Millaisia kuvia sinä lapsestasi netissä julkaiset?

Piilotin edellispäivänä blogistani paljon vanhoja tekstejä. Enää täältä ei löydy kuin vuoden 2017 ja sitä uudemmat tekstit. Sen suurempaa syytä en osaa edes teolleni sanoa. Ehkä tuntui että täällä oli liikaa? Tai ehkä tyylini on muuttunut vuosien varrella. Ehkä ajattelin, että teen tätä itselleni ja itse saan lueskella ne luonnoksista joten miksipä ei.

Olen kirjoittanut blogia jo melkein kuusi vuotta. Se on monta tekstiä, kun postaus tahti on ollut melkein päivittäinen. Monta pientä asiaa minusta ja meistä, mutta kuitenkin aika vähän. Silti ehkä ahdisti, kun täällä oli niin paljon. Vaikka olen aina ollut ja olen edelleen bloggaustyylini kanssa sinut, niin jollain tapaa ahdisti, että täällä oli niin paljon sellaisia tekstejä mitä en edes muista olevan.

Isoin lapsemme lähenee myös kouluikää jo kovaa vauhtia eikä mene kuin muutama vuosi siihen, että hän alkaa jättämään omaa jalanjälkeään sosiaaliseen mediaan. Siksi yhä useammin kaksi isompaa lastamme näkyvät kuvissa vain osittain, siksi yhä useammin he kulkevat nimellä lapset tai iällä viitaten. Joka muutenkin tuntuu loogisemmalta, koska osa teistä käy vain aina silloin tällöin eikä varmasti pysyisi perässä, jos puhuisin heistä aina vain nimellä.

Muutoksista huolimatta koen, että lasten näkyvyyttä sosiaalisessa mediassa demonisoidaan hyvin herkästi. Tässäkin asiassa uskon, että sillä maalaisjärjellä pärjää hyvin pitkälle. Siltikin välillä näkee lasten uikkari- ja vessakuvia ja niissä kohtaa aina mietin, että miksi? Varsinkin viime päivien uutisoinnin valossa on meidän jokaisen hyvä ehkä vähän tarkastella omaa nettikäyttäytymistään. Hyvä ohjenuora ennen kuvan julkaisunapin painamista on: julkaisisinko itsestäni tällaisen kuvan?

Todella monet vanhemmat osaavat nettietiketin lastensa osalta mielestäni todella hyvin. Kaipaisinkin tämän asian tiimoilta paljon sellaista fiksua keskustelua. Herkästi se nimittäin menee siihen syyllistämisen ja vastakkainasettelun puolelle. Kasvatustapoja on monia ja nykypäivävänä tämän voi jo hyvin laskea yhdeksi valinnaksi kasvatuksen ja vanhemmuuden saralla, yhdeksi valinnaksi olla omanlaisensa perhe ja vanhempi. Mikä toimii teillä, ei välttämättä toimi meillä tai naapurissa. Ja se on ihan okei.

Vanhempana mietin myös omalta osaltani julkaisuetikettiä. Mitä minä haluan lasteni löytävän minusta muutaman vuoden päästä googlettamalla? Mitä minä haluan lasteni tietävän esimerkiksi meidän parisuhteesta? Haluavatko he tai heidän kaverinsa löytää tarkkaa tietoa esimerkiksi meidän seksielämästä? Ei kiitos. Kiusaamiselle ei koskaan saisi olla syytä, mutta en myös halua omalla toiminallani tieten tahtoen altistaa sille. Vai altistanko silti, vaikka koen etten altista?

Omien kuvieni kohdalla mietin myös usein, että haluanko nähdä lapsestani sellaisia kuvia teini-iässä internetissä? Esimerkki on usein kasvatustyylini, millä minä perustelisin teini-ikäiselle ettei tietynlaiset kuvat ole ok netissä kaikkien silmillä jos itse olisin tehnyt aivan päinvastoin?

Tässä muutamia omia ohjenuoriani vanhemmuuden nettietiketin suhteen.

Minä oikeasti todella mielenkiinnolla odotan millaista nettietikettiä lapseni tulevat noudattamaan ja mihin suuntaan tämä sometus on menossa. Miten nykyajan lapset siihen tulevaisuudessa asennoituvat ja millaisia eri somejuttuja on vielä luvassa?

Nimittäin minä olen itse osittain kasvanut tämän sosiaalisen median rinnalla nuoreksi ja aikuiseksi ja lapseni tulevat kasvamaan kokonaan tähän aikaikauteen, jossa nämä asiat ovat ainakin jollain osin elämässä mukana.

Mielenkiinnolla jään odottamaan mitä tuleman pitää ja mitä mieltä he näistä valinnoistani isompana ovat. Voi nimittäin olla, että metsään menee ja lujaa. Ehkä he olisivat kaivanneet enemmän yksityisyyttä  ehkä he ovat sitä miltä, että mutsi oliks sä vähän hysteerinen!?

Siksi minulle on tarkkaa olla sinut tämän valintani ja tyylini kanssa, jotta me voidaan sitten vuosien päästä keskustella asiasta rakentavasti tai olla kokonaan keskustelematta. Eihän sitä tiedä vaikka heitä ei voisi mutsi vähempää kiinnostaa.

Millainen teidän nettietiketti on äitinä tai isänä?

Minä en ole tavoitettavissa 24/7 internetin kautta.

Olen tässä viime aikoina tutustunut tuohon Facebook-kirppisten ihmeelliseen maailmaan. Sekä myyjänä, että ostajana. Ja voi että miten minua yksi asia siellä ärsyttää. Nimittäin se, että ostat tai myyt, niin sinun pitäisi olla tavoitettavissa koko ajan. 

Kun myin tavaraa, enkä vastannut reilu tuntiin, niin heti huhuiltiin perään. Kun olisin ostanut tavaraa ja en vastannut reilu 12 tunnin sisällä - tässä oli yö välissä..- niin tavara annettiin seuraavalle, koska minusta ei kuulunut mitään. Ei siinä, että kumpikaan olisi maailmanloppu, mutta ihanko oikeasti tähän on tultu, että internetin kautta pitäisi saada yhteyttä koko ajan? Minä kun olen edelleen jämähtänyt siihen aikaan, että vain soittamalla voit tavoittaa toisen heti. Jos silloinkaan, koska olen myös älyttömän huono vastaamaan puhelimeen.

Minä en pitä kännykässä mobiilidataa tai wifiä päällä koko ajan. Se on suljettuna aina, kun en sitä käytä. Koska se piippaus ja värinä vie huomioni oikeasta elämästä.

Läheiseni ja ystäväni tietävät tämän minusta. Siskoni saattaa soittaa minulle kato whats app jonka jälkeen hän sulkee puhelimen. Ystäväni saattavat laittaa tekstiviestiä, että avaa netti. Jokainen tietää, että jos on tärkeää asiaa niin älä laita sitä netin kautta tai ainakin vähintäänkin huhuile tekstiviestillä vähän perään.

Vaikka minulla on tolkuttoman paljon kännykkä kädessä jo ihan näiden somehommien takia, niin silti en ole koko ajan tavoitettavissa sitä kautta. Jos laitan netin päälle sähköpostin lähetystä varten, niin en välttämättä avaa whatsappia. Jos laitan netin päälle sitä varten, että voin selata Instagramia, niin en avaa messengerin viestejä. Kun sellaiset "tärkeät ja pakolliset" asiat täytyy hoitaa heti, kun viestit avaa tai sitten ne unohtuu. Ja kolmen lapsen kanssa ne hetket ovat välillä vähän kiven alla.

Täytyykö minun siis tästä lähin lisätä kirpputorin osto- tai myynti-ilmoitukseen teksti; minua ei tavoita netin kautta koko ajan, pyrin vastaamaan kuitenkin kuuden tunnin sisällä. Ellei yötä lasketa. Kärsivällisyyttä, pyydän.

Ehkä olen vanhanaikainen. Ehkä olen jäänyt teknologiankelkasta. Tai sitten vaan vähän protestoin sitä, että nykypäivänä pitäisi A) viettää koko ajan aikaa kännykkä kädessä. B) olla tavoitettavissa koko ajan.

Tiistai on toivoa täynnä. Tai tappelua...

Lapset pienellä ikäerolla, totta kai! Se on niin kivaa, kun heistä on seuraa toisilleen!

Toki, mutta kukaan ei muistuttanut, että nämä kaikki kolme ovat uhmaiässä samaa aikaan. Tai toisaalta loppuuko uhma ikinä ja sitten alkaakin jo murrosikä?

3v kirkuu ja huutaa minkä ehtii, kun pahoittaa mielensä. 5v on aloittanut esimurrosiän - paremmin tunnetaan kuulemma kuningasvuotena tämän ikäisillä - ja uhmaa sekä kiukuttelee minkä jaksaa. Ei kuuntele tai tottele mitään ja kun toistan toistamiseen hän huutaa, miksi sä koko ajan kommennat!?

Ja reilu 1v on löytänyt oman tahtonsa. Onhan se nyt herranjumala hirveää, kun ei saa syödä sipsejä aamupalaksi ja pöydältä löydetty pastillirasia riistetään kesken suurimman herkutteluhetken. Puhumattakaan siitä, että ei ole ok heitellä ruokaa lattialle tai repiä siskojen hiuksia.

Sisko repii. Lällättelee. Sanoo, että Ariel on tyhmä. Eikun Tähkäpää! Mä näinkin ikkunasta linnun, hääähää sä et ehtinyt. Nyt se kattoo mua. Nyt se koskee. Tyhmä tossu, tyhmä ponnari, tyhmä takki ja tyhmä kerho. Eikun kerhossa olikin kivaa, en halua kotiin.

Huutoa. Itkua. Karjumista. Uhmaa.

Tiistai on toivoa täynnä. Tai tappelua. Kirjain on sama.

Olin aamupalalla siskoni luona ja hän oli tehnyt minulle lettuja. Koitan tuudittautua siihen hokemaan jota omat vanhempani aina sanoivat meille pahimpien sisarusriitojen aikana; vielä jonain päivänä te olette parhaimmat ystävät.

No hei, enää 20 vuotta jäljellä. Jaxuhalit ja kofeiinia suoneen!

Annatko sinä itsellesi tarpeeksi aikaa ajatella?

Hei ja ihanaa maanantaita kakille!  Meillä se alkoi upeasti; minä heräsin ensimmäisenä vähän ennen seitsemää ja se tarkoittaa kahta asiaa. 1. Aamuisin on jo tosi valoisaa, ihana kevät! 2. Pahin univelka alkaa olemaan selätetty, koska herään ilman herätyksiä!

Edellisellä viikolla kaivoin pitkästä aikaa virkkuukoukun ja langat esille. Pitkäaikaisemmat seuraajat ehkä muistavat miten virkkasin reilu vuosi sitten vauvalle peittoa, kun kotona sairaslomalla aika kävi pitkäksi. Kun peitto valmistui, tilasivat isosiskot tietenkin samanlaiset. Ja näin reilu vuoden tauon jälkeen on hyvä jatkaa projektia!

Sohvalla pitkästä aikaa virkatessani ajatus lensi. Postausideat lensivät päässäni, kävin arjen asioita ja tulevaa kesää läpi mielessäni. To do lista muodostui päässäni ja hoitamattomat asiat muistuivat mieleeni. Oli vain hiljaisuus - kaikki kolme lasta päiväunilla samaan aikaan - ja minä sekä virkkuukoukku. Sen verran selkärangasta virkkaus yhden peiton jälkeen tulee, että se ei vaadi keskittymistä niin kauheasti. Siinä samassa on hyvä ajatella. Siinä sitten mietin, että koska minä olen oikeasti ehtinyt ajatella näin paljon viimeksi?

Usein puhutaan, että lasten on hyvä antaa joskus tylsistyä. Se kehittää mielikuvitusta ja sitä rataa, eikä ole hyvä oppia, että aina pitäisi olla niin kauheasti tekemistä. Niin, mutta kuka opettaisi tämän saman asian meille aikuisille? Koska silloin, kun minulla on tylsää, minä ajattelen. Ja se tekee aina niin hyvää!

Hektinen arki kolmen lapsen kanssa vie ajan omilta ajatuksilta aika tehokkaasti. Ja kun illalla saan lapset nukkumaan lysähdän sohvalle hyvön sarjan pariin. Päiväunien aikana yleensä teen somehommia ja koomailen sohvalla joko kännykän tai sarjan parissa. Kun koko ajan on jotain ärsykkeitä, ei ehdi ajattelemaan. Ja se tuskin tekee meille kenellekkään hyvää.

Olen tässä parin päivän aikana ollut kotona yksin enemmän kuin pitkään aikaan. Mies on ottanut lapset ja lähtenyt kyläilemään, jotta saan olla turvonneiden poskieni ja viisurinpoistosta johtuvien särkyjeni kanssa ihan yksin. Normaalisti olisin uppoutunut sarjan tai somen pariin, mutta tällä kertaa päätin tehdä jotain tekniikatonta. Ja vitsit miten hyvää se teki! Minä virkkasin, minä makasin sohvalla ihan hiljaa ja minä siivosin ihan yksin hyvän musiikin parissa. Tylsää hetkeä ei tavallaan tullut, mutta tekemiset oli niin automaattisia, että ne jättivät tilaa ajatukselle. Toki myös muutaman Greyn Anatomian ehdin katsella touhujen lomassa...

Tylsyys. Niin tylsää, mutta tavallaan nykyaikana myös niin spesiaalia minulle, Kolmen lapsen äitinä tekeminen, touhu ja meteli ei lopu ennen kuin lapset nukkuvat ja yleensä silloin keksin itselleni vielä lisää jotain "meteliä" ja juttelua ilman puhetta - somessa kirjoittaen. Pitäisi vaan osata antaa itselleen enemmän aikaa ajatella maailman menoja. Eikä sen ajatuksen tarvitse olla mitään maailman rauhan kaltaista ja itsensä kehittämistä, vaan ihan vaikka lähteä siitä liikkeelle, että mitä sitä tällä viikolla ruokakaupasta ostaisi. Mitä huomenna tehtäisiin ja mitä minulle just nyt kuuluu.

Jokaisen tylaän hetken täytän nykyään puhelimella tai puhelulla. Kun joskus vaan voisi olla ja nauttia siitä hetkestä.

Mutta kuka antaisi sairaslomaa äidille?

Heräät aamulla siihen, että kurkussasi on kaktus. Kuumemittari nousee aika korkealle ja päätäkin särkee. Kävelet keittiöön ja nappaat särkylääkkeen. Palaat sänkyyn ja jatkat uniasi ainakin vielä pari tuntia.

Paitsi jos olet äiti. Silloin heräät - tai luultavasti sinut herätetään - nouset ylös ja teet samat asiat kuin aina ennenkin. Oli kuumetta tai ei, oli vatsatautia tai ei. Kipeän itsesi lisäksi saat hoitaa hyvässä lykyssä myös kipeitä lapsia. Tai ainakin lapsia. Kuka antaisi äidille sairaslomaa?

Me olemme syksyn ja talven aikana sairastaneet enemmän kuin koskaan ennen. Kaksi vatsatautia ja yksi pitkäkestoinen ja korkea kuumeflunssa. Nämä kaikki kävivät läpi koko perheen ja siihen päälle vielä ne ihan tavalliset nuhat ja yskät. Onnea on ollut se, että useasti itse olen onnistunut sairastamaan viikonloppuna jolloin mies on ollut kotona. Muutaman migreenin, raskauspahoinvoinnin ja kuumeen yksin lasten kanssa läpi läyneenä voin sanoa että se jos mikä on järkyttävää.

Silloin lapset yleensä elää piirretyillä ja roiskeläpillä, mutta ei se silti sitä faktaa poista, että sairastaa et rauhassa saa. Meillä onneksi on upeä lähipiiri ja aina joku on tarjoutunut käymään kaupassa tai ulkoiluttamassa lapsia jos he sattuvat olemaan terveitä. Hatunnosto kaikille yksinhuoltajille ja teille joilla ei lähipiiriä ole, en tiedä miten selviätte hengissä!

Nyt taas itse olen vähän puolikuntoisena täällä kotona. Minulla oli eilen elämäni ensimmäinen viisaudenhampaiden leikkaus ja olo on vähän naatti. Särkyä on yllättävän vähän, mutta puhuminen on vaikeaa ja syömättömyyden takia energia on vähän vähissä. Onneksi on viikonloppu ja mies on kotona. Tänään lääkärin mukaan pitäisi olla pahin särkypäivä, mutta jos se ei tästä pahene niin ei tätä voi kyllä edes kivuksi kutsua. Mitä nyt posket ovat kolminkertaiset ja puhe sammaltaa!

Minulta tosiaan poistettiin kerralla kaikki neljä. Tarkoitus oli ottaa vain kaksi ja kolmen viikon päästä toiset kaksi, mutta kun mahdollisuus oli niin kärsin kerralla mielummin kaikki. Ja kun tämä ensimmäinen aika oli perjantaina, kolmen viikon päästä aika olisi ollut maanantaina jolloin olisin ollut koko päivän lasten kanssa yksin kotona.

Antibioottia ja särkylääkettä naamaan niin kyllä tämä tästä! Tyttöjä hieman naurattaa, kun äidin naama näyttää neliöltä ja puhe kuulostaa pölhöltä, mutta eiköhän me selvitä. Mies saa hoitaa ulkoilut ja puhepuolen tänään, minä keskityn jäätelön syömiseen ja virkkaukseen. Ja onneksi tämä on vain sössötystä ja pientä särkyä, vatsatauti on ehkä kaikkein pahin lasten kanssa. Siitä kun ei ihan päivässä edes kuntouduta.

Ja muistakaa, kun sairastupa on auki, niin on ihan ok katsoa paljon piirrettyjä ja syödä valmisruokaa. Meidän lapset oli ihan pettyneitä, kun äiti on muuten ihan ok vaikkakin hiljainen. Kovin yrittivät heti aamusta, että jos syödään herkkuja ja katsotaan yhdessä monta elokuvaa, kun äiti on kipeä. Hih!

Meillä on tänään ohjelmassa jotain, isi saa olla puikoissa lasten päänmenoissa. Minä ajattelin ottaa iisisti vaikka olo onkin ihan hyvä. Illalla katsotaan koko perhe Putous ja koitan olla nauramatta niin ettei tikit repeä  hah! Tulen kirjoittamaan poisto-operaatiosta vielä, kunhan ensin menee pari päivää ja tiedän miten paraneminen lähtee käyntiin. Nyt ainakin särky on sitä luokkaa etten voi uskoa, jos se jää tähän. Turhaan pelkäsin ja jännitin!

Tältä meillä oikeasti näyttää!

Vastapainoksi kaikille niille täydellisille sisustuskuville vailla sotkua. Tältä meillä tänään näytti, ihan tavallisena keskiviikkoaamuna.

Leluja hujanhajan, tiskikone tyhjentämättä ja täyttämättä. Sänky petaamatta kuten aina.

Lasten nukkuhuone räjähdyksen alla, leikkihuone yllättävän siisti. Pienimmän huone huutaa edelleen sisustamista kun sinne vasta siirryttiin.

Kuvista jäi ulkopuolelle sauna jossa roikkuu kuivumassa kuravaatteiden vuori ja olohuoneen on vallannut äidin facebook kirppikselle laittamat tavarat.

Hiekkaa eteisessä, hammastahnaa vessan lattiassa. Tältä meillä useimmiten näyttää vaikka somen kuvanrajaus antaakin välillä toisen vaikutelman. On ihan OK olla kuvaamatta sotkujaan, mutta ei se tarkoita etteikö sitä sotkua ja elämää talossa olisi.

Ja pakko myöntää, tämä ei ole edes pahin mitä meillä voisi olla.

Väsyneenä on vaikea olla hyvä äiti

Nikke Ankara laulaa, että se juo bisseä pillillä. Minäpä join eilen kahvini pillillä, koska makuuasennossa on muuten vähän haastavaa juoda. Ai miten niin väsyttää?

Väsymyksessä kamalinta on se, että silloin on kaikkein vaikein olla hyvä äiti. Väsyneenä minä tiuskin. Hermot ovat tarvitun kilometrin sijaan sentin pituisia ja tuntuu, että koko ajan joku kiukuttelee. Vaikka välillä se kiukku lähtee kyllä ihan minusta itsestäni.

Väsyneenä en jaksa keskittyä lasteni juttuihin satalasissa - eihän se heidän vikansa ole, että sukuunsa näyttää tulevan ja jutut kestää KAUAN - ja välillä olen ihan omissa ajatuksissani.

Musta on väri niin kahvissa kuin silminkin alla, mutta jaksan uskoa helpotuksen olevan joka yö lähempänä. Unikoulu otti takapakkia, kun mies palasi töihin ja yövahdin viitta laskeutui minun harteilleni. Tähän samaan raivoon ja huutoon päätiin sitten lopettaa yöimetyksen, jo on aikakin!

Kolmas kuppi aamukahvia menossa ja aurinko näyttää tänään paistavan. Kyllä me selvitään. Tästä(kin) väsyneestä aamusta.

Lapsiperheen unelmasohva!

Me olemme haaveilleet jo pitkään uudesta sohvasta. Olemme pitkittäneet ostoa, koska lapsiperheessä sohva on aina, noh tulilinjalla. Olimme miettineet, että sitten kun viimeinenkin vauva lopettaa puklailun ja viimeiset kuivaksiopettelut on tapahtunut. Toki tähän tulilinjaan voi laskea myös sitten aina ne vatsataudit ja muut kivat lapsiperheiden lottovoitot. Vähän otimme varaslähtöä aikataulussa, mutta kun pari vuotta tästä on jo haaveiltu niin kai se on ihan sallittua!

Meillä oli kaksi kriteeriä uuden sohvan hankinnassa; Irrotettavat päälliset ja niin korkeat jalat, että imuri mahtuu sohvan alle. Katsokaas, kun sinne lentää aina kaikki barbien kengät ja pienet sukat villakoirien kaveriksi. Lapsiperheden must have minun mielestäni!

Aika pian löysimmekin jo varmasti monelle tutun sohvan; Ikean Söderhamn! Tämä sohva ei suotta ole suosittu nimittäin tässä on kaikki mitä (äiti)ihminen voi toivoa. Irrotettavat päälliset, monta kangasvaihtoehtoa, korkeat jalat ja ah, niin ihana löhötä! Eikä hintakaan päätä huimannut tämän kokoisesta sohvasta; vähän yli 1000 euroa, koska odottelimme tarjousta (joka on muuten edelleen voimassa!) ja Söderhamn-sarja oli -15% alennuksella.

Aluksi haaveilin vaaleanpunaisesta sohvasta, mutta päädyimme kuitenkin harmaaseen. Se antaa tahroja enemmän anteeksi, oli erilaista kangasta ja väriltään ehkä sellainen jonka kanssa on helpompi sisustaa ja johon ei kyllästy. Toivon nimittäin, että tämä sohva kestää meillä vuosia!

Nyt minä uppoudun sohvalle lempparisarjojeni pariin ennen kuin lapset heräävät unilta. Ihanaa tiistaita!

Esteettinen ja eettinen vaatekriisi.

Vaikka eilen TAAS satoi lunta täällä Turun seudulla, niin alkaa olemaan tosi keväinen fiilis. Ja ihmekös tuo, ollaanhan jo yli maaliskuun puolivälissä! Kuitenkin keväisin iskee aina se sama pulma; kun ei ole mitään päälle pantavaa!

Naisilla tämä on kuulemma aika yleistä, mutta erityisesti keväisin vaatekaappini näyttää täydeltä ja samalla taas niin tyhjältä.

En ole mikään muodinlähettiläs, mutta kuitenkin aika tarkka siinä, että pukeudun vain vaatteisiin joissa olo on hyvä ja jotka miellyttävät silmiäni. Nykymuoti on harvoin minua varten, koska usein ostan vaatteita juurikin kotiin. Mukavuus edellä! Haluaisin mukavia kotivaatteita, jotka kuitenkin käyvät myös julkisilla paikoilla. Onko se liikaa pyydetty!?

Taitaa se olla. Tai ainakin siltä tuntuu just nyt.

Perustrikoota löytyy vaikka miten. Mutta jos haluaisin vähän jotain siistiimpää tai edes jotain kivaa kuosia, niin tuntuu, että valikoima pienenee heti olemattomiin.

Eilen päätin, että nyt tilaan itselleni heti jotain kivaa. Löysin yhden vaatteen nettikaupasta ; mustat legginsit. Sitten tajusin että ne ovat yhtä huonolaatuisia kuin kaikki aikaisemmatkin ja luovutin.

Valikoiman lisäksi olen yhä enemmän alkanut miettimään vaatteiden alkuperää. Kuka vaatteeni tekee, missä ja millä palkalla? En missään nimessä voi sanoa olevani mitenkään valveutunut kuluttaja, mutta muutosta on selvästi havaittavissa. Ainut vain, että välillä tuntuu tosi työläältä saada tietoon kuka todellisuudessa vaatteen valmistaa ja missä.

Näissä asioissa varsinkin näin kotiäitinä myös raha puhuu valitettavan paljon. Mitä eettisempi vaate, sen hintavampi. Tai siltä se tuntuu. Ja kun toisaalta näin vasta-alkajana on vaikea tietää mistä mitäkin saa selville ja mihin jo luottaa. Ärsyttävää! Meille laiskoille vasta-alkajille pitäisi olla olemassa jokin opus.

Toisaalta en koe huonoa omatuntoa - kuten eilen Lidlistä - jos matkaani tarttuu jokin ketjuliikkeen vaate. Koen siinä mielessä olevani kuitenkin aika tietoinen kuluttaja, etten juurikaan kuluta. En shoppaile ihan hirveästi ja kierrätän kaikki vanhat vaatteeni. Ostan käytettyä usein ja jokaisen vaatteen kohdalla minun on keksittävä ainakin kolme eri vaateyhdistelmää joissa sitä voin käyttää, ennen kuin ostan vaatteen.

Silti vaatteita kaapissani on. Myös paljon sellaisia joita en käytä ja joista en tykkää. Vuosien varrella niitä vain on kertynyt ja hutiostoksia näkyy vaikka miten olen yrittänyt välttää meilihaluja. Miksi nimittäin muka tarvitsen monta eri juhlavaatetta, kun sellaisia pukujuhlia on ehkä kerran vuodessa jos silloinkaan? Huppareita ja collegepaitoja löytyy, vaikka oikeastaan suurimmaksi osaksi käytän neuletakkia. Housuja olen saanut karsittua paljon. koska suurimman osan ajastani kuljen leggareissa tai mustissa farkuissa.

Ärsyttävää. Haluaisin ostaa itselleni jotain uutta ja kerrankin raaskeisin tehdä sen, niin sitten en löydä itselleni mitään! En ole mikään shoppailija. Ostan, kun koen siihen olevan tarvetta. Ja silloin ei välttämättä löydy aikoihin mitään silmilleni sopivaa. Toisaalta taas saisin olla ylpeä etten osta turhaa ja jaksan etsiä. Ja sitten taas pitäisi melkein lastenvaatteiden tavoin osata ennakoida tulevaa jotta olisi aikaa etsiä sitä oikeaa.

Ja vaikka en koe olevani muodista kiinnostunut niin tykkäänhän minä vaatteista ja kyllä minua kiinnostaa miltä näytän. Ja tahdon joskus ostaa ihan vain koska uusi paita tuntuu kivalta ajatukselta. Se vain tuntuu välillä tosi vaikealta! Ihan sen takia ettei mitään tunnu löytyvän ja sitten sen takia, että eettiset periaatteet kolkuttelee takaraivossa.

Kaikki nämä on niin ristiriidassa keskenään ja ehkä siksi kriiseilen. Haluaisin ostaa eettisesti mahdollisimman hyvin tuottetuja vaatteita, mutta koen että olen vähän laiska ottamaan selvää asioista ja liian pihi - ja khtuki köyhä - panostamaan joka kerta rahallisesti niin paljon. Kotimaisuus olisi myös ihanaa, mutta yhtälailla kallista ja vaikeaa selvittää oikeasti kotimaisuusaste. Kuluttaa pitäisi mahdollisimman vähän ja liian ähky vaatekaappi ärsyttää. Ja taas samalla halu hemmotella itseään uusilla ihanilla vaatteilla on läsnä.

Todellakin kriisi!

Nyt haluaisin löytää itselleni kestävät, ihan tavalliset mustat legginsit. Sellaiset jotka ei gonahda kahden pesun jälkeen eivätkä kulu heti reisistä puhki. Vinkkejä?

Myöskin hyviä nettikirppareita saa vinkata. Tuntuu, että yhä enemmissä määrin livekirppiksiltä poistunut tyhjin käsin ja kaikki on siirtynyt nettiin!

Älä elä sitten kun, vaan nyt kun.

Käytiin perjantaina illalla erään ystäväni kanssa syömässä. Me olemme olleet jo reilu vuoden ajan ystäviä, mutta nyt vasta ensimmäistä kertaa olimme jossain kahdestaan. Katsokaas, kun me olemme äitiystäviä.

Yleensä kanssamme häärää - ellei koko perhe - kuusi lasta. Siinä kahvin jäähtyessä ja vauhdin keskellä yhden lauseen vaihtaminen keskeytyy kymmenen kertaa ja sen saattaminen loppuun voi kestää hyvinkin monta minuuttia. Äitiystävät on kultaa, koska oikeasti vain toinen samassa elämäntilanteessa voi tietää miltä sinusta oikeasti tuntuu.

Parasta äitiystävissä on myös se. että he ovat aivan yhtä kujalla kaikesta siitä mitä lapsettomat ihmiset nykypäivänä tekevät, hah.

En mä tiedä, en mä käy tällee missään! No en mäkään! Onks sitä enää? Mahtuuko sinne istumaan ja onko siellä meteliä? Ollaanko me tultu vanhoiksi!?

Kävimme tämän tyylisen dialogin, kun mietimme mihin menisimme muutamille ennen kuin bussi lähtisi kotiin päin. Tunnin päästä haukottelimme kuppilan sohvalla ja nauroimme miten näkee kauas, että joku on äiti.

Katsoin ympärilläni hääräviä ihmisiä, olisiko elämäni tällaista jos en olisi 19-vuotiaana tullut vahingossa raskaaksi? Kuinka moni heistä käy joka perjantai ulkona ystävien kanssa? Nukkuu lauantaina pitkään ja sunnuntain viettää sohvalla Netflixin parissa uuteen työ- tai opiskeluviikkoon valmistuen. Käy vähän salilla, istuu ystävien sohvalla juoruten ja sarjamaratoneja katsellen.

Tuntuu hullulta ajatukselta, että elämäni olisi tuollaista. En kaipaa lapsettoman elämää, mutta välillä leikittelen mitä jos ajatuksilla. Ihan samalla tavalla, kun mietin ja kuvittelen missä me olemme 10 vuoden päästä. Millaista elämäni 36-vuotiaana tulee olemaan?

Joka kerta tulen samaan tulokseen; elämäni on aika ihanaa just nyt. Rankkaa, vauhdikasta mutta ihanaa. Luulen, että kaikki olisi toisin jos meidän viimeinen vauvamme olisikin ensimmäinen. Me emme asuisi täällä, tässä talossa ja täällä alueella. Lasten takia olemme tehneet tiettyjä muutoksia ja päätöksiä elämässämme jotka ovat johtaneet tähän pisteeseen jossa nyt olemme.

Välillä kieltämättä tuntuu, että äitiys vie minua 6-0. Välillä huomaan ajattelevan sitten kun periaatteella. Sitten, kun lapset ovat isoja minä...Sitten, kun...Silloin on hyvä ottaa arjesta pieni breikki. Tai oikeastaan enemmänkin muistaa se, että äitiyden ei tarvitse sulkea mitään pois. Se muuttaa vähän aikatauluja ja mahdollisuuksia, mutta on kuitenkin vain osa elämää. Iso osa, mutta osa joka jättää myös muille asioille tilaa.

Nyt kun...Näin yritän aina ajatella sitten kun sijaan. Nyt kun lapset ovat pieniä en ehkä saa niin paljon omaa aikaa kuin välillä haluaisin. Nyt kun lapset ovat pieniä ja äitiys on hallitseva osa elämääni, yritän parhaani mukaan nauttia joka hetkestä. Koska sitten kun he ovat isompia ja minulle on aikaa enemmän itselleni, tiedän kaipaavani tämänhetkistä nyt kun aikaani.

Se on vain yksi pieni silmänräpäys ja perjantain iltana istun yksin sohvalla lempisarjani parissa yksin. Lapset ovat mielummin ystäviensä kanssa ja minä saan olla rauhassa. Silloin se ei vaan välttämättä ole se spesiaali hengähdystauko vaan pakko. Toivon, että silloin osaan nauttia myös siitä hetkestä ja muistan ottaaneeni kaiken irti myös näistä ruuhkavuosista.

Kun vaihtaa sitten kun ajatuksen nyt kun ajatuksen, tuntuu aukeavan paljon uusia mahdollisuuksia. Elämä tapahtuu nyt kun, ei sitten kun.

Lehtikaali-kasviskeitto!

Kasvisruoka. Niin hyvää, kun sen osaa tehdä. Olen kokeillut ties mitä lihankorvikkeita, mutta aina tullut siihen tulokseen, että minun makuhermojani hivelee aina eniten ne ruoat joissa on vain kasviksia. Kasvisruoka voi olla vain kasvisruokaa, eikä mitään variaatiota jo vuosia mussutetusta reseptistä. Koska kasvisruoan kokkaaminen ei ole minun vahvuuteni tai bravuurini, olen käyttänyt inspiraationa Pinterestiä!

Tämäkin resepti on sieltä. Reseptin määrät on vähän ei niin tarkkoja, koska tämä resepti löytyi vain videon muodossa ilman määriä. Silmällä videota katsellen katsoin noin määrät ja kehittelin loput.

Tarvitset (noin..)

2-3 porkkanaa

1 sipuli 

2-3 valkosipulinkynttä

2-3 kourallista (ehkä n. 1,5-2dl) punaisia linssejä

200 g lehtikaalia

2 tölkkiä tomaattimurskaa

1 kasvisliemikuutio

N.4 dl vettä

Oreganoa, basilikaa, suolaa mustapippuria ja oliiviöljyä

Kuori ja paloittele sipuli sekä porkkanat. Paista ne runsaassa oliiviöljyssä. Kaada sekaan tomaattimurska, vesi, kasvisliemi ja murskattu valkosipuli ja mausteet. Anna kiehua n. 10 minuuttia. Paloittele sillä aikaa kesäkurpitsa ja lehtikaali. Lisää n. 10 minuutin kiehumisen jälkeen joukkoon kesäkurpitsa, lehtikaali ja linssit. Anna kiehua kannen alla hiljalleen n. 10-15 minuuttia. Valmista!

Meidän unikoulu!

Meidän unikoulu alkoi melkein kaksi viikkoa sitten, kun miehen isyysloma alkoi. Meidän tilanne oli se, että mies ei pysty arkisin työaikojensa takia osallistumaan öiden hoiteluun, joten siksi me odotimme häneen lomaansa asti unikoulun pitämistä, vaikka yöt ovat olleet todella kauan jo ihan katastrofaalisia. Minusta ei vain ollut valvomaan näiden univelkojen kanssa ja miehen kanssa tyttö nukkuu aina paremmin. Ajattelimme pääsevämme helpommalla näin. Ja kyllähän me aika helpolla olemme päässeet!

Lähtötilanne oli siis tälläinen; Ilona nukahti iltaisin omaan sänkyynsä joka oli meidän sängyn vieressä. Heräsi kuitenkin useasti jo parin tunnin jälkeen vaatimaan tissiä ja jäi meidän väliin ja sitten loppuyö olikin yhtä tissinlutkutusta ja heräilyä. Öisin herättiin vähintään 4 kertaa, yleensä 30min-1h välein.

Unikoulu alkoi sillä, että siirsimme Ilonan sängyn häneen omaan huoneeseensa. Tarkoituksena oli jättää ensin kokonaan yötissi pois, mutta lopulta menikin niin, että imetän edelleen kerran yössä. Tai oikeastaan jo aamun puolella.

Ensimmäisenä yönä Ilona heräsi varmaan 4 kertaa huutamaan täyttä kurkkua, mutta kuitenkin rauhoittui aika nopeasti miehen silittäessä. Me siis teimme niin, että mies hoiti yöheräämiset, jotta tyttö ei vaatisi tissiä niin sinnikkäästi. Ensimmäisenä yönä muuten silitettiin, mutta 04 annoin tissiä ja sitten nukuttiin aamu seiskaan asti ilman herätyksiä.

Seuraavana yönä mies laittoi patjan Ilonan huoneen lattialle ja yöpyi siellä. Ilona taisi herätä kolme kertaa ja taas 05 annoin tissiä jonka jälkeen nukuttiin aamuun asti.

Kolmas yö oli jo paljon parempi ja sellaisia ovat olleet melkein kaikki yöt; Ilona herää 02 aikoihin ja rauhoittuu nopeasti silityksellä. Sitten imetän hänet aamuyöllä siinä 04 aikoihin ja sitten nukumme aamun asti.

Muutama poikkeuskin on ollut mukana. Ilona on herännyt toisen kerran vasta 06 aikoihin ja sitten olemme nousseet ylös imetyksen jälkeen. Eli hän on syönyt vasta aamulla. Edellis yönä hän heräsi vain kerran, 05 jolloin hänet imetin ja sitten nukuttiin 07 asti! Viime yönä taas Ilona heräsi 02 jälkeen, nukahti silitykseen ja heräsi 6:40 jolloin nousimme ylös tissittelemään!

Olemme päässeet siis aika helpolla ja mielestäni unikoulumme on ollut hellä ja mukava meille kaikille. Yhden imetyksen taktiikalla jatketaan nyt toistaiseksi ja katsotaan jääkö pikkuhiljaa se itsellään pois vai tarvitseeko sitten hellästi unikouluttaa sekin pois. Annan nyt kuitenkin ihan rauhassa Ilonan tottua tähän tilanteeseen ja katsotaan sitä sitten ehkä kuukauden tai parin päästä.

Voi myös olla, että ensi viikolla saa yöllä vähän rauhoitella tai silitellä enemmän kun mies palaa töihin ja on minun vuoroni hoitaa taas yöt kokonaan. Mutta eiköhän sekin siitä sitten pikkuhiljaa ala luistaa!

Ehdottomasti oli unikoululle oikea aika, voi olla että olisi ollut jo hetki sitten. Niin helposti ja mukavasti kaikki on mennyt!

Laivalla lasten kanssa!

Me oltiin eilen piknik risteilyllä! Lasten kanssa laivalla on mukavaa, vaikkakin vähän raskasta, HAH! Toisaalta nytkin meitä oli matkassa mukana  reilu 1 aikuinen per lapsi, joten se helpottaa koko hommaa tosi paljon. 

Laivalle meneminen on yllättävän edullista. Meidän koko perheeltä matka maksoi 125€ ja hinta sisälsi paluumatkan hytin, Premium aamupalan sekä päivällisbuffetin. Jujuna tässä on se, että syksyyn asti lapset matkustavat ja syövät ilmaiseksi. Esikoinen alkaa maksaa syksyllä kun täyttää kuusi! 

Nyt sitten odotellaan tuliko lapsiperheen pallomeribingosta voittoa; flunssa, oksennustauti, noro, ripuli vai koko suora? Kop, kop, kop, me emme ole ikinä tautia kotiin kantaneet vaikka laivalla useasti olemme olleetkin!

Arkisin laivalle on ihana mennä lasten kanssa, kun siellä on kunnolla tilaa. Edellisellä kerralla meidän tytöt olivat esimerkiksi piirrustuskilpailussa ainoat kilpailijat, tällä kertaa taisi olla jopa kaksi kaveria.

Laivan vaihtuessa lapsiakin oli hieman enemmän, mutta ei mitenkään ruuhkaan asti. Päiväunet jäivät välistä koska buffetissa vedettiin koko rahan edestä jäätelöä ja katkarapuja, mutta hyvin tytöt jaksoivat! Kaikki kolme jaksoivat jopa pysyä hereillä automatkan kotiin! Satamastahan meille kestää peräti alle 30 min ajaa...

Nyt taidan hakea kupin kahvia ja alkaa naputtaa meidän unikoulun kuulumisia huomiseksi! Miehen isyysloma lähenee loppuaan, mutta vielä on kaikkea kivaa edessä! Kannattaa muuten mennä Instagramin puolelle kytikselle; siellä on arvonta käynnissä ja niitä on lähiviikkoina luvassa ainakin kaksin kappalein lisää! Instaan pääset tästä!

Mitä tänään tehtäisiin; Kopittelupeli mehukattipulloista!

Mitä tänään tehtäisiin on uusi postaussarja blogissa. Se sisältää erilaisia vinkkejä ja ideoita mitä lasten kanssa voi touhuta. Arskarteluohjeita, pelejä, retkeilyä, ja leikkejä. Ideana on keksiä kaikkea helppoa ja kivaa tekemista joiden toteutus ei vaadi ihmeitä! Postaaussarja ilmestyy kerran tai pari kertaa viikossa täällä blogin puolella.Aikaisemmat postaukset löytyy tunnisteen Mitä tänään tehtäisiin alta!

Kaksi tyhjää mehukattipulloa ja pallo. Tämä kopittelupeli ei muuta vaadi! Leikkaa mehupurkkien pohjat irti ja tadaa, "maila" on valmis. Mehukattipullon kahvasta on hyvä lapsen pitää kiinni ja kopittelu voi alkaa!

Pallo voi olla mikä tahansa pallo, vaikkapa maalarinteipistä ja sanomalehdestäkin väkerretty. Myös hernepussi käy. Meillä ei ollut palloa eikä hernepussia, joten laitoin lasten sukkaan hieman kuivattuja herneitä ja solmin kiinni. Pelit voi alkaa!

Ensin kopiteltiin. Heitettiin palloa käsillä sekä mailalla. Sitten mailan kanssa koitettiin heittää palloa ämpäriin. Voi myös koittaa saada maaleja; meillä maalina toimi oviaukko! Yhteispelissä voi laskea yhteiset kopit ja kisailussa koittaa heittää tietyn alueen sisällä niin, ettei toinen saa koppia. Kesällä ulkona suunnittelimme kopittelevamme vesi-ilmapalloilla; kuka kastuu eniten?

Niin hauskaa ja niin helppoa!

Mutta kuka opettaisi äidin nukkumaan?

Nyt meidän unikoulua on takana reilu viikko. Yöt menee paljon paremmin mitä ennen, ihan yleensä kahdella herätyksellä. Ihan hirveä ero on tapahtunut jo viikossa ja pikkuhiljaa vuoden univelat alkavat helpottamaan. Tai alkaisivat jos joku opettaisi vielä äidin nukkumaan.

Olen aina ollut huono nukkumaan. Jollain tasolla muistan aina kärsineeni univaikeuksista. Tai oikeastaan nukahtamisvaikeuksista. Saatan pyöriä monta tuntia sängyssä ennen kuin uni tulee, vaikka miten väsyttäisi. Tai sitten saatan herätä keskellä yötä enkä meinaa saada enää unta. Äitiyden ja univelan myötä nukahtaminen on helpottunut - uskon, että säännöllisellä vuorokausirytmilläkin on tähän asiaa - mutta nyt heti kun suurin väsymys alkaa väistyä, alkaa ongelmat. Viime yö oli pohjanoteeraus; nukahdin 05:00 ja heräsin 06:15.

Osittain tämä on tuttu ilmiö jokaisen vauvavuoden jälkeen; kun kroppa käy vähän ylikierroksilla kaiken sen valvomisen jälkeen. Jollain tapaa sitä ei ole vielä tottunut siihen, että toinen ei herääkkään koko ajan, vaan olen kuin valmiustilassa jatkuvasti. Koska joku herää ja koska taas pitää nousta?

Olen koko ikäni ollut sellainen, että yöunieni pituus pitäisi olla vähintään 8-9 tuntia, jotta saan oikeasti levättyä kunnolla. Niihin tunteihin kun voi laskea aina vähintään kaksi herätystä. Olen herkkäuninen ja uneni on katkonaista sen takia. Ja ihan muutenkin. Äitiyden myötä yöunien kokonaispituus on pienentynyt vaikka miten yrittäisi mennä ajoissa sänkyyn ja herätysten määrä on jopa triplaantunut. Huh hei, ei ihme jos vähän väsyttää. Tai vähän enemmänkin.

Monesta tuutista saa lukea miten tärkeää uni on ja miten pitkäaikainen univelka vaikuttaa kroppaan. En siis yhtään ihmettele miksi olen koko ajan kipeänä ja olo kropassakin on erilainen mitä ennen. Onhan tässä jo vuosia nukuttu vielä huonommin mitä yleensä.

Väsyneitä vanhempia usein lohdutetaan, että kyllä ne lapset joskus oppii nukkumaan. Mutta ei välttämättä...Enhän minäkään ole oppinut vielä 26 vuoden aikana. Tulen luultavasti aina olemaan huono nukkuja, mutta onneksi kuitenkin niitä hyviäkin öitä on.

Nyt kun mahdollisuus olisi nukkua koko yö kahden herätyksen kanssa - tai kokonaan ilman, koska mies on isyyslomalla - niin pyörin ja hyörin sängyssä. Uskon kuitenkin, että tämä pahin vaihe helpottaa, kun kroppa hiljaa taas tottuu siihen, ettei tunnin välein tarvitse herätä. Toivottavasti pian nimittäin onhan tämä nyt aika turhauttavaa hommaa. Kun vihdoin saisi nukkua niin ei muuten nukuta.

Viime yönäkin olisin joutunut heräämään vain kaksi kertaa: vauvan kanssa kerran ja isomman lapsen kanssa toisen kerran. Turhauttavaa!

Mutta uskon, että pian helpottaa. Stressaamalla asia ei ainakaan parane ja toisaalta, eihän tässä reilu vuoteen ole saanut nukutuksi kovinkaan hyvin joten onko niin eroa entiseen?

Onko siellä muita saman asian kanssa painijoita? Mitä keinoja teillä on, kun uni ei meinaa tulla?

Unikoulusta tulen kertomaan ensi viikolla, se on mennyt paremmin kuin hyvin!

Millainen nainen minä olen?

Kolmen tytön äitinä pohdin aika usein omaa naisellisuuttani ja sitä, millainen nainen minä olen. Millainen nainen minä olen?

En koe olevani mikään stereotyyppisesti kuvailtu naisellinen nainen. Minut näkee usein ilman meikkiä ja joskus huomaan,että äitinutturaani ei ole harjattu viikkoon. Toisaalta taas töissä, juhlissa ja asioilla saatan olla hyvinkin huoliteltu. Omassa mittapuussani siis, meikkini sisältää yleensä tasan kahta tuotetta jos rasvoja ei lasketa.

Lapsena olen harrastanut ratsastusta, jalkapalloa, partiota, yleisurheilua sekä sählykerhoa. Edelleen sydän veisi mielummin jalkapallon pariin kuin esimerkiksi tanssin. Johtuen ehkä myös siitä, että rytmitajua minulle ei ole suotu ollenkaan.

Minä en opeta, että meidän perheessä olisi miesten tai naisten töitä. Myönnetään, eläissäni en ole autonrengasta vaihtanut, mutta se asia ei minua vain kiinnosta. Osaisin varmasti jos vaan viitsisin opetella. Mutta, kun mies osaa sen jo valmiiksi...

Koen olevani aika itsenäinen nainen. Sellainen, joka pärjää kyllä yksinkin jos on pakko. En halua, mutta todellakin tietäisin pärjääväni jos olisi pakko. Niin taloudellisesti kuin henkisestikin. Toivottavasti kuitenkaan ei koskaan tarvitse, koska samalla kun olen itsenäinen niin en tykkää olla yksin. Kaipaan sopivissa määrin selänrapsutusta ja läheisyyttä.

Sopivissa määrin, nimittäin olen myös nainen joka ei kestä liikaa läheisyyttä. Vihaan lusikassa nukkumista ja aika harvoin hakeudun kainaloon katsomaan elokuvaa.

Minä en kavahda jos säärestäni kasvaa tumma pitkä karva. Olen kovaääninen ja iloinen. Minä näyn, mutta varsinkin kuulun. Heitän ronskia huumoria, saatan kaljaa juodessa polttaa muutaman tupakan. En kestä draamaa enkä juurikaan pidä mykkäkoulua.

Minulla on aika vahva hoivavietti ja koen äitiyden olevan se minun juttuni todellakin. Raskaana ollessa koin olevani naisellisempi kuin koskaan ennen, vaikka iso vatsa esti säärten ajelun ja jalat turposivat pölkyiksi. Imetyksen myötä olen oppinut hyväksymään isot rintani, kerrankin niistä on jotain hyötyä.

Niin, minulla on isot tissit. Eivätkä ne tunnu lisäävän naiseuttani sitten yhtään. Toivon, että imetyksen loputtua ne taas kutistuvat. Vaikka ne samalla lerpahtavat niin kutsutuiksi teepusseiksi, niin niiden kanssa minä olen enemmän nainen, Laura.

Parasta naisena olemisessa on se, että nykypäivänä sen ei tarvitse tarkoittaa mitään. Minä voin olla juuri tällainen kuin olen ja voin silti sanoa olevani naisellinen nainen. Niin kuin olenkin. Kolmen tytön äitinä kaikken tärkein opetus jonka heille haluan antaa on se, että sinä olet sinä. Ennen kaikkea sinä ja juuri sellaisena hyvä.

Minä koen, että minut on kasvatettu minuksi. Sukupuoltani ei ole koskaan korostettu tai kerrottu mitä voin tai en voi tehdä koska olen tyttö. Olen saanut harrastaa ja leikkiä juuri oman mielenkiintoni juttuja, olla juuri minä. Olen saanut pukeutua serkkupoikieni vanhoihin vaatteisiin kuin myös teini-iän glitteri hirvityksiin. Olen saanut meikata vahvasti ja samalla minulle on kerrottu olevani kaunis myös ilman meikkiä.

Minä vihaan sukkahousuja ja autoon liittyviä asioita. Rakastan erilaisia kukkamekkoja, vaikka en aina osaisikaan niitä käyttää. En pidä vahvasta meikistä, mutta viihdyn kevyessä päivämeikissä paremmin julkisilla paikoilla kuin kokonaan meikittä. Vaikka hiukseni saattavat olla viikonkin harjaamatta, niin olen tarkka hygieniasta. Valitsen mielummin tennarit kuin korkkarit ja housut mielummin kuin hameen. Mekkoja sen sijaan voin käyttää. Punainen huulipuna on ihanaa, mutta useimmiten sivelen huuliini vaseliinia. En käytä hajuvetta tai hajustettuja tuotteita, eikä kosmetiikkahulluus ole minun juttuni.

Minä olen minä ja vielä hyvä sellainen. Minä olen hyvä nainen. Nainen, äiti ja Laura.

Karvoilla tai ilman. Meikillä tai ilman. Nauravainen tai vakava. Jalkapalloa tai tanssia. Tai näitä kaikkia. Ihan just niin naisia ja naisellisia kuin me halutaan olla. Mitä se nyt nykypäivänä enää tarkoittaakkaan. Ehkä se on enemmänkin ihmisen oma kokemus omasta minuudestaan, kuin se ulkopuolelle näkyvä juttu. Tai ainakin näin sen pitäisi olla!

Ihanaa naistenpäivää kaikille!