltä, että meidän tissittelyhetket eivät tule ikinään olemaan helppoja tai rauhallisia. Pieniä kausia lukuunottamatta Ilona ei vain yksinkertaisesti viihdy rinnalla jos olen paikallani.

Ahdistaa olla niin kiinni vauvassa. Ahdistaa olla korvaamaton. Ärsyttää kun imetys tuntuu olevan yhtä tappelua. Ja samalla taas nautin siitä kuitenkin. En kuitenkaan nyt tiedä enää, nautinko itse imetyksestä vai vaan sen helppoudesta. Onhan se nyt ihan luksusta kun voi vaan yöllä lämästä tissin suuhun eikä tarvitse nousta mikrolle. Niin, yöllä meidän imetyshetket onneksi sujuvat ongelmitta.

Ajatukseni imetyksen suhteen ovat todella ristiriitaiset. Välillä rakastan sitä symbioosia ja läheisyyttä jonka se minulle ja Ilonalle luo. Ja välillä taas lasken päiviä, koska se puolen vuoden täysimetys tulee täyteen ja vauvavuosi lähenee pikkuhiljaa loppuaan. Minulla oli ajatuksena aloittaa kiinteät vasta puolen vuoden iässä, mutta jos tämä ahdistus ei tästä katoa mihinkään tai rintahetket rauhoitu, niin jaksanko siihen asti taistella? Ja onko siinä edes mitään järkeä? Vaikka ei kai ne kiinteät pelastusta heti tuo, mutta pikkuhiljaa helpottavat edes vähän.

En ole valmis luovuttamaan vielä, onhan imetys kuitenkin kätevää kun ruoka on aina mukana. Eilen illalla oli ihanaa, kun isi nukutti Ilonan syliinsä ja minä sain rauhassa tehdä isojen tyttöjen kanssa iltatoimet. Tänään olen menossa kylään kaverini luo. Haemme kiinalaista ja vietän pari tuntia ilman vauvaa, koska isi haluaa harjoitella isivauva-aikaa. Luulen, että samalla kun minä ahdistun imetyksestä ja meidän symbioosista niin isi ikävöi sitä pullolapsi aikaa jolloin hänkin voi osallistua enemmän syöttämiseen. Voi olla, että nyt pitäisi pullotella vähän enemmän. Ehkä se auttaisi tähän ahdistukseen?

Imetyksessä on sitä jotain, josta kuitenkin nautin. Välillä se on helppous, välillä se on se suhde jonka luon vauvaan sen avulla. Välillä taas ne samat asiat ahdistaa ja ärsyttää. Imetyksestä ja siihen liittyvistä ongelmista ei puhuta tarpeeksi. muttei myöskään siitä ettei se kaikkien mielestä ole niin kovin ihanaa puuhaa. Se aiheuttaa minulle ainakin niin älyttömän paljon ristiriitaisia fiiliksiä. Välillä rakastan sitä ja välillä vihaan sitä. Tällä hetkellä se enimmäkseen ärsyttää ja ahdistaa, ehkä ensi viikolla taas rakastan sitä?

Yksi niistä syistä miksi meillä on useampi lapsi

Sisarukset tappelevat keskenään, sen tietää kaikki. Kyllä minäkin sen ihan omasta kokemuksesta tiedän, miten raivostuttava se oma sisko voi olla. Raivostuttava, mutta samalla rakas. Kokemuksestani huolimatta välillä ajattelen noiden kahden isomman vihaavan toisiaan. Tai ainakin hyvin paljon ovat kyllästyneet katselemaan toistensa naamoja. Siltä se aina välillä - nyt viimeiset pari viikkoa lähes päivittäin - tuntuu. Ja sitten kuitenkin tulee se yksi hetki, joka todistaa että he ovat ihan tavallisia toisiaan ärsyttäviä mutta täysillä rakastavia siskoksia. Eilen oli taas tälläinen hetki. Luojan kiitos, nimittäin viimeiset kaksi viikkoa tuntuu että he ovat tapelleet aamusta iltaan.

Me ostimme tämän neljän makuuhuoneen talon sillä ajatuksella, että kaikille lapsille on sitten omat huoneet. Heti muutettuamme kuitenkin tytöt ilmoittivat etteivät tahdo nukkus erikseen, vaan samassa huoneessa. Tai oikeastaan pienempi ilmoitti, isompi oli hivenen pettynyt kun ei saanutkaan sitä omaa huonetta. Eilen illalla kuitenkin meidän kolme vuotias ilmoitti, että hän tahtoo yksin omaan huoneeseensa. Tämä selvä, me siirsimme patjan huoneen lattialle ja löimme isin kanssa vetoa montako minuuttia menisi ennen kuin tulisi isosiskoa ikävä. Vaan ei mennyt tapahtuma ihan niin miten ajattelimme.

Isosisko huuteli monta kertaa illalla, että muistathan lukea pikkusiskolle iltasadun. Varmisteli, että toinen saa iltasadun ja pärjää huoneessaan. Kun sain sadun luetuksi, menin suukottamaan isosiskoa joka kuunteli huoneessaan äänikasetilta joulusatuja. Sängystä kuului pieni nyyhkytys minulla on niin kova ikävä siskoa. Otin isosiskoa kädestä ja menimme pyytämään pikkusiskoa takaisin omaan sänkyynsä koska siskolla oli niin ikävä.

Mutta pikkusisko ei halunnutkaan omaan sänkyynsä. Isosisko siirtyi myös patjalle "leikkihuoneen" lattialle. Pienempi kysyi miksi sinä itket? Koska minulla oli niin kova ikävä sinua että ihan suretti.

Herkkä hetki meni kuitenkin ohi - näin äidin näkökulmasta katsottuna - alta aikayksikön ja alkoi se normaali iltapelleily ja höpöttely pehmolelujen kanssa. Tunnin he jaksoivat, kunnes tuli pyyntö päästä omiin sänkyihin.

Voi siis olla, että menee hetki ennen kuin lastenhuoneet saavat asukkinsa. Ehkä meillä kohta on kerrossänky ja yksi lastensänky tungettuna samaan huoneeseen kun tytöt tahtovat kaikki kolme olla yhdessä.

Vaikka välillä revin hiuksiani noiden kahden isomman kinasteluiden ja tappeluiden kanssa, niin nämä hetket muistuttavat siitä yhdestä syystä miksi ihmeessä me olemme halunneet kolme lasta.

Siinä siskossa on sitä jotain. Niin hyvässä kuin pahassakin.