Äitiys olisi kurjaa ilman internettiä

Postaus on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä DNA:n kanssa.

Aamulla, kun herään. otan itselleni aina aikaa rauhalliselle aamukahville. Siinä kuuma kahvi kourassa on ihana selata somea ja uppotua hetki sinne minun maailmaani. Jos netti takkuilee, menisi äidin pasmat sekaisin ja aamukahvikin maistuisi kitkerältä.

Jossain kohtaa aamua soitamme lasten kanssa isille videopuhelun Whatsappin kautta. Hyvää työpäivää isi! 

Lounasaikaan joskus aikataulut menevät vähän pieleen ja havahdun lounaan tekoon vasta siinä vaiheessa, kun joku kolmesta ilmoittaa NÄLKÄ, yleensä raivon tai kitinän kera. Silloin menen äkkiä hellan eteen ja loihin nopeasti jonkun pikalounaan. Jotta saisin tehdä sen rauhassa ja mahdollisimman mukavasti meidän kaikkien osalta, istutan kolmen koplani suoratoistopalvelun eteen. Jos netti takkuilee, menee kaikilta hermo. Eniten äidiltä joka hikoilee hellan edessä yhden kiljuessa jaloissa ja lisäten tuskahien määrää.

Lasten päivälevon aikana saa äiti käteensä kupin kuumaa kahvia ja avaa puhelimen netin. Työskentely lasten kanssa on haastavaa, joten nyt on päivän tehokkain ja parhain hetki vastata sähköposteihin ja kommentteihin sekä luonnostella uutta postausta. Nopeus ja tehokkuus on valttia, myös netin osalta. Nimittäin kolme lasta unilla samaan aikaan on jo lottovoitto eikä silloin ole aikaa hukattavana. Suoritustehoa. Sitä vaaditaan niin äidiltä kuin netiltäkin!

Iltapäivällä lähdemme lasten kanssa metsään retkelle. Bongataan muutamat linnut ja kasvit ja uteliaat lapseni tottakai kysyvät mitä ne ovat. Äidin biologian sekä maantiedon tunneilta on ihan hivenen aikaa ja pää totta kai lyö tyhjää. Luojalle kiitos internetistä ja älypuhelimesta. Mobiilidata päälle ja google laulamaan. Ja taas kerran äiti saa jonkun muun varjolla pisteet kotiin lapsiltaan, hah. Kyllä sä äiti olet sitten viisas!

Päivän aikana saatan etsiä idoita Pinterestistä seuraavan viikon ruokalistaan, lastenhuoneen sisustukseen tai lasten askarteluihin. Joskus kuuntelen radiota nettiselaimella ja lempi podcastejani, kun viikkaan pyykkejä tai tiskaan.

Lähdemme autolla hakemaan Facebook kirppikseltä ostamaani paitaa. En tiedä yhtään missä päin Turkua osoite sijaitsee, onneksi puhelimessa on netti ja navigaattori. Muistatteko paperikarttojen ajan? Minä en, onneksi. Olen aina ollut surkea suunnistuksessa ja karttojen luvussa! 

Illalla me olemme kaikki aivan rättiväsyneitä. Tänään äiti ei jaksa lukea iltasatua, vaan lukijan virkaa toimittaa Spotify tai Deezer josta löytyy kattava määrä lasten iltasatuja sekä lauluja. Upeaa eikö?

Sitten äiti lysähtää sohvalle, avaa Viaplayn ja uppoutuu jonkun hyvän sarjan ja suklaan pariin ja vaihtelee vähän Whatsapp viestejä ystävien kanssa. 

Pääsin tämän DNA:n kaupallisen yhteistyön merkeissä pohtimaan meidän arkista netin käyttöä ja mikä siinä on minulle tärkeää. Tätä postausta kirjoittaessani tajusin, miten suuri osa elämääni internet oikeasti on. Se on mukana joka paikassa ja aina. Facebookissani tuli muutama hetki sitten muisto seitsemän vuoden takaa ja se kuului näin;

Olen elänyt kaksi kuukautta ilman internettiä ja nyt kuulin operaattoriltani omistavani puhelinliittymän, johon kuuluu internet.

Uskomatonta, mihin tämä kehitys on mennyt! Tällä hetkellä en voisi kuvitellakkaan ottavani puhelinliittymää, jossa ei ole nettiä saatika eläväni kaksi kuukautta ilman internet yhteyttä. Se on viihde, mutta myös aivan huikea arjen rikastuttaja sekä helpottaja.

Minulle tärkeää on myös, että internet toimii silloin kun pitää. Juoksulenkistä ei tulisi mitään ilman musiikkia. Kommunikaatio muiden aikuisten kanssa ilman internettiä olisi vähäistä näin kotiäitinä. Olen googletellut kuumetauteja, lääkärintarvetta, allergioita, milloin mitäkin. Etsinyt vastauksia lasteni kysymyksiin ja soittanut heidän lempi biisejään. Muistan miten ärsyttävää ennen oli, kun internetselain latasi ja latasi. Aina sai jännityksellä odottaa aukeaako Irc-galleria ollenkaan, hah. Kiitos teknologian ja kehityksen, sellaista ei enää ole! Maltti on valttia, mutta niin myös nopeuskin tämän hektisen arjen keskellä. Kun on monta rautaa tulessa samaan aikaan täytyy tulen olla suuri ja tehokas!

Minulle internet arjessa on ehdoton. Erityisesti kännykän internet. Se kulkee aina mukana, se pelastaa tilanteita. Joskus internet koetaan uhkana, mutta minulle se luo paljon mahdollisuuksia. Mahdollisuuksia arjen rikastuttamiseen, helpottamiseen ja jopa turvaamiseen.

On turvallinen olo, kun tieto on koko ajan vain parin näpäytyksen takana. Mitään tärkeitä puhelinnumeroita - kuten myrkytystietokeskus - tai osoitteita ei tarvitse muistaa, koska se kaikki tieto on siellä netissä. Minä en muista, koska tiedän tiedon olevan siellä puhelimen netissä. Siksi on tärkeää, että se netti toimii silloin kun pitää.

Minun ei tarvitse kuin muistaa laittaa puhelin aina illalla lataukseen, jotta aamulla on meillä kaikilla taas akut ladattuna.

Muistatteko lapsena, kun viikonloppuisin heräsi liian aikaisin eikä aamupiirretyt olleet  vielä alkaneet? Miettikää, minun ja meidän lapsemme eivät tule tietämään tällaisesta lauantaiaamun katastrofista mitään, hah. Kiitos suoratoistopalveluiden! Kyllä heillä on asiat hyvin!

Internet ei välttämättä ole elämälle välttämätön, mutta minä en ainakaan tulisi ilman sitä enää toimeen. Onhan se nyt hienoa, että se kaikki tieto ja viihde on koko ajan siinä sinun käsissäsi! Klik, klik ja taas olet hitusen viisaampi. Niin omissa kuin lastesi silmissä!

Kenelle lapsilisät kuuluu?

Tänään on taas se päivä, kun tililleni pamahtaa 333,51 euroa "ilmaista rahaa"  nimittäin tänään on lapsilisä päivä.

Ilmaista rahaa, jep. Lapsilisänhän takia näitä lapsia tehdään. Lapset kun kasvavat auringon ja ilman voimalla ja pukeutuvat vaahteranlehtiin.

Mihin meillä siis lapsilisä käytetään?

Lapsilisä on ihan huikea juttu ja meidän taloudessa se menee käyttöön. Olen haaveillut, että kun palaan taas töihin saisin summat siirrettyä lasten tileille  mutta todellisuudessa ne taitaa mennä hoitomaksuihin ja ihan elämiseen.

Ja ensin säästetään meidän perhettä ja taloudellista turvaa varten, sitten katsotaan lasten tilejä kun talous ja elämä on turvattu.

Voi ehkä kuulostaa jonkun korvaan kovin itsekkäältä, mutta lastemme kaikki lahjarahat menevät heidän tileilleen ja aikuisena heillä kyllä on mojovat summat siellä odottamassa.

Lapsilisät meillä menee lasten elättämiseen. Pakko myöntää,  että en ole koskaan laskenut mitä lapsemme kustantaa kuukaudessa, mutta uskallan ihan heittämällä väittää ettei tuo summa todellakaan riitä mihinkään.

Koen, että me ollaan aika keskituloinen perhe. Emme rikastumaan pääse näillä töillä ja tällä asuntolainalla, mutta valintojen kautta saamme myös säästöön rahaa joka kuukausi. Sitten siis kun taas olen töissä, nyt säästäminen hoitovapaalla on vähän kausittaista ja kuukaudesta riippuvaa. Tässäkin kuussa tuli taas ylimääräisiä laskuja satojen eurojen verran. Pihalle istutetun tuija-aidan kustannuksista puhumattakaan...

Meillä lapsilisät tulevat aina minun tililleni josta sitten makselen laskuja tai siirrän rahaa meidän käytötilille. Silloin vielä kun meillä oli täysin erilliset tilit, niin tämä helpotti arkea ja minun kaupassa käyntiäni esimerkiksi hoitovapaan aikana.

Lapsilisät puhuttavat aika ajoin paljonkin. Kuka ne ansaitsee, mihin ne saa käyttää? Niin, jokainen perhe tekee valintansa ja aina ei ole edes mahdollista valita.

Jotkut sanoo, että jos lapsilisät pystyy säästämään, niin ei niitä tarvitse. Minä sanon, että aika mustavalkoinen ajatus. Kun elämä on valintoja täynnä. Erilaisilla valinnoilla meilläkään ei jäisi mitään säästöön, kun palaan töihin. Toiset ostelee, toiset pihistelee. Vaikka perheillä olisi eurolleen samat tulot, voivat menot vaihdella hurjasti. Osa on elämäntavoista kiinni, osa ei.

Siksi mielestäni lapsilisät kuuluvat tuloja katsomatta kaikille. Kun olisi lähes mahdotonta sanoa tarvitseeko joku niitä vai ei.

Meillä lapsilisät lasketaan joka kuukausi budjettiin ja ne ovat osasyy siihen, että minun on ollut mahdollista jäädä hoitovapaalle. Tänään tililleni pamahti reilu 333 euroa, samanlainen summa - eikä edes riitä - sieltä lähtee lähipäivinä.

Että ei ne lapset niin kovin rahallisesti kannattava bisnes ole, hah.

Vaikka syksyn töihin paluu välillä ahdistaa, niin olen siitä myös innoissani. Yksi iso syy talous ja ajatus siitä, että oikeasti sinne sukanvarteen jäisi vähän enemmän kuukaudessa.

Taloudellinen tasapaino tuo minulle turvaa, mutta kyllä seuraavan kymmenen vuoden rahareiät on jo tiedossakin autotallista, pihakivetyksiin ja silmien laserleikkaukseen. Eikä näitä niillä lapsilisillä maksella, vaikka säästöön joskus senkin summan saisi.

Minun ajatuksiani hyvinvoinnista

Lisäsin tämän kuvan muutama päivä sitten Instagramiin tekstillä: Elämän tasapaino iltapalalautasella.

Tämä kuvastaa loistavasti asennettani hyvinvointiin. Tasapaino on kaiken A ja O, niin liikunnassa kuin ravinnossakin.

On ihanaa, kun yhä enemmän sosiaalisessa mediassa puhutaan hyvinvoinnista ikuisen laihduttamisen ja diettaamisen sijasta. Koska kokemuksen syvällä rintaäänellä voin todeta ettei laihduttaminen tuo onnea.

Seitsemän vuotta sitten painoin parhaimmillaan 85 kiloa. Sitten lopetin painon tarkkailun, muutin yksin ja laihduin kymmenisen kiloa. Ensimmäisen raskauden jälkeen painoin 79 kiloa, toisen raskauden jälkeen muutin elämäntapani ja laihduin 10 kiloa kuin itsellään.

Nyt painan 72 kiloa, päivästä riippuen. Kroppani on edelleen hyvin herkkä turpoamaan ja nesteitä tulee helposti suuhun pistetystä ruoasta riippuen.

Olen painanut siis hyvin erilaisia lukemia aikuisiälläni, mutta koen olleeni aina yhtä onnellinen. Olen aina ollut sinut vartaloni kanssa, vaikka tunnen itseni enemmän itsekseni nyt kuin seitsemän vuotta sitten. Mutta uskon, että iällä ja itsevarmuudella on enemmän tähän osaa, kuin painolla. Ja se itsevarmuus kumpuaa siitä, että minun on sisäisesti hyvä olla.

Terveellinen ja gluteeniton ruokavalio sekä pienemmät annoskoot hellivät vatsaani. Voin hyvin, kun kroppani voi hyvin. Liikunta tukee ruoansulatustani ja poistaa stressiä.

Kolmen raskauden jälkeen kroppa ei ole sellainen kuin ennen ja sen olen hyväksynyt. Vaikka painan melkein saman verran kuin toisen raskauden jälkeen, ulkonäköni on aivan eri. Jokainen raskaus on muuttanut kroppaani ihan älyttömästi, mutta se on pieni hinta kolmesta täydellisestä tytöstä. Olen sinut kroppani kanssa. Olen löytänyt sisäisen onnen sekä hyvät muotoilevat alushousut, hah.

Kolmen tytön äitinä aion pitää huolta, että meidän kotona ei puhuta laihduttamisesta. Meidän kotona puhutaan terveellisistä elämäntavoista ja hyvinvoinnista. Onnellisuudesta ja terveydestä. Eikä näiden asioiden kuulu olla suorassa yhteydessä sen kanssa mitä sinä painat.

Usein me äidit stressataan raskauskiloista ja niiden karistamisesta. Kroppa pitäisi saada "takaisin" mahdollisimman nopeasti raskauden jälkeen. Totuushan on se ettei se kroppa mihinkään ole mennyt.

Se on muuttunut. Se on kasvattanut toisen ihmisen. Ja se on silti siinä. Vähän tai vähän enemmän erilaisena kuin ennen, mutta siinä se on.

Kyllähän minullakin on niitä huonoja päiviä, kun oma peilikuva ei miellytä. Mutta hyvin usein ne kulkevat käsi kädessä sen kanssa, että olen syönyt huonosti ja liikkunut liian vähän. Kun olo on sisäisesti kurja, niin tuntuu että näyttääkin kurjalta.

Tulevana kesänä aion pukea rohkeasti bikinit päälle ja nauttia auringosta. Aion syödä grillimakkaraa ja herkkuja. Aion nauttia ulkoliikunnasta pyöräilyn, lenkkeilyn ja retkeilyn parissa. Aion aloittaa abchallengen, jotta saan keskivartaloa voimakkaammaksi ja ryhtiä paremmaksi.

Nyt, kun vihdoin meillä nukutaan hyvin, on aika hakea lisää energiaa ja jaksamista arkeen liikunnan ja oikean ravinnon kautta. Ja oikeaan suuntaan ollaan menossa, nimittäin ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen kävi niin, että lapset olivat flunssassa ja minä vältyin tältä taudilta. Tuuria ehkä myös, mutta uskon, että unella, liikunalla ja ravinnolla oli myös merkitystä. Sen verran synkkä, univelkainen, flunssainen ja liikkumaton talvi takana.

Jätätkö sinä lapsesi yksin autoon? Ei välttämättä kannattaisi

Täällä meidän kotikonnuilla Liedossa kävi pari päivää sitten ihmeellinen onnettomuus. Kaksi autoa paloi poroksi paikallisen S-marketin pihassa. Henkilövahingoilta onneksi vältyttiin, autoista jäi vain palaneet rotiskot jäljelle. Onnettomuuden syyski sanottiin, että vanhemman auton akku oli syttynyt tuleen ja polttanut mennessään myös viereisen auton.

Entäpä jos autossa olisi ollut lapsia, kun vanhempi ihan vain nopeasti käy kaupassa? Puistattaa ajatuskin.

Olen aina ollut arka jättämään lapsia autoon, vaikka kyseessä olisi vain nopea käynti jossakin. Olen kuitenkin sen tehnyt. Juuri viime viikolla lapset odottivat pari minuuttia autossa, kun hain yhden paketin postista. Myös pienokaisemme on nukkunut turvakaukalossaan yksin autossa sen parin minuutin ajan, kun olen hakenut isoimmat tytöt kerhosta. Jätänkö enää? En todellakaan.

Minua on aina arveluttanut jättää lapsia autoon edes hetkeksi, koska koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu. Lähinnä olen aina ajatellut itkua tai tylsyyttä mitkä ei sinällään ole mitään hätätapauksia. Mutta kuitenkin..

Nyt, kun isoin lapsemme on jo melkein eskarilainen olen tullut laiskaksi ja rohkeammaksi. Olen ajatellut, että kyllä hän osaa avata turvavyön ja oven, jos hätä iskee. Mutta todellisuudessa en todellakaan voi olla varma, että näin tapahtuisi. Ja entäpä jos hän lähteekin hortoilemaan yksin parkkipaikalle? Sekin aivan älyttömän vaarallista.

Entä jos kaupassa onkin luultua suurempi jono? Entä jos kauppareissulla kaadun ja menetän tajuntani? Kukaan ei tiedä, että parkkipaikalla harmaassa autossa istuu yksin kolme lasta. Pakko myöntää, että esimerkiksi juuri tällainen auton tuleen syttyminen ei ole käynyt mielessänikään ennen.

Voisi ajatella, että kaupan parkkipaikalle olisi turvallista jättää. Kyllähän joku ohikulkija huomaa tapaturman sattuessa, että autossa on lapsia. Entäpä jos ei? Entä jos lapset menevät paniikissa piiloon auton lattiatasoon, eikä ikkunasta näe niitä pieniä pellavapäitä?

Olen jossittelia ja sellainen ihminen joka uskoo jos pieninkin mahdollisuus on. Tämä uutinen itselleni oli sellainen herätys, että en uskalla todellakaan jättää lapsia enää yksin autoon pikaisen kauppareissun tai postireissun takia. Koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu, ja jos mahdollisuus on yksi miljoonasta niin se mahdollisuus on olemassa.

Kesän tullen aina toitotetaan, että lapsia ei saa jättää kuumaan autoon yksin. Tämä on tärkeä asia ja niin totta, mutta halusin tulla kirjoittamaan ajatukseni ylös siitä, että myös muita kamalia vaihtoehtoja on. Mielummin liian varovainen, eikö? Ainakin tällaisissa asioissa. Itselläni ei ainakaan ole oikeasti niin kova kiire tai hälyttävä tarve mihinkään, ettenkö voisi irroittaa, kiinnittää ja kuljettaa kolmea lasta mukanani. Vaikka todellakin helpomalla pääsisi, jos muruset siellä autossa pienen hetken istuisi.

Vaan joskus on jaksettava olla vähän viitseliäämpi. Aikaa, autoja ja energiaa saa lisää. Lapsia ei.

Miten teillä toimitaan? Olenko minä ylivarovainen asian kanssa vai voiko näissä asioissa olla liian varovainen ja viitseliäis?

Kahta en vaihda suositukseni!

Muistan miten Turun sinapin mainoslause kuului: kahta en vaihda ja toinen niistä on turun sinappi. Sinappi on osa kesämakkaraa, mutta nyt ei tarkoitukseni ole puhua sen enempää sinapista kuin makkarastakaan. Vaan minun omista kahta en vaihda tuotteistani!

Mikä materia on sellainen jota en toiseen vaihda?

Suoladödö eli kristallideodorantti. Ostin tämän reilu vuosi sitten messuilta ja pois en vaihda. Ihanaa kun ei tuoksu hajusteita eikä muuten hikikään! En myöskään kaipaa yhtään sitä märkää ja tahmeaa tunnetta joka roll onista tulee.

Joe Blascon meikkivoide. Parasta, niin parasta. Peittää couperosan, ei tunnu tunkkaiselta ja todella riittoisaa. Nopea ja helppo levittää! Melkein vuoden käytön jälkeen - tosin päivittäin en aina meikkaa - pienestä purkista pilkistää nyt pohja. Eli riittoisaa on!

Palashampoo. Erityisesti Famon pöllöpalat. Sain tuotteen yhteistyön kautta ja sille tielle jäin. Hetki sitten sorruin tavalliseen shapooseen ja päänahkani kutisi sekä hilseili heti. Myös tukka tuntui heti pörrööntyvän, sähköistyvän ja takkuuntuvan helpommin!

Nenäkannu. Ennen otirivinia meni kamalasti flunssan aikana, enää ei ollenkaan.

Kuukuppi. En liioittele yhtään jos sanon, että elämänlaatuni parani tämän tuotteen myötä ihan hirveästi. Kannattaa ehdottomasti ainakin kokeilla, minä luulin kamalaksi vehkeeksi, mutta rakastuin ensimmäisellä kierrolla.

39 euron remingtonin sauvakiharrin. Tosin muistaakseni minä maksoin 30 euroa! Tästä olen saanut paljon kyselyitä Instagramin puolella, että millä kiharani teen. Helppo, nopea ja saa aikaan kivat kiharat! Olen aina tykännyt kiharasta, mutta olen surkea kihartamaan eikä kiharat tunnu pysyvän kovin sitkeästi. Paitsi tällä!

Mustat legginsit. Ei ole elämää ilman niitä.

Spotify premium. Luulin että maksuton versio riittää, mutta nyt kun siihen on tottunut niin paluuta ei ole. Onhan skippaustoiminto lenkillä ihan ehdoton!

Kookosöljy. Kasvoihin, hiuksiin, meikinpoistoon.. Monitoimituote jota käytän päivittäin! Paitsi sisäisesti en ikinä, kookos on ainut ruoka-aine jota oikeasti maun takia välttelen hamaan tappiin asti.

Mikä on sinun the tuote, jota et pois vaihda? Se tuote joka kerta toisensa jälkeen osoittautuu parhaaksi?

Keittiössä piilossa lapsiltani

Huomenta! Täällä minä istun keittiön nurkassa tietokone sylissäni, piilossa lapsiltani. Kyllä, piilossa.
Aamupiirretyt pauhaavat ja minä yritän vielä kymmenen minuuttia - kananmunien keittymisen ajan - piilotella kiukkuiselta taaperolta.

Se on muuten jännä miten pienestä se alkaakin, että äiti saa kaiken kiukun niskaansa.

Olimme nimittäin esikoisemme jalkapallotreeneissä eilen ja isi jäi sairastupalaisten kanssa kotiin - kuumeflunssa löysin myös keskimmäisen lapsemme. Kuulemma taapero täällä oli iloisesesti harjoitellut kävelemään ja tyytyväisenä leikkinyt.

Mutta kun äiti tuli kotiin alkoi sen päivänen kiukuttelu ja kärttyisyys.

Joka sama alkoi heti aamusta. Hän on oppinut hyvin dramaattisesti heittäytymään sylissä, sohvalla ja lattialla pitkin pituuttaan. Ymmärrän, että ne hampaat kiusaa, mutta mutta... Voi hitto vie! Tulisi jo ne viikkoja haudotut kulmahampaat vihdoin läpi!

Yön pimeinä tunteina kipeitä lapsia hyssytelessäni mietin mitä tekisin jos voittaisin lotossa. Yöllä on aikaa joko stressata tai ajatella turhuuksia ja reilu viiden vuoden aikana unettomia öitä on sen verran takana, että aikaa on jäänyt reilusti näihin molempiin. Mietin toisiko massiivinen rahavoitto onnea.

Se raha ei opettaisi lapsiani nukkumaan, se raha ei auttaisi kulmahampaita kasvamaan yhtään sen kivuttomammin tai nopeammin. Se raha ei poistaisi siitepölyallergiaani eikä alkavaa flunssaani.

Toisaalta taas se raha mahdollistaisi viikottaisen siivoojan, hienomman kahvinkeittimen ja vaikka kodinhegettären joka lähtisi heti aamusta apteekkiin hakemaan toisen allergialääkkeeni.

Jos voittaisin lotossa minä...Olisin tasan niin tylsä, että maksaisin asuntolainan pois.

Jos siis voittaisin lotossa tarpeeksi. Kun muistaisi edes lotota...Ja silloin, kun muistaa niin häviö tulee niin, että tärähtää. Tai hyvällä tuurilla saan omani takaisin. Ja saahan silläkin summalla sitten suklaalevyn!

Onnea on nämä lapset ja tämä elämä. Varsinkin nyt parin kahvisaavillisen jälkeen sen taas muistaa vähän paremmin.

Pidäthän huolta, että lapsesi virpoo oikein!!!

Sosiaalisessa mediassa kuohui eilen vaalien takia, mutta myös niiden pienten, ahneiden huivipäisten karkkikerjääjien takia. Nimittäin virpojien! En ole ennen äitiyttä tajunnut miten hankalaksi senkin homman voi tehdä. Nimittäin ei ole ihan sama millaisella risulla lapsesi virpoo ja ei ole ihan sama mitä virpojille palkkioksi annat. Eilisen virpojasaldon jälkeen uskon, että koko touhu on kuoleva sukupuuttoon lähivuosina eikä ihme, on siinä hommassa jo aikamoiset paineet!

Sosiaalisessa mediassa heräsi aluksi keskustelua kellonajasta. Koska voi lähettää lapset virpomaan? Meillä kävi ensimmäiset virpojat yhdeksän jälkeen oven takana enkä avannut ovea. Olin menoss avaamaan, mutta he ehtivät lähtemään sitä ennen. Nimittäin minun oli pakko pukea päälleni jotain, etten avaisi ovea nuhjuisessa yöpaidassa. Yhdeksän oli meille aivan liian aikaisin! Vaikka herätäänkin kukonlaulun aikaan usein.

Toinen asia josta puhuttiin, oli koristeiden määrä. Mikä on tarpeeksi hieno vitsa, jotta lapsi olisi ansainnut palkan? Joku jopa sanoi, ettei ota rumia vitsoja vastaan ja antaa palautetta. Oikeastikko!?

Ymmärrän jos virpoja on teini-ikäinen ja risussa komeilee yksi sulka, mutta mutta...Eikö lapset saisi tehdä oman näköisiä vitsoja? Vai noko tämä joku vanhemmuuden taidonnäyte, jossa koristellaan sävy sävy sulkia ja silkkipaperia risu täyteen.

Minä haluaisin, että risut olisivat lasten tekemiä alusta loppuun, mutta pakko myöntää, että tänäkin vuonna löysin itseni lisäämästä muutaman höyhenen salaa, kun askartelu oli päättynt. Jotta ne nyt kelpaisi sitten palkkaa vastaan...

Samalla mietin että miksi? Lapseni virpovat, en minä. Mikä lapsen silmiin on upea, ei välttämättä miellytä minun sisustussilmääni. Eikä sen todellakaan tarvitse. En myöskään odota, että minun saamani vitsat olisivat viimeistä sisustushuutoa ja täyteen tupattu. Kun itseasiassa ne eivät ole kovinkaan kauan kukkaruukussa ilahduttmassa minua. 

Hyviä pointteja keskustelussa oli, että kaikilla ei välttättä ole koristeluapua tai edes tarvikkeita. Perheitä ja tilanteita on moneen junaan, mutta olisi hienoa, että silti kaikilla lapsilla olisi tasapuolinen mahdollisuus käydä virpomiskierroksella jos näin haluavat.

Minun omassa lapsuudessani virpominen oli ihana perinne. Risut haettiin, ne koristeltiin ja saatiin ihania nameja virpomispalkaksi. Koko tapahtumaa odotettiin innolla ja muistan miten meidänkin oven takana kävi monta virpojaa. En muista että yksikään ystävistäni olisi jättänyt virpomista väliin. Eilen meillä kävi kolme porukkaa, vaikka olimme koko aamupäivän kotona. Virpominen kuolee sukupuuttoon?

Pienet virpojat ovat suloisia. Virpominen on ihana perinne jota muistelen omasta lapsuudestani lämmöllä. Toivon ettei se kuole sukupuuttoon ja toivon, että me aikuiset ei pilata asiaa paineilla ja tyhmillä säännöillään.

Minä ohjeistin lapsiani koristelemaan vitsat kauniisti, koska he saisivat palkkion siitä ja ilahduttaisivat sen saajaa. Me puhuttiin käytöstavoista ja koristeltiin just niin monta oksaa, kun he jaksoivat. He olivat kohteliaita, iloisia ja reippaita virpojia. 

Minä sain touhusta väihntäänkin yhtä paljon iloa kuin he. On ihanaa seurata heidän lapsuuttaan ja olla avuksi. Vaikka se koristeluhetki vähän äidin hermoja saattoikin riipiä, hah! 

Minä ymmärrän ajatuksen, että kaunis oksa pitäisi antaa vastapalkkioksi ja vain pari höyhentä ei riitä. Minä ymmärrä, että odotetaan yhtä montaa vitsaa palkaksi mitä virpojiakin on. Minäkin ajattelin ennen niin, mutta muutamat keskustelut saivat minut tekemään täyskäännöksen. Miksi ihmeessä sillä on niin paljon väliä? 

Virpominen on lapsia varten, ei aikuisia varten. Ja kun koskaan ei voi tietää mitä sen mielestäsi liian huonosti koristellun vitsan takana on. Köyhyyttä, yksinäisyyttä ja avun puutetta.

Oikea tapa virpoa? Siihen riittää hymy ja lasten ilo. Kaikki muu on ihan toissijaista.

Meillä virpominen oli yhteistä tekemistä ja loistava kasvatushetki siinä samalla. Opeteltiin käytöstapoja, kohtuutta, jakamista ja toisten ilosta nauttimista. Ihan siinä sivussa ja täysin huomaamatta. Ja taas kerran sain todeta miten upeita lapsia meillä kasvaa!

Irtiotto arjesta!

Täytin perjantaina vuosia. Vaikka naiset kuulemma täyttävät enintään 25 vuotta, niin mittariin tuli kyllä vielä vuosi lisää. 26 on oikein hyvä luku, eikä kolmenkympin kriisi ainakaan vielä ole täällä.

Synttäreitäni juhlittiin ystävien, hyvän ruoan ja juoman parissa koko perjantai ilta ja yö. Tytöt olivat mammalassa yökylässä ja voi että miten hyvää pieni irtiotto arjesta tekikään!

Arkea jaksaa taas vähän paremmin, kun on saanut hetken siitä huilahtaa.

Vaikka kerrankin kun olisi saanut nukkua, niin sisäinen herätyskello herätti 07:30. Aloitettiin sitten Harry Potter elokuvamaratoni, siinä onkin hetkeksi tekemistä! Varsinkin, kun suoratoistopalvelun ilmaisaika on vain kuukauden, hah!

Tänään vuorossa olisi äänestystä ja virpomista sekä sohvannurkassa sylittelyä perheen pienimmän kanssa. Taaperomme jostain nimittäin sai flunssan ja eilen päikkäreiden jälkeen kuumemittari kohosi melkein 39 asteeseen. Kurjaa kun toinen on kipeä, mutta ihanaa kun hän haluaa vain sylitellä ja tissitellä koko ajan!

Oli meinaan niin mahdoton ikävä kaikkia kolmea tyttöä. Mutta kuten lapsillekin sanoin: pieni ikävä tekee joskus ihan hyvää.

Irtokarkkipussista koristeet virpomisoksiin!

Irtsareita vai irttareita? Ihan sama, mutta niiden pussista saa hienoja koristeita virpomisoksiin!

Prisman irtokarkkipusseissa on kuvina erilaisia karkkinauhoja. Kun karkkinauhat leikkaa yksitellen irti, niistä saa hienoja ja värikkäitä nauhoja virpomisoksiin!

Me ollaan joka vuosi käytetty tätä kikkaa, niin helppo ja kiva koriste höyhenien lisäksi! Ja mikä parasta, taas kerran on uhrauduttava lastensa puolesta ja syötävä karkkia jotta lapset saa touhuta, hah!

Jos saisin hetken olla lapsi...

Jos saisit vuorokauden ajan olla lapsi, mitä tekisit?

Minä heräisin aamulla aikaisin täynnä virtaa. Missä vaiheessa tämä taito katoaa?

Menisin valmiiseen aamiaispöytään ja pukisin vaatteet, jotka on valittu, pesty ja viikattu puolestani.

Suurin murheeni päivän aikana olisi se, että barbielle ei löydy just sitä oikeanlaista sinistä korkokenkää.

Jo sekunti sohvalla ilman tekemistä tuntuisi tylsältä. Voisi oikeasti olla hetki, kun ei olisi mitään tekemistä. Kun lapsilla ei ole päässään sitä valtavaa to do listaa.

Yöllinen satanut lumi ei olisi uhka, vaan mahdollisuus. Päivän loska mahdollistaisi mahtavat kuraleikit puistossa. Märkä liukumäki menee niin paljon kovempaa!

Päiväunia en kaipaisi, koska virtaa riittää aamusta iltaan sata lasissa. Ehkä torkahtaisin sohvalle lämpimään, pieneen pesään jonka olen rakentanut.

Likaiset vaatteet olisi merkki ilosta ja onnesta. Ei pyykkivuoresta ja imuroinnista.

Mahtuisin lämpimään kylpyammeeseen ilman, että se amme maksaisi pientä omaisuutta.

Illalla saisin nukahtaa satuun keskelle suurta ja turvallista pehmolelumerta. Sitä ennen joku olisi pessyt hampaani ja huolehtinut päälleni puhtaan unipuvun.

Jos saisin olla vuorokauden lapsi mitä tekisin? En mitään erityistä. Nautteisin täysin rinnoin huolettomuudesta ja niistä pienistä iloista, joita me aikuiset ei edes aina osata nähdä.

Liikunta auttaa äitiyden henkiseen rasitukseen.

Äitiys on rankkaa. Kolmen lapsen äitiys on rankkaa ja elämä noin niin kuin ylipäätänsä on rankkaa. Ainakin joskus.

Oma elämäni on ollut jo vuosia enemmän tai vähemmän kuormittavaa. On univelkaa, hektistä arkea ja turhautumista. Omien tarpeiden sivuuttamista, koska jonkun muun tarpeet ovat tärkeämpiä kuin omat. Äitiys on ihanaa, mutta samalla tosi puuduttavaa. Onneksi taas vuosien tauon jälkeen löysin ratkaisun, jolla saa suurimman stressin ja turhautumisen veks. Nimittäin liikunnan!

Taas lähiaikoina olen vetänyt lenkkitossujen narut kireälle ja lähtenyt juoksulenkille. Äitiys rasittaa ihmistä henkisesti ihan hirveän paljon. Balanssin olen löytänyt siitä, että olen rinnalle saanut myös sitä fyysistä rasitusta.

Varsinkin nyt, kun suurin univelka on selätetty alkaa liikunta maistuman ihan eri tavalla. Kevät aurinko, kuiva tie ja hyvä musiikki. Muuta ei tarvita!

Viime viikolla myös pyöräilin muutaman lenkin. Toinen 15 kilon lisäpainon kera joka välillä huusi; hopi hopi äiti. Toki lenkin jälkeen sain myös mahtavat kehut; äiti sinä jaksoit tosi hienosti pyöräillä!

Minulle ominaisin tapa liikkua arjen keskellä on vähän kerrallaan. Ei montaa tuntia kestäviä lenkkejä tai salimatkoja, vaan pyrähdyksiä hyötyliikunnan rinnalle. Lasten kanssa - varsinkin nyt kun pyöräilykelit lähenee taas - tulee liikuttua päivisin ihan itsestään, mutta ei se kunnon hikilenkkiä korvaa. Puolen tunnin pyörä- tai juoksulenkki tekee jo ihmeitä. Sekä henkiselle että fyysiselle hyvinvoinnille.

Liikunta auttaa erityisesti vatsani hyvinvointiin ja henkiseen jaksamiseen sekä pirteyteen. Minulla ei ole painon kanssa minkäänlaisia tavotteita, vaikka raskauskiloja tai "raskauskiloja" vielä muutama onkin jäljellä ja vatsanahka tuntuu välillä roikkuvan polvissa. Minulle sisäinen hyvinvointi on kaikkein tärkeintä, vaikka en pistä pahakseni jos vähän kiinteydyn ja saan lihasmassaa samalla. Eristyisesti keskivartaloa pitäisi voimistaa, koska ryhti ei ole ihan sitä mitä pitäisi...

Tälle keväälle ja kesälle olen asettanut yhden tavoitteen, ja se on liikunnan monipuolistaminen. Viime kesänä juoksukoulun myötä jämähdin juoksemiseen ja huonoille polvilleni se ei sovi montaa kertaa viikossa. Kuitenkin olisi ihana liikkua joka päivä, joten lajeja ja mahdollisuuksia pitää keksiä lisää.

Viime viikolla pyöräilin, juoksin ja kävelin niin, että vain yksi päivä seitsemästä jäi ilman hikiliikuntaa. Hieno viikko, varsinkin kun vuosi sitten liikuin kunnolla ehkä kerran kuussa...

Tästä on hyvä jatkaa, vaikka kieltämättä tuo räntäsäde ja +2 mittari vähän latisti tunnelmaa. Onneksi ensi viikolla taas on ilmeisesti tulossa vähän keväisempää säätä! Ihanaa uutta viikkoa kaikille, rännästä ja kylmyydestä huolimatta.

Aikuinen myös sinun pääsi on tärkeä!

Pyöräilin edellispäivänä polkupyöräni äitini luota kotiin, kun talven tallipaikkaa ei enää tarvita. Vuosien tauon jälkeen - okei, joka vuosi olen vähän polkenut, mutta hyvin vähän - on takamus ja reidet nyt hieman jumissa. Kymmenen kilometriä vastatuulessa tuntui reisissä ja pepussa, mutta myös loistavana fiiliksenä hyvän liikunnan jälkeen.

Minun päästäni löytyi kypärä, löytyykö sinun?

Muistan miten teinivuosina kävelin 8km hammaslääkäristä kotiin, koska en voinut mennä polkupyörällä. Vanhempani halusivat, että käytän kypärää ja mielestäni se oli kerrassaan noloa.

Tähän täytynee todeta, että kaikesta mokailustani huolimatta pidän itseäni kilttinä teininä. Olisinhan nimittäin voinut toki lähteä pyörällä ja riisua kypärän matkalla. Mutta tämä ei käynyt mielessänikään. Toki tangossa roikkuva kypärä olisi ollut ehkä sitten vielä nolompi...

Vasta lasten myötä rupesin käyttämään kypärää. Okei myönnetään, vuosiin en omistanut edes pyörää.

Minä suojaan maailman tärkeimpien ihmisten päät kypärällä heti, kun pyörän selkään noustaan. Samalla suojaan oman pääni, koska minä olen heille se maailman tärkein.

Kypärään tottuu äkkiä ja aikuisuuden myötä se olekaan enää "nolo". Itseasiassa olo oli kerran nolo, kun polkaisin lähikauppaan ilman kypärää, kun se oli kadoksissa. Nolo ja samalla jännitin jos kaadunkin.

Koska täytyy myöntää, että viime vuosien pyöräilyn vähyys on ruostuttanut taitoja sen verran, että kurveihin ja pomppuihin mennään varovasti ja hitaasti.

Nyt keväällä edessä olisi koko perheen kypärien päivitys vähän paremmin istuvaan ja turvallisempaan versioon. Koska nykyajan kypärät on tosi hienoja ja turvallisia vehkeitä!

Muistakaa siis suojata myös aikuisten päät. Nekin on tosi tärkeitä päitä!

Näemmä kannataisi olla useammin vähän laiska vanhempi

Vaikka - tai ehkä juuri siksi - olen töissä päiväkodissa, en ole kotona kovinkaan kummoinen touhuaja lasten kanssa. Minä ohjeistan ja töytäisen oikeaan suuntaan tai ideoin tekemsien, mutta harvemmin tungen itseni siihen mukaan. Me ulkoillaan, me retkeillään ja joskus askarrellaan tai pelataan yhdessä. Onnekseni - tai ehkä juuri siksi - lapseni ovat loistavia touhuamaan keskenään. Tänään huomasin, että ehkä tämä pieni laiskuus täytyisi ottaa mukaan muillekkin elämän osa-alueille lasten kanssa.

Nimittäin tänään huomasin miten kekseliäitä ja taitavia askartelijoita lapseni ovat, kun annan vain tehdä ja ideoita heidän itse. Minä laitoin Pinterestiin oikeat hakusanat, he etsivät mitä haluaisivat tehdä ja sitten me varioitiin yhdessä askartelu. Kaikki tämä lähti siitä, kun he halusivat askarrella ja minua ei huvittanut sillä hetkellä. Ja vitsit miten hienoja askarteluita he tekivätkään!

Askartelu on yksi asia jota meidän lapset saa tehdä aika vapaasti ilman ohjausta. Tarvittavien tarvikkeiden kanssa minä autan usein - esimerkiksi saksia ei saa ottaa itsekseen, jotta tiedän ettei vuosikas pääse niihin käsiksi -, mutta yleensä minulle jää siivous. Ja sitä kyllä riittää!

Yhdessä vaiheessa tytöillä oli paperinukkebuumi ja voitte vaan kuvitella millainen se paperisilpun määrä oli. Vaikka välillä se ärsytti, niin annoin heidän toteuttaan itseään juuri niin paljon kuin halusivat. Paperinukeista tuli ihan todella upeita, ja jopa meidän 3-vuotias on nykyään aivan älyttömän taitava saksien käyttäjä.

Tässä kirjoittaessani tajusin, että tämähän taitaa juurikin johtua siitä, että työskentelen päiväkodissa. Siellä kun lapset saavat ideoida ja tehdä paljon itse. Se on paikka lapsia varten, jossa sotkut ja silput kuuluvat pakettiin.

Usein puhutaan, että päiväkodissa lapset oppivat ihan älyttömästi enemmän mitä kotihoidossa olevat lapset. Ja pakko myöntää, että tämä osittain kyllä pitää paikkaansa. Voi olla, että päiväkodissa tehdään monipuolisemmin ja enemmän, mutta suurin oppiminen johtuu mielestäni siitä, että siellä ei tehdä puolesta. Lapsia kyllä tietenkin autetaan, mutta kun autettavia on monta, vähän väkisinkin lapset oppivat tekemään ja touhuamaan itse.

Minun nimittäin ainakin on myönnettävä, että vaikka askarrella lasteni annankin aika vapaasti, niin on monta osa-aluetta joissa passaan heitä aivan liikaa. Jos antaisin heidän tehdä enemmän itse, he oppeisivat myös enemmän tekemään itse. Välillä vain olen väärällä tavalla laiska, kun oikeasti omatoimisten lasten kanssa pääsisi paljon helpommalla. Vaikka tie sinne olisikin vähän kivinen ja sotkuinen. Edessä kiitos seisoo sanovat.

Minun tyylini viime päivinä!

Kun vauvavuoden väsymys alkaa väistymään, huomaan taas löytäväni itseni sen kaiken alta. Olen muutakin kuin äiti ja unen sekä kevään ansiota jaksan taas panostaa siihen.

Okei myönnetään, olen myös innostunut kovasti Instagramista ja kivojen kuvien takia tykkään olla muutakin kuin takkutukka, hah. Tässä linkki mun instaan!

Minulla ei koskaan ole ollut mitään selkeää tyyliä jota seuraisin ja jota tavoittelen. Minulta löytyy trikoota, farkkuja, mekkoja ja käytän kaikkia sekaisin.

Toisena päivänä olen pukeutunut miesten valkoiseen t-paitaan ja trikoohousuihin ja toisena kukkamekkoon. Molemmissa tunnen itseni itseksi ja voin hyvin lähteä ne päällä sekä kylään että kauppaan.

Tavoitteena olisi parin kuukauden päästä selata kuvia ja poistaa vaatekaapistani jokaikinen vaate, jota en ole kahteen kuukauteen käyttänyt. Tämä oikeasti näyttää mihin tykkään pukeutua ja taas toisaalta haastaa itseni hyödyntämään vaatekaappini kunnolla!

Hankintoja huhtikuussa ei ollut tarkoitus tehdä, mutta eilisessä Lidlin mainoksessa oli aika kivan näköisiä mekkoja ja neuleita jotka tulevat maanantaina myyntiin. Ehkä siis ne ja sitten riittää. Toki kirpputoreja ajattelin käydä kiertelemässä, mutta usein poistun sieltä nykyään tyhjin käsin. Ennen ostin kun halvalla sain vaikkei vaate ollut the juttu, nyt olen koittanut ostaa sieltäkin vain tarpeeseen.

Liian täysi vaatekaappi ahdistaa ja menee helpommin sotkuun, vaikka eipä se minulla siistinä pysyisi kuin tyhjänä..

Kolme on meidän lapsilukumme.

Minulta on muutaman kerran kyselty, että tuleeko meille vielä joskus neljäs lapsi. Vaikka koskaan ei saisi sanoa ei koskaan, niin tällä hetkellä todellakin tuntuu, että kolme on se meidän luku. Toisaalta olen jokaisen lapsen jälkeen ajatellut, että tässä he ovat. Yksi, kaksi ja nyt kolme. Mutta nyt tuntuu oikeasti siltä, että viimeisellä kierroksella ollaan. Mutta miksi juuri kolme, miksi kolme on meidän lapsilukumme?

Lyhyesti voisi vastata, että kaksi oli vielä liian vähän ja neljä olisi jo liikaa.

Ajatukseni perustan - toki myös meidän taloudelle ja voimavaroille - sille, että kolme mahtuu vielä näppärästi auton takapenkille. Hotellihuone yhdellä lisävuoteella on yleensä vielä helppo toteuttaa ja jossain paikoissa perhepaketit kattaa viisi henkeä. Yhteiskunta luo mielikuvaa ja mahdollisuuksia 2+2 perheille, mutta kolmen lapsen kanssa pystyy vielä keplottelemaan oikein hyvin. Neljä olisi sitten jo liikaa!

Oikeastihan minun voimavarani, sylini ja talouteni ei kestäisi neljättä lasta. Raskaus ja vauvavuosi ajatuksena tuntuu tällä hetkellä paljon enemmän ahditukselta kuin mahdollisuudelta. Jokaisen asian saralla pärjäisimme jos nyt vahinko sattuisi, mutta esimerkiksi talous kirityisi roimasti taas yhden äitiysloman ja hoitovapaan takia. Puhumattakaan kaikista muista uusista hankinnoista harrastuksiin mitä lapsi tuo aina mukanaan.

Kahden lapsen jälkeen julistin kovaan ääneen, että meidän lapset on tässä ja annoin kaikki vauvatavarat eteenpäin. Aika pian kuitenkin tuli sellainen olo, että jos nyt kuitenkin vielä yksi. Kaipuu yhdelle vauvalle oli niin suuri, vaikka keksimmäisen lapsemme vauvavuosi olikin todella rankka ja itkuinen - niin lapsella kuin äidilläkin.

Nyt tämä fiilis on kokonaan poissa.

Se johtuu ehkä siitä, että olen koko ajan tiedostanut ja ajatellut tämän olevan viimeinen kerta. Ehkä siitä, että edelleen tissiä syövä, ei niin kauheasti kävelevä ja puhumaan opetteleva lapsemme on vielä niin vauva. Ehkä se neljännen lapsen kaipuu tulee sieltä vielä, ehkä ei. Tulee tai ei, näillä näkymin kolme on se meidän luku.

Minulle vauvan yrittäminen ja haluminen on mennyt aina tunne edellä. Toki järkikin on mukana touhussa, mutta jos järjellä liikaa ajattelee, niin voisi jäädä lapset hankkimatta. Ensin tulee vahva tunne, että sitä asiaa haluaa. Ja sen jälkeen olen järjellä laskelmoinut olisiko se viisasta ja ajankohtaista. Ja aina se on ollut, vaan ei enää.

Minulla on kolme täydellistä tyttöä. Kolme enemmän mitä seitsemän vuotta sitten osasin kuvitellakkaan tai edes haluta. Kolme aika helppoa ja pelotonta raskautta sekä synnytystä takana. Kolme tervettä lasta.

Tähän on hyvä lopettaa. Täytän reilu viikon päästä 26 vuotta ja olen ehtinyt tässä elämässä jo niin paljon. Ja kuitenkin niin vähän. Luomistyö osaltani on nyt ohi. Kolme täydellistä on hyvä. Ja luojan kiitos stämä on myös mieheni mielipide, hah.

Minun kokemukseni viisaudenhampaiden poistosta

Tämä kannattaa lukea varsinkin jos viisureiden leikkaaminen/repiminen jänittää. Nimittäin minuakin jännitti ja suoraan sanottuna jopa pelotti ihan todella paljon, mutta kaikki meni paremmin kuin hyvin!

Lähtötilanne oli se, että 3/4 piti leikata, yksi piti repiä. En tarkkaan kysellyt mitä tapahtui - kun en ne tupot suussa oikein puhumaan pystynyt - mutta mielestäni 2/4 revittiin ja 2/4 leikattiin. Jokainen hammas oli vähän puhjennut, mutta yksikään ei ollut "noussut" kunnolla, koska eivät mahtuneet suuhuni. Alhaalla molempien viisureiden lähellä meni hermot, joten minua vähän etukäteen hammaslääkärissä peloteltiin poiston hankaluuden takia.

Minulle oli varattu kaksi aikaa poistoa varten, mutta heti mennessäni hammaslääkäriin kysyi lääkäri montako poistetaan? Sanoin, että minä haluaisin, että kaikki neljä kerralla, koska minua ei välttämättä toista kertaa tänne saa. Luulin, ettei niin usein tehdä ja yllätyinkin, kun hän sanoi että poistetaan vaan.

Aluksi hampaita alettiin puuduttamaan ja tämä oli ehkä koko homman epämukavin osa. Itse puudutus ei sattunut, koska aluksi puudutettiin pinta ja sitten vasta sörkkäistiin puudute syvälle. Vain pieni nipistys tuntui. Epämukavaa oli, kun tunto lähti jotakuinkin nenästä alaspäin ihan totaalisesti ja puudutteissa oleva adrenaliini sai sydämen tykyttämään tosi lujaa.

Sitten alkoi se poisto.

Muutaman kerran minulta kyseltiin onko kaikki hyvin ja varmaan naamasta näki, että pikkuisen taitaa naista jännittää. Ja kyllähän minua jännitti, oli aika hilkulla etten soitellut etukäteen itselleni esilääkitystä, mutta päätin, että käytännöllisyyden takia se on vain nyt kestettävä. Vihaan hammaslääkäriä aivan yli kaiken! Kamalaa, kamalaa ja kamalaa. Viisaudenhampaiden poisto oli kuitenkin positiivinen - vaikkakin epämukava kuten hammaslääkäri aina - kokemus.

Ensin poistettiin oikealta puolelta hampaat, aloittaen alhaalta ja vaikeimmasta hermojen takia. Kun ensimmäinen hammas oli poissa, osasin hieman rentoutua. Uskalsin huokaista, että ehkä tästä selvitään, kun ei tuntunut missään.

Yhden vihlaisun tunsin koko poisto-operaation aikana. Äänet oli kovat, mutta hammaslääkäri selitti koko ajan mitä teki ja mitä tapahtui. Koko homma oli ohi puolessa tunnissa. Autoon päästyäni meinasi itku tulla ja kädet tärisi, kun jännitys purkaantui helpotuksena. Minä selvisin!

Sitten alkoi se odotus, koska puudutus lakkaisi toimimasta ja minua alkaisi sattua niin pirusti. Naamani turposi todella paljon ja sain komeat mustelmat kasvoihin.

Noh, sitä kipua tässä odotellaan edelleen. 1,5 viikkoa leikkauksesta ja täytyy sanoa, että kivuttomasti on mennyt. Kaikkein eniten kiusaa teki, kun tikit alkoivat kiristää ja olisi tehnyt mieli jäystää ikenillä vauvan puruleluja. Missään vaiheessa en voi kuitenkaan sanoa, että minua olisi sen enempää sattunut. Toki on ollut tunne, että jotain on tehty ja syöminen on ollut haastavaa, mutta esimerkiksi ensimmäisenä yönä vedin 8 tuntia putkeen unta. Että ei ne hampaat oikein vaivannut!

Sain Panadol + Burana reseptit ja viiden päivän antibioottikuurin. 5 päivää söin kiltisti särkylääkkeitä 3-4 tunnin välein, jotta ei alkaisi sattumaan. Sitten lopetin, kun ei niitä kipuja kuulunutkaan! Kamalinta koko hommassa oli se, kun ei muutamaan päivään pystynyt kunnolla pesemään hampaita. YÖK!

Tikit on edelleen suussa ja ruokaa tuppaa vähän jäämään kuoppiin, mutta kai voi jo huokaista helpotuksesta ja sanoa, että helpolla päästiin? Koko toimenpide paranemisineen oli todella kivuton, yllättävän kivuton. Yllätyin kaikesta tosi positiivisesti, ja vaikka vielä on hampaat tai siis entisen hampaiden paikat arat, niin uskon että pahimmasta ollaan nyt selivtty. Pahimmasta, joka ei kyllä ollut paha.

Kaikesta huolimatta olen hyvin tyytyväinen ettei minun tarvitse mennä muutaman viikon päästä uudelleen piinapenkkiin. Eihän se mukavaa ole ja kun nyt vihdoin saa taas syödä kunnolla! Kärsitään kaikki kerralla metodi toimi minulla hyvin, koska ei tämä kyllä kärsimystä ollut. Ei mukavaa, mutta kyllä sen sietää jos on pakko.

Positiivista tässä on myös se, että jos vielä joskus hampaitani joudutaan paikkaamaan niin eipä poraaminen tuon repimisen, tikkaamisen ja sahaamisen jälkeen jännitä enää yhtään niin paljon!

Nachopellin haastaja: Kebabpelti! (G, L)

Minulla on parin viikon päästä synttärit ja eilen vähän testasimme tulevaa menua. Kyse on siis rennosta illanvietosta hyvän juoman ja herkkujen parissa. Naposteluiden lisäksi meidän olisi tarkoitus tarjota nachopeltiä ja halusin keksiä siihen  kaveriksi jonkun toisen variaation samalla ajatuksella. Siitä sai alkunsa kebabpelti!

Oman ruokavalioni takia tietenkin gluteeniton ja laktoositon. Kebabia olikin ikävä!

Tarvitset 

( tästä tulee n. Pellillinen) 

2 pakettia Moilas gluteeniton pitaleipä (6 kpl) 

N. 800 grammaa kebablihaa (Görans, tähän menessä paras maku ja G, L)

1 iso jäävuorisalaatti 

5 tomaattia

Tzatzikia

Tomaattinen salaatinkastike (Xtra)

(sipulia, jalopenoa)

Tzatziki

2-3 valkosipulinkynttä

1/2 rkl hunajaa

0,5 tl suolaa

pippuria

1 rkl sitruunaa

200 grammaa kurkkua raasteena

300 g Turkkilainen jugurtti (Arla lempi L)

(minttua)

Anna pitaleipien sulata huoneenlämmössä. Revi leivä palsiksi ja levitä palat uunipellin päälle. Kaada päälle kebablihat ja paista 250 asteisessa uunissa n.10 minuuttia, niin että leipä ja liha ottaa vähän rapeutta ja väriä.

Tee sillä aikaa tzatziki. Raasta kurkku raastimella ja painele siivilässä ylimääräinen vesi pois. Murskaa valkosipulinkynnet. Sekoita raaste, valkosipuli ja loput ainekset jugurtin joukkoon.

Paloittele jäävuorisalaatti ja siivuta tomaatti. 

Kun liha ja leipä ovat hivenen ruskistuneet, ota ne uunista. Sitten alkaa kasaaminen!

Laita lihan päälle paljon tomaattista salaatinkastiketta. Lado päälle salaatti sekä tomaatit (tähän kohtaan myös esim sipulia, jalopenoa oman maun mukaan!) ja kaada siihen päälle vielä lisää tomaattikastiketta. 

Sitten vielä tzatziki päällimmäiseksi! Me laitettiin se erikseen, koska lapset eivät välitä siitä ja esteettisesti ruoka näytti herkullisemmalta, kun sen lisäsi jälkikäteen annoksen päälle.

Valmis. Ääntä kohden!

Tämä oli ihan todella hyvää, kannattaa kokeilla vaikka viikonloppu herkkuna! Tai nyt maanantain pelastajana..