Olen muutaman päivän aikana pysähtynyt miettimään useaan otteeseen miten onnellinen olen.
Ja olenhan minä. Ihan hirmuisen onnellinen. Ja sietääkin olla. Olen saanut niin paljon ja kaikki on nyt niin hyvin.
Kuusi työpäivää lastenhoitajana. Sitten monen viikon loman kautta uusiin hommiin. Tämä ajatus tuottaa minulle iloa ja onnea aivan hirveästi. Olen niin ansainnut tämän muutoksen ja sen haikeuden keskellä, kun vanha jää taakse, on vaikea peittää hymyä. Ja miksi edes pitäisi? Haikeaa, jännittävää, mutta niin ihanaa.
Lapseni ovat ihania. Kaiken uhmaraivareiden ja sisarustappeluiden kera. He ovat huumorintajuisia, empaattisia, iloisia ja hauskoja pieniä ihmisiä. Niin upeita, niin ihania. Ja minun ikiomia jokainen.
Me ollaan miehen kanssa tosi hyvä tiimi tässä arjen hulinassa. Vaikka kotityöt ja hektiset tilanteet aiheuttavat joskus vähän kränää, niin arki pelaa hyvin. Me olemme onnellisia, vaikkakin väsyneitä. Ja vaikka väsyneenä vähän kiukuttaakin enemmän, niin myös naurattaakin. Tai ainakin univelassa ne huonotkin jutut naurattaa ja niitä meillä riittää, hah.
Meidän koti. Marraskuun alussa tuli kaksi vuotta täyteen meidän kodissa. Rakastan tätä kotia, näitä ihmisiä tässä ympärillä ja kaikkea mikä liittyy tänne ja tähän taloon. Kolmas joulu meidän kodissa, en malta odottaa!
Talous on elpynyt hoitovapaan jälkeen ja sometyöt rullaa kovasti eteenpäin. Univelassa huolimatta jaksan tehdä ja touhuta ja marraskuun pimeyskin menettelee kynttilöiden ja valojen avulla. Pian on jo joulu ja sitten pahin synkkyys onkin ohi.
Arjen pienet ilot. Niitä löydän helposti joka päivä kaikkialta. Onnellisuuttani ei tee tällä hetkellä mikään suuri, vaan ne pienet palaset jotka ovat jotenkin tosi hyvin paikoillaan juuri nyt.
⅝Postaus on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Olympus & Indieplace kanssa
Kun vilkaiset omaa vauva-albumiasi, montako kuvaa sieltä löytyy? Oma lapsuuteni mahtuu lähes kahteen albumiin. Kun vertaan oman lapsuuteni valokuvien määrää omien lasteni valokuvien määrään - tähän mennessä ja vanhin on vasta kuusi - niin ero on aika hurja. Kiitos digiajan. Toki olen sen verran nuori, että omasta kouluiästäni lähtien rupeaa löytymään kuvia myös cd-levylle poltettuna, hah.
Pointtini on se, että omien lasteni lapsuus on aika hyvin taltioitu kuvin ja videoin. Osaa säilytetään pilvessä, osaa muistitikuilla ja kovalelyillä ja osa muistoista pääsee ihan kehitettäväksi asti. Ne tärkeimmän etapit ja tapahtuma minä kehitän, jotteivat ne vaan katoa bittiavaruuteen, kaikkea ei voi kehittää. Niin paljon niitä muistoja on.
Pääsin tämän Olympuksen kaupallisen yhteistyön merkeissä miettimään, mitä ihania muistoja minulta jäisi kuvaamatta jos mukanani ei kulkisi näppärää, pientä, mutta laadukasta kameraa. Onko liioiteltua sanoa, että lasteni koko arkinen lapsuus? Ehkä vähän, mutta lauseessa todellakin on perää.
Minä taltioin todella paljon meidän arkea kameran muistiin. Ne pienet arkiset hetket, kun taapero hassuttelee. Ne pienet arkiset hetket, kun yhdessä rakennetaan vaikka hieno maja. Ne aidot, arkiset ja niin onnelliset lasten kasvot. Ne pienet hetket, jotka helposti vuosien päästä on yksi iso hämärä muisto. Ne minä tallennan pienen ja näppärän kameran turvin ikuisiksi muistoiksi.
Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Ja vaikka se pieni arkimuisto olisi jo unohdettu, niin kuvan kautta sen muistaa ja voi elää taas uudelleen.
Kuten osa jo edellisestä yhteistyöpostauskesta muistaa, niin minun näppärä kamerani on Olympus PEN E-PL9 sekä 45mm luotto-objektiivini. Postauksen kaikki kuvat on otettu tällä setillä. Otin juuri niitä kuvia, joita paljon taltioin; arjen pieniä onnen palasia, taaperon ja lasten kolttosia. Sitä onnellista, tavallista arkea.
Joka todellakin ansaitsee tulla muistetuksi.
Minulta löytyy sekä "isojärkkäri", että tämä Olympuksen PEN E-PL9. Suurimmaksi osaksi kuvaan tällä Olympuksen kameralla, koska näppäryys. Jokainen vanhempi tietää, että ne pienet hassut hetket menee sekunissa ohi. Täytyy olla nopea ja kameran käden ulottuvilla, jos haluaa ehtiä ne taltioimaan, hah.
Vaikuttajana sekä sisällöntuottajana minun tulee kuvattua ehkä vielä hitusen enemmän lasteni lapsuutta, mitä ilman tätä rakasta harrastustani kuvaisin. Mutta kuten ehkä olette huomanneet, blogini sekä someni on aika arjenmakuinen ja rehellinen. Kuvia myöten.
Pyrin kuvaamaan ja käyttämään juuri niitä aitoja hetkiä, ainakin kun kyse on lapsistani. Ne aidot hymyt, naurut ja tilanteet ovat sata kertaa parempaa sisältöä kanaviini, kuin poseeraukset ja asetelmat. Siksikin näppärä, pieni, kevyt ja nopea kamera on kaiken A ja O.
Hifistelyä tai ei, mutta yksi ehdoton suosikkini arjen pyörteissä on kosketusnäyttö. Sillä pystyy todella näppärästi ja nopeasti koskettamalla tarkentamaan kuvassa juuri oikeaan kohtaan. Paras varsinkin, kun kamera saattaa olla vähän silmien ulottumattomissa, jos kuvaan vaikka taaperoa, joka on mennyt kuiva-ainekaappiin niin, että vain varpaat pilkistävät. Hiivin nurkan takaa ja räps, saan oikein tarkennetun kuvan nopeasti, ennen kuin taapero hyppää kaapista ja huutaa LÖYSIT!
Been there, done that. Ja siitä tuli aivan ihana ja aito muisto perhealbumiin.
Olen ottanut arkikuvia postaukseen sekä ulkoa, että sisältä. Päivällä sekä pimeällä. Jotta näkisitte, että kyseessä on kyllä näppärä ja monipuolinen vehje, joka pärjää näin marraskuun synkkyydessäkin. Ja kuten edellisessä vinkkipostauksessa totesin; hyvän kameran kanssa ei tarvitse olla mikään ammattikuvaaja, jotta onnistut.
Kamerassa on helpot säädöt, mutta 45mm objektiivilla ja PEN E-PL9 rungolla onnistut myös automaattiasetuksilla tosi hyvin!
Sisäänrakennetun wifi-yhteyden kanssa se on vain pari sormen painallusta ja kuva on somessani. Rakastan kuvata meidän arkea, mutta myös jakaa niitä hassutuksia, vertaistukea sekä onnea teille. Perhavaikuttajan rooli on ihan parasta, inspiroivaa ja koukuttavaa hommaa. Iso kiitos siitä kuuluu teille.
Hyvä kamera ei ole vain meidän vaikuttajien juttu ja Olympuksen setit ovat nyt ihan huippuhyvässä tarjouksessa:
Olympus PEN E-PL9 & 45mm objektiivi vain kameran rungon hinnalla ja Olympus OM-D EM10 Mark III ja 25mm objektiivi pelkän rungon hinnalla. Tarjouksiin pääset tästä!
Itselläni kauppalistalla on seuraavaksi tuo 25mm objektiivi, joka on antaa vähän laajemman kulman.
Ajattelin teetättää jossain kohtaa näistä arkikuvista kuvakirjoja. Se on näppärä ja helppo tapa taltoida arjen ilot yksiin kansiin. Tytöt rakastavat katsella minun ottamia kuviani ja selaammekin usein paperikuvia. He naureskelevat omille kolttosilleen ja muistelevat mitä kaikkea ihanaa olemme tehneet yhdessä.
Hyvä kamera ja loistavat kuvat eivät ole vain ammattilaisia tai juhlahetkiä varten. Meidän perheen arki ansaitsee tulla ikuistetuksi laadukkaalla ja näppärällä tavalla. Koska uskon vahvasti siihen, että vuosien päästä ne onnellisimmat muistot ovat juurkin ne arkiset, pienet ja onnentäyteisen hetket.
Kuvien beforeafter ero on minuutti, kun vaan muutin kalsareiden paikkaa.
Kuinka helppoa onkaan somessa huijata ja vähän editoida kuvia!
Kuten Instagramissakin totesin, niin en sano etteikä itsestään saisi ottaa mahdollisimman edustavia kuvia. Vaan sanon, ettei itseään kannata verrata muihin somekuvien perusteella. Pieniä silmänkääntötemppuja - tässä tapauksessa kalsareiden kääntötemppuja - on aika helppo tehdä.
Oli kyse kuvasta ja jutusta, niin se voi olla totta. Tai sitten ei. Kaikkea voi kaunistella, liioitella tai silotella. Ikinä ei voi tietää.
Nykyään monista meistä somettajista puhutaan vaikuttajina. Jos itse pystyisin vaikuttajana vaikuttamaan johonkin, niin ihmisten omaan kehonkuvaan. Siihen sisäiseen fiilikseen, että sä olet hyvä juuri noin. Saa etsiä ja tavoitella muutosta jos ei ole tyytyväinen, mutta sen on lähdettävä omasta halusta.
Ei siitä, että pitäisi mahtua tiettyyn muottiin.
Toinen mihin haluaisin vaikuttaa on se, miten ihmiset kohtelevat täällä internetissä toisiaan.
Minulle sanottiin Iltalehden haastattelun jälkeen blogin kommenttikentässä, että pitäisi ajatella terveyttäni ja ruman röllykkäni saisi pois oikealla ruokavaliolla ja liikunnalla. Ehkä saisi, mutta takaisiko se onnen?
Ei. Koska jos omassa kehossaan on hyvä olla niin sitten on. Vaakaa tai mittanauhan tuijottamatta. Sitä paitsi minun silmissäni röllykkä ei ole ruma, vaan muisto elämästä.
Itselläni ainakin sisäinen hyvinvointi on heti yhteydessä siihen miltä minusta tuntuu. Jos syön ja liikun huonosti, niin olen helpommin tyytymätön peilikuvaani. Vaikka sentit ja kilot eivät muuttuisi mihinkään sinä aikana, kuten eivät yleensä muutukaan.
Puhun terveellisten elämäntapojen puolesta, mutta se ei todellakaan saisi olla avainlippu onneen.
Minun mielestäni on muutenkin niin urpåa, miten netissä lynkataan toisia. Jos kerrot omasta onnesta tai onnistumisesta, niin aina löytyy joku joka kertoo miten olet tehnyt sen väärin.
Minä kerroin omasta positiivisesta suhtautumisestani kehooni raskauksien jälkeen ja heti joku sanoo mitä minun pitäisi tehdä toisin, jotta olisin terve ja voisin hyvin. Että en saisi olla tyytyväinen juuri nyt, olen vaan laiska ja vähätellen terveyttäni.
Minä olen terve, onnellinen ja voin hyvin. Mitä nyt tämä elämäntilanne pienten lasten kanssa, unettomuus ja flunssakaudet vähän vaivaavat.
Kliseisesti jotain kökköä IRC gallerian yhteisöä lainaten: meikillä voi peittää naaman muttei paskaa luonnetta. Tai jotenkin noin se meni.
Muista siis, että kenekään muun onni, kehonkuva tai elämäntavat eivät kuulu sinulle. Jos ei ole mitään kivaa sanottavaa, niin ole hiljaa. Varsinkin jos sinulta ei ole edes kysytty mitään.
Jokainen meistä vanhemmista on varmasti saanut rankan vauvavuoden aikana jaxuhaleja ja tsemppilauseita jossa kerrotaan, että sen vuoden jälkeen helpottaa.
Toiset sanoo, että pikkulapsiajan jälkeen helpottaa, kun taapero täyttää kolme on elämä auvoista ja ihanaa.
Kerronko salaisuuden? No ei perkule helpota! Aina tulee uusi vaihe, aina tulee uusi uhma ja uudet kiukun kohteet. Mitä muutamaan työkaveriini on uskominen, niin ei muutem helpota edes täysi-ikäisen lapsen kanssa.
Joku instassa kommentoi, että helpottaa, kun lapset menee vanhainkotiin. Uskon tähän aikajanaan eniten, koska itsehän olen silloin jo maan mullissa lepäämässä. Sitten ainakin on aikaa levätä, hah.
Hästäkki mustaa huumoria vanhemmille.
Eilen meillä oli ihan hitusen hankala aamu. Siinä sitten murehdin tilannetta vielä töissäkin ja päätin yllättää lapseni jollain kivalla. Mies hoiti ennen työpäiväänsä kauppaostokset ja meidän oli tarkoitus pitää dippivihannes leffailta, kun aamu oli niin kurja.
Se leffa ilta alkoi 45 minuutin pituisella en mene suihkuun ja en siivoa raivolla keskimmäisen ja esikoisen voimin. Yritin ensin hyvällä ja vähä vähemmän hyvällä. Sitten luovutin ja painelin taaperon kanssa suihkuun.
Kyllä, jätin lapseni ulisemaan olohuoneen matolle. Keittiön askartelujäljet edelleen siivoamatta ja 2/3 lapsista suihkuttamatta.
Hetken ajan kuuntelin suihkussa huutoa kunnes se rauhottui. Pian toinen saapui suihkuun ja suihkusta tullessamme toinen siivosi askartelun jälkiä keittiössä.
Ehdittiin juuri halia ja sopia, kun pienten askelten kautta luisuttiin samaan raivoon ja tappeluun samoilta asioista. Sitten meni äidillä hermot.
Kylmän viileästi otin kaapista roskapussin johon tungin kaiken roinan sekä pöydältä että lattialta. Ehdin melkein eteiseen asti roskienvientireissullani enne kuin anelevat lapset pysäyttivät minut me lupaamme siivota anelulla, ethän heitä niitä roskiin!!
Ja he siivosivat. Ja me ehdittiin syödä herkkuiltapala, halia ja jutella päivästä.
Luvattiin, että meillä kaikilla olisi huomenna parempi päivä, ja keskusteltiin miksi se siivous on aina niin hankalaa ja mitä meidän pitäisi seuraavaksi tehdä, jos sama tilanne toistuu.
Oli helppo jutella ja kasvattaa, kun olin rauhoittunu. Heidänoli helppo toimia, kuunnella ja miettiä, kun he olivat rauhoittuneet.
Illalla naureskelin, että onpa tässä oikein varhaiskavattaja. Joskus minulle on sanottu, että lapseni varmasti ovat hyvin tottelevaisia ja kilttejä, kun teen tätä ammatikseni. Että osaan varmasti toimia hyvin ja johdonmukaisesti jokaisessa tilanteessa kotona lasten kanssa.
Huutonaurua. Ihan lapsia hekin ovat ja ihan vain tavallinen ja inhimillinen äiti minäkin olen. Se on jännä miten töissä osaa, jaksaa ja kestää ja kotona se kaikki välillä unohtui. Miksi sitä tietää mitä pitäisi tehdä ja kannattaisi tehdä, mutta toimii silti eri tavalla?
Toisaalta niiden miljoonien siivouskiukkujen, maanitteluiden, keskusteluiden ja siivouatarrataulujen jälkeen se roskapussi alkaa kuulostamaan ihan Porin hyvältä ja ainoalta vaihtoehdolta.
Kun ei miljoonasta hyvästä, niin ehkä yhdestä pahasta. Hah.
Että koska elämä ja lastenkasvatus helpottuu? Minun kokemukseni mukaan ei ainakaan ensimmäisen kuuden vuoden aikana ja tuskin sen jälkeenkään. Jos juttuihin on uskominen.
Helppoa tämä ei siis ole joten olkaamme itsellemme ja toisillemme inhimillisiä. Ei tarvitse olla täydellinen, vaan riittävän hyvä.
En ollut täydellinen jättäessäni lapsiani yksin raivaamaan. En ollut täydellinen, kun tungin tavarat roskapussiin ja uhkasin roskiksella.
Olin riittävän hyvä, kun pysyin järjissäni ja riittävän hyvä, kun tilanne ja tavat käytiin sitten lopuksi läpi.
Se on kyllä upeaa, kun lapset osaavat kirjoittaa mallista. Tällä kertaa se on keskimmäisemme joka on vuosikalenterimme kimpussa. Mutta ymmärtäähän sen,että tämä marraskuu masentaa myös lapsen. Harmaus, kosteus, kylmyys.
Tiedättekö miten ihanaa, kun pääsen töissä ulos päivittäin valoisaan aikaan? Se on oikeasti ihanaa,mutta niinä päivinä kun aurinko on paistanut olen huomannut ettei se ehdi nousta niin korkealle aamu-ulkoilun aikana, että sen säteet osuisivat minuun. Iltapäivällä se on sitten taas laskenut jo melkein piiloon,kun ulos pääsemme.
Jos aurinko edes näkyy päivän aikana,kovin on harmaalta tämä marraskuu vaikuttanut. Lieneekö se aina näin harmaa ja ruma aina,mutta taas kerran se iski vasten kasvoja. Kuten vissiin joka vuosi.
Että minä vihaan marraskuuta. Niin lähellä joulua ja lunta, mutta todellakin vielä niin kaukana.
Joko valitin tarpeeksi? En usko. Kerron vielä siis sen,että flunssa tekee TAAS tuloaan ja juuri eilen suunnittelimme menevämme viikonloppuna perheen kanssa uimaan.
Eniten vituttaa? No kaikki. Sekin,että menin eilen kerrankin ajoissa nukkumaan,mutta nukuin todella huonosti koko yön. Tekstin syöttöni yrittää heittää vituttaa sanan tilalle virittää...joku vinkki että lopeta se valittaminen ja virittäydy joulutunnelmaan?
Marraskuu todellakin vie mehut. Miksi se vuoden synkin aika iskee juuri siihen hetkeen,kun kisaväsymys jo painaa ja loma on ihan nurkan takana?
Tj 13 työpäivää. Sitten minä toivottavasti saa ladattua akkuja. Pysyn terveenä ja nään vähän aurinkoa ja lunta.
Lapseni on ihania ja muutenkin arki on tosi kivaa. Raskasta ja pimeää, mutta oikeasti ihan kivaa. Silti kaipaan niin jo lämpöä, aurinkoa ja valoa. Kyllä tämä tästä sitten taas, kun joulun odotus on kunnolla käynnissä. Kuten joka vuosi.
Kaikesta huolimatta ihanaa päivää, koitan tänään ehkä ottaa tanskalaisista mallia ja hyggeillä oikein kunnolla. Pimeyttä vastaan on vaikea taistella,joten ehkä koitan nauttia siitä jouluvalojen ja kynttilöiden avulla tänään illalla.
Tanskalaiset ovat kuulemma maailman onnellisin kansa. Yrittänyttä ei siis laiteta!
Olimme tiistaina työ- ja päiväkotipäivien jälkeen tyttöjen mummilassa iltakahvilla. Istuin ruokapöydässä taapero sylissäni ja nostin hänen tunikan hihojaan, kun valmistauduimme ruokailuun. Ja siellä alla ne komeili. Oikein isot ja kauniit hampaanjäljelt.
Totesin vaan, että kappas. Kukas sinua on purrut? Taapero ei tietenkään osannut vastata - illalla syytti kylpypyyhettä - ja päiväkodista unohdettiin asiasta mainita. Unohdettiin tai ei oltu huomattu, miten vaan.
Niinpä minä menin ja soitin Iltalehteen. Nostin kamalan haloon lapseni pahoinpitelystä, huonosta varhaiskasvatuksesta ja siitä, että siellä ne muijat varmaan vaan on juoruillut pihalla, kun lastani on pahoinpidelty. Latasin vielä Faceen ja someeni tiukkaa tekstiä ja kuvia suurista mustelmista ja nimen kanssa haukuin päivähoitoyksikkömme maanrakoon.
Vitsi vitsi. En todellakaan tehnyt näin. Seuraavana aamuna kerroin toki huomiostani, mutta heti perään totesin, että ei hätää. Tällaista sattuu. Hänkin puree minua ja siskojaan. Tietenkin haluan tietää jos jotain sattuu - erityisesti jos hän puree kavereita hoidossa -, mutta ymmärrän täysin, että joskus asiat jää huomaamatta tai unholaan. Mietin olenko jotenkin kylmä äiti, kun ne hampaan jäljet eivät enempää minua siinä käsivarressa liikuta? En ole kylmä, vaan tiedän varhaiskasvatuksen tilanteen.
Sellaista vaan se laadukas varhaiskasvatus jokapuolella on. Laadukas, sisältäen surullista kyllä sarkasmia mukana.
Ryhmäkoot on suuria, on henkilöstovajetta, paskaa palkkaa ja liikaa työtä. Aina ei pysty kaikkeen ja se on valitettava tosiasia. Olen ollut tyttöjemme päiväkotiin todella tyytyväinen alkukankeuksien jälkeen ja tiedän heidän tekevän parhaansa. Aina ei vaan pysty tai kykene ja näitä tiltanteita tulee eteen valitettavasti, vaikka päiväkoti olisi kuinka ihana ja kuinka hyvin henkilömitoitettu.
Koska lapset puree ja satuttaa toisiaan. He eivät vielä osaa meidän aikuisten pelisääntöjä. Ja se on sekunnin sadasoda, kun se hetki tulee. Ei siinä aina pysty mitään tekemään. Esimerkiksi meidän esikoinen on purrut minua monesti pienenä. Meidän taapero puree tällä hetkellä sekä minua, että siskojaan. Vaikka hän olisi sylissäni saattaa hampaat löytyä reidestäni. Mitä siinä ehtii tekemään? Ei mitään.
Ymmärrän vanhempien surun, huolen ja tuohtumuksen näissä tilanteissa. Sitä ei auta ne Iltalehden otiskot ja somenostot tilanteista joissa oikeasti on laiminlyöty lasta ja henkilökuntaa on ollut liian vähän tai ei paikalla ollenkaan. Muistan artikkelin jossa lasta oli purtu useaan kertaan ympäri kehoa. Sen ei todellakaan pitäisi olla mahdollista, MUTTA..
Normaaleissa tilanteissa toivoisin vanhemmilta inhimillistä suhtautumista varhaiskasvattajia ja niitä muita lapsia kohtaan. Kenelle sinä siinä tilanteessa olet vihainen? Tilanteelle, jolle ei mitään ehtinyt tekemään? Sille toiselle lapselle, joka yrittää selviytyä päiväkodissa ja opettelee vasta yhdessä elämisen sääntöjä? Sille hoitajalle tai opettajalle joka ei ehtinyt väliin tai unohti kaikessa siinä päivän tohinassa mainita asiasta? Vai oletko vaan vihainen tilanteelle ja tapahtumalle? Joka on todellakin kurjatilanne, mutta täysin inhimillinen. Yleensä normaalisti.
En vähättele kenenkään kokemusta tai huolta. En kerro miten asiaan pitäisi suhtautua tai nosta omaa rauhallista suhtautumistapaani palkintopallille samalla sädekehääni kiillottaen. Jollain tapaa olen surullinen tätä tekstiä kirjoittessani. Varhaiskasvatus on aika kaaottista, tapaturha-altista ja stressaavaa meille kaikille. Vanhemmille, henkilökunnalle ja lapsille.
Ymmärretään toisiamme. Kunnioitetaan ja puhutaan. Annetaan palautetta ja tehdään parhaamme. Koska suurin osa meistä varhaiskasvattajista oikeasti tykkää työstään, on hyviä siinä ja välittää juuri sinun lapsista. Minut se kaikki taakka, kiire ja härdelli lähetti toisen alan pariin, mutta esimerkiksi omaan yksikkööni jää niin monta ihanaa työntekijää, jotka antavat joka päivä kaikkensa. Jotka jaksavat, ovat joskus äärirajoillaan, mutta silti hymyssä suin ottavat ne teidän ja meidän tärkeimmät joka päivä ilolla vastaan.
Olen tullut vanhaksi ja viisaaksi, kun huomaan kauhistelevani ihmisten paljaita nilkkoja kylmällä säällä. Nuorten ja vähän vanhempienkin nilkat paljaana muoti sai viime talvena myötätunto väristyksiä. Vanha tai mukavuudenhaluinen, miten vaan. Viisaasta en sitten kuitenkaan niin tiedä.
Muistan itse miten teini-iässä oli muotia sellaiset tosi lyhyet takit. Ihoa pilkisti kaistaleen verran takin alta viimeistään siinä vaiheessa, kun lantiofarkkujen kanssa kumartui kenkiä laittamaan. Mitä lyhyempi sen parempi. HURRR kauhistus.
Pipoa ei käytettyä ja addujen allstars kenkiin meni mainiosti villasukka kovimmilla pakkasilla. Miten ihmeessä pysyin hengissä!?
Nyt flunssa iskee jo ajatuksesta ja ensimmäiset nollakelit liimaa pipon päähän.
Ostin itselleni tänä talvena uuden talvitakin, kun viisi vuotta vanha alkoi olla jo konahtanut ja päiväkodin pihalla hivenen kärsinyt. Takkiostoksille mentiin mukavuus edellä ja jo viime talvena iskin silmäni makuupussitakkiin.
Makuupussiksi omat lapseni sitä nimittävät, työ lapset peitoksi. Mutta ai ettien että, heittämällä ihanin talvitakki joka minulla on ollut.
Löysin takkini laivalta ja vaikka pihiä kirpaisi maksaa takista yli sata euroa, niin ajattelin järjellä ettei se nyt iso panostus kerran viidessä vuodessa ole. Ja 40 euroa halvempi mitä "maissa". Merkki on YAS. Ja olisin kyllä maksanut enemmänkin jos olisin tiennyt miten takkiin rakastuisin.
Se on pitkä. Se on lämmin. Se on juuri täydellinen niihin hetkiin, kun jalassa ei ole ulkohousuja.
Muutenkin ulkovaatteisiin panostaminen on tullut tärkeäksi vasta lähivuosina. Ennen oli väliä ensisijaisesti miltä vaatteet näyttivät, mutta nykyään mukavuus ja käytännöllisyys on se ykkönen. Tai ainakin vahva kakkonen. Onneksi nykypäivänä ulkovaatteissa ei tarvi tinkiä kummastakaan.
Kuomien kohdalla ehkä. Ei ne kauniit ole, mutta ainoat kengät jotka pitävät varpaani lämpiminä päiväkodin pihalla talvipakkasella.
Nyt kun työni vaihtuu sisätyöksi ei ulkovaatteet ole enää niin ajankohtaisia. Toki pienten lasten kanssa on aina, mutta omien lasten kanssa voi jäädä sisälle jis taivaalta sataa räntää tai pakkanen paukkuu nurkissa.
Mainitsinko jo, että vihaan kylmyyttä? Vihaan. Todella. Ja olen vilukissa.
Luojalle kiitos uudesta takistani, webastosta - joka tosin löytyy vain mieheni autosta -, villasukista ja kotimme lattialämmityksestä. Kai näillä eväillä selviää sinne toukokuuhun asti!
Tai oikeastaan ei. Haluaisin vielä kunnon villavaatteet - alle tai päälle - itselleni joten vinkkejä otetaan vastaan mistä ja minkälaiset! Ei tarvitse olla kauniit , kun tulevat joko sisävaatteiden tai ulkovaatteiden alle piiloon.
Piti tulla kirjoittamaan teille syvällisiä ajatuksia isänpäivästä, mutta vatsa täynnä herkkuruokaa ramasee sen verran, että ei pysty. Ajatus kulkee yhtä kovaa kuin etana tällä hetkellä.
Sen sijaan kerron teille, että ostin viime viikolla jo kuukausia haaveilemani vehkeen. Nimittäin hulavanteen!
Törmäsin syksyllä hulailuun netissä useita kertoja ja koitin metsästää itselleni painovannetta. Hurahtanut hommaan oli muutama muukin ja näin ollen vanteet olivat loppu joka paikasta! Nyt syksyn myötä varastot ovat taas täyttyneet ja kävin hakemassa vanteen Inter Sportista!
Otin 1,5 kg painoisen vanteen ja odotukset oli todella korkealla. Kuulemma helppo, hauska ja tehokas tapa treenata keskivartaloa, poistaa selkäjumeja ja kiinteyttää vatsaa! Noh...
Kävi niin, että käteen jäi hauska mutta kivulias hetki. Röllykkäni jäi tipahtavan vanteen ja luun väliin aika ikävästi ja koristeeksi sain mojovan mustelman. Ei siinä, mustelmia saan kyllä helposti ja nyt kolmannen hulakerran jälkeen myös kyljissä on jälkiä.
Vanne ei pyöri ihan niin hyvin kuin lapsena, mutta ehdottomasti helpompi pyöritellä kuin lasten vannetta. Eilen meni jo reilu 70 kierrosta tipahtamatta!
Kyllähän se vähän tuntuu ja tekee kipeää, mutta koitan sitkeästi jatkaa. Aluksi joka toinen tai joka kolmas päivä, ihan miten kivut antavat periksi. Hah! Toivon kuitenkin, että kyljet tottuvat menoon ja painoon ja pian voisin hulailla päivittäin 15-20 min ajan.
Hauskaahan se oli, sitä en kiellä! Tehosta en tiedä, kun kipeää tekee, mutten oikein tiedä onko paikat kipeät pinnalta vai lihaksista.
Ennen kuvat on otettu, katsotaan kuukauden päästä jälkeen tilannetta!
Minulla kävi pieni vahinko tässä taannoin töissä. Oli askartelupäivä ja sain aikamoisen läjäyksen erikeepperiä mustiin lempilegginseihini. Heitin kotona housut pyykkiin, mutta kappas. Jo muutaman tunnin kuivunut liima ei lähtenyt mihinkään. Mustissa housuissa komeili kaunis läntti valkoista, hivenen kyseenalaisen näköistä töhnää.
Ei lähtenyt seuraavassa pesussakaan. Eikä sitä seuraavassa. Sitten otin järeämmät aseet käyttöön.
Eli googlen. Joka ehdotti ties mitä myrkkyjä asetonista tärpättiin ja tahranpoistoaineisiin, mutta eihän minulla mitään niistä kaapista löytynyt. Ei mitään sappisaippuaa kummempaa. Laitoin siis housut likoomaan ja ajattelin sillä ja jollain ihan pian keksimälläni jutulla sen lähtevän.
Tunnin liotuksen jälkeen kokeilin sappisaippuaa. Juuriharjaa ja kynsillä raaputusta. Ei lähtenyt ei.
Sitten välähti. Hellasta ja kattilanpohjasta lähtee sokeripalan avulla vaikeimmatkin tahrat irti joten miksipäs ei tähänkin tehoisi!
Tehosi. Kostutetulla sokeripalalla hinkkasin tunnin verran lionneen liimatahran veks tuosta vain.
Sokeripala on karkea, mutta hellä ja kangas ei kärsinyt yhtään.
SUOSITTELEN! Täysin myrkytön ja melkein ilmainen tapa poistaa liimatahrat vaatteista. Yleensä ne tahrat on kuulemma enemmänkin lastenvaatteissa, joten tästä saattaa olla hyötyä myös niille, jotka eivät itse ole ihan näin kovia sotkemaan.
Irtisanomiselleni on oikeastaan vaikea keksiä mitään yhtä ainoata syytä. Ei kai edes sitä ole. Minä sain vain tarpeekseni varhaiskasvatuksesta. Monesta asiasta joka siihen liittyy.
Olen aina sanonut, että olen eksynyt alalle vähän vahingossa. Ensimmäinen työnhakuni tuotti tulosta valmistumiseni jälkeen ja sille tielle jäin, vaikka aina haaveilin löytäväni itseni lastensuojelun tai perhekodin parista. Työskentely varhaiskasvatuksen parissa ei ole koskaan ollut intohimoni tai haaveammattani.
En silti sano ettenkö tykkäisi työstäni. Tykkään minä. Jos unohtaa sen kaiken kiireen ja turhautuneisuuden. Turhautuneisuuden siihen, kun ei vaan ehdi tai pysty.
Jokainen varmaan on lukenut varhaiskasvatuksen tilanteesta, isot ryhmäkoot ja henkilöstovajetta. Sijaisten puutetta, resurssienpuutetta. Huono palkka versus suuri vastuu ja työtaakka. Miksi vetää itsensä piippuun huonopalkkaisella alalla työn parissa josta tykkää, muttei ehdi edes aina nauttia. Toki nämä epäkohdat näkyvät minun työarjessani, mutta suurin syy kaikelle kyllästymiselle oli omat lapset.
Kun tulin töistä kotiin, olin jo valmiiksi kyllästynyt meteliin. Olin jo valmiiksi kyllästynyt muiden tarpeiden täyttämiseen ja siihen, että koko ajan joku oli iholla kiinni. Töissä kyllä jaksoin, mutta kotona en sitten niin aina jaksanut.
Ja tietenkin se oma ja omien lasten hyvinvointi menee kaiken muun edelle. Oli aika vaihtaa muihin hommiin, jotta töissä ja kotona jaksaisin paremmin.
Kuten jo edellisessä aiheeseen liittyvässä kirjoituksessa totesin, niin onhan tätä mietitty jo pitkään. Oikeastaan jokaisen äitiyslomani aikana. Mutta aina on tullut uusi raskaus, uusi raskauden yritys ja uusia muutoksia kodista lapsilukuun. Vaikka halua on ollut lähteä alalta pois, niin uskallusta ei ole ollut. On tuntunut turvalliselta palata vanhaan, kun taas pian on jäänyt kotiin omien lasten kanssa.
Nyt kun sain tilaisuuden lähteä, niin todellakin lähden. Työni tulee olemaan ihan erilaista mitä elämä kotona. Ihanaa! Tiedän jo nyt, että se tulee antamaan minulle energiaa kotona ihan eri tavalla.
Lähtöni ei ole mikään "en enää ikinä kusekaan tuohon puljuun päin" lähtö. En sano ettenkö koskaan palaisi varhaiskasvatuksen pariin, ehkä vielä joskus, kun omat lapseni ovat isompia. Mutta toivon kyllä, että tämä "uramuutos" päättyisi siihen, että taskussani olisi toinen tutkinto lähihoitajan papereiden seurana. Katsotaan mitä vuodet tuovat!
Irtisanomiseni jälkeen olo on ollut kevyempi. On heti sellainen fiilis, että vitsit. Minä uskalsin, minä pystyin ja minä vihdoin tein sen. Työ päiväkodissakin on tuntunut erilaiselta ja nautinnollisemmalta, kun tietää, että pian tämä on ohi.
Kyllä minulle tulee työtä ikävä. Lapsia ja työkavereita sekä itse työtä. Mutta se on vain hyvä. On hyvä lähteä nyt, kun on vielä kuitenkin hyvä mieli ja fiilis työstä, vaikka niitä epäkohtiakin löytyy. Se tarkoittaa sitä, etten sulje ovea kokonaan, vaan ehkä vielä jonain päivänä palaan varhaiskasvatuksen pariin. Sitten joskus, kun oma elämä on jotain muuta kuin pieniä lapsia ja sylittelyä.
Suurin syy miksi sain tarpeekseni varhaiskasvatuksesta? Ei sitä kai ole. Se on monien asioiden summa. Itse varhaiskasvatuksesta johtuvia asioita, mutta myös omasta elämäntilanteestani. Omasta luonteestani ja omista haluistani kiinni.
Oli vain aika nyt tehdä muutoksia,jotta elämä olisi ihanampaa ja onnellisempaa. Erityisesti lapsieni tähden. He ansaitsevat äidistä sen parhaan version, eikä sellaista versiota joka pitää sisarusten lisäksi jakaa vielä muiden lasten kanssa.
Inhimillisen, sormenjäljillä ja leivänmuruilla koristellun äitiyden puolesta. Rehellistä vertaistukea niille äideille joiden pullat tulevat pakkasesta ja nurkissa pyörii design-valaisimien sijaan villakoiria. Kaunista, rakkauden täyteistä, rehellistä ja joskus jopa vähän karua arkea. Kirjoitusten takana häärii 26-vuotias kolmen prinsessan äiti Turun seudulta.
