Edelleen imetän, toivottavasti kuitenkin se kohta loppuu!

Taaperoimetys herättää erilaisia tunteita ihmisissä. Toisten mielestä se on ah niin ihanaa, vaikka imettäisi koululaista ja toisen mielestä tissi kuuluu alle vuosikkaalle. Näin kärjistäen. Itsehän en osannut kuvitella itseäni taaperoimettäjäksi, mutta kappas.

Taaperomme täyttää pian kaksi vuotta ja edelleen imetän häntä monta kertaa päivässä. Aamulla, illalla ja yöllä, kun hän siirtyy kainalooni.

Unikoulun jälkeen jäljelle jäi yksi yötissikerta, silloin kun hän siirtyy omasta sängystään meidän väliin. Tällä hetkellä se yksi kertaa saattaa kuitenkin olla kaksi tai kolme kertaa aamuyöllä ja aamulla. Karkasi vähän niin sanotusti tissi mopo käsistä, kun yöt meni levottomiksi.

Laiska äiti työntää tissin suuhun liian helposti yöllä, myönnetään.

Nyt kutenkin toivon, että joulukuun lomani aikana tissi saataisiin todella kokonaan pois meidän elämästä. Jos vielä joskus saisi nukkua kokonaisen yön tai saisi omat teepussirinnat takaisin. Ne jotka mahtuvat vanhoihin liiveihin.

Toisaalta myös vähän jänittää millaiset läpyskät sieltä kahden vuoden imemisen jälkeen paljastuu, hah.

Tissi piti lopettaa, kun päivähoito alkaa sujumaan ja suujuhan se jo. Itse en vain näillä univeloilla jaksa huonoja öitä yhtään sen enempää, kun kuuden viikon päästä alkaa loma.

Kuusi viikkoa vielä. Tuntuu kaukaiselta ajatukselta, että sitten se on oikeasti ohi. Kahdessa vuodessa ehtii tottumaan siihen, että toinen roikkuu vähän väliä paidankauluksessa. Katsotaan sijoittuuko unikoulu loman loppuun vai alkuun. Vähän tekisi mieli saavuttaa se kahden vuoden rajapyykki ihan päivälleen joulukuun lopussa.

Viimeksi sain kommentin, että lastani kiusataan ehkä tulevaisuudessa, koska julkaisin tunnistettavan kasvokuvan taaperoimetyksestä. Toki lapset voivat kiusata mistä vaan, mutta pienen lapsen imetys ei varmaan ole kovin todennäköinen syy. Haluan ainakin uskoa näin.

Varsinkin hei taapero. He ovat oikeasti vielä niin kovin vauvoja. Ihan luonnollisesti kuuluvat tissille.

Suurin osa meistä on jopa tullut jonkun pimpistä tähän maailmaan. Aikamoisen epäluonnollista ja ällöä, kai siitäkin voisi kiustaaan?

Vitsi vitsi, mutta ymmärrätte varmaan pointin. Taaperoimetys tuntui minullekin vähän vieraalta ennen kuin sen itse koin. Aivan ihanaa, mutta toivottavasti meillä kohta jo ohi.

Olisi myös aika ihanaa saada oma kroppa kokonaan itselleni. Piiiiitkän ajan jälkeen. Ensin yhdeksän kuukautta raskaana. Sitten vie pari vuotta jonkun ravinnon ja turvan lähteenä. Aikamoisen pitkä aika, kun ihan kokonaan en ole ollut oman kehoni HerraRouva.

Onko elämä oikeasti joskus näin helppoa!?

Istuin perjantai iltana sohvalla viinilasi kädessä ja herkkuja edessä. Taapero oli mennyt hetki sitten nukkumaan ja isommat tytöt leikkivät keskenään lastenhuoneessa barbieilla. Televisiosta tuli lempi sarjani, kukaan ei tapellut, kukaan ei tarvinnut minua juuri sillä hetkellä.

Sain tehdä jotain omaa rauhassa, vaikka kaksikolmasosaa lapsista oli hereillä. Whoot!?

Seuraavana aamuna isommat tytöt heräsivät ensimmäisinä. He vetivät makuuhuoneemme oven kiinni ja katsoivat keskenään lauantai aamun piirrettyjä. Minä makoilin vielä kymmenisen minuuttia ennen kuin kainalostani kuului kova vaatimus tissiääää.

Ehkä muutaman vuoden päästä elämä tosiaan rupeaa helpottamaan. Olen kuullut siitä maagisesta "kun lapset ovat isompia" lauseesta, mutta tässä vauvaa vauvan perään elämässä en ole oikein uskonut sen olemassa oloon. Ehkä ihan oikeasti muutaman vuoden päästä minulla on kuin onkin omaa elämää muuten, kuin yön pikkutunteina, työmatkoilla tai lasten päiväuniaikana.

Vau.

Vaikka toisaalta lyön pääni pantiksi, että sitten minä olen vuorostani se joka roikkuu jonkun lahkeessa ja kinuan seuraa sekä läheisyyttä. Maanittelen yhteisiin tvhetkiin ja yhteisiin ulkoiluretkiin.

Onneksi kuitenkin maanantai saapui taas ja muistutti, että kaikki kolme osaavat vielä olla hyvinkin kädettömiä, avuttomia ja jalattomia. Ei ehkä siis ihan vielä päästä muutamaan vuoteen aamulla ovesta ulos niin, että kukaan ei kilju, kun ei löydä sukkiaan tai kukaan ei sillä välin tuhoa vessapaperirullaa pönttöön.

Sain maistiaisen vapaudesta ja tänään sain muistutuksen että hahaa, ei vielä hetkeen.

Koitan siis nauttia täysin rinnoin myös siitä, kun vielä hetkeen en saa päivällistä valmistaa ilman, että joku roikkuu sekä kiljuu lahkeessa. Nautitaan siitä, kun hiekka rahisee ympäri kämppää ja taapero melkein repii tissihimoissaan paidasta napit.

Tämä aika on äkkiä ohi. Ja sitten todellakin nautitaan siitä!

Irtisanoin itseni

Onhan sitä mietitty ja pohdittu pitkään. Onhan sitä jo pitkään ajateltu, mutta aina äitiysloman jälkeen palannut tuttuun ja turvalliseen.

Nyt minä sitten sen tein ja irtisanoin itseni. Suullisesti kerroin lähdöstäni jo hetki sitten, mutta kirjallisesti tänään.

Onhan se vähän haikeaa. Ensimmäinen vakituinen työpaikkani jossa olen ollut vuodesta 2012. Lapsia joista oikeasti välitän, ihania työkavereita ja tuttua arkea. Mutta se päiväkodin arki ja haasteellisuus sekä tämä oma elämäntilanteeni pienten lasten kanssa oli liikaa. Liikaa lapsia, liikaa kiirettä ja liian vähän nautintoa työstä.

Haikeaa, mutta samalla olen niin innoissani. Tulevaisuudessa tulen tekemään jotain ihan muuta kuin sitä mitä nyt teen. Hei hei lastenhoitaja Laura, heihei varhaiskasvatus.

Tervetuloa... Niin mikä? Kerron enemmän kun joulukuussa menen käymään tulevassa työpaikassani selvittämässä vähän vielä asioita.

Tosiaan muutos tulee hitaasti, uudet työt aloitan vasta vuoden vaihteen jälkeen ja nykyinen työsuhteeni päättyy 31.12. Minulla on kuitenkin pitämättömiä lomapäiviä aika paljon ja aion pitää ne ihan oikeana lomana. Eli joulukuussa edessä on vain muutama työpäivä ja sitten loman kautta uusiin tuuliin!

Jännittää, pelottaa. Hyvällä tavalla. Tämä muutos tulee antamaan minulle ja lapsilleni enemmän. Kun elämässäni on sitten vain ne omat lapset ja työ on aivan jotain muuta.

En malttaisi odottaa, että tammikuu koittaa!

Ensimmäiset kirjeet joulupukille!

Postaus on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Lasten Suuri Lelukirja & Indieplace kanssa

Lapsuuden joulut. Onko mitään parempaa. Ja nyt vanhemmuuden myötä saan elää ne hetket uudelleen omien lasten kanssa. Tämän kaupallisen yhteistyön merkeissä Lasten Suuren Lelukirjan kanssa pääsin vähän fiilistelemään sitä toiveiden tekoa joulupukille. Ja se on meidän perheessä yksi joulun kohokohdista ehdottomasti!

Omassa ja lasteni jouluissa keskeissä roolissa on tietenkin joulupukille kirjoitettu kirje. Muistan omasta lapsuudestani sen hetken, kun maailma tuntui täysin avoimelta. Niiden lahjojen suhteen, tietenkin. Silloin ei ole väliä rahalla, ei määrällä eikä rajoilla. Silloin on se hetki, kun toivotaan, haaveillaan ja nautitaan siitä joulun tulosta. Itsekin harrastin leikkaaliimaa lelukirjojen kanssa ja täytimme siskoni kanssa kirjeen erilaisilla kuvilla lelukirjoista. Sitten tonttu haki kirjeemme pikkujoulukuusen alta ja jätti vastalahjaksi pikkujoululahjan. Tämä on perinne, jota olemme jatkaneet myös omien lastemme kanssa!

Se loisto, jonka lasteni kasvoilla nään, kun ensimmäiset lelulehdet putoavat postilaatikkoon. Se loisto, kun lapseni saivat Lasten Suuren Lelukirjan käsiinsä. Jo siinä on sitä joulun taikaa ja riemua ihan älyttömästi.

Äiti katso, katso ja katso. Ihana, paras, vähänks upee. Tämän haluan. Ja tämän. Ja tämän. Ja joulupukin kirjeessä saa toivoa juuri niin paljon kuin paperille mahtuu leikkaa liimaamaan asioita. Viime jouluna lapseni taisivat kirjoittaa kolmekin kirjettä joulupukille, ensimmäiset jo heti ensimmäisten lelulehtien ilmestyessä. He tietävät, että kaikkea eivät saa. Mutta se haaveilu ja toivominen tuntuu olevan jopa tärkeämpää, kuin niiden juuri toivottujen lahjojen saaminen.

Ja toisaalta, kun puolet lelulehdestä on toivottu, on tontun helppo toteuttaa toiveita, hah!

Lasten kanssa Lasten Suurta Lelukirjaa selatessa tulee itselleen jo myös joulufiilis. On ihana seurata lasten iloa jouluisin ja on ihana, kun se alkaa jo ajoissa loppusyksystä. Lasten Suuri Lelukirja toimitetaan kaikille lapsiperheille viikolla 44! Eli ihan pian tekin pääsette lasten kanssa fiilistelemään joulua ja toiveita!

Meillä lelukirjat ovat kuin aarteita ja niitä selataan ja hypistellään aina aattoon saakka

Tärkeintä ei ole lapsille tai minulle se, paljonko se pukki oikeasti toiveita toteuttaa, vaan ne yhteiset hetket. Ne hetket, kun lapset kainalossa istutaan sohvalle selaamaan Suurta Lelukirjaa. Ne hetket, kun lapset innoissaan leikkelevät ja askartelevat kirjeitään. Ja ne hetket, kun he ylpeinä esittelevät aikaansaannoksiaan. Puhumattakaan siitä, kun kirjeet on noudettu yön aikana korvatunturille. Se joulun taika, jota se lelukirja saa aikaiseksi, ihanaa!

Toivo sitten joulupukilta, on useasti leluosastolla käytetty lause meidän perheessä. Mutta niin totta. Harvoin haluan ostella lapsilleni leluja noin niin kuin muuten. Jouluna voi toiveiden kanssa vetää hösseliksi, mutta niin voi myös äitikin vähän niiden ostosten kanssa.

Tänä jouluna pukki on myös modernimpi kuin koskaan, kiitos Lasten Suuren Lelukirjan. Pukille voi kirjoittaa kirjeen nimittäin tänä jouluna myös netissä! Kuinka kätevää. Se on myös kätevää, ettei se kirjoitettu kirje löydy vuoden päästä hyllyjä siivotessa ja lapset ihmettelvät miten ne kirjeet on sinne hyllyn päälle eksynyt. En siis yhtään tiedä kenelle tontulle kävi näin, kröhöm...

Luulen, että me tehdään lasten kanssa molemmat. Sekä se paperinen versio, että nettiversio. Pysyy sitten toinen äitin älypuhelimessa mukana, kun tonttu lähtee lahjaostoksille joulun lähestyessä... Suosittelen kokeilemaan tänä jouluna tätä! Joulupukilta voikin tulla sitten vastausviesti vaikka sähköpostina tai whats appin ääniviestinä eikö! HAUSKAA! Laitanpa toteutukseen ja isi saa ääninäytellä pukkia!

Lapsena sitä ei oikein osannut arvostaa, mutta näin aikuisena joulussa parasta on melkeinpä se odotus. Ensimmäiset kirjeet, ensimmäiset jouluvalot ja ensimmäiset glögit. Okei myönnetään, kaksi pulloa glögiä on täällä jo juotu, hah.

Oi joulu. Sinua on kyllä taas jo odotettu! Ihanaa, pian se on taas täällä. Omien lasten myötä joulu on saanut aivan uuden, vielä upeamman tarkoituksen.

Lapsillani on maailman hauskin äiti!

Kysyin tänään aamulla lapsiltani haluaisivatko he aamupalaksi leipää ennen kuin mennään päiväkotiin.  Joo, tee sellainen autoleipä ku isi teki - kuva yllä.

Voitelin ruisleivän ja annoin ne lapsilleni. Sanoin prum prum.

Sain pitkiä katseita. Itse nauroin lähestulkoon pissat housissa - kolmen lapsen jälkeen ei todellakaan mahdottomuus vaikka ei niin naurattaiskaan - ja sain vielä pidempiä katseita.

Kun hihitykseltäni pystyin kerroin lapsilleni, että oikeasti äiti on ihan sairaan hauska. Kun hauskin on aina se tyyppi joka joutuu ääneen todistelemaan kuulijoille hauskuuttaan eikö..Ei mennyt läpi. Kuten ei minun autoruisleipänikään.Pitkiä katseita edelleen eikä herunut äitipisteet tänään kotiin.

Ehkä viidentoista vuoden päästä kerron kaikki hulvattomuuteni uudelleen, jotta he tajuavat miten hauska äiti heillä on. Tai toisaalta, sillon ehkä on vielä se nolo mutsi. Odotetaan 20 vuotta. Sitten he tajuavat, että ei hele. Se ei olekaan vanhuuden höppänä vaan aina ollut yhtä sekopää!

Ihania ylimääräisiä vapaapäiviä sairaiden lasten kanssa, hah!

Se on niin epäreilua, kun perheelliset saa ylimääräisiö vapaapäiviä, kun lapset sairastaa.

Kerran olen kuullut näin sanottavan ja voi mahdoton.. Saa tulla itse koittamaan!

Meidän tyttöjen päiväkoti saldo on tällä viikolla ollut yksi päivä. Koska vuorotellen he ovat kuumeessa. Oli minun vuoroni olla kotona lasten kanssa, joten täällä minä nautiskelen pitkästä viikonlopusta täysin rinnoin.

Räkäsin rinnoin. Lyhyin hermoin ja itsekin flunssassa. Voi tätä ihanaa ylimääräistä vapaata!

Ei tämä mitään rentouttavaa lomailua ole. Päinvastoin pääsisin helpommalla jos olisin töissä. Taapero sairasti jo viime viikolla joten hän on elämänsä voimissa. Joka tarkoittaa sitä, että hän tuhoaa ja kiusaa minkä ehtii. Isosiskot ovat niin hyvin siinä käsien saatavilla, kun potevat sohvalla flunssaa. Ihan vähän ohimennen läpsitään, revitään hiuksia ja nipistetään.

Sitten kaikki itkee.

Se on oikeasti todella stressaavaa miettiä, koska jollain nousee taas kuume tai koska joku oksentaa. Kuka jää kotiin, miten hoidetaan vahdin vaihto ja lääkäriinkiin pitäiti ehtiä. Kolmen lapsen kanssa. Yksin.. Nautinnollista.

Kun nyt Kreikan rantaloman tunnelmiin päästiin, niin kaikki kateelliset voivat laittaa viestiä ja tulla hoitamaan sairaita lapsiani. Tuskin oli viimeinen flunssa tälle vuodelle, johan tämä taisi kolmas kahdeksaan viikkoon olla. Onneksi ihana äitini on pystynyt auttamaan vapaapäivinään ja olemme päässeet aika hyvin molemmat töihin.

Onni onnettomuudessa Kreikan loma osui tähän väliin. Olen nimittäin itsekin todella flunssassa. Ja onhan tässä etunsa, että saa halia ja suukotella lapsia oikein olan takaa nämä päivät. Mielummin kyllä kärsisin erosta ja pitäisin heidät terveinä.

Noh, ehkä ensi syksynä pysytään terveinä.. Siihen asti niistetään ja köhitään. Koitan ajatella positiivisesti, että jokainen flunssa lisää vastustukykyä ja vielä joskus tulee se päivä, kun tämä flunssailu loppuu. Viimeistään keväällä... Toivottavasti.

Taapero kertoo todellisuuden ihkun somekuvan takana

Oi miten ihana yhteinen kokkailuhetki pienen apurin kanssa! Satokausiajatuksella toteutettiin ensin aivan ihana kauppareissu ostaen viikon ruoat! Listalla on Lindströmminpiffejä, kasvispullia ja kasvissosekeittoa sekä vähän niitä parempia kalapuikkoja. Ruoanlaitto lasten kanssa on niin ihkusen ihanaa ja silleen. Oih arki ja oih lapset ja äitiys ja elämä. Ihkua, ihanaa, parasta.

Todellisuus kuvan takana paistaa taaperon ilmestää..


Mitäs paskaa se äiti taas siellä koittaa vääntää? Antaisi meidän vaan syödä niitä nakkeja ja Lidlin pussimuusia joka saa aikaiseksi hurraahuutoja ja äiti olet maailman paras kokki lauseita. Joo olihan se kauppareissu kiva, kun äiti vilkutti auton ikkunasta meille ja isille ja meni sinne kauppaan YKSIN. Eipä kuulemma tarvinnut kiertää sitä s****an leluostastoa joka kerta ja jahdata karkavaa meikäläistä.

Ja joopajoo, kiva kokkaushetki lasten kanssa. Meikäläinen huusi jaloissa niin kovaa, että pääsin vierelle häsläämään. Yritin siinä sitten varastaa ensin veitsen, sitten vähän hiplasin leivänpaahdinta ja lopuksi päästin vähän yökkäysääniä äidin kokkailulle. Hermokin meni, kun en raakaa jauhelihaa saanut maistaa.

Yritti vielä myydä noi pihvit meille prinsessapihveinä. Pahuudenpihvejä sanon mä, sen verran iso yökkäysääni lähti, kun sitä suuhun laitoin.

Onneksi ja kamaluudeksi niitä piffejä tuli sen verran, että tänään äidin ei tarvitse kokata ja voin vaan rauhassa hallita sen liikkumatilaa työpäivän jälkeen. Nyt se ketale menee vielä töihin ja hylkää mut. Onneksi isillä on vapaa niin joku sentään palvelee mua koko päivän.

Ihanaa ja huumoririkasta tiistaita. Arki on ihanaa ja rankkaa, onneksi nauramalla selviää aika pitkään!

Täytyykö vanhempien olla kaikista asioista samaa mieltä?

Sain eilen pitkästä aikaa kommentin jonka jätin julkaisematta. Tai ensin julkaisin, mutta tulin pian siihen tulokseen, ettei kommentti tuntunut hyvältä ja näin käytin blogin pitäjän valtaoikeutta ja poistin sen.

Kommentissa puhuttiin miehestäni sellaisia asioita joiden alkuperää, lähdettä ja "syytöksiä" emme oikein ymmärtäneet. Eikä oikeastaan kyllä ne hänen asiat tänne edes kuulu ruodittavaksi. Minä kirjoitan, minä puhun ja minä teen tätä. Täällä käsitellään sen verran hänen asioitaan, kuin minä tänne kirjoitan. Hänen luvallaan tietysti. Mutta oli kommentissa jotain hyvääkin: se pisti minut pohtimaan sitä asiaa, että täytyykö vanhempien olla kaikissa asioissa samoilla linjoilla? Kommentissa nimittäin kysyttiin meidän ajatuksia eräästä asiasta ja vaikka siitä olemmekin samaa mieltä, niin monesta muusta asiasta emme.

Lasten kasvatuksessa ja lasten asioissa olemme suurinpiirtein samoilla linjoilla ja tämä mielestäni on tärkeää. Jos emme ole, teemme kompromisseja. Toki kinastellaan ja väännetään joistakin asioista, mutta suurimmissa olemme samaa mieltä miten toimitaan. Niistä isoista ja meille tärkeistä asioista.

Mutta taas monessa muussa asiassa olemme hyvinkin eri mieltä.

Esimerkiksi politiikassa olemme monesta asiasta eri mieltä ja saamme niistä helposti vääntöä aikaiseksi. Kertaakaan emme esimerkiksi ole samaa ehdokasta äänestäneet.

Mutta kun olemme luonteeltamme erilaisia. Olemme joissain asioissa saaneet todella erilaisen kasvatuksen ja olemme kasvaneet eri perheissä. Eikö ole vain luonnollista, että eri ihmiset ovat asioista eri mieltä?

Joskus olemme keskustelleet mitä sitten, kun lapset ovat isoja. Miten heidät kasvatetaan, kumman linjaa toteutetaan? Tuskin kummankaan.

Teemme kompromisseja, keskustelemme ja kerromme. Näytämme omalla toiminnallamme heille esimerkkiä, kaksi joskus vähän erilaista. Kerromme erilaista vaihtoehdoista.

Me olemme aika erilaisia luonteeltamme joka näkyy myös lastenkasvatuksessa ja poliittisissa asioissa. Joskus olemme isostikkin törmäyskurssilla, varsinkin suhteemme alussa tuntui välillä vaikealta ratkaista joitain asioita joista olimme täysin eri mieltä. Mutta me olemme oppineet ja opetelleet.

Paljon on vielä opittavaa ja opeteltavaakin.

Mutta otsikkoon vastaus että ei todellakaan tarvitse. Helpompaahan se olisi jos ajatuksemme olisivat kaikesta aina samanlaiset. Mutta harvalla asia näin on. Ehkä itse pidän tärkeimpänä löytää ne yhteiset sävelet niihin tärkeisiin asioihin esimerkiksi kasvatuksessa. Kompromisseja tekemällä ja keskustelemalla se ei ole mikään mahdottomuus.

Lasten edessä on vanhempien seistävä yhtenä rintamana ja sovittava yhteiset sävelet. Tässä minulla on opettelemista, koska varhaiskasvattaja välillä puuttuu ja pätee liikaa kesken tilanteiden.

Mutta opetallaan yhdessä koko ajan.

Jos haluaisi kovastikin kärjistää, niin minä olen sellainen viimeiseen asti hyvään uskova optimistinen maailman halailija ja mieheni intohimoinen ja hivenen kärkäs faktoissa pysyjä. Kärjistäen. Voitte siis vaan kuvitella, että joskus törmätään ja pahasti, hah.

Suurimmat ristiriidat meillä tuleekin siis ehkä eniten luonnerojen takia. Minä ajattelen ennen kuin puhun joskus vähän liikaakin, hän ei niinkään.

Oletteko te samoilla linjoilla kumppaninne kanssa? Millaisissa asioissa näkemyksenne eroaa?

Ehkä elämässä onkin vähän liikaa lapsia nyt..

Miten sä jaksat tehdä päiväkodissa töitä, kun kotona on pieniä lapsia?

Niinpä, entä jos en sittenkään jaksa? Kuudes viikko töissä ja noh, mehut on aika loppu.

Edelleen koen saavani uudesta arjesta iloa ja onnea päiviin mutta välillä on sellainen fiilis, että ajan itseni hulluuden partaalle, koska elämässä vain on yksinkertaisesti liikaa lapsia. Ja tiedän etten varmasti ole ainoa lasten parissa työskentelevä äiti joka näin ajattelee.

Eikä kerta ole ensimmäinen, olen vuosien aikana tuntenut usein näin, mutta olen myös paljon saanut olla kotona omien lasten kanssa. Töihin palatessa se into työtä kohtaan puhkuu lujaa ja työ päiväkodissa tuntuu ihanalta. Ja sitten iskee se arki. Se todellisuus, että ou mai kaat. Tällä kolmannella kertaa se iski nopeammin kuin koskaan ennen.

Olisiko arki vielä ihanampaa jos työni olisi aivan jotain muuta kuin ala jolle on kouluttatunut?

Työ päiväkodissa on rankkaa ja välillä tuntuu, että se sama homma jatkuu kotona. Rehellisesti sanottuna olen jo vuosia miettinyt uran vaihtoa ja opiskelua, mutta äitiysloma on aina tullut mukaan kuvioihin jo ennen kuin olen ehtinyt asiaa sen enempää suunnittelemaan. Olisiko nyt aika nostaa oikeasti kytkintä ja tehdä vihdoin se jota olen vuosia jo puhunut? Eräs ystäväni sanoi minulle äitiyslomani aikana jotain jonka muistan edelleen niin elävästi; Nyt oikeasti teet sen ja lähdet! Niin usein ja kauan olet siitä puhunut!

Saisinko lasteni lapsuudesta enemmän irti jos en päivisin hoitaisi muiden lapsia?

Kuusi viikkoa töissä ja nyt jo mietityttää. Ei missään nimessä työnteko, rakastan käydä töissä enkä msitään hinnasta jäisi nyt uudelleen kotiin. Mutta se mitä työtä teen, on taas saanut ajatukset liikkeelle. Näitä ajatuksia on ollut jo kauan, oikeastaan aina kun olen ollut äiti. Mutta jollain tapaa olen yrittänyt positiivisuuden ja optimistisuuden kautta väittää itselleni, että kyllä minä jaksan. Kyllä minä pystyn ja kyllä minä tykkään.

Olen saanut vanhemmiltani esimerkin, että työstään todellakin voi tykätä. Molemmat vanhempani ovat olleet jotakuinkin 30 vuotta samassa paikassa töissä ja aina saanut sen kuvan, että siellä on hyvä olla. Minäkin haluan löytää itselleni sen työn.

Päiväkoti se ei ole, sen minä ainakin tiedän.

Pidän lapsista. He ovat huippuja työkavereita. Työkaverini ovat ihania ja viihdyn töissä, mutta se ei ole minulle se thö työ. Se ei ole se työ jonka uraputkessa haluan edetä ja se ei ole se työ jossa haluan loppu elämääni olla.

Mutta tiedättekö miten hiton pelottava - ja samalla innostava - ajatus olisi lähteä kokeilemaan jotain muuta!? Osaankohan tehdä mitään muuta kuin hoitaa omia tai toisten lapsia? Olen opiskellut itselleni ammatin heti peruskoulun jälkeen ja sen jälkeen ollut töissä vain ja ainoastaan monikulttuurisessa päiväkodissa. Lähihoitajan koulutuksen suomat työt eivät kiinnosta vaan haluaisin oikeasti kokeilla jotain ihan muuta, jotain ihan erilaista.

Ihmisiä, muttei hoitotyötä. Asiakaspalvelua, media-alaa, markkinointia, numeroita, laskuja, uuden oppimista, haasteita, onnistumisia ja aikuisia. Jotain sellaista minä ehkä haluaisin seuraavaksi.

Koska se seuraavaksi tulee? En tiedä. Kun siihen tulee mahdollisuus. Huomenna, ensi viikolla tai ensi vuonna. En muista olenko täällä blogin puolella kertonutkaan, mutta nyt viimeisen äitiyslomani aikana hainkin kahteen eri työhön. Toisen sain ja toista en. Saamani ei ollutkaan se minun juttu ja toisaalta onni etten saanut sitä toista; se olisi ollut vain toinen päiväkoti.

Ajatuksistani huolimatta huomenna menen kuitenkin taas hymy huulilla pienten ihmisten pariin. Siinä työssä on niin paljon hyvää. Niin arvokasta työtä liian isoa kuormaa kantaen. Ja se kuorma kaataa ehkä sitten kuitenkin minutkin.

On vapauttavaa ja pelottavaa ajatella, että oikeasti tulevaisuus ja mahdollisuudet ovat aika avoimia minulle. Lapset on nyt tehty, nyt on aika keskittyä siihen  kuka minä olen ja mitä minä haluan. Vuosien tauon jälkeen on aika ajatella ovulaation bongaamisen ja äitiysloman sijaan minua, Lauraa.

Mahtavaa ja niin pelottavaa. Haaveet, todellisuuden taju ja ajatukset elämästä olivat aika erilaisia silloin, kun lähihoitajaksi pääsin 15 vuotiaana opiskelemaan. Myös vielä silloin, kun 19- vutoiaana sain elämäni ensimmäinen vakkariduunin, jossa edelleen olen.

Mitä haluaa 26-vuotias Laura? Se jää nähtäväksi.

Maailman helpoin ja nopein suklaakakku!

En ole hyvä leipomaan, mutta tällä kertaa valmistin kakun itse synttäreille. Ja tuli muuten niin hyvää, että ai ettien että!

Tässä resepti tai "resepti" maailman helpoimman ja nopeimman suklaakakun "leipomiseen".

Sulata kaksi pakastemutakakkua (gluteeniton kotimaista kakku alle 3e kappale) ja valmista niiden väliin sekä kuorrutukseksi suklaatäyte tällä kinuskikissan ohjeella. Täytteeseen tulee 130g suklaata, 2dl vispikermaa ja 100g tuorejuustoa.

Helppo tehdä laktoosittomana laktoosittoman maitosuklaan avulla. Kinuskikissan täyte on mitoitettu yhteen väliin täytekakussa ja riitti mainiosti mutakakun väliin sekä päälle.

Koristeeksi raastettua suklaata, tomusokeria ja vadelmia. Kolme kakkua valmistui alle puolessa tunnissa.

Ei voisi helpompaa ja herkkullisempaa olla!

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Maailman helpoin kakku!! Oon todella huono leipomaan kakkuja, mutta tällä kertaa leivoin kaikki itse ja jestas miten hyvää oli! Tai "leivoin"... Kahden pakastemutakakun väliin ja päälle @kinuskikissa ohjeella suklaatäyte (suklaa, vispikerma, tuorejuusto) ja avot!!! 🙏 Suosittelen, parasta ikinä. #cake#gluteenitonleivonta#glutenfree#ihanitetein

Henkilön Laura (@tehtavanimikkeenablogi) jakama julkaisu Loka 7, 2019 kello 2.40 PDT

Synnytyskertomus kuuden vuoden takaa

Hullua ajatella, että ensimmäisestä synnytyksestäni tulee kuluneeksi tänään kuusi vuotta. Kuusi mahtavaa ja ihanaa vuotta äitinä. Sen kunniaksi tämä päivä kotona on esikoisen juhlapäivä, tietenkin. Mutta fiilistellään täällä blogin puolella juhlapäivää ensimmäisen synnytystarinan muodossa. Edelleen ensimmäinen synnytykseni on se muistoissani kivuliain ja hankalin. Olin kovin kipeä kauan synnytyksen jälkeen ja itse tilanteessa kovin hukassa. Mutta niin kai se usein esikoista synnyttäessä onkin. Siltikin elämäni suurin hetki, koska silloin meistä tuli äiti ja isä. Meistä tuli perhe. 

Tässä se on, juuri sellaisena kuin kuusi vuotta sitten sen ensimmäisen kerran täällä julkaisin. 

Synnytyksestä on alle viikko, aika ei ole kullannut muistoja vielä, puistattaa ajatella koko prosessia vaikka palkinto olikin mitä parhain. Haluan juurikin siksi kirjoittaa tämän nyt, jottei asiaa tule kaunisteltua liikaa.

Lauantai 5.10 oli ihan tavallinen päivä, supistuksia ja jomotuksia oli ollut edelliset kaksi päivää, mutta lauantaina olo oli mitä parhain eikä merkkiäkään alkavasta synnytyksestä. Olin lauantaina vauvakutsuilla, ja olinkin edellisenä yönä nähnyt unta että lapsivedet menisi kesken kutsujen. No ei mennyt ei. Mentiin Tinon kanssa nukkumaan kymmenen jälkeen ja totesin ääneen: älä Möhkis synny tänä yönä, äiti on liian väsynyt eikä jaksa. (Tottelematon lapsi!) Yöllä 1.50 heräsin siihen että jotain hulahti sänkyyn. Sekunnin murto-osan ajattelin että päästin pissat sänkyyn, mutta aika nopeesti iski tajuntaan että ei helkkari se oli lapsi vettä! Viikoja oli 40+4.

Herätin Tinon, herääherääherää mulla meni just vedet!

Tino oli ihan unenpöpperössä ja pomppasi pystyyn kuin ammus. Taisi kysyä että täh, ihan oikeesti vai. Mitään supistuksia tai jomotuksia ei ollut edelleenkään, joten Tino keitteli rauhassa kahvit ja mä pakkailin paniikissa viimeiset tavarat sairaalakassiin. Tungin myös vauvan vaipan siteeksi housuihini, jotta en sotkisi auton penkkiä, olo oli aika koominen. Lähdettiin siinä puoli kolmen aikoihin ajamaan Tyksiä kohti, jouduttiin kyllä kääntymään takaisin kotiin koska sairaalakassi jäi eteisen lattialle! Onneksi ei oltu ehditty kauas.

Tyksiin saavuttiin hieman yli kolme. Päästiin heti käyrille ja synnytys on laitettu alkaneeksi 3:30 koska silloin alkoivat säännölliset supistukset. Käyrillä olo oli suoraan sanottuna yhtä helvettiä, supistukset voimistuivat joka kerta ja mun oli todella vaikea istua ja olla siinä mahdollisimman liikkumatta. Olisin vain halunnut kävellä ja yrittää helpottaa oloa. Joka supistuksella meinasin oksentaa, kipu oli niin sietämätöntä (ja pahempaa oli luvassa) Sisätutkimus tehtiin käyrien jälkeen, kello 4.00, olin 1,5 cm auki ja sain sairaalavaatteet päälle. Synnytys oli niin hyvin käynnissä että pääsimme suoraan saliin. En muista tarkalleen mitä kello oli, mutta menin lämpimään suihkuun jotta olo helpottuisi. Taisinkin jonkun aikaa viihtyä suihkussa, mutta lopulta tuli niin paha olo että oli pakko tulla pois.

 Menin huoneeseen ja pyysin hoitajalta ilokaasua, koska kivut olivat jo aika sietämättömiä. Joka kerta kun supistus tuli, kipu oli niin kova että meinasin oksentaa (kerran tämän teinkin mutta onneksi oli roskis lähellä). Sain ilokaasun ja ohjeistuksen sen käyttöön, muutama hengenveto kaasua ja olin sekaisin kuin seinäkello! Olo oli kuin olisi ympäri päissään, ja jutut olivat sen mukaiset. Höpöttelin Tinolle kaikkea typerää ja sekavaa. Muistan tunteen kuinka korvissa soi ja silmissä heilui! Taisin jopa mainita, että tämä on se syy miksi ihmiset synnyttävät joskus uudestaan :D Kätilökin naureskeli kun istuskelin sängyllä hymy korvissa. Siihen asti kunnes seuraava supistus taas tuli ja palautti mut maanpinnalle. Ilokaasu ei sinällään vienyt supistuskipua pois, mutta olo oli niin pöhnänen että kivun kesti paremmin.

Kello 5.45 tehtiin taas sisätutkimus ja olin 3,5 cm auki. Ruvettiin valmistelemaan epiduraalia ( hatunnosto niille ketkä synnyttävät luomuna, hullun hommaa). Epiduraalin taisin saada n.6:15 ja ahh, mikä ihana tunne kun kivut hellittivät hetken päästä. Hetken aikaa piti makoilla sängyllä, mutta sitten sain kävelytelineen ja yritimme tehdä pienen kierroksen osastolla. Jouduttiin kuitenkin palaamaan melkein heti takaisin huoneeseen, koska mua heikotti ja väsytti niin paljon. Yritettiin siinä molemmat vähän torkkua, mä sängyssä ja Tino keinutuolissa mutta taidettiin molemmat roikkua enemmän Facebookissa. Supistukset eivät onneksi laantuneet epiduraalin takia, ja kello 8:00 tehtiin sisätutkimus kun supistukset rupesivat tuntumaan taas ja tunsin paineen tunnetta takapuolessa. Olin 8cm auki! Ajattelin että voi luoja, vielä voi mennä kaksikin tuntia ennen kuin olen kokonaan auki. Jatkoin tuskastelua sängyllä, koko ajan oli olo että kohta tulisi kakka housuihin! Paineen tunne alhaalla kasvoi ja kasvoi ja mulla oli todella tuskanen olla. Käsin Tinon hälyttää hoitajan paikalle, mä en enää kestäisi tätä, kauhea tarve ponnistaa koko ajan! Kätilö tuli paikalle ja teki sisätutkimuksen, olin 10 cm auki! Sain luvan alkaa ponnistaa aina supistuksen tullessa. Kello oli 8.25 eli viimiset kaksi senttiä aukesi alle puolessa tunnissa!

Ponnistaminen oli tuskaa, olin todella väsynyt ja hoin vaan koko ajan: en jaksa enää, mä en pysty. Tuntui että mitään ei tapahdu vaikka kuinka ponnistan ja ponnistan. Kätilö ja Tino tsemppasivat mua parhaansa mukaan, mutta siinä tilanteessa se ei oikeesti lohduttanut. Olin niin loppu. Supistuksia minulla tuli aika harvoin,  mutta ne olivat pitkiä, en kuitenkaan jaksanut koskaan ponnistaa supistuksen loppuun asti vaan oli pakko luovuttaa kesken kaiken. Kokeilin eri asentoja ponnistaessa, tuntui ettei mikään ollut hyvä mutta kyllä se siitä sitten lähti! Kun kätilö sanoi että siellä näkyy jo tuuhea tukka, meinasin ruveta itkemään ilosta, koska siellä ihan oikeasti tapahtuu jotain! Seuraavaksi alkoi sitten ehkä koko synnytyksen kamalin vaihe kun piti saada vauvan pää ulos. Tuntui että joka kerta kun lopetin ponnistamisen, pää valui takaisin päin. Ja kun sen pää sitten vihdoin lähti tulemaan ulos, olisin voinut kuolla siihen paikkaan. En ole koskaan tuntenut sellaista kipua, huusin varmaan niin kovaa että koko Tyksi raikui. Tuntui kun jalkapallo olisi tulossa ulos, ja repisi paikat auki ainakin kainaloihin asti. Meinaa tulla itku vieläkin, kun ajattelen sitä kipua. Kun pää oli ulkona, kipu hieman helpotti, mutta seuraavaksi oli sitten vuorossa olkapäät ja loppu kroppa. Tuskaa tässä oli se, että piti odottaa seuraavaa supistusta, ja tuntui että siihen meni ikuisuus. Huusin koko ajan että mua sattuu sattuu sattuu (luulin varmaan ettei kukaan tiennyt sitä :D), lopulta kuitenkin supistus tuli ja sain ponnistaa. Hujaus ja vauva oli ulkona.

Rupesin heti itkemään ilosta, se tunne oli jotain niin mahtavaa. Itkin helpotusta koska selvisin synnytyksestä ja sitä enemmänkin itkin ilosta koska meidän rakas oli maailmassa! Siinä itkun ja paniikin lomassa,hoin kätilöille koko ajan onko se kunnossa, onko kaikki hyvin ja MIKSI SE EI ITKE!? Meidän vauva ei itkenyt kun hän syntyi, olin paniikissa. Kätilö vaan totesi rauhallisesti, kaikki on hyvin ei hänellä vaan ole mitään syytä itkeä. Ja kyllähän lopulta se itkuparkaisu sieltä tuli! Tino pääsi leikkaamaan napanuoran, jonka jälkeen sain murun rinnalle. Hoin vaan Tinolle koko ajan että onpa hän kaunis, meidän oma rakas, meidän vauva ja itkin samalla<3 Olin niin onnellinen<3

Istukka syntyi aika nopeasti, ja sen jälkeen mua alettiin paikkailemaan ja Tino lähti vauvan ja hoitajan kanssa pesulle. Tino kuitenkaan ei saanut pestä vauvaa (!!) vaan hoitaja pesi ja Tino katsoi vierestä. Hoitaja ei edes kysynyt Tinolta haluaako hän pestä, vaan ryhtyi itse vaan toimeen. Tino ei tietenkään siinä tilanteessa osannut asiaa vaatia tai kysyä, taisi olla onnesta niin sekaisin. TÄSTÄ SIIS SUURI RISU TYKSIN KYSEISELLE HOITAJALLE KUKA SITTEN MAHDOITKAAN OLLA! Tuntui että mua tikattiin ja paikattiin ikuisuus, mutta onneksi sain murun syliin niin oli jotain ihanaa katseltavaa<3 Synnytyksestä mulle tuli siis toiseen asteen repeytymät ja 7 tikkiä. Tämän jälkeen käväsin suihkussa ja muru meni Tinon paidan sisälle lämpimään. Saatiin aamupalaa ja sitten päästiinkin lapsivuodeosastolle jo! Koko synnytys siis oli ohi nopeasti, kestoksi on merkattu 6 tuntia. Ja siltä kyllä tuntuikin että ryminällä edettiin!

Fiilikset jotka mulle jäi synnytyksestä? Aivan kamalaa touhua, vaikkakin palkinto on maailman parhain. En olisi ihan heti valmis kokemaan synnytystä uudestaan, kyllä se sen verran hurjaa oli. Monesti luulin kuolevani ton kuuden tunnin aikana, mutta hengissä selvittiin! Toivon että aika kultaa muistot ja musta olis joskus tekemään sama uudestaan. Mutta ei vielä, ei vielä vähään aikaan. 

Monta hyvää syytä pysyä lapsettomana

Rankan työviikon jälkeen on ihana tulla rauhalliseen kotiin. Tavarat pysyvät siellä mihin ne jätit ja siivoat vain omat sotkusi. Avaat ehkä viinipullon ja istahdat lempi sarjasi pariin tai lähdet salille.

Niin tai näin. Teet mitä tahdot. 

Palkkapäivänä tilille kilahtaa rahat ja mietit mitä kivaa ostaisit itsellesi. Yhden tai kahden aikuisen talouden ruokakulut ovat maltilliset ja pystyt säästämään lomamatkaan jonka ajattelit ensi kesänä tehdä kavereiden kanssa. Yksiösi tai kaksiosi vuokra on kohtuullinen ja tulosi riittää siihen hyvin. Ei stressiä kovinkaan yllättävistä menoista.

Yöllä kukaan ei revi sinua väkisin ylös. Aamulla sinun ei tarvitse repiä ketään ylös. Juot rauhassa kahvin ja mietit miten viikonloppusi käytät. Arkena lähdet rauhassa töihin ja mietit mitä työpäivän jälkeen tekisit. Nukut ehkä päiväunet. 

Elätät itsesi. Huolehdit itsestäsi. Voit halutessasi muuttaa ja matkustaa. Tavallaan olet niin vapaa. 

Yllätysmenot onnistuvat. Näät kavereitasi usein ja päätät hakea ensi syksynä opiskelemaan. 

Aloitat uuden harrastuksen. Nautit elämästä ja teet mitä tahdot. Et ole vastuussa kuin itsestäsi. 

Niin monta hyvää syytä pysyä lapsettomana. Mutta vähintäänkin yhtä monta syytä haluta lapsia. Suurin niistä on se rakkaus. Kukaan ei tule koskaan rakastamaan sinua kuin oma lapsesi. Et tule itse koskaan rakastamaan ketään yhtään niin kovasti kuin lastasi tai lapsiasi.

Paljon puhutaan syntyvyyden laskusta ja väestön pienenemisestä. Ymmärrän täysin miksi osa ihmisistä haluaa pysyä lapsettomina ja on hienoa ettei se nykypäivänä enää ole niin kummaa. Ennen ensimmäistä raskauttani sanoin itsekin etten lapsia välttämättä ikinä halua.

Olin nuori ja onneksi kohtalo sekä huono ehkäisy puuttui asiaan. Nimittäin äitiys ja perhe-elämä on parasta mitä tiedän.

Rakkainta ja raskainta jota olen kokenut. 

Eniten kuitenkin sitä rakkainta. Ja todellakin kaiken tämän arvoista. En kuitenkaan voi valehdella ettenkö välillä kadehdi lapsettomia ja heidän vapauttaan ja ymmärrän täysin jos siitä ei tahdo luopua. 

Siltikin aina sanon jos asiasta keskustelen, että vähänpä tiesin ja paljon olisin menettänyt jos tähän en olisi lähtenyt. 

Itse lähdin äitiyden tielle vähän vahingossa. Nyt haluaisin kuulla miksi sinä olet halunnut vanhemmaksi tai miksi ET ole halunnut? Ja tarvitseeko päätökselle olla mitään yhtä tiettyä syytä vai voiko vaan mennä tunteet edellä? Kun haluan tai kun en vaan halua. Ei tunnu siltä tai tuntuu siltä. 

Onko yksi syy syntyvyyden laskuun se, että kaikkea laskelmoidaan liikaa? Joka toki toisaalta on hyvä kun asia koskee niinkin isoa asiaa kuin lasta. Mutta rehellisesti sanottuna tämä vanhemmuus on niin pelottavaa, että ehkä joskus parempi vaan selvitä ja olla miettimättä liikoja. Hah.