Sopivasti laiska vanhempi on kasvatuskeinoista parhain

Taas kerran olen saanut huomata miten sopivasti laiska vanhemmuus kantaa hedelmää hyvin paljon.

Tosiaan maanantaina manaamani koko yön kestäneet vatsakrampit osottautuivat vatsataudiksi. Kiva. Taas. Minä ja taapero sairastuimme siihen molemmat, mutta kuten arvata saattaa, taapero ei ollut moksiskaan. Itse taasen kärsin edelleen ruoan jälkeen krampeista ja vatsa on kipeä, vaikkakin taudista ei ole maanantaitiistai välisen yön jälkeen ollut merkkiäkään.

Kun lahnana makasin vatsallani maanantain lähes koko päivän, huomasin taas miten laiskavanhemmuus kantaa hedelmää. Lapset ovat todella taitavia, kun saavat - tai joutuvat - suoriutumaan asioista ihan itse. Tai saavat siihen mahdollisuuden helpomman kautta välillä vähän liikaa suorittavalta äidiltään...

Mies oli totta kai iltavuorossa, koska eihän äiti ehdi sairastamaan. Kyllä sen universumi tietää. Ja minä koitin tuskan ja työn kautta saada arkea pyörimään niin, että ehdin juoksemaan vessaan ja takaisin krampeissa sohvalle. Kivaa. Siinä välissä sain vaihtaa taaperolta varmaan 15 vaippaa ja yrittää keksiä isommille tekemistä. Ja tehdä ruokaa, ja siivota ruokailun jäljet. Vaan lapseni minut yllättivät.

He mukisematta siivosivat ruokailuiden jäljet keittiöstä, kun minä makasin sohvalla vatsallani. Paijasivat ja passasivat pienintä ja koittivat hänet saada viihtymään. Kiukuttelematta suorittivat iltatoimet ja siinä selän kääntäessäni olivat suihkuttaneet myös perheen pienimmän. Menivät mukisematta ja kiltisti nukkumaan niin ettei minun tarvinnut käydä lastenhuoneessa kertaakaan.

Pukivat, pesivät ja touhusivat hienosti koko päivän.

Tiistai toki oli sitten jo erilainen, minä edelleen nuutunut koska en kivuiltani saanut unta ja lapse hyppivät seinille. Tappelivat koko ajan. Taapero tuhosi koko ajan. Leikkelivät yhden barbien hiukset pilalle ja leikkivät kiellosta huolimatta salaa vesileikkejä sisällä. Taikahiekka levisi pisin keittiön lattiaa ja minusta tuntui, että karjuin ja komensin koko eilisen päivän.

Illalla sovittiin, halailtiin ja pyydeltiin anteeksi puolin ja toisin. Huonoja päiviä on meillä kaikilla.

Ja hyviä. Kuten sain maanantaina huomata. Ehkä he tosissaan huomasivat ettei äiti pysty nyt puolesta passaamaan ja ehkä minä tosissani tajusin etten todellakaan ole kykeneväinen kovinkaan paljoon ja annoin ja pyysin heitä tekemään enemmän itse mitä yleensä. Niin tai näin, oikein toimiva kasvatustyyli tämä hivenen jalka haudassa makaaminen sohvalla.

Ehdottomasti menee jatkoon. Kuitenkin toivottavasti ajatustasolla ilman vatsatautia, vatsakramppeja ja toiletissa juoksemista.

Niin loppu näihin kamaliin vatsavaivoihin

Viimeksi olin loppu uniongelmiin - jotka muuten ovat parantuneet hirveän paljon jostain tuntemattomasta syystä, ihanaa - ja nyt valitan hieman vatsavaivoista. Mutta oikeasti, viime yön ja päivän kramppien ja polttojen kanssa valvoneena sanon, että järkihän tässä menee.

Taustaa sen verran, että vatsavaivani alkoivat joskus teini-iässä. Tutkittiin verikokeilla ja tähystyksellä ja mitään syytä ei löytynyt. Keskimmäisen lapsemme synnytyksen jälkeen aloitin gluteenittoman ruokavalion ja taivas aukeni. Kivut ja turvotus lähtivät ja olo oli ihana hyvin pitkään. Tästä on reilu neljä vuotta. Neljään vuoteen on kuitenkin mahtunut huonojakin kausia ja nyt taitaa olla jokin sellainen menossa.

Kun tuntuu, että mikään ei sovi ja vatsa kuplii ja möyrii koko ajan.

Eilinen päivä oli pitkästä aikaa suoraan sanottuna yhtä helvettiä ja edelleen vatsaa polttelee. Enkä todellakaan tiedä mitä sellaista taas olen syönyt, että vatsa reagoi näin. Toki lauantaina olimme juhlimassa ja alkoholi on aina ärsyttänyt vatsaani, mutta ei todellakaan tässä määrin.

Turhauttavinta on se, että mikään ei tunnu auttanut. Syön tai teen mitä vain. Laktoosi ja gluteeni ovat selvästi vihamiehiä, mutta huonoina päivinä voi olla ihan kaikki. Pyhällä hengellä ja vedellä kun eläisi olisi kaikki hyvin.

Toisaalta taas en ihmettele jos vatsani ja suolistoni on vähän sekaisin. Olenhan tässä viimeisen puolen vuoden sisällä syönyt kolme antibioottikuuria. Yhden rintatulehdukseen, yksi satsi ennen viisureiden poistoa ja kunnon kuuri sen jälkeen. Että tuota...

Nyt ajattelin kokeilla kokonaan viljatonta ja hivenen vhh:n tyylistä ruokavaliota joskos siitä olisi apua. Hedelmiä ja marjoja syön, mutta pasta, leipä, puurot, murot ja keksit yms jääköön nyt pois. Josko olisi jotain vaikutusta. Järkihän tässä menee.

Kyllä helpotti. Ei vatsakrampit, mutta pieni turhautumisen purkaus. Ärysttävää. Olen niin kateellinen niille jota voivat syödä mitä vain ja voida hyvin. Tai oikeastaan myös heille joilla on jokin rajoittava ruokavalio, mutta tietävät mitä suuhunsa eivät voi laittaa. Kateus on sielun home, ruoka taitaa olla minun vatsani.

Elokuvia ja sarjoja ilman internet yhteyttä (+ARVONTA!)

Postaus toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Viaplay ja Indieplace kanssa

Me ollaan tässä lähiaikoina menty ja reissattu lasten kanssa. Siitäkin huolimatta, että lasten kanssa se reissaaminen ei ole mitään kovin rentouttavaa ja ihanaa aina. Lasten kanssa sattuu ja tapahtuu ja kerron teille erään tarinan, kun sattui ja tapahtui meidän laivareissulla. Nimittäin internet petti meidät juuri väärässä paikassa.

Olimme maksaneet buffetin ihanista antimista 33 euroa per aikuisten nokka. Lapset vetivät ranskalaiset ja jäätelön naamariin ennätysnopeudella. Taapero oli valmis jo ennen kuin ehtisin itse aloittamaan ruokailua. Sitten alkoi se pelleily ja kitinä, koska tylsää.

Minä olen äiti joka ottaa keinot käyttöön, kun tarve vaatii. Olin valmistatunut älypuhelimella ja Viaplayn mobiilisovelluksella tähän ruokailuun, koska tiesin Pipsa Possua tarvittavan. Noh, laivan Wi-fi petti minut juuri väärässä kohtaa. Nimittäin laivan hidas internet ei suostunut pyörittämään sovellusta ja Pipsa Possua.

Ah autuutta. Siitä ruokailusta oli kyllä nautinto ja kulinaarisuus kaukana, kun taapero heitteli tavaroita ja kitis minkä ehti ja itse yritin mahdollisimman nopeasti saada vatsani täyteen, jotta päästäisiin ravintolasta pois.

Kun olisin vaan tajunnut silloi varustautua Viaplayn Offline ominaisuudella, typerä minä.

Koska lasten kanssa matkustaminen on välillä ihan "hiukan" rankkaa meille vanhemmille, niin siihen haluaa varautua mahdollisimman hyvin. Kiitos tämän Viaplan kaupallisen kamppiksen ja siitä saamani tiedon, tällaista tilannetta ei enää tule eteen. Nimittäin Viaplayssa toimii offlinetoiminto.

Se tarkoittaa sitä, että sarjoja ja elokuvia pystyy tallentamaan ja katsomaan ilman internet yhteyttä. Kiitos, kiitos ja kiitos tästä! Uskon, että moni kaipaa tätä ominaisuutta kesäreissuillaan. Oli kyse sitten mökistä, lentokoneesta tai ihan vain auton takapenkistä.

Internet on melkein aina mukana, mutta kuten saimme kantapään kautta tuntea, ei se kuitenkaan ihan aina ole siinä, Joskus on hetkiä, kun netti lagaa tai sitä syystä tai toisesta ei pysty käyttämään.

Minulle tällainen offlinetallenuksien hetki tulee usein iltaisin.

Tällä hetkellä katson Viaplaysta Täydellisten Naisten sarjamaratonia. Sarjan kahdeksan tuotantokautta ilmestyivät valikoimaan kesäkuussa ja olinkin kaivannut paikkaa mistä kyseisen sarjan näkisi. Greyn Anatomiaa tosiaan - minun all time favorite - löytyy Viaplaysta 14 tuotantokautta ja juuri sain ne kaikki katsottua, kun täykkärit ilmestyivät. Seuraavana vuorossa on Chicago Fire ja Chicago Med joiden seuraavat kaudet ilmetyisvät myös kesäkuun alussa Viaplayn valikoimaan!

Iltaisin ennen nukkumaanmenoa tykkään hetkeksi rauhoittua hyvän sarjan tai leffan pariin sängyssä. Katselen sarjojani kännykällä, mutta näin someaktiivisena se on välillä vähän ärsyttyävää. Koko ajan ilmoituksia pomppaa näyttöön ja keskeyttää Viaplay hetkeni! On paljon mukavampaa katsoa sarjaa offlinessa, kun kännykkä on sitten vain sitä varten ilman ilmoituksia. Päivän aikana lataan aina muutaman seuraavan jakson täykkäreistä Viaplayn sovelluksella ja näin ollen ilmoitusikkunat tulevista viesteistä ja instakommenteista ei häiritse minua, kun netin saa pitää kiinni. Yhden jakson tai elokuvan lataukseen ei montaa minuuttia kulu!

Niin paljon helpompaa ja mukavampaa kuin mykistellä sovellusten ilmoitusasetuksia ja sitten taas kytkeä päälle.

Perheen leffahetkessä seuraavana on Ralf Breaks the internet eli Räyhä Ralf joka tuli kesäkuun puolessa välissä Viaplayn vuokravalikoimaan.

Meillä myös lastenohjelmia katsellaan offlinessa aina, kun he katsovat minun puhelimestani ohjelmia. Samaisesta syystä sekin, ettei ilmoitukset häiritse heitä. On myös omaa mielenrauhaani, kun tiedän, etteivät he vahingossa pääse internetiin ilmoituksia klikkaamalla ja esimerkiksi vahingossa lähetä tai poista jotain minun työjuttujani.

Joku voi ajatella, että pienet on murheet. Mutta juurikin näillä pienillä teoilla saa arjesta mukavampaa, sujuvampaa ja rentouttavampaa! Oli kyse sitten laivan ruokailusta tai omasta hengähdystauostani ennen nukkumaanmenoa, niin pienillä asioilla siitä voi tehdä vähän tai vähän enemmän mukavampaa.

Ja hei! Nyt jollain onnekkaalla on mahdollisuus voittaa 2 kuukauden ilmainen Sarjat&Leffat katselupaketti! Arvontaan voit osallistua kertomalla kommenttikenttään oman sarjalempparisi Viaplayn valikoimasta. Minun on ehdottomasti Greyn Anatomia & Täydelliset naiset! Arvonta loppuu sunnuntaina 4.8 klo 18:00 ! Arvonnan tarkemmat säännöt löytyvät täältä. Onnea arvontaan!

Itseironia ja huumori. Vanhemmuuden kantava voima

Jos et tiedä itkisitkö vai nauraisitko, valitse jälkimmäinen. Se on minun mottoni äitiydessä ja vanhemmuuden kivisellä tiellä ja kieltämättä toimii vallan mainiosti. Useimmiten.. 

Kuten tänään, kun leikin uhkapeliä nimeltä taapero ilman vaippaa, ehditäänkö ulos ja altaaseen ennen vahinkoa!

Ei ehditty. Pienet märät jalanjäljet seurasivat eteisestä keittiöön, vaan itse lähdettä ei löytynyt mistään. Kunnes löytyi, kivasti eteisen oven takaata lattialistan alle menneenä. Siivoappa sieltä sitten ihan iisisti. 

Siinä pissaa mä metsästän leikkiä leikkiessäni ehtisin kaatamaan kahvini ja polttamaan päreeni, kun lasten päreet paloi ja kaikki tappelivat ja itkivät. 

Helle, tuskahiki, helle ja vielä kerran tuskahiki. 

Lopulta kaikki kolme istui eteisessä ja tuijotti minua silmiä räpäyttämättä suut mutrussa. Räjähdin aivan hervottomaan nauruun ja mietin miltä tämä touhu ulkopuolisen silmin näyttäisi. Jestas sentään miten surkuhupaisa aamu. 

Vanhemmuuden hermojen menetykset, kaaostilanteet ja kommellukset naurattavat aina. Ei ehkä siinä hetkessä, mutta ainakin jälkikäteen. On tämä yhtä hullun myllyä kolmen lapsen kanssa. Aivan hullua ja kajahtanutta, mutta samalla myös ihanaa. 

Kun kolme kertaa on alakerrasta pusertanut ulos vähän alle ja yli neljä kiloa, täytyy olla jotain masokistin vikaa. Samoja masokistisia piirteitä etsin itsestäni, kun lähden kolmikkoni kanssa yksin johonkin. 

Esimerkiksi eilen, kun yhdellä kävi kauppareissulla sellainen pieni vahinko, että lopulta uintireissun eväät syötiin omalla terassilla ja luonnonvesien sijaan uintiin omalla terassilla kahluualtaassa. 

Kun ei nii naurata, niin naura silti. Joku voi katsoa sinua kuin kajahtanutta, mutta vähän kahjo pitää kolmen lapsen vanhempana ollakkin. Tai jos ei ole, niin kyllä ne lapset äkkiä sen kahjouden sinuun hoitaa. 

Raskausarpia, suonikohjuja ja läskiä valokuviin

Keneltäkään netissä vähääkään aikaa viettävältä ei varmasti ole mennyt ohi body positive vouhotus. Vouhotus sanaa käytetään yleensä negatiivisessa mielessä, mutta tässä kohtaa tarkoitan sillä vain hyvää. Kun vouhotetaan siitä, että jokainen kroppa on kaunis, ei vouhotus voi olla huonoa.

Itselleni liike on toiminut lähtölaukauksena sille, että olen ollut itselleni armollisempi. Valokuvissa. Katsokaas, kun livenä olen aika sinutt kroppani kanssa, mutta valokuvissa olen viimeiseen asti vältellyt rosoisuutta ja moni kiva kuva on jäänyt julkaisematta, koska siinä on mielestäni ollut jotain huonoa.

Huono asento, jolloin vatsamakkarani näkyy. Huono valaistus, jolloin ihoni couperosa loistaa. Hassu ilme, räjähtänyt tukka tai jotain muuta joka mielestäni on tehnyt kuvasta ruman.

Edelleen kiinnitän näihin asioihin huomiota kuvissani, mutta useimmiten painan silti julkaise nappulaa. Se on katsokaas kunnon terapiaa.

Kun kuva on julkaistu tuhansille eikä kukaan tule kertomaan hyiyökkamala, tajuaa itsekin miten pienestä ja typerästä asiasta on kyse. Ja vaikka joku tulisikin kertomaan - netti kun kannattalee kaikenlaista sakkia - niin kyllä minä luultavasti osaisin jättää sen omaan arvoonsa.

Yllä oleva kuva jäi melkein julkaisematta, koska poskeni ovat siinä mielestäni liian punaiset. Instagramissa minulla on kuvissa käytössä filtteri ja se pelasti tämän kuvan tasoittamalla punaa. Olen teini-iästä saakka peittänyt kasvojeni punaisuutta erilaisten pakkelein. Edelleen se Joe Blasco tuo minulle itsevarmuutta ja mukavuutta. Se on ihan okei, mutta nyt kesällä olen opetellut olemaan arkisin ilman. Hengissä edelleen, kauniina edelleen.

Asioidensa, unelmiensa ja onnellisuutensa eteen saa tehdä töitä. Ei kaikkea tarvitse hyväksyä jos ei ole onnellinen. Minulle vain on helpompi tapa tehdä se työ henkisesti kuin fyysisesti. Minä haluan pyrkiä olemaan onnellinen js tyytyväinen juuri näin ja juuri tässä hetkessä. En sitten kun..

Omalta osaltani haluan myös taistella sitä nettietikettiä vastaan, että kaiken pitäisi olla niin täydellistä. Kodin, elämän ja ulkonäön. Vaikka sisimässään jokainen meistä tietää, että se on vaina harhaa, niin silti se luo ihmisille paineita.

Olisi niin upeaa, että vuosien päästä kun lapseni ovat teini-iässä, niin body positive vouhotus olisi jo unholassa. Sen takia, että sellaista ei enää tarvita.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Jos räjähtänyt kotiäitilook pitäisi tiivistää yhteen kuvaan. * * Mua nauratti tänään oma ulkonäköni. Ei sen takia, että siinä olisi mitään uutta. Tältä näytän nimittäin hyvin usein. Vaan siksi, että odottaessani esikoistani vannoin, etten anna itseni räjähtää ja kotoilusta huolimatta panostan ulkonäkööni. Hah hah haa. Anna mun kaikki kestää. Laiskuus on todellakin vienyt voiton.. 🙊 #kotiäiti#kotiäitilook#momof3#selfie#arki#familyblogger

Henkilön Laura (@tehtavanimikkeenablogi) jakama julkaisu Heinä 11, 2019 kello 10.01 PDT

Äiti mistä ne vauvat tulevat?

Niin se tapahtui ja meillä käytiin tämä kaikkien vanhempien kauhukeskustelu. Oikeastaan tilanne ei ollut yhtään kauhu, ei yhtään kiusallinen. Se kaikki tapahtui rauhallisesti kotona ruokapöydässä jauhelihasoppaa ryystäen. Ja koska lapsemme ovat jo sen ikäisiä, olin ehtinyt odotella tätä kysymystä jo tovin ja näin ollen valmistautua siihen.

Kaikki alkoi kananmunasta. He miettivät kovin, miksi meidän syömästä kananmunastamme ei kasvaisi tipua jos sen jättäisi syömättä. Tästä pääsimme asiaan kukko ja tämä kävi aasinsiltana siihen, miten vauva alkaa äidin mahassa kasvaa ja miksi siellä ei ole nyt vauvaa.

Puhuttiin vauvansiemenistä ja siitä miten se siemen äidin vatsaan menee. Tyttöjä vähän tietenkin hihitytti keskustelu. Kuukautiset ovat heille tuttua huttua joten tässä oli oiva tilaisuus selittää niitäkin vähän vielä paremmin.

Yksi parhain ohjenuora on vastata vain lasten kysymyksiin. Vastata lasten ikätason mukaisesti vain siihen mitä hän kysyy. Mennä yhä syvemmälle asiaan niin kauan, kun lapsen kysymyksiä tulee. Ja sitten lopettaa. Vaikka asia jäisi mielestäsi kesken, niin lapsi on saanut sammutettua tiedonjanonsa. Tilanne luultavasti jatkuu vielä joskus, kysymyksiä tulee lisää ja tiedonjano kasvaa. Mutta, kun lapsi lopettaa kysymisen, niin on hän tyytyväinen.

Tytöt lopettivat mielestäni kyselyn vähän kesken, kun kaikki puhuivat päällekkäin ja menivät sekaisin ja kysyikin heiltä, että olisiko heillä vielä jotain kysyttävää? Tilanne oli niin rauhallinen ja siinä olisi ollut hyvä käydä asia läpi niin, ettei mikään jää mietityttämään heitä.

No kyllä äiti, kysymyksiä meillä on paljonkin. Äiti miksi sinulla on huono näkö?

Se lisääntymiskeskustelu oli sitten siinä. Toistaiseksi. Toki toinen tytöistämme kovaan ääneen julisti, että ei aio päästää vauvansiemeniä lähellekkään häntä.

Mahtavaa. Pidä tuo ainakin seuraavat 15 vuotta! Toki hän samaan syssyyn totesi, että kun saa vauvan niin hän asuu vielä kotona ja antaa vauvan äidille.

Noh, onneksi tässä on vielä vuosia ja vuosia siihen tilanteeseen, hah!

Tilanne ei ollut yhtään niin erikoinen kun olin ajatellut. Ei minulle eikä tytöille. Johtuen varmaan siitä, että meillä on avoimesti ja lapsentasolla kerrottu heille kuukautisista ja synnytyksestä. Siitä miten vauvat tulevat pimpasta ulos ja he ovat nähneet minut tyhjentämässä kuukuppia.

Synnytys oli heidän mielestään aika ällön kuuloista, mutta kuukuppi sen sijaan on aiheuttanut meille - tai ainakin minulle - hulvattomia hetkiä. Vaikken kuukautisten fani olekaan...

Kerran minua etsittiin, kun olin vessassa tyhjentämässä kuppia. Äiti on laittamassa sitä ämpäriä vessassa, kuului tietävän lapsen vastaus.

Jatkumoa näille keskusteluille odotellen. Toivottavasti kuitenkin rauhassa kotona eikä ruuhkabussissa tai juhla-aterialla. Toisaalta tähänkin olen lukenut oivan neuvon: lapselle voi sanoa, että palataan keskusteluun kotona, kun voidaan rauhassa puhua. Tärkeää on se, että asiaan muistaa palata sitten ihan oikeasti.

Vähän helpompi ja mukavampi ruokatauko lapsiperheille!

Postaus toteutettu kaupallisessa yhteistyössä ABC ja Indieplacen kanssa

Jaoin alkukesästä vinkkejä helppoon automatkustamiseen lasten kanssa. Tai helppoa se ei ole kai koskaan, mutta pienillä asioilla saa siitä ainakin vähän mukavammpaa. Jopa ihan kivaa! Nyt saan lisätä listaan vielä tämän yhden helpotuksen. Joka on ehkä helpotuksista se suurin!

Nimittäin ruoan mobiilitilaaminen ABC-liikenneasemilla!

Pääsimme tämän ABC:n kaupallisen yhteistyön merkeissä testaamaan ABC-liikkenneasemien uutta palvelua, nimittäin ruoan mobiilitilaamista. Aluksi ajattelin sovelluksen olevan vain hifistelyä, mutta näin jälkikäteen täytyy todeta, että se helpotti reissua enemmän kuin olisin uskonutkaan. ABC toki liikenneasemana on tuttu levähdyspaikka, mutta ruoan mobiilitilaaminen on ihan uusi tuttavuus.

Miettikää nyt tilannetta, kun kaikki lapset ovat nälkäisiä ja väsyneitä. Pääsette vihdoin huoltoasemalle asti ja sitten alatte tiirailla mitä kukakin tilaa. Sinä aikana, kun aikuisten listaa olet ehtinyt lukea vasta puoleen väliin, ovat lapset ehtineet jo vaihtamaan mielipidettä kymmenen kertaa. Muusia, eikun ranskalaisia. Lihapullia, eikun spagettia. Jep, hauskaa ja rentouttavaa lomaa vain itse kullekin.

Kun vihdoin olette päättäneet mitä syötte, menette jonoon. Joka muuten on pitkä. Onhan heinäkuu ja jokainen muukin nälkäinen lapsiperhe on saapunut lounasaikaan huoltoasemalle.

Pöytään päästyänne odotatte ruokaa ja sen saapumista. Joko jo, nälkää, toi koski, toi teki sitä ja toi tätä. Leikkipaikallleeee, tylsäää. Ah, ihanaa.

Mutta hei, mobiilitilaukselle tämä jokaisen nälkäisen ja reissaavan vanhemman pahin painajainen on historiaa! Nimittäin sovelluksen idea ja toimintatapa on tämä:

Mobiilisovelluksella näät koko ABC-liikenneasemien listan etukäteen. Ei miettimistä ja pähkäilyä, kun voit jo automatkalla keskustella matkakumppaneiden kanssa, mitä kukin haluaa syödä. Klik, klik ja klik ja ruoat ovat ostoskorissa.

Sitten asetat ajan, koska haluatte, että ruoka on valmis. Kannattaa arvioida navigaattorin mukaan ja lisätä ruuhkaminuutit, nimittäin hygieniasyistä ruokia ei säilytetä kymmentä minuuttia kauempaa.

Sovelluksella saat maksaa ruokasi ja saat kaiken hoidettua. Saavuttuasi huoltoasemalle menet pöytään, syötät pöydän numerokoodin sovellukseen ja pian saat ruokasi!

Ihan mahtavaa eikö!? Kyllä. Niin helppoa.

Suosittelen oikeasti testaamaan tätä sovellusta, nimittäin se säästi niin paljon aikaa, mutta ennen kaikkea vaivaa! Ruuhkasta huolimatta saimme ruokamme nopeasti ilman sen suurempia jonotuksia ja odottamista. Nälkäiset ja väsyneet lapset suoraan istumaan ruokapöytään ja avot; viiden minuutin päästä ruoka oli pöydässä. Ilman kiukkua, ilman lasten pomppimista jonossa edes takaisin. Ah autuutta.

Mobiilisovellus toimii tällä hetkellä reilulla 50:llä ABC-asemalla. Palvelun saatavuuden voit tarkistaa mobiilisovelluksessa ja, jos matkakohteesi asema ei vielä löydy listalta niin ei hätää, se leviää koko ajan uusille asemille!

Hifistelynä pidin, mutta menee ehdottomasti käyttöön myös jatkossakin. Miksi jonottaa ja odottaa, kun kaiken voi hoitaa helpommin ja nopeammin? Itse ainakin vanhempana koitan tehdä kaiken mahdollisimman mukavasti ja nopeasti. Nimittäin reissaaminen lasten kanssa on ihanaa, mutta vie kyllä mehut ainakin meidän perheen aikuisilta. Siksi kaikki apukeinot ja helpotukset ovat meille enemmän kuin tervetulleita!

P.s Instagramista löytyy arvonta, jossa voit voittaa S-ryhmän lahjakortin!

Kuinka parantaa lasten vastustuskykyä?

Nyt te ihanat siellä ruudun toisella puolen kertokaa taikanne. Miten lasten - ja minun - vastustuskykyä saa paremmaksi päiväkodin aloitusta ajattelen? Vai onko sellaista taikaa olemassa, vai auttaako siihen vain aika? Kerro sun taika vai auttaako siihen vain aika? Hah, no se siitä runoilusta.

Syksy on jo mielessä lähes päivittäin, kun heinäkuu on jo yli puolenvälin. TIedän, että lapset tottuu. Tiedä, että minä totun ja arki alkaa kyllä rullaamaan ihan kivasti, vaikkakin ehkä kiireisesti. Mutta yksi mihin minä en totu on se pelko, että tullaanko me sairastelemaan koko syksy?

Nimittäin meidän perheeseen pamahtaa pian kolmen hoitopaikan bakteriit. BOOOM, nuhat ja kuumeet lentää sisään ikkunoista ja ovista.

Kaksi nuorinta lasta menee päiväkotiin. Esikoinen koulun yhteyteen esikouluun ja minä päiväkotiin töihin. Kolmen pöpöluolan bakteerit. Kuinka kivaa, huomaa sarkasmi.

Kotihoidossa olevien lasteni vastustuskyky ei ole tottunut sellaiseen pöpökantaan ja itsekin taas kuin uusi "päiväkotilainen", kun kaksi vuotta tässä kotona on oltu. Isommat lapset olivat yhden kauden seurakunnan kerhossa ja toivon, että edes vähän se sairastelu olisi luonut pohjaa syksylle.

Meillä on käytössä päivittäin - tai "päivittäin" koska ei aina voi muistaa - monivitamiini tabletti sekä omega-dvitamiini lapsille. Itse syön sinkkiä, ceetä ja deetä. Pitäisikö tähän rinnalle kokeilla vielä maitohappobakteereja? Omalle vatsalleni ne eivät sovi, mutta kuulemma niitäkin on jotain erilaisia jota voi kokeilla...Suosituksia? Esikoisenkin vatsa reagoi niihin kurjasti, mutta kokeilusta on sen verran aikaa, että ehkä rohkenemme kokeilemaan uudelleen.

Niin ja me liikumme. Ulkoilemme ja syömme terveellisesti. Hedelmiä, vihanneksia, marjoja jne. Että tästä ei kyllä pitäisi vastustuskyky olla kiinni. Ellei sitten ole jokin taikahedelmä jota kannattaa pumpata lapset täyteen!? Kaikki keinot otan mielelläni vastaan..

Vai täytyykö tässä vaan todeta, että sellaista se cest la vie on, ja ei auta kuin sairastella. Tai toivoa sormet ristissä parasta, että jostain lapsemme saisi supervastustuskyvyn ja emme sairastelekaan koko syksynä ja talvena kuin muutaman kerran.

Itsehän olen heittänyt jo kirveen kaivoon, koska tuntuu, että juuri minun lapseni ovat aina imuroineet kaikki nuhat itselleen. Varsinkin, kun tyttöjen kerho alkoi, niin koko ajan jonkun nenä vuosi. Kerhossa oli kymmenkunta lasta, miten käy kun vastassa on kolmen lapsiryhmän pöpöt?

Ou mai. Help mee!!

Kel onni on, sen todellakin näyttäköön.

Kel onni on sen kätkeköön. Ehkä typerin sanonta jonka tiedän. Kel onnin on sen näyttäköön. Ja kovaa.

Meidän arki on tällä hetkellä niin ihanaa. En tiedä onko se tämä kesä ja aurinko Vai ihmiset ympärillä. Vai tämä ihana koti jossa saamme asua. Vai se, että innostuneena hieman kauhun sekaisin tuntein odotan pian alkavaa arkea? Vai se, että parisuhteessa on jotenkin nyt tällä hetkellä tosi tasaista ja onnellista? Niinkuin koko perheessä.

Vauvavuoden suurin univelka on selätetty ja vaikka univaikeudet vähän kiusaavatkin, niin pääsääntöisesti pienen päivälevon voimalla olen oikein pirteä. Univelka ja väsymys ovat aina olleet pahimpia vihollisiani ja nyt niitä ei enää poikkeuksia lukuunottmaatta ole. Kolmen alle kuusi vuotiaan lapsen vanhempi koskaan tuskin sanoo olevan energisyyden multihuipentuma, mutta olen todellakin jaksavaisempi mitä ennen.

Arkemme on tasapaksua ja ihanaa. Olemme täysin rinnoin nauttineet kesästä ja kärpäsistä. Ensimmäiset mustikat on poimittu ja leikkipuistoja koluttu koko sydämen kyllyydestä. Lapset ovat joka ilta pölyisiä, väsyneitä ja onnellisia. Se jos mikä kertoo ihanasta kesästä!

Eilen sen sanoin ääneen; tasan kuukauden päästä alkaa esikoisemme esikoulu. Niin jännittävää ja niin ihanaa. Uskomatonta olla jo eskarilaisen äiti. Itsehän en kuitenkaan ole vanhentunut vuottakaan sitten täysi-ikäisyyden. Kuukausi menee ohi viikossa ja ihan pian se on täällä.

Lasten päivähoitopaikat on saatu palveluseteleitä myöden ja kaikki on syksyä varten kunnossa. Enää 1,5 kuukautta ja kotiäitivuoteni ovat sinetöidyt. Odotan arkea innolla, vaikkakin kahden työn ja kolmen lapsen arjen pyörittäminen hieman jännittääkin. Miten minä jaksan? Toki aina samoilla ajatuksilla töihin on palattu ja aina käynyt samalla tavalla; arki on uuvuttavaa, mutta hyvällä tavalla. Henkisesti se tuo aina minulle vain lisää virtaa, vaikka fyyisesti rättipoikki sänkyyn illalla saa kaatuakkin!

Viikonloppu oli niin ihana. Rakkauden täyteinen ja onnellinen. Ja ihan tavallinen. On parasta, kun oma arki on just niin ihanaa, että siitä nauttii täysin rinnoin. Kaiken se sisarustappelun, sotkun ja huonojen öiden keskellä tämä taitaa olla sitä elämän parasta aikaa. Kuten jokainen vuosi ja hetki elämästä.

Ällösöpön onnellinen postaus. Mutta sellainen fiilis minulla juuri nyt on. Arki on aivan ihanaa. Ehkä juuri siksi, kun tietää, että kohta se arki on aivan erilaista.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Iloista ja ihanaa uutta viikkoa kaikille❤️ Meillä on - tämäkin - viikko sellainen, että suunnitelmia ei juurikaan ole. Silti yleensä käy niin, että kalenteri täyttyy pikkuhiljaa ja lopulta joka päivä on jotain. Ei mitään ihmeellistä, vaan ihanaa arkista tekemistä ja touhua. @mutsijamurupullat on sellanen onnellinen ja positiivinen arkilöver ja hänen sanojaan lainaten: parasta, kun tajuaa, että rakastan meidän arkea. Miltä teidän arki tuntuu just nyt? ❤️ #happy#goodmorning#kids#sisters#arki#lapsiperheenarki

Henkilön Laura (@tehtavanimikkeenablogi) jakama julkaisu Heinä 14, 2019 kello 9.57 PDT

Toisille lapsille sattuu ja tapahtuu..

... Enemmän kuin toisille. Meidän keskimmäiselle sattuu kaikki tämän perheen haaverit.

Viime kesänä hän kävi isin kanssa päivystyksessä, koska sormet jäivät leikkimökin saranapuolella oven väliin. Sitten samana kesänä hän tipahti trampoliini laidalta ja sai käsivartensa auronkotuolin väliin. Nämä päällimmäisenä viime kesästä muistissa. Kaikki pikkuhaaverit vielä päälle.

Aina, kun jotain sattuu se on hän. Luojan kiitos isommilta on vältytty. Ja toivottavasti vältytään jatkossakin.

Mutta mistä se johtuu? Tähiten asennosta? Huonosta tuurista? Vai siitä, että hän on kuin äitinsä eikä aina keskity siihen mitä tekee... Hän kun ei ole mikään holtiton rämäpää. Pikemminkim vähän sellainen haaveilija, joka saattaa pyöräillä eteenpäin katsoessaan maisemia..

Ihmekös että sattuu. Nyt kun tarkemmin ajattelee. Mutta maailma ympärillä on niin ihmeellinen. Meidän pieni haahuilija.

Joka molskahti tietenkin eilen liukkaalta rantakalliolta veteen, kun olimme pikamökkivisiitillä. Varavaatteita ei ollut - koska äiti ei ikinä muista, että isommillekkin lapsille voi sattua ja tapahtua eikä vain taaperolle - joten hön hengaili äidin paidan kanssa loppuillan. Tyylikäs sekin eikö.

Ja onneksi selvittiin vain märillä vaatteilla ja pienellä säikähdyksellä.

Pieni haaveileva tukkajumalamme. Sanotaan ettei järki ja tukka kasva samassa päässä. Minä sanoisin, että tukka ja tuuri ei mahdu tässä tapauksessa saman katon alle, hih.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Toisille lapsille sattuu ja tapahtuu enemmän kuin toisille... Meidän keskimmäinen on jostain syystä todella tapaturma-altis vaikkei mikään kovimman luoka rämäpää olekaan. Viime kesänä hän esim jätti sormensa leikkimökin oven väliin, tippui trampoliinin laidalta, sai kätensä aurinkotuolin väliin.. Lista on loputon. Eilen mökkireissun kruunasi järveen molskahtaminen liukkaalta rantakalliolta. Tietenkään yhtään varavaatetta ei tullut isommille mukaan joten hän hengaili loppu päivän äidin paidassa. Tyylikäs sekin.. 😁 Ollaanko teillä tapaturma-alttiita? Luojalle kiitos, että isommilta haavereilta ollaan tähän asti vältytty! #goodmorning#huomenta#finland#rymättylä#lapsiperhe#kidsworld#arki#lapsiperheenarki

Henkilön Laura (@tehtavanimikkeenablogi) jakama julkaisu Heinä 10, 2019 kello 10.40 PDT

Eniten kaipaan yksinäisyyttä

Kun vauva tulee taloon, koko elämä muuttuu. Minun elämäni muuttui 19-vuotiaasta yksin asuvasta bilettäjästä perheen äidiksi kertaheitolla. Okei olihan siinä 9 kuukautta aikaa totutella ajatukseen, mutta kuitenkin.

Silloin 19 vuotiaana ajattelin, että eniten tulen kaipaamaan sitä vapautta ja vapaata menemistä omien halujen mukaan. Toki tätäkin varmasti olen kaivannut kovasti - varmasti enemmän silloin nuorempana yhden lapsen äitinä -, mutta tällä hetkellä voin sanoa kaipaavani eniten niitä pieniä arkisia asioita.

Kaipaan sitä, että ruoan saisi tehdä rauhassa ilman, että toisella kädellä koitat vuorotellen sekoittaa lasagnen juusto- ja jauhelihakastiketta ja toisella kädellä pitelet jenkkakahvan päällä itkuista taaperoa.

Kaipaan sitä, että kun siivoan, kukaan ei kulje perässä sotkemassa samaa tahtia. Kaipaan sitä, että siivouspäivän jälkeen koti pysyy edes hetken siistinä.

Mutta kaikken eniten kaipaan yksinäisyyttä. Sitä, että saan edes hetken olla aivan yksin. Ilman, että minun pitää puhua jollekkin. Ilman, että ympärilläni on koko ajan hälinää.

Äitiys on välillä yksinäistä. Varsinkin kotiäitiys. Mutta silti et saa oikeasti olla koskaan yksin.

Aamulla, kun herään, minun herättää kainalossani nukkuva taapero. En saa edes silmiäni auki, ennen kuin minulla jo on seuraa. Joskus haaveilen yksinäisestä aamukahvista, mutta silloin saisin herätä aamuyöllä. Ja silloinkin olisi riski, että joku kolmesta herää kolisteluuni ja nousee kukonpierun aikaan.

Sitten alkaa päivän touhut. Iloa, sissarusriitoja kotitöitä. Vasta yleensä päivälevon aikaan ehdin hetken hengähtää. Ehdin juomaan kupin kahvia ja ehkä katsomaan hetken jotain sarjaa tai tekemään tietokoneella töitä. Sitten alkaa sama rumba, joka rauhoittuu vasta illalla, kun lapset menevät nukkumaan.

Sitten on aika hoitaa vähän parisuhdetta. Istua sohvalla, vaihtaa päivän kuulumiset ja ehkä yhdessä katsoa jotain leffaa ennen kuin uni tulee.

Ei_koskaan_yksin.

Yritän päivittäin saada edes sen pienen hetken jolloin saan olla vain ihan yksin hiljaa ajatusteni kanssa. Yleensä se on kauppareissu tai lenkki. Ja se riittää. Mutta jos se pieni hetki jää välistä, niin sen kyllä huomaa.

Joskus käytän hetkeni niin, että laitan autoradion pauhaamaan ihan täysillä ja hoilaan kurkkusuorana. Joskus nautin vain hiljaisuudesta ja painan mutea. Joskus kuuntelen hyviä podcasteja, joskus kuuntelen metsän ääniä.

Joskus jopa menen kaupassa vähän piiloon puolituttuja, jotta saisin olla vain ihan hiljaa. Myönnetään.

Olen sosiaalinen ihminen ja kaipaan pävittäin ympärilleni seuraa ja ihmiskontakteja. Mutta kaipaan myös sitä yksinäisyyttä. En olisi koskaan arvannut, että tulen kaipaamaan sitä näin paljon. Vihasin nimittäin asua yksin ja elellä sinkkuna, koska jouduin olemaan niin paljon yksin.

Ehkä sitä kaipaa vasta sitten, kun sitä ei koskaan ole. Eilen tajusin, että parin kuukauden päästä saan joka päivä viettää työmatkat yksin. Joka aamu saan juoda autossa rauhassa aamukahvini - kun ensin olen saanut tuskalla ja työllä kolmikkoni hoitoon ja eskariin - ja joka iltapäivä voin hetken vain olla ihan hiljaa yksin ajatusteni kanssa.

Se on sitä arjen juhlaa.

Ruisrock olit pettymys

Tiedättekö sen fiiliksen, kun jotain on odottanut kuin kuuta nousevaa ja sitten asia onkin aika floppi? Minulle kävi ruissin kanssa niin.

Olin niin innoissani. Odottanut monta vuotta, koska taas sinne pääsen. Ja sitten koko ruissi oli pettymys.

Oli kivaa. Ihania ystäviä ja ihmisiä. Mutta itse tapahtuma jätti kyllä pienen pettymyksen. Ihmisiä oli aivan liikaa. Joka paikkaan sai jonottaa tolkuttoman kauan, hädin tuskin pääsi liikkumaan ja jengi etuili ja töni minkä ehti.

Festareilla kuulemma kuuluu olla sellaista. Noh, ehkä se ei siis ole enää minun paikkana. Tai ehkä joku muu festari kuin loppuunmyyty ruisrock.

Ensi vuonna laitan rahani johonkin muuhun festariin. Reilu satasen lippu ei houkuta, kun meininki on tuollaista. Olisi ehkä eri asia jos fanittaisin jotai  esiintyjää oikein kunnolla. Ehkä se sitten olisi sen arvoista.

Ehkä olen liian vanha js väsynyt. Tai en vanha, vaan nimenomaan väsynyt. Ehkä festareilla pitäisi olla aivan tukka seis jotta nämä asiat eivät häiritsisi. Ehkä olen vain liian mukavuudenhaluinen.

Seura, ruoka ja juoma oli hyvää ja kyllä minulla kivaa oli. Ei vain hintansa väärti. Sillä lipun hinnalla olisin juonut ja tanssinut koko illan samojen ihanien ihmisten seurassa jossain vähän rauhallisemmassa paikassa.

Onhan festareissa sitä jotain. Ensi vuonna kuitenkin jotkut toiset festarit. Ehkä Dbtl.

Voin muuten sanoa, että siinä väenpaljoudessa propellilätsämme olivat ehkä parhaat. Löysi ihmismassasta helposti, vaikka muutama muukin katto kassinen oli paikalla.

Ensi vuonna uusiksi samalla seuralla, mutta eri paikassa. Ei ollut tämä enää minun juttuni. Kurjaa, kun niin kovin olin tätä odottanut.

Äitiys tiivistettynä yhteen kuvaan

Kuvaan voisi tiivistää tosin myös tämän ensimmäisen viikon miehen loman jälkeen. Loman jälkeen on kuulemma vaikea palata töihin. Voin kertoa ettei kotiin jääminenkään niin helppoa ole.

Lapset reagoivat tietenkin miehen poissaoloon. Kiukuttelemalla ja tappelemalla.

Tiistaina kun mies tuli kotiin taapero kiukutteli hänelle ensimmäiset kaksi tuntia ja roikkui minussa. Tietenkin.

Mutta äiti jaksaa, kestää ja pystyy. Tai ainakin yrittää parhaansa. Selviytyy. Nipin napin.

Kuvassa on oikeasti kasa rakkautta viime viikonlopun hotellireissusta. Kaikkensa antanut, räjähtänyt äiti ja väsyneet rakkaat reissuilijat.

Mitä sitä ihminen voi muuta tarvita, kuin kolme kreisiä ja välillä vähän raskasta, mutta rakasta lasta.

Ainiin. Yhden ruissipäivän. Ah ruissi. Sinua on odotettu monta vuotta. Aina olen ollut raskaana tai pienen vauvan kanssa. Vihdoin on minun vuoteni. Sen ajatuksen voimalla on menty tämä viikko.

Ja kahvilla. Ja viinilasillisella. Sekä mustikkapiirakalla.

Raskaus runtelee muutakin kuin vatsanahan

Usein, kun puhutaan raskauden vaikutuksista kehoon, puhutaan arvista ja nahasta. Puhutaan siitä, kun tissit ja vatsanahka kilpailevat siitä kumpi tänään on löysempi ja roikkuvampi. Raskaus jätti minunkin vatsaani jälkiä jokaisella kerralla, mutta minulta raskaus runteli myös jotain muutakin. Nimittäin vasemman jalkani.

Sain meinaan todella massiiviset ja näkyvät kastemadot eli suonikohjut toisen raskauden aikana. Ja kolmannen raskauden aikana, helteen aikana sekä vain puhtaasti ajan kuluessa ne tuntuvat kasvavan.

En ollut koskaan ajatellutkaan, että raskaus altistaisi suonikohjuille. Ainakaan noin nopeasti ja noin suuresti. Yhtäkkiä ne vain olivat siinä jäädäkseen. Aina vain puhuttiin arvista ja nahan venymisestä. Ei suonikohjuista.

Olen 26-vuotias, mutta jalkani ulkonäön puolesta voisi olla paljon vanhempi. Kiitos raskauden.

Olen aina puhunut miten sinut kroppani kanssa olen. Minua ei haittaa arvet ja löysä nahka, olen oppinut pitämään niistä. Olen oppinut olemaan niistä ylpeä. Mutta nämä matoset ovat vähän eri juttu.

Mielestäni ne ovat aika rumat. Ne pullottaa ja ovat todella näkyviä jos olen lyheyssä mekossa tai shortseissa. Juhlien ohuet sukkahousut eivät peitä niitä ollenkaan vaan ne vähintäänkin pullottavat läpi. Varsinkin jos on lämmin tai jaloissani on turvotusta.

Kyllä niiden kanssa oppii elämään. Ei ne minun elämääni pilaa ja kyllä minä silti pystyn niitä julkisesti esittelemään. Mutta mielelläni pääsisin niistä kyllä eroon. Löysää ja arpista vatsanahkaa voi huonon päivän sattuessa peitellä vaatteilla ja litistää oikeanlaisilla alushousuilla. Näitä matosia ei piiloon saa muuta kuin pitkillä kaavuilla tai housuilla. Ei ihan kesähelteillä napostele tämä toimintapa-

Ja taidan päästäkkin onneksi niistä eroon, nimittäin ne ihan oikeasti vaivaavat. Eivät vain ole rumia. Ne kutisevat, jalat väsyvät ja turpoavat ja öisin herään silloin tällöin suonenvetoon. Luultavasti jossain kohtaa saan niitä lisää, kun ikää tulee ja aikaa kuluu. Mutta jos nyt edes tuosta kaikken suurimmasta pääsisi eroon.

Toki vaikka vaivoja ei olisi, niin menisin joka tapauksessa ne poistattamaan tai ainakin yrittämään. Sen verran kastematoni silmiäni häiritsevät.

Lapseni ovat keksineet kastematonimityksen suonikohjuilleni. Hassut lapseni.

Lisäsin suurimmasta kohjustani kuvan eilen Instagramiin ja sain kommentteja sekä viestejä mitä ihmeellisimmistä raskauden jättämistä jäljistä. Oli ihokarvojen muutoksia, pigmenttiläiskien ilmestymistä eri puolille kehoa ja vaikka ja mitä. Raskaus on ihmeellinen. Naisen kroppa on ihmeellinen.

Ja kyllä ne miehet taas pääsevät helpolla!

Filtterin kautta kaikki on kauniimpaa. Jopa suonikohjut. Siitäkin huolimatta haluaisin niistä eroon. Filtteriä, kun ei livenä voi käyttää. Haluaisin mielelläni kuulla kokemuksia suonikohjujen poistosta? Kuinka kauan kesti, että poistoon pääsi? Lähtivätkö ne ja pysyivätkö poissa?

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Istuin tänään lasten kanssa terassilla ja nappasin kuvan mun kastemadoista. Pohkeessa on samanlainen rypäs. Tosi usein kun puhutaan raskauden muutoksista kroppaan, niin puhutaan arvista ja venyneestä nahasta. Mulle tuli yllätyksenä, että toisen raskauden aikana jalkoihin ilmestyi ihan hirvittävän isot suonikohjut. Todellisuus on oikeasti vielä kuvaa karumpi. Luultavasti jossain kohtaa on poisto edessä, koska matoset vähän vaivaavat. En väitä, etteikö myös kosmeettinen puoli kiinnostaisi. Ei nuo niin kovin kauniita ole. Arpien kanssa olen jo ihan sinut, mutta nämä ovat vielä vähän työnalla. #bodyafterpregnancy#momlife#reallife

Henkilön Laura (@tehtavanimikkeenablogi) jakama julkaisu Heinä 1, 2019 kello 11.11 PDT

Kunpa he eivät koskaan alkaisi vihaamaan toisiaan

Viha on voimakas sana, mutta en keksinyt parempaa. Inhoamaan? Ei yhtään sen parempi.

Kumpa lapseni eivät koskaan alkaisi vihaamaan toisiaan.

En tarkoita mitään sisarusriitoja ja ainaisia tappeluita barbien kengistä. Tarkoitan oikeaa vihaa. Sellaista inhoa ja riitoja joita ei pysty vuosiin selvittämään. Jos koskaan.

Minulla on omaan siskooni hyvin läheiset välit. Asumme 15 minuutin ajomatkan päässä toisistamme ja lähes päivittäin olemme tekemisissä jollain tavalla. En siis osaa lainkaan kuvitella miltä tuntuisi jos omaa sisarustaan vihaisi niin ettei yhteyttä pitäisi.

Valitettavasti tällaisiakin tarinoita olen saanut lukea ja kun eilen kolmikkoani tuijottelin mietin, että entäpä jos heille käy joskus niin? Voinko minä vanhempana jotenkin estää sen?

Sydämeni särkyisi jos tyttäreni eivät sietäisi toisiaan aikuisina. Heidän suhdettaan on niin upea seurata ja uskon sen voimistuvan vuosi vuodelta.

Mistä nämä ajatukset kumpuavat, kun lapseni ovat vielä niin pieniä? En tiedä. Ehkä siitä, että nyt pyörähti käyntiin toiseksi viimeinen kuukauteni kotiäitinä. Parin kuukauden päästä kolmikkoni hajotetaan.

Yksi menee eskariin, kaksi päiväkotiin ihan eri yksikköön.

Tähän asti heillä on aina ollut toisensa. Olen voinut luottaa siihen, että kun me vanhemmat emme ole siinä, he voivat tukeutua toisiinsa. Parin kuukauden päästä heidät erotetaan.

Tiedän, että se tekee myös hyvää isommille tytöille. Eskarilainen kaipaa jo ihan selvästi omia ystäviä. Uskon sen tekevän hyvää, ettei hänen tarvitse murehtia ja pitää huolta, et pikkusiskotkin pärjää. Mutta silti, niin haikeaa.

Heistä on muodostunut niin upea tiimi ja uskon tämän kahden vuoden kotoilun tehneen upeaa jälkeä kahden isomman lapsen väliseen suhteeseen. Kaikesta kärhämästä huolimatta he ovat toistensa parhaat ystävät. He kaipaavat toisiaan heti, kun ovat erossa. He huolehtivat, lohduttavat ja rakastavat. Ja pienin näyttää sujahtavan samaan tiimiin oikein loistavasti.

Kolmikko. Minun rakas kolmikkoni. Toivottavasti tästä ikuisuuteen he pysyvät toistensa tukena ja turvana. Tapahtui mitä tahansa.

Sisarukset on sitä varten, että elämän murheet voi jakaa. On joku joka voi kertoa suoraan miten kakkapää olit. On joku joka ei lähde kulumallakaan ja voit luottaa siihen, että hän on siinä aina.

Kolmikko. Pysyttehän aina tiiminä?