Kun oma työtulevaisuus vähän ahdistaa

Tavallaan ei ahdista, mutta kieltämättä viime aikoina tulevaisuuteni on kyllä pyörinyt lähes päivittäin päässä. Mistä sitä sitten aloittaisin?

Olen siis ilmoittanut töihin, että palaan sinne syyskuussa 2019. Olen töissä yksityisessä päiväkodissa, ollut samassa firmassa vuodesta 2012 kun valmistuin lähihoitajaksi. Tykkään työstäni monikulttuurisessa päiväkodissa, mutta kieltämättä omien lasten myötä koko lastenhoitajan ura on alkanut mietityttämään. Jollain tapaa tuntuu niin ristiriitaiselta laittaa omat lapset päiväkotiin ja lähteä hoitamaan muiden lapsia päiväkotiin.

Pelkään, että väsyn lapsiin. Pelkään etten jaksaa hoitaa kumpaakaan satalasissa. En äitiyttä enkä lastenhoitajan duunia. Pelkään, että kun tulen töistä kotiin olen jo valmiiksi kyllästynyt meteliin ja häslinkiin. Ja eniten siitä kärsii omat lapseni.

Olen siis miettinyt tulevaisuutta ja vuoden päästä kutsuvaa työelämää. Vuosi on pitkä aika, mutta samalla kuitenkin lyhyt. Ja itseasiassa tässä kohtaa vuosi onkin lyhentynyt jo kymmeneen kuukauteen. Aika menee siis nopeaan, enkä oikein tiedä mitä tekisin. Tai tiedän.

Jos minä saisin päättää, löytäisin ennen ensi syksyä työpaikan jonka ohella voisin lukea itseni merkonomiksi. Haluaisin siis löytää oppisopimuspaikan. Palkanalaskentaa, tilitoimistoa tai kaupan alaa. Esimerkiksi ruokakaupassa tai jossain pienessä liikkeessä, lastentarvikeliikkeessä tai kirpputorilla viihtyisin todella hyvin. Olen aika kaikkiruokainen ja kaikki kiinnostaa. Ensimmäinen askel kohti tämän haaveen toteutumista olisi mennä kuuntelemaan oppisopimusinfoa. Nimittäin sitten olisi edessä se vaikein, löytää minulle sopiva työpaikka joka ottaisi minut oppisopimuksella töihin. Kuulemma ei ihan helppo keissi.

Ja emminhän minä. Minä tykkään työstäni monikulttuurisessa päiväkodissa toden teolla. Luulen, että työ olisi minulle täydellinen lapsettomana tai sitten kun omat lapseni ovat kouluiässä. Entä jos kadun alanvaihtoa myöhemmin? Toisaalta uskon, että kyllä paluu päiväkotiin onnistuu halutessani. Mutta taas että monikulttuuriseen päiväkotiin? Ei välttämättä niin helposti, niitä ei ihan joka kadunkulmassa ole. "Tavallinen" päiväkoti taasen ei tunnu olevan se minun juttuni, vaan juurikin se monikulttuurisuus on ollut työni suola - ja haaste, ja arjen vauhdittaja...- jo vuosia.

Kaikkea tätä hankaloittaa tietenkin myös arki ja omat lapset. Kolmen lapsen päivähoitopaikat, kuljettamiset, hakemiset ja viemiset pitkää päivää ja vuorotyötä tekevän puolison kanssa ei aina ole se suotuisin ja helpoin ympäristö suunnitella - tai ainakaan toteuttaa kovin yksinkertaisesti - mitään.

Ja suurin este on varmasti oma arkuus. Uskallanko? Tällä kombolla kuitenkin arki ja elämä on rullannut kivasti eteenpäin jo vuosia. Tällä työllä ja arjella pyöri kaikki hyvin kahden lapsen kanssa, niin varmasti pyörii myös kolmen. Uskallanko laittaa kaiken uusiksi ja vaikeuttaa arkea? Koska uusiksi kaikki menisi ainakin jollain tavalla.

Kutkuttavaa ja samalla niin pelottavaa.

Pimp my arkiruoka: Helppo ja yksinkertainen kasviskiusaus!

Tarvitset:

 1 kg peruna-sipulisekoitusta 

punaisia linssejä

1-2 pussia kasvissuikaleita

 juustoraastetta

 2 purkkia ruokakermaa 

ja mausteita.

Uunivuokaan yksi pussi peruna-sipulisekoitusta eli 500 grammaa. Siihen päälle kasvissuikaleet ja linssejä. Sitten vielä kerros peruna-sipulisuikaleita. Kuorruta (tai älä jos haluat esimerkiksi vegeversion ja vaihdat kermat kasvispohjaisiksi) juustoraasteella. Kaada kermat päälle ja laita 200 asteiseen uuniin reilu tunniksi. Avot! (Minä lämmitin kerman hellalla ja laitoin joukkoon hivenen pippuria sekä kasvisliemikuution, riitti mainiosti!)

Hyvää, yksinkertaista ja nopeaa - ellei uuniaikaa lasketa. 

Lastenraadin mielipide uuteen ruokaan: Ihan ok, kun laittoi kunnon kasan ketsuppia päälle...

Äidin mielipide: Tavallista arkiruokaa. Ei gurmeeta, mutta oikein hyvin maistuu maanantaisin ja tiistaisin eikä tarvinnut koko ajan seistä hellan edessä. Linssejä ensi kerralla vähän enemmän sekaan! Tai soijarouhetta, se olisi ehkä jopa parempi! Myös maustettu ruokakerma tai sulatejuusto (tai aurajuusto, tosin ei lasteni makuun!) voisi toimia tosi hyvin joukossa!

Tuomio arkiruokana: Varmasti tehdään toistekin!

Koiraton koti on karvaton ja nuhaton

Yritin keksiä jonkun hauskan koiraotsikon, mutta pieleen meni. Toisaalta tuo otsikko kuvaa meidän perheen koiratilannetta oikein hyvin. Vaikka neljän naisen taloudessa hiuksia on lattialla kuin koirankarvoja. No kuitenkin!

Minulla ja sittemmin meillä oli koira. Ostin koiran noin puoli vuotta ennen kuin aloin odottamaan esikoistamme. Koira oli kaverini koirien sekarotuinen pentu ja ristin hänet Viliksi. Vili asui kanssamme vielä esikoisemme synnyttyä, mutta muutti toiseen kotiin ennen keskimmäisen tyttäremme synnytystä.

Vaikka mietin miten olisin pärjännyt pienten lasten kanssa ja koiranulkoilutusten kanssa - kun hoidan arkea niin paljon yksin - niin syynä ei kuitenkaan ollut pärjäämättömyys, vaan allergia. Sekä minulla, että miehelläni.

En tiedä voinko syyttää raskautta, mutta ensimmäisen odotukseni aikana minulle puhkesi ensimmäistä kertaa siitepölyallergia. Voi olla, että allergia on aina ollut minulla, mutta ensimmäistä kertaa lääkehoitoa se vaati vuonna 2013. Sen jälkeen se on vain pahentunut, eikä mennyt kauaakaan kun huomasin joka aamu herääväni kurkku karheana. Oli vuodenaika mikä tahansa.

Silmät syyhysi, aivastutti ja olo oli vetämätön. Ei tarvinnut kovinkaan hyvää matikkapäätä ja kovinkaan suurta koiratonta kokeilujaksoa, kun huomasimme kyseessä olevan koira-allergia.

Me luovuimme Vilistä, mutta onneksi hän pääsi muuttamaan ihan meidän lähelle, mammalaan eli äidilleni. Ja nyt viikonloppuna otimme hänet yökylään.

Voi että miten tytöt nauttivat, kun illalla lähdettiin yhdessä vielä pissattamaan koiraa ja vedettiin vaan haalarit yöpaitojen päälle. Märät iltasuukot lattianrajasta ja iloinen haukahdus heti aamusta. Kaiken sen arvoista, että heräsin aamulla silmät kutisten ja kurkku karheana.

Välillä mietin, että pitäisikö kokeilla jatkuvaa allergialääkitystä ja ottaa koira takaisin kotiin. Tulen kuitenkin aika nopeasti siihen tulokseen, ettei se olisi kellekään parasta. En minä halua jatkuvalla syötöllä syödä lääkkeitä eikä olisi oikein taas vuosien jälkeen repiä koiraa pois kodistaan. Kodistaan, jossa hänen on hirveän hyvä olla ja seurana viisi muuta nelijalkaista.

Silti mietin miten ihana olisi, kun esikoisemme pian menee kouluun ja kotiin tullessaan vastassa oli aina joku, eikä tyhjään kotiin pitäisi ikinä tulla.

Onneksi me pääsemme helposti rapsuttelemaan Viliä sekä hänen muita karvaisia perheenjäseniä. On ihanaa, kun lapset saa kasvaa eläinten kanssa!

Välillä on kiva, että edes peilikuva muistuttaa minun olevan muutakin kuin äiti

En ole kovinkaan pinnallinen ihminen. Ulkonäkö on aika usein arjessa sivuseikka ja hiihdän tukka nutturalla ja pierukalsarit jalassa suurimman osan päivistä. Mutta sitten on taas niitä päiviä ja hetkiä, kun on kiva näyttää kivalle. Kun on kiva, että edes pissareissulla sieltä peilistä kurkkaa hetkellisesti joku muu kuin äiti.

Nainen eikä vain äiti.

Äitiys aiheutti minulle aika suuren identiteettikriisin. Olin vasta 19-vuotias tullessani ensimmäistä kertaa raskaaksi ja naisellinen minäni oli vasta rakentumasta teinistä naiseksi. Ja kun seuraavien vuosien suunnitelmiini ei silloin todellakaan kuulunut perheen perustaminen, oli hyppy tytöstä naiseksi ja naisesta äidiksi aika nopea. Naisellisuus ei ole ulkonäöstä kiinni, mutta kun huoliteltu viikonloppu viihteilijä vaihtui väsyneeseen, nuhjuiseen ja hivenen laiskaan laittautujaan, niin ei se ainakaan naisellisuuttani lisännyt.

Niin, voihan äiti olla myös nainen. Ja onkin. Mutta kieltämättä puklut paidalla, silmäpussit polvissa ja yksi lapsi tissillä roikkuen olo on välillä kaikkea muuta kuin naisellinen.

Mikä toisaalta on ristiriitaista, koska kolme raskautta ja synnytystä ovat saaneet minut tuntemaan itseni enemmän naiseksi kuin mikään muu. Mutta arjessa se naisellisuus on jossain siellä äitiyden alla vähän piilossa. Kun minun sisäinen naiseni on niin paljon kaikkea muutakin kuin äiti. 

Harvoin todellakin jaksan panostaa ulkonäkööni sen enempää. Ei jaksa nähdä sitä vaivaa, jonka näkee korkeintaan lapset ja Instagram seuraajani. Siitäkin huolimatta, että joka kerta mietin miten tämän pitäisi olla päivittäinen rutiini.

Ei sen takia, että se ulkoinen kauneus olisi kaiken a ja o. Vaan sen takia miltä se sisäisesti saa minut tuntumaan. Kun peilistä katsoo välillä joku muu kuin se nuhjuinen ja väsynyt äiti, muistan paremmin myös itseni. Muistan vaatia jotain omaa äitiyden keskellä ja muistan, että minäkin saan olla itsekäs.

Äitinä aika usein vain annan itsestäni jotain. Naisena muistan myös vaatia. 

Kun hieman laittaudun ja kurkkaan itseäni peilistä muistan, että olen muutakin kuin äiti. Olen se sama Laura kuin ennen, ehkä hivenen kypsynyt ja kasvanut kuitenkin. Mutta vielä tulee se päivä, kun sieltä peilistä kurkkaa ihan yhtä usein Laura kuin äiti. Ja se tuntuu aika mahtavalta.

Naiset. Muistakaa myös itsenne. Muistakaa pitää itsestänne huolta ja tehdä niitä asioita jotka arjessa tuntuu hyvältä. On se sitten pieni pakkelikerros tai salaa syöty suklaa. 

Vaikka eihän ne silmäpussit Joe Blascolla peity, niin joskus on kiva näyttää kivalta, kun olo on kaikkea muuta kuin kiva. Vaikka hiuksiani kihartaessa kolme lasta roikkuu lahkeessa ja puuterihuisku karkaakin välillä prinsessaleikkeihin.

On ihan ok muistaa myös itsensä sen kaiken puklun ja väsymyksen keskellä. Joskus on kiva vähän viitsiä. Kun sillä kiharretulla tukalla voi joskus olla aika suuri merkitys.

Nyt tehdään loppu yökukkumiselle!

Okei. Ei varmaankaan tehdä ihan hetkessä ja aluksi ainakin univelka lisääntyy, mutta jotain on tälle yövalvomiselle tehtävä. Ei jaksa enää. Vaikka minkäs sille voi, että toinen rakastaa niin paljon tissiä, että sitä on lutkutettava pitkin yötä.

Unikouluista mikään ei oikein tunnu meidän vaihtoehdolta ja mietinkin, pitäisikö vain repäistä laastari kerralla kunnolla irti ja siirtää pinnasänky suoraan vauvan omaan huoneeseen ja siellä sitten silitellä ja kanniskella toista jos niin on. Että jos valvotaan, niin tehdäänkö se vain kerran? Jos ensin opetan tytön omaan sänkyyn, sitä kautta vähemmän yötissittelyä ja sitten sama rumba uudelleen kun siirrytään omaan huoneeseen. Ehkä?

Meillä keskimmäisen kanssa kävi niin, että yöt paranivat - hetkellisesti ennen refluksin pahentumista.. - kun tyttö meni pois meidän makuuhuoneesta. Olen itse myös kovin herkkäuninen ja havahdun jokaiseen kyljen kääntämiseen, joten omaa untanikin ajatellen se on parempi vaihtoehto. Mutta kun...

Vauvan huone sijaitsee talon toisessa päässä. Vaikka ei tämä huusholli mikään kartano ole, niin ei kieltämättä kiinnosta montaa kertaa yössä juosta ympäri kämppää. Ja onhan se nyt hertsileijaa ihan hirveä muutos. Äidin kainalosta omaan huoneeseen niin kauas minusta. Kumpikohan loppupeleissä kitisee asiasta enemmän, minä vai vauva?

Yritän valmistautua henkisesti siihen, että kohta valvotaan enemmän kuin koskaan ennen. Yöt ovat olleet yhtä farssia jo monta viikkoa, ei vaan enää jaksa. Viimeinen loppurutistus ja sitten helpottaa? Ja jos ei helpota, niin ainakin on yritetty. Palataan sitten samaan vanhaan.

Ihan vielä ei kuitenkaan aloiteta tekemään mitään, koska tyttö on nuhassa. Sitten kun olen varma ettei syynä ole nuha tai hampaat, on hyvä aloittaa vieroitus yötissistä ja opetella sitä omaa sänkyä. Katsotaan tehdäänkö kaikki kerralla vai pikkuhiljaa. Ounastelen vain sitä, että jos pinnasänky pysyy vieressäni, niin minusta ei ehkä ole tähän hommaan ja herään joka aamu tyttö kainalostani. Illalla on helppo päättä, että nyt loppuu. Mutta toteutus keskellä yötä on sitten jotain miljoona kertaa vaikeampaa...

Pimp my arkiruoka haaste minulta minulle! (Ja teille!)

Olen kaikkiruokainen. Rakastan ruokaa ja ruoanlaittoa joten oli pienoinen shokki huomata, että minusta totta tosiaan on syntynyt kaksi hivenen kranttua lasta. Totta kai haaveissani he automaattisesti rakastaisivat erilaisia - jopa outoja - ruokia kuten minä. Mutta ehei. Heidän mielestään parasta on makaroni&jauhelihamössö ja Ikean lihapullat.

Pienin askelin olen vähän väkisin monipuolistanut arkiruokiamme. He syövät kyllä hyvin ja monipuolisesti. Ellei ihan ennakkoluulottomasti niin ainakin pienen maanittelun jälkeen myös aina maistavat kaikkea tarjolla olevaa. Kuitenkin parhaiten heille kelpaa ne perus kotiruuat. Ne, joiden kokkaamiseen on tämä äiti lopen kyllästynyt.

Minä rakastan ruoanlaittoa, mutta kiire - ja se, että aina joku roikkuu lahkeessa vinkumassa - on saanut minut vihaamaan koko hommaa. Tai no ei vihaamaan, mutta tekemään kaiken se rakastamani mahdollisimman helposti, nopeasti ja linjatuotantona. Kun oikeasti haluaisin hifistellä, kokeilla uusia makuja ja annoksia sekä kuluttaa aikaa suunnitteluun ja ruokakauppaan. Mutta ei tässä elämäntilanteessa.

Koska jauhelihakeitto ja uunikala tulevat jo ulos korvista, on aika ottaa itseäni niskasta kiinni ja ruveta miettimään sekä monipuolistamaan meidän arkiruokiamme. Visiona koko hommassa on se, että mahdollisimman helposti vanhoja ja jo puhki kuluneita reseptejä saisi uusittua vähän tai paljon uudenlaiseksi ateriaksi. Laitetaanko haaste pystyyn? Pimp my arkiruoka!

Yksi vision kohde on lisätä kasvisruokaa. Opetella kokkaamaan helppoa kasvisruokaa, joka kelpaa sekä lapsille että täyttää arjen yksinkertaisuuden vaatimukset. Keksiä ja löytää sellaisia suosikkeja, jotka vuoden päästä ovat niitä arkiruoan kulmakiviä, vaikka nyt vielä vähän vieraita.

Nämä kaikki ilmestyvät totta kai tänne blogiin. Topit sekä flopit, niitäkin varmasti on luvassa! Vinkkejä sekä kompastuskiviä myös teille, jotka painivat näiden samojen asioiden kanssa. Voisin väittää, että ajoittain ihan jokainen oli sitten lapsellinen tai ei.

Teille heitän haasteeksi kertoa minulle kommentteihin teidän arkilempparit! Mitä te syötte? Lasten lempparit? Paras kasviruoka lasten mielestä? 

Ensimmäinen pimppaus on muuten tehty. Kaikkien rakastama (paitsi minun lasteni..) kasvissosekeitto sai kokonaan uuden ulkoasun ja maun, kun lisäsin tuttujen kasvisten (peruna,porkkana, sipuli) kaveriksi 4 pientä punajuurta sekä muutaman kourallisen linssejä. Myytiin lapsille prinsessakeittona, mutta lopulta kastettiin tyttöjeni toimesta vamppyyrivaarin verisopaksi. Parasta. Ja pienen nyrpistelyn jälkeen kelpasikin ihan kivasti tuomareille. 

Lasten mielipide (äidin tulkinta): Kyllä sitä syö jos ei Ikean lihapullia ole tarjolla.

Äidin mielipide: Ihan sika hyvää ja ihanaa sekä helppoa vaihtelua!

Kiireiset aamut saavat esiin monsteriäidin

Kiire. Kirous minun vanhemmuudelleni. Koska kiire tekee minusta usein kiukkuisen ja huonon äidin.

Pelleily on hauskempaa kuin pukeminen. Aamupala ei maistu ja sukatkin menee koko ajan huonosti. Pipoa ei löydy tai jos löytyy on se vääränlainen. Pikkusisko on niin söpö, ettei sormet pysy sitten millään hänestä erossa. Edelleen kymmenen minuutin jälkeen paita on laittamatta ja hampaat harjaamatta. Sadasta kehotuksesta huolimatta.

Vaikka miten aikaisin aloittaisi aamutoimet, lähes aina se kiire tulee jossain kohtaa.

Ja kun se kiire iskee, niin allekirjoittaneen äidin pinna kiristyy. Miksi, oi miksi ette voi tehdä niin kuin pyydän!? Edes sen sadannen kehotuksen jälkeen. Tekisi mieli vetää lapsellinen marttyyriviitta niskaan ja todeta, että ei mennä sinne saamarin kerhoon sitten. Ei se minulta pois ole!

Kun päästään autoon on kaikki jo ihan iloisella mielellä. Pyydetään anteeksi. En minä teille vaan kiireelle.

Onhan se inhimillistä. Varsinkin, kun taas koko yö on rauhoiteltu kitisevää ja itkuista vauvaa. Nuha, hampaat vai kenties korvatulehdus? En tiedä, mutta nukuta täällä ei ainakaan.

Samalla mietin, että ou mai kaat. Minä kaipaan jo työelämään, mutta samalla ahdistun siitä, että vuoden päästä jokainen aamu on tällainen. Ei aina todellakaan yhtä kiukkuinen ja kamala, mutta sellainen lapset ylös ja ulos aamu.

Ruuhkavuodet täältä tullaan. Kun jo kaksi kertaa viikossa kerhoa tuntuu tuskaiselta. Toisaalta uskon, että siihen tottuu. Nyt me olemme tyttöjen kanssa tottuneet kiireettömiin ja rauhallisiin aamuihin joihin kovinkaan tiukat aikataulut ei sovi. Ja sopia toivoo, että vuoden päästä meillä oikeasti nukutaan jo vähän paremmin. Edes vähän!

Daniel Tiikerin sanoin; harjoitus tekee mestarin. Ehkä mekin vielä opimme. Ja torstaina heräämme kymmenen minuuttia aikaisemmin ja etsimme illalla vaatteet valmiiksi.

Anteeksipyyntönä luen ainakin kolme prinsessasatua tänään, jotka eilen lainasimme kirjastosta. Tytöt olivat niin innoissaan koko reissusta ja olihan siellä aikakin käydä, kirjastokorttini yhteystietona toimi lapsuudenkotini osoite - josta muutimme pois minun ollessani 13 - sekä lankapuhelinnumero. Jo oli aikakin..

Itselleni lainasin mindfulness kirjan ja odotan, että siitä saisin vähän eväitä näihin väsyneisiin ja stressaaviin hetkiin. Toivoa ainakin voi eikö?

Lenkkitossut suoraan taivaasta

Kyllä vaan se on niin, että ei ne ihmiset väärässä olleet, kun sanoivat että kunnon juoksukenkiin kannattaa panostaa. Toki mitkä kenellekin on hyvät, olemmehan kaikki erilaisia. Mutta kävin viime viikolla hakemassa itselleni kunnon lenkkarit, sellaiset oikein kehutut ja pehmeät. Ja ne ovat kyllä kuin suoraan taivaasta! Hei, hei polvivaivat.

Okei ei ihan heihei, mutta ehdottomasti vähemmän tuntuu juokseminen nyt polvissa, kun vanhojen lenkkareiden kanssa. Tänään juoksin reilu viiden kilsan lenkin ja polvet eivät kipeytyneet. Ihan mahtavaa! Tuskin ne vaivat tähän nyt kuitenkaan kokonaan loppuvat, mutta vahvasti uskon, että ainakin harventuvat ja lieventyvät.

Olen saanut muutaman vinkin käydä fyssarin luona tarkistuttamassa jalat ja saamassa hyviä jumppavinkkejä niiden paranteluun. Ehdottomasti varteenotettava idea jonka aion toteuttaa. Jahka löydän jostain suosituksia ja kokemuksia kenelle täällä Turun seudulla kannattaa painella. Ja tietysti se hinta siinä mietityttää, mutta omaan hyvinvointiin kyllä kannattaa panostaa. Kuten kengistä huomasin...Vaikka ei ne edellisetkään mitkään kaupan halvimmat olleet. 

Kyllähän se hinta hieman kirpaisi, vaikka -25% niistä sainkin. Heittämällä voin silti väittää näiden olleen elämäni kalleimmat kengät. Eikä nyt kuitenkaan mistään sadoista puhuta, mutta kun katsos meikäläinen ei mikään himoshoppaileva kenkäfriikki olekaan. Pihi, se minä olen. Mitä ainakin omiin hankintoihin ja haluihin tulee.

Nyt on taas vähän parempi fiilis lähteä lenkille. Tosin katsotaan miten tämän viikon lenkkien käy, aivastuttaa ja nenää kutisuttaa sen verran, että taitaa olla lenssu iskemässä. Äitinä sairastaminen on ihanaa (NOT) joten nyt teetä ja hunajaa naamariin ja nenäkannu lähettyville. 

Ihanaa uutta viikkoa kaikille, toivottavasti teillä se ei ole räkäinen!

Lapsivapaa

Mamma otti eilen koko köörin yökylään ja saimme viettää melkein vuorokauden mittaisen lapsivapaan. Ihan mahtavaa.

Syötiin hyvin. Juotiin hyvin. Tanssittiin hyvin. Nukuttiin liian vähän, mutta se oli kyllä taas kerran sen arvoista.

Arki maistuu taas pikkuisen paremmalta. Jahka tästä univelasta selviää. Aina pienen breikin jälkeen muistaa taas vähän paremmin miten ihanaa se oma arki on. Sitä varten ne lapsivapaat onkin aivan kullanarvoisia. Niiden avulla saa arkeen vähän lisää boostia.

Käteen jäi mukavia muistoja, hieman lisää univelkaa ja melkein 3 desiä lypsettyä maitoa. Imetys tekee pitkistä lapsivapaista vähän epämukavia, mutta onhan se sen arvoista todellakin. 

Nyt pitäisi löytää vielä se jaksaminen ja vihdoin aloittaa se jonkinlainen unikoulu tai oikeastaan perhepedistä vieroittaminen. Olen nimittäin koko kuluneen viikon imettänyt yöllä tunnin välein ja kappas, viime yönä mammalassa vauva heräsi enimmäistä kertaa neljältä syömään. 

Nyt menen nuuhkuttelemaan noita pieniä päitä ja halimaan heidät aivan puhki. Jestas miten kova ikävä noita kolmea kyllä tuli kahdenkymmenenyhden tunnin aikana.

Aa niin joo! Sain vihdoin ja viimein melkein 10kk synnytyksen jälkeen lempparihousuni jalkaan! Jes!

Mies selittää mitä tarkoittaa nämä "naisten sanat" !

Törmäsin Facebookissa hauskaan haasteeseen, jossa miesten piti selittää "naisten sanoja" Totta kai parempi puoliskoni pääsi näin julkisesti osallistumaan haasteeseen ja lisäsinpä vielä muutamia "äiti maailman" sanoja joukkoon. 

Kylmävahaliuskat: tarralappu jolla revitään karvat
Push up: tissiliivit jotka tyrkyttää tissit ylös
Louis Vuitton: muotiguru, käsveskat etc
Tuubitoppi: toppi joka on alahelmasta leveämpi
Eyeliner:silmäkynä
O.b: meikkipussimerkki
Botox: huulien tms täytettä
Tunika: paita
Epilaattori: karvojen poistoon
Glitter: kimalletta
Nilkkurit: kengät mis on sellanen puolikorkee varsi
Max Factor: joku meikkijuttu
Aurinkopuuteri: puuteri joka toimii myös aurinkorasvana. Sitä ku laittaa ni ei tarvii aurinkorasvaa
Hipsters: minimini shortsit

Ja äitisanat...

Bolakoru: kilikello jonka vauva kuulee
Molo: se joka sen vauvan on sinne mahaan laittanut
Imetyskoru: en vaan tiedä
Tens-laite: se millä kuunnellaan vauvan sydänääniä
Doula: en vaan keksi

Laittakaas omat miehenne vastaamaan, miten meni? ;)

Kuulumisia juoksun parista; 6km 31 min

Edelleen tuntuu uskomattomalta, että jaksan juosta enemmän kuin muutaman metrin. Juoksu harrastusta on takana nyt suunnilleen 5 kuukautta ja fiilis on ihan mahtava!

Kuten varmasti muistatte kaikki alkoi sohvaperunanjuoksukoululla joka kuitenkin keskeytyi kropan jakamisen takia. Univelka, raskas elämäntilanne. Mitä näitä nyt on. Kuitenkaan juokseminen ei ole jäänyt siihen ja olenkin pyrkinyt joka toinen päivä käymään lenkillä.

Lenkkini vaihtelevat yleensä 4-6 kilometrin välillä ja käyn läheisellä pururadalla juoksemassa. Joskus juoksen muuallakin, mutta polveni kipeytyvät asfaltilla juostessa, joten usein tieni vie pururadalle. Kieltämättä tuo 1,9 km lenkin suhaaminen aina vaan vähän jo kyllästyttää, mutta minkäs teet.

Yleensä juoksen vain juoksemisen ilosta, mutta välillä hieman innostun ottamaan aikaa. Viime viikolla juoksin 6km 31 minuutissa ja täytyy sanoa, että olen aika ylpeä itsestäni!

En todellakaan voi sanoa enää olevani rapakunnossa ja voin ylpeänä sanoa, että harrastuksiin kuuluu lenkkeily.

Edelleen on päiviä kun puoliväkisin lenkille lähden, mutta se fiilis joka sen jälkeen tulee palkitsee aina vain.

Vaikka elämäntilanteeni kolmen pienen lapsen kanssa on rankka ja olen ennen käyttänyt sitä tekosyynä liikkumattomuudelle, niin pakko todeta, että asia on aivan päinvastoin. Urheilusta saa niin paljon lisää boostia päivää. Ja kun huonosti nukutun yön jälkeen tekee fiilistelylenkin hyvän musiikin tai podcastin parissa, on olo kaikkea muuta kuin väsynyt.

Joululahjaksi ajattelin hankkia itselleni oikein kunnon lenkkarit. Nyt kun juoksu on tullut jäädäkseen, voi tämä pihi ihminen panostaa rahallisesti kunnon kenkiin. Kun jo uskallan luottaa, että kyllä niille käyttöä tulee.

On minulla nytkin ihan hyvät juoksukengät jotka ostin kesällä, mutta huonojen polvien takia haluaisin vielä vähän paremmat. Vaikka luulen ettei ylitaipuisat, futiksessa kolhiintuneet polveni koskaan tule kestämään esimerkiksi vähän kovempaa alustaa, mutta ainakin voi yrittää. Olisi kiva päästä muuallekin lenkille kuin tuohon pururadalle!

Ilmeisesti jossain urheilukaupoissa tehdään oikein jotain analyysejä jaloille, jotta kengät ovat oikeanlaiset? Kuulisin mielelläni kokemuksia siitä sekä hyväksi todetuista juoksukengistä!

Ihan tavallinen verkkarimutsi

Sain hetki sitten postaustoiveen kirjoittaa meidän lastenvaatteista. Kuten blogin sisällöstä voi arvata, täältä ruudun toiselta puolelta ei löydy mitään lastenvaateintoilijaa.

Kirjoitin tovi sitten blogiini siitä, että lapsemme saa aika pitkälti päättää itse mitä laittavat päälle. Tämä on siltä osin siunaus, että lastenvaatteiden hypetys jää aika pitkälti pois meidän perheestä. Kun itse kulkee kotona pieruleggarit jalassa aikalailla 24/7, ei jaksa niin kiinnostaa ne lasten pukemisetkaan. Meillä kaikilla on vaatetusmetodi ehjät, puhtaat ja mukavat. Muulla ei niin väliä. Ja toki äidin vaatteissa puhtaus on hetkellistä, aina löytyy puklua, erinäisiä limoja tai ruokaa olkapäältä.

Viimeisin lastenvaatehankintani? Ostin juuri Prisman alennusmyynnistä tytöille verkkapuvut 7,50 eurolla. Ihan hurjan edulliset, kauniin punaisen väriset puvut. Lähinnä kevättä ajatellen ulkoiluvaatteiksi, kun ei ole enää tarvetta haalarille. Ei mitään merkkiä, edulliset ja ihan kivan siistit. Toistaiseksi siis siistit, sillä niillä ei ole ulos päässyt..

Meillä lastenvaatteisiin mennään mukavuus edellä. Sisällä suositaan joustavia legginsejä (oikeasti prinsessamekkoja, mutta kotiovien ulkopuolella) ja mukavia paitoja. Ei kiristä, ei purista eikä paina. Kukaan lapsistani ei omista yksiäkään farkkuja esimerkiksi. Ei vain ole tullut ostettua, koska omasta mielestäni ne ovat niin kovin epämukavat.

En ole koskaan onnistunut innostumaan lastenvaatteista. Tykkään pukea vauvallemme sellaisia vaatteita joista itse tykkään - hän kun ei osaa valittaa -, mutta sen enempää merkeistä ja sen ajan hiteistä välittämättä.

Lastenvaatteet ovat kauniita ja söpöjä. Mutta ei vain minun juttuni. A) Koska olen kovin pihi B) lapseni eivät tykkää samoista asioista kuin minä C) ne likastuu joka tapauksessa heti. En siis näe lainkaan järkevänä panostaa rahallisesti tai ajallisesti lastenvaatteisiin, koska ne eivät ole lähellä minun sydäntäni. Kuten ei muutenkaan muoti tai muut ulkonäköön liittyvät asiat sen suuremmin.

Joskus kun olen rikas tai taas työelämässä kiinni, haluaisin panostaa lastenvaatteisiin. Mutta silloin mentäisiin kotimaisuuden, eettisyyden ja laadun perässä. Ei niinkään merkin tai ulkonäön. Toki jos laittaisin rahaa kiinni vaatteisiin, olisihan se ihan kiva että ne näyttäisivätkin kivalta. Ja lapseni käyttäisivät niitä...Joten katsotaan miten käy. Ylipäätänsä lastenvaatteiden hankinta ja kulutustottumukset niiden suhteen ei iske minuun. Pihiyden, mutta myös kuluttamisen takia. Toki hyvää lastenvaatehypessä on se, että niitä kierrätetään käyttäjältä toiselle ihan super hyvin!

Lastenvaatteiden suhteen olen siis sellainen ihan tavallinen äiti. Millaisia lastenvaatteita lapsillanne on? Joo on niillä vaatteita!

Kärsiikö lapsemme migreenistä?

Äiti mun otsaan sattuu.

Aluksi en kiinnittänyt lauseeseen kovinkaan paljon huomiota. Flunssa, nälkä ja väsymys. Mitä näitä syitä nyt on, kun päässä voi tuntua vähän kurjalta. Nyt kuitenkin kaksi viimeisintä kipuilukertaa ovat päättyneet oksentamiseen, Panadoliin sekä kahden tunnin päiväuniin ja olen miettinyt, kärsiikö meidän viisivuotias migreenistä?

Meillä on perjantaina neuvola jossa aion ottaa asian puheeksi. Instagramin storyn puolella asiaa jo kyselin, mutta kyselenpä täälläkin. Onko teillä kokemuksia pienten lasten migreenistä? Miten asiaa tutkittiin, mitä sille tehtiin vai tehtiinkö mitään?

Kun mietin aikaa taaksepäin, olen varma ettei migreenikohtaukset ole jääneet tähän kahteen. Olen usein vain laittanut oksentamisen ja nuutuneisuuden flunssan piikkiin, nimittäin meillä oksennetaan myös kun kuume nousee. Selityksen ollessa muka siinä en siis ole sen enempää osannut yhdistellä palasia kuin vasta nyt, kun flunssaa ja kuumetta ei selkeästi hänellä ole.

Ja onhan meidän suvussa migreeniä, minut ja mies mukaan lukien. Minun migreenikohtaukseni liittyy usein hormoneihin ja mies taas on kärsinyt lapsena migreenistä. Sukuvika, kun ei suksi luista.

Toki mielessä on käynyt ne kamalimmatkin vaihtoehdot, mutta uskon todennäköisyyksiin sekä mututuntumaan kunnes toisin todistetaan. Haluan uskoa, vaikka ylisuojeleva sisäinen äitini tietysti vähän hyperventiloi välillä ja ajattelee sitä pahinta. Tuntuuhan lapsen kuumekin aina vähintään joltain trooppiselta taudilta. Kyllä te äidit tiedätte mitä minä tarkoitan!

Onneksi perjantaina on neuvola niin ollaan vähän viisaampia. Toivon, että asiaa lähdetään tutkimaan ainakin kunnollisen näöntarkastuksen verran.

Tämä on kuitenkin jo toinen selkeä päänsärystä johtuva oksentaminen kahden viikon sisässä..

Automatkat lasten kanssa. Itkisin jos ei naurattaisi

Kun kyselin raskausaikana muilta vanhemmilta vinkkejä millaiseen autoon mahtuisi kaksi turvaistuinta ja kaukaloa, yksi vinkki iskostui päähäni. Ehkä siksi, että se osoittautui täydelliseksi, vaikka en sitä noudattanut.

Nimittäin seitsemänpaikkainen auto. Ja vaan ja ainoastaan siksi,että jokaiselle riville yksi lapsi. Katsos kun näin he eivät voi tapella.

Äitiiiii, toi koskee mun tuoliin. Äitiii, toi kiusaa. Äitii toi laulaa. Häh häh häh, sä et nähnytkääm ikkunasta tota mitä mä!!!!! Kuulostaako tutulta?

Perjantaina oli taas automatka, kun teki mieli itkeä mutta päädyin kuitenkin nauramaan. Olihan se jollain kierolla tavalla hauskaa. Juuri sellainen lapsettomien sinkkujen mielikauhukuva lapsiperheen automatkasta. Instastoryani seuraavat tästä kuulikin jo. (Kannattaa ottaa seurantaan jos arkirealismi lapsiperheestä kiinnostaa! Saatan joskus siellä vähän avautua..)

Yksi huusi kurkku suorana takapenkillä. Toinen lauloi kurkku suorana takapenkillä Antti Tuiskun swäg biisiä, jotta kiljukaula rauhottuisi. Kolmas hoilasi etupenkillä ratiritirallaa repeatilla kerta toisensa jälkeen. Aikaimoinen dancemix ettenkö sanoisi.

Luulin, että olisin päiväkodissa työskennellessäni saanut hyvän siedätyksen meteliin, mutta kieltämättä tuolloin teki mieli pysäyttää auto ja painua hetkeksi hiljaiselle pellolle seisomaan. Yksin.

Toisaalta ketäpä tässä muutakaan syyttäisi kuin itseään. Äitinsä tyttöjä, suvuun naisiin tullut. Eli ei todellakaan mitään hiljaisia olentoja ollenkaan.

Ja vaikka usein autossa tapellaan ja huudetaan, niin kyllä joskus siellä tulee kustelleeksi myös aikamoisia helmiä lasten kanssa. Hauskoja, hulvattomia ja jopa kiperiäkin juttuja.

Niin tai siis olen kuullut, että automatkat saattavat olla tällaisia raivokaaoksia. Ei siis meidän perheessä ja ei meidän lapset...Kröhöm.

Se hetki, kun toivot ettei lapsesi osaisikaan puhua

Voihan Jeesuksen muna.

Kaikkea siellä seurakunnan kerhossa oppii. Vaikka tapaus ei ollut (onneksi..) yleisellä paikalla, laitetaan se taas tämän otsikon alle, kun täältä muutenkin niitä hulvattomia lasteni letkautuksia löytyy.

Olimme mammani luona kylässä ja tytöt leikkivät keittiönpöydän ääressä. Siskoni käveli ohitseni ja sanoi, että kuunteleppa hetki lastesi leikkiä. Ja minähän kuuntelin. Hihitin ja kuuntelin. Vaikka ensin vähän kummastelin, mitäpä siellä kerhossa opetetaankaan..

Jeesuksen munaaa, mihin menit?

Jeesuksen muna on täällä.

Mihin Jeesuksen muna kuuluu?

Jeesuksen muna tungetaan tonne sisälle.

Kieltämättä aluksi silmissä vilisi kaikki kirkkoihin liittyvät kohuotsikot. ( Koska likaisella mielellä muna on, noh MUNA!) Kunnes tajusin ja nauroin.

Tytöt leikkivät maatuskalla, jonka pienin ukkeli ilmeisesti muistutti heitä kapaloidusta Jeesuslapsesta. Ja koska se oli niin pieni ja kananmunanmuotoinen, oli se muna josta kasvaisi iso Jeesus. 

Kyllä on kerhossa Jeesus ainakin mennyt perille asti. Sen sijaan ihmisten lisääntymisopissa saattaa olla vähän parantamisen varaa, mutta katsotaan sitä sitten kymmenen vuoden päästä...

Vaikeinta on olla vanhempi myös öisin

Vittu mitä paskaa. Hyvin spontaanisti, hyvin hiljaa hampaiden välistä suhisten. Niin vaan se suustani viime yönä pääsi.

Meillä eletään nyt jo toista viikkoa taas jotain vaihetta. Tiheä imu, eroahdistus, hampaat tai ihan vain yleinen unettomuus. Oli syy mikä tahansa, vähintään tunnin välein herätään kitisemään ja ähisemään. Univelkaa, silmäpusseja ja liian suuria määriä kahvia.

Ja tiedättekö mikä on vanhemmuudessa kaikkein vaikeinta? Olla se hyvä ja rakastava vanhempi myös öisin. Kun univelka painaa nii paljon, että se tuntuu musertavalta. Ja silti sinun on herättävä ja tehtävä lapsesi tyytyväiseksi. Se on oikeasti välillä aika vaikeaa. Tai jos ei vaikeaa niin ainakin hyvin vittumaista.

Univelkaa on käytetty joskus kidutuskeinona. En ihmettele, väkisin hereillä pitäminen on musertavaa. Jokainen vanhempi joutuu ainakin osittain luopumaan hyvistä yöunista vauvan tullessa taloon. Vauvat nukkuvat eri tavalla, mutten koskaan ole tavannut pienen lapsen vanhempaa joka kehuskelisi nukkuvansa paremmin kuin koskaan ennen.

Olen kirjoittanut blogin puolella siitä miten keskimmäinen lapsemme oli refluksilapsi. Hyvin itkuinen öisin ja huono nukkumaan. Tiivistyksenä kyseessä oli siis silent versio ja tajusimme asian vasta taaperoiässä. Vauvavuotemme oli itkuinen ja univelkainen. Niin vanhemmilla kuin pienellä lapsella. Olen avoimesti myöntänyt miten silloin oli hetkiä - pienen babybluesin tai ehkä jopa lievän masennuksen pauloissa - kun kanniskelin taas kerran huutavaa lasta yöllä sylissäni ja mietin, että jos hänet tiputan hiljeneekö hän?

Ajatuksista tekoihin on pitkä matka enkä ikinä olisi toteuttanut ajatuksiani. Ne kuitenkin pelästyttivät minut, miten hyvä äiti voi edes ajatella noin? Jälkikäteen olen tajunnut etten se ollut minä. Se oli väsymys. Se oli epätoivo ja se oli alakuloisuus. Siitä suosta noustiin ja ajatustyön avulla olen oppinut itsestäni todella paljon.

Mutta univelka muuttaa ihmistä. Minut muuttaa huonommaksi versioksi itsestäni jo muutama yö. Se rasittaa pääkoppaa, perhettä ja parisuhdetta. Pinna on kireällä, ei jaksa ja ei pysty. Se on oikeasti paljon suurempi asia mitä voi kuvitella eikä sitä oikein edes tajua ennen kuin sen itse kokee.

 Minulla on ollut aikaa tässä vuosien varrella käsitellä paljon myös niitä negatiivisia tunteita ja olen oppinut itsestäni paljon. Viimeöinen vmp -lause muistutti minua muutaman vuoden takaisesta, mutta samalla tajusin etten ole onneksi lähelläkään sitä tilannetta. Nyt henkisesti paremman vauvavuoden takia epäilen etten sinne joutuisi, vaikka univelka ja unettomuus jatkuisikin vielä tovin. Toivon mukaan kuitenkin tämä vaihe menisi taas ohi ja palattaisiin siihen 2-3 syöttöön yössä. Kaksi hammasta kuultaa läpi ja seuraavaan yöhön valmistaudutaan supolla. Ehkä tämä tästä?

Tiedättekö myös mitä surukseni huomasin yksi kerta eräässä äitiryhmässä? Äidit saavat tappelun aikaiseksi myös siitä, kuka on kaikkein väsynein. Ilmeisesti huonoista öistä ei saa valittaa ellei ole kokenut kipeän lapsen kanssa kuukausien valvomisia. Ja kakkanmarjat sanon minä.

Minä olen kokenut sen kuukausien valvomisen. Nyt nukun paremmin kuin silloin mutta valitan silti. Minua väsyttää, väsytti silloinkin. Ärsyttää valvoa, ärsytti silloinkin. Oli kyse sitten yhdestä yöstä tai yhdestä vuodesta niin antakaa herranjumala nyt äitien kertoa ne huonot fiilikset. Ettei käy niin, että se väsynyt äiti
sortuu ajatuksista epätoivoisiin tekoihin ja pudottaa sen vauvan maahan.

VMP. Sitä se lasten kanssa valvominen välillä on. Parempien öiden toivossa ja vahvemman kahvin avulla selviää aika kauan, mutta joskus se raja tulee kyllä vastaan. Eikä sinne rajalle asti kannata mennä jos vain on joku, joka taakkaasi helpottaa. Minua ainakin helpottaa se suunnattomasti, että edes yhden aamun viikossa saan nukkua pitkään ja herään siihen, kun aamukahvi kannetaan sänkyyn.

Raskaus on todellakin rasittanut hampaitani

Kuva: Annukka Viitanen Photography

Minun uusi viikkoni alkoi tänään jännittävissä tunnelmissa. Nimittäin kolmen vuoden tauon jälkeen oli aika istua hammaslääkärin penkkiin. Jaiks! Kolme raskautta kuuden vuoden sisällä. Joka kerta melkein alusta loppuun asti kestänyt ja yötä päivää kiusannut närästys happoineen ja lääkkeineen. Siihen päälle vielä koko ajan nälkä, raskaus- ja imetysajan sokeriherkut. Kahvin kittaaminen ja niin edelleen. Ei varmasti ole purukalustoni päässyt helpolla. Ja se jos mikä aiheutti vähän pelkoa istua siihen penkkiin.

En sinällään voi sanoa pelkääväni hammaslääkäriä, mutta ei se mukavaa ole. Suu täynnä tavaraa, kukaan ei kerro mitä se täysin heprealta kuulostava sana tarkoittaa ja mitä seuraavaksi tapahtuu. Ja sattuu, kaikki sattuu. Viimeksi "tämä vähän voi kirpaista" tarkoitti kyyneleet silmiin nostavaa vihlaisua tulehtuneessa ikenessä. Että niin, kyllä minä mielummin synnyttäisin.

Minulla on paikattu hampaita, mutta viimeisin paikkausta vaativa reikä on ollut vuosia sitten. Olisiko kahdeksannella luokalla. Edellisellä ja tällä kertaa kuitenkin kuulin monta kertaa sanan alkava, alkava ja alkava. Eli vuosien jälkeen yhtäkkiä hampaani ovat alkaneet reikiintymään. Ja minä syytän tästä raskauksia.

Syljen ph muuttuu raskausaikana ja syljen määrä voi muuttua. Vatsahapot rasittavat kiillettä ja kaikki nämä altistavat hampaat reikiintymiselle. Ei siis ihme, että kolmen aika perättäisen raskauden jälkeen minua vähän jännitti tämä käynti.

Kuitenkaan yhtään paikkausta - luojan kiitos, se vasta kamalaa hommaa on vaikka puudutetaankin! - vaativaa reikää ei ollut. Alkavia ja pysähtyneitä, joille ei ainakaan vielä tarvitse tehdä mitään. Toivottavasti hyvällä hoidolla ei koskaan tarvitsekaan.

En tiedä voiko tuo sylkiasia vaikuttaa tähän, mutta ensimmäisen raskauden jälkeen minulle on alkanut ilmestymään hammaskiveä hampaisiin. Kolme vuotta sitten sitä poistettiin ensimmäistä kertaa ja nyt sama olisi edessä kuukauden päästä suuhygienistillä. Onko syynä vanhuus vai muuttunut suun ph, en tiedä. Mutta ikävää se silti on. Varsinkin kun sitä on ilmestynyt nyt etuhampaisiini ja on näin kosmeettisesti aika kurjan näköinen. Onneksi sen saa pois!

Ainiin. Sainhan minä sitten vihdoin ja viimein lähetteen viisaudenhampaiden poistoon. Sekin jännittää niin että oksat pois. Suostuisikohan lääkäri poistamaan kaikki neljä samaan aikaan, jotta ei sitten voi perua enää jos - ja kun - onkin aika kamalaa? Heh.

Mites teillä muilla? Onko raskaus vaikuttanut hampaisiin ja millä tavalla? 

Kuva: Annukka Viitanen Photography

Liian iso tyttö

Viisi vuotta sitten elin toista vuorokauttani äitinä Tyksin lapsivuodeosastolla. Kainalossa tuhisi pieni tummatukkainen tyttö. Kaikki oli niin uutta ja niin pelottavaa. Tiesin, että olin aloittanut elämäni upeimman matkan, mutten osannut kuvitellakaan miten upeaa se olisi.

Viisi vuotta on kulunut hujauksessa. Ollaan yhdessä opeteltu olemaan ja elämään. Vaikka minä kasvatan häntä, on hän kasvattanut minua varmasti kaksinkertaisesti. Matka on ollut upea ja tulee olemaan sitä aina. Kun rinnalla talsii tuollainen maailman upein tyttö, ei elämä voi olla harmaata.

Hän on upea. Ulkoisesti, mutta erityisesti sisältä. En lakkaa ihmettelemästä miten minä olen voinut luoda jotain noin kaunista. Jollain suuremmalla voimalla on oltava näppinsä pelissä, niin upea hän on.

Vielä hetken hän on tässä ihan lähellä koko ajan. Kurkkua kuristaa ajatuskin siitä, että kahden vuoden päästä minun on venytettävä napanuoraa kilometrien verran ja päästettävä hänet koulutielle. Niin kaukana, mutta niin lähellä. Viisi vuotta on tuntunut kuukausilta, kaksi vuotta menee ohi viikoissa.

Mutta vielä hetken hän on viisi. Minun pieni lapseni hän on ikuisesti, mutta he ovat kuitenkin vain lainassa meillä. Ennen kuin huomaammekaan, on aika päästää heidät maailmaan. Se alkaa pienin askelin koulutiestä, mutta muuttuu äkkiä omaan kotiin ja lapsen lapsiin.

Aika. Pysähdy edes hetkeksi. Rakas. Älä kasva noin nopeasti.

Upea, kaunis ja maailman ihanin esikoisemme.

Monta hyvää syytä imettää

Tällä viikolla vietetään kansainvälistä imetysviikkoa. Olen nyt kolmannen lapsemme kohdalla ensimmäistä kertaa onnistunut imetyksessä. Kaksi edellistä epäonnistumista johtui vain ja pelkästään tiedon puutteesta. Ensimmäisellä kerralla luulin ettei maito riitä ja käytin kipeiden nännien takia pulloa liikaa ja liian aikaisin, seuraavalla kerralla kaikki kaatui rintaraivareihin ja pullorakkauteen. 

Avainsanat tällä kertaa onnistuneelle taipaleellemme on ollut periksiantamattomuus, tiedon lukeminen ja vauvantahtinen pulloruokinta. Ennen kaikkea periksiantamattomuus, koska imetys ei läheskään aina ole helppoa. Silti olen jaksanut vaikeiden aikojen yli ja sen kunniaksi kerron teille miksi minä niin pidän imetyksestä.

Se luo aivan erilaisen suhteen vauvan ja äidin välille. Se on jotain uniikkia, vain teidän juttu. Se läheisyys, se tuhina siinä tissillä. Ihanaa. Minä ainakin koen, että olen imetyksen kautta saanut kokea jotain aivan uniikkia ja upeaa.

Ruoka on aina mukana. Ja aina sopivan lämpöistä. Korvikkeiden kantaminen ja lämmittäminen oli tuskaista ja vaivalloista.

Yöllä aivan parasta. Mikään ei ole kamalampaa kuin nousta kylmänä syysyönä lämpimän peiton alta lämmittämään maitoa. 

Se on ilmaista. Korvikkeisiin menee rahaa todella paljon. Melkein lapsilisän verran kuukaudessa. 

Se on parasta juuri sinun lapsellesi. Maitosi muuttuu vauvan kasvaessa ja on aina juuri oikeanlaista sinun lapsellesi. Mikään korvike ei koskaan yllä rintamaidon laadun tasolle, vaikka laadukkaita nykypäivänä nekin ovat. Äidinmaitoa on mahdotonta jäljitellä, koska rintasi tekevät sen juuri sinun vauvallesi. Uskomatonta eikö?

Imetys ei ole helppoa. Ei ole takeita, että se onnistuu. Imetyksen puolesta puhutaan nykyään paljon ja vapaammin. Julki-imetyksen takia äidit ovat valmiita lähtemään taistoon, mutta uskon, että tärkein työ olisi saada niitä faktoja odottajille ja vauvojen äideille neuvolan kautta. Joku lippulappunen jossa lukisi mihin kaikkeen imetys voi kaatua. Kerrottaisiin rintaraivareista, tiheästä imusta, väärästä imuotteesta, erilaisista tukiryhmistä ja puhelimista jos tielle sattuu vaikeuksia. Puhuttaisiin myös enemmän niistä imetyksen parhaista puolista.

Niistä kokemuksista ja tunteista mitä se voi parhaimmillaan äidin ja vauvan välille luoda. Kaikessa kamaluudessaankin imetys on ihanaa. Kaikki ne murheet ja rintaraivarit unohtuu, kun vauva tuhisee tyytyväisenä tissillä. Se tunne, kun hän katsoo siitä suoraan sieluusi. Se on jotain aika uskomatonta, jonka eteen kannattaa tehdä töitä.

Tuotetorstai: Proteiinipuuro!

Puuro. Arkiaamujen aatelia, mutta ei niin täyttävää. Vaikka niin usein väitetään. Itse ainakin koen, että puuron jälkeen maksimissaan kaksi tuntia ja sitten vatsa taas kurnii. Kunnes löysin eräästä lastenruokakirjasta (muistaakseni se Pipsa Hurmerinnan kirjoittama Pipsan keittokirja pienille ihmisille) tämän reseptin. Nyt törmäsin taas reseptiin nimellä proteiinipuuro ja tajusin, että hei. Tämähän kaiken protskubuumin keskellä on nyt oikein loistava vinkki aamupalaksi. Ja vieläpä täysin luonnollinen valinta.

Eli kaikessa yksinkertaisuudessaan: keitä puuro normaaliin tapaan. Lisää aivan loppuvaiheessa joukkoon yksi raaka kananmuna ja sekoita. Valmis!

Kananmuna kypsyy hyvin kuuman puuron joukkoon. Lisukkeeksi voi lisätä vielä vaikka raejuustoa jos haluaa vieläkin tuhdimman aamupalan.

Ja kananmuna ei maistu puuron joukossa miltään. Ainakaan omasta mielestäni. Varsinkaan kun joukkoon laittaa vielä muita lisukkeita on puuro kuin puuroa, mutta täyttävämpää. Kananmuna antaa puuroon vähän sellaisen kermaisen lisän.

Ja tosiaan sopii myös täyttäväksi iltapalaksi perheen pienimmille!

Kerhoaamuina on ihan ok syöttää lapsille aamupalaksi Jaffakeksejä.

Joskus on ihan ok syöttää lapsille aamupalaksi Jaffakeksejä eikö?

Kerhoaamut. Kiire, väsyttää ja kiukuttaa. Meitä kaikkia. Aamupala ei maistuisi ilman piirrettyjä ja piirrettyihin on liian kiire. Koska kerho.

Tänään ajattelin päästää itseni helpolla ja iskin lapset sohvalle. Netflix pyörimään ja aamupala nokan eteen sillä aikaa, kun minä hoidan pienimmän ja itseni lähtökuntoon, pakkaan eväät ja laitan vaatekasat vetkuttelijoille valmiiksi. Aamupalaksi hapankorppua ja pienenä tsempparina yksi Jaffakeksi sitten jälkiruoaksi. Täytehän on appelsiinia eli hedelmää. Ja suklaakin on melkein kasvi. Eikö vain?

Siinä sitten iloisesti keittiössä valmistin puuroa perheen pienimmälle ja huikkasin olohuoneeseen mites aamupala sujuu.

No äiti, minun lautaseni ei ole täällä. Se on hävinnyt.

Niinku mitä!? Taisin vastata ja talsin olohuoneeseen. Todenteolla se oli hävinnyt. Nimittäin lattialle erään nimeltä mainitsemattoman tuholaisen käsiin. Siellä se suosituksia noudattava yhdeksänkuinen veteli hapankorpun päältä voita niin, että soi ja suklaakeksin reunatkin oli jo aika lahjakkaasti järsitty.

Pieruja odotellessa.

Uusi leipä ja uusi keksi. Tuholainen puurolle ja pesulle. Vaatteet ja matkaan. Muutama itku ja hampaidenkiristely tietenkin mahtui aamuun, mutta hyvillä mielin jäi kaksi reipasta lasta kerhoon. Äiti meni kauppaan ostamaan vähän jotain terveellisempää ruokaa loppuviikoksi.

Kotona välipalaksi maisteltiin gojiimarjoja. Äiti, nämä maistuvat vähän kuivilta rusinoilta. Minä söisin kyllä mieluimmin niitä isomamman ostamia suklaarusinoita.

Voi lapseni. Ja minä söisin smoothien tilalla mieluimmin aina suklaapirtelön. Mutta elämä on. Lupaan kuitenkin, ettei tämä suinkaan ole viimeinen kerta kun lahjon teidän reippaiksi sokerin avulla.

Päästiin kuitenkin reippaasti jo tiistain puolelle ennen kuin uusi viikko, uusi parempi äitiys kosahti reisille. Heh.

Ei oikeasti, lepposaa viikkoa ja äitiyttä kaikille ihan tasapuolisesti. Ei niitä kovin helposti pilalle tai rikki saa!

Joskus sitä voi samaistua vaikka kahvikuppiin

Onko sinulla esikuvaa? Henkilöä johon samaistut helposti?

No ei oikeastaan. Tänään samaistuin kahvikuppiini. Että kyllä joo, vähän joskus äidin kuppi tuntuu heittävän nurin. Muutenkin siis kuin taaperon tönäisemänä olohuoneen parketille.

Mutta katsokaas kun kahvini join muumimukista jonka kuvana on Vilijonkka. Toisella puolella kuppia kolmihenkinen armeija Vilijonkan pienoismalleja seuraa häntä kuin hai laivaa. Check. Toisella puolella Viljonkka jynssää lattiaa pers pystyssä. Check kertaa miljoona. Oi tätä äitiyden autuutta.

Tänään vein kolmen koplani heti aamulla pienelle testataan äidin hermoja retriitille. Nimittäin veimme yhdessä kirpputorille tavaraa myyntiin. Siellä suinkaan mini Vilijonkkani eivät seuranneet minua kuin hai laivaa - tämä toiminto tuntuu olevan käytössä vain kotona ja erityisesti vessassa - vaan poukkoilivat ympäri käytäviä ja hyllyjä. Onhan siellä joo vaikka ja mitä koluttavaa. Erityisesti äidin sydäntä lämmittää kaikki ne hyllyille tungetut lasitavarat jotka on ympäröity leluilla tai muilla varmasti lapsiani kiinnostavilla pakko koskea kohteilla. 

Onneksi yksi edes istuu vielä kärryissä. Joskin yrittää aika lahjakkaasti heittää itsensä sieltä alas tai nousta seisomaan. Mitä olisikaan aamu ilman muutamia sydäreitä!

Oikeasti reissu meni ihan kivasti. Johtuen ehkä siitä, että olin valmistautunut jotakuinkin maailman loppuun ja hermojen menetykseen. Pessimisti ei pety sanovat. Selvisimme hengissä ja nyt vain odotamme, että miljoonat kilahtavat tililleni parin viikon myynnin jälkeen.

Tai jos edes saisi omat rahansa takaisin. 

Nyt loppu päivä menee suunnitelmalla äkkiä päikkäreiden jälkeen ulos ja illalla yksin kauppaan. Ei ollenkaan huono suunnitelma, vaikka itse sanonkin. 

Ihanaa viikkoa kaikille, lokakuussa ollaan!