Jos vieras lapsi tulisi ovesi taakse laulamaan...

Meidän eskarilaisen ystävä asuu ihan viereisellä kujalla. Tytöt saavat keskenään kulkea välimatkaa toistensa luo ja tänään oli vielä kolmas eskari "saattojengissä", kun kotiintuloaika tuli. Ihmettelin mihin kaksi kaverusta saattomatkallaan jäi ja lähdin heitä vastaan.

Meillä, kun on sovittu, että heti kotiin ja äidin täytyy tietää missä olet.

Kaksikko käveli ihan loppusuoralla minua vastaan ja minä kyselin heti, että mihin ihmeeseen te jäitte!?

No käytiin vähän laulamassa naapureiden oven takana joululauluja.

ANTEEKSI MITÄ!?

Totaalihajoaminen. Yritin pidätellä naurua ja vakavana kysellä, että ihanko tosi?

En kestä. Olkaahan hyvät naapurit.

Tapaus nauratti minua, mutta kävimme tyttöjen kanssa kyllä keskustelua siitä, että ilman lupaa noin ei voi tehdä. Eikä varsinkaan silloin, kun on sovittu, että heti kotiin. Ajatuksena aivan ihana ja kun he oikeasti vilpittömästi halusivat laulaa, ei häiriköidä. Mutta kun...

Tässä maassa vihataan lapsia. Lapset eivät saa näkyä, kuulua eikä olla vaivaksi.

Onko näin? Vai mistä ajatukseni "ei helvetti mitä meistä ajatellaan, kun lapseni näin häiriköi toisia oven takana" kumpuaa? Onhan meille nyt kuitenkin aika kovalla kädellä iskostettu päähän se, että lapset ovat ihania, kun ovat hiljaa ja käyttäytyvät kuin pienet aikuiset.

Onneksi kyseessä oli kaksi naapuria jotka varmasti ovat olleet yhtä äksdeetä niin sanotusti ja meille ihan tuttuja. Onneksi koko naapurustomme on aika lapsirikasta ja näin ollen lapsirakasta seutua. Luulisin. Toivoisin. Ja olen kyllä näin kokenut Meistä kun usein lähtee ääntä, kun liikumme..

Juttelimme eskarilaisen kanssa vielä lisää, kun kaverit olivat lähteneet. Sisäinen minäni olisi halunnut taputtaa ja hurrata, että IHANAA! Tulisipa joku meidänkin oven taakse laulamaan. Mutta sitten se vakava minä halusi kertoa että älä herranen aika tee noin. Eihän se ole normaalia tuo tuollainen häiriköinti ja ilakointi!

Onhan se. Ja aivan ihanaa. Lapset ovat lapsia. Annetaanhan heidän näkyä, kuulu ja toteuttaa itseään?

Tulimme yhdessä siihen lopputulokseen, että ainut vakava asia oli se, että ette noudattaneet sovittua tulkaa suoraan kotiin ohjetta. Ja olimme yhdessä sitä mieltä, että ihan kohteliasta toki olisi kysyä ensin, että saammeko laulaa. Ja kertoa, että haluamme ilahduttaa ihmisiä laululla.

Ihan itseäni harmitti miten päässäni käänsin ihanan asian heti huonoksi. Heti ajattelin miten vaivaksi lapset olivat olleet. Vaikka oikeasti se oli ihana ajatus.

Kunhan ei ihan joka ulkoilun tavaksi tule, hah.

En kestä näitä murusia. Toivon, että maailma ottaa heidät vastaan sellaisena kuin he ovat. Toivon, että he saavat näkyä ja kuulua. Ja toivon, että minä osaan antaa heidän näkyä ja kuulua. He ovat lapsia ja tiedän sen. Heillä on oikeus olla lapsia, näkyä ja kuulua kuten lapset. Siltikin liian usein huomaan hyssytteleväni heitä ihan turhaan.

Joululauluja helmikuun lopussa. Kaikkea kanssa. Mutta kuten siskoni ehdotti; ensi jouluna tiernapojat kiertämään ovelta ovelle? HAH.

Mihin tässä vielä vuosien saatossa joutuukaan. Innolla - ja kauhulla - odottaen.

Taas yksi iloinen ja hauska sivu muistojen kirjaan kirjoitettu.

Annetaan lasten olla lapsia, jooko? Joskos vuosien päästä voitaisiin sanoa rehellisesti, että tässä maassa lapset saavat näkyä ja kuulua? Josko vuosien päästä voitaisiin sanoa, että tässä maassa rakastetaan lapsia?

Itse allekirjoittanut yrittää ainakin tänä vuonna hyssytellä vähän vähemmän ja nauraa lasten kanssa enemmän. Ottaa elämän vielä vähän vähemmän vakavasti ja nauttia siitä, kun saan seurata heidän kasvuaan. Lasten viattomuus, elämänilo ja rohkeus olla oma itsensä. Aivan parasta. Meillä aikuisilla on heiltä niin paljon opittavaa!

Miksi uusi toimistotyö ei ollutkaan minun juttuni?

Niin kovin innoissani olin alan vaihdosta ja uusista tuulista. Olin aivan varma, että tämä olisi minun juttuni ainakin seuraavan muutaman vuoden,  mutta aika pian kävi selväksi ettei se olekaan. Mutta miksi?

I H M I S E T

Vaikka hinku oli kova hoitotyöstä pois, niin aika pian tajusin, että kaikesta raskaudestaan huolimatta se oli minun juttuni sitten kuitenkin. Kaipaan face to face tapaamista ja sitä, että saan oikeasti olla toisille hyödyksi työpäiväni aikana. Tajusin hyvin pian miten paljon oikeasti välitin lastenhoitajan työstäni. Paaaaljon enemmän kuin aavistin 

TEE TYÖTÄ JOLLA ON TARKOITUS

Onhan jokaisella työllä tarkoitus MUTTA..En minä halua tehdä tulosta, vaan nimenomaan auttaa ja hoivata. Minä haluan sen fiilikseen, että työpäivän jälkeen tunnen olleeni tarpeellinen. Vaikka hoito- ja kasvatustyö ottaa enemmän kuin siisti sisätyö, niin se myös antaa.

PALKKAUS
Tämä on ehkä se suurin miinus. Olen töissä tällä hetkellä toimeksiantosopimuksella ja palkkaus sekä sosiaalietuudet ovat hivenen tai "hivenen" erilaisia mihin olen tottunut. Minua stressaa kamalasti se, että palkkaus on tulokseen riippuvainen. Parhaimpina päivinä olen tienannut satoja, huonoimpina päivinä kymppejä. Viikotasolla tuloni ovat olleet parempia kuin lastenhoitajana, mutta sitten taas se stressi siitä, että jos joskus meneekin tosi huonosti pitkään. Ja kun lomia ei kerry. Taloudellinen turva on minulle ihan super tärkeä ja mahdollisimman stressitön elämä. Luulin olevani enemmän yrittäjähenkinen, mutta en todellakaan ole. Mielummin teen töitä huonommalla, mutta tasaisella palkalla josta ei lähde heti kaikki pois, jos minä tai lapset ovat sairaana.

ISTUMATYÖ
Eih. Tylsää ja puuduttavaa. Toki pidemmän päälle tämä saattaa olla tottumiskysymys, että ehkä muutaman kuukauden päästä olisin ollut jo ihan sinut tämän kanssa.


Lyhyestä virsi kaunis: ei vaan ole minun juttuni istua tietokoneella ja soitella puhelimella. Ei vain ole minun juttuni tehdä töitä tietämättä etukäteen päivän palkkani. Ei vain ole minun juttuni se, että en ole avuksi hoivaten, auttaen ja face to face puhuen.

Ei uusi työ silti pelkkää huono ollut. Työkaverit olivat aivan huippuja ja ottaisin heistä jokaisen mukaani uuteen työpaikkaani.Mahdollisuus tehdä rahaa tekemällä töitä oli myös ihan kiva, vaikkakin kaikki ei aina olekaan omasta tekemisestä kiinni ja niitä huonoja päiviä tulee. Työajat olivat ihanat ja niiden joustavuus sekä se, että nytkin perjantaina tosta vaan pidän vapaapäivän. Toki se on omasta pussista pois, mutta omien työaikojen määrittäminen oli ehdottomasti suurin plussa.

Vaikka heti kaipaisin lasten pariin takaisin, niin oli tosi virkistävää myös työskennellä vain aikuisten kanssa. Ihan kuin olisi virkistävällä lomalla käynyt, mutta kuitenkin ehtinyt jo viimeiset päivät kaivata jo tosi kovasti takaisin arjen ja työn pariin.

Aluksi oli ihanaa, kun lapset elämässäni olivat vain omia. Mutta huomasin myös sen, että oli työ mikä tahansa, niin työpäivän jälkeen väsyttää. Ja se on kai pakko hyväksyä, että oli töissä lapsia tai ei, niin joskus sitä ei jaksaisi enää suorittaa kotona arkea ollenkaan. Luulin sen johtuvan päiväkotityöstä, mutta alkuhuuman jälkeen sitä löytyi myös "lapsettoman" työpäivän jälkeen.

Työ olisi aivan mahtava näiden somejuttujen rinnalla, jos haluaisin elättää edes 50% itseni tällä somehomalla. Niin siinä sitten molempia vähän. Mutta, kun en halua. Tietokonemaailma on minulle rakas harrastus ja nautin kirjoittamisesta, mutta en tunteja päivässä ja sillä ajatuksella, että pakko tienata. Työni on ihmisten parissa, tietokoneet jääkööt harrastuksen pariin.

Kaiken kaikkiaan kokemus oli ihan kiva, vaikkakin ei kestänyt pidempään. Hyppy tuntemattomaan kannatti, koska se avasi taas uusia ovia ja opetti minulle paljon itsestäni sekä haluistani. Sain tutustua uusiin ihaniin ihmisiin ja näin millaista erilainen työ voisi olla. Olen kiitollinen mahdollisuudesta ja kaikesta sen tuomasta, mutta myös hyvin kiitollinen, että ensi viikolla puhaltaa taas uudet tuulet.

Kuten silloin heti totesin, niin uusi työ oli välivaihe. En ajatellut aluksi sen kestävän näin vähän aikaa, mutta elämä on valintoja ja mahdollisuuksia täynnä.

Elämä on täynnä suuria ihmeitä sille joka on valmis ottamaan niitä vastaan.
 - Muumipappa

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Pihi vai kekseliäs? Vai ekoteko? Vai kaikkia? Mulla on yksi ihan älyttömän hyvä takki, mutta siinä on edellisen työpaikkani logo. Ei tuntunut ihan ookoolta mennä viikon päästä toiselle yksityiselle varhaiskasvatuksen palveluja tuottavalle yritykselle töihin se takki päällä. Vaikka en mä tiedä olisiko siitä kukaan välittänyt. Ei myöskään tuntunut ookoolta ostaa uutta takkia töihin sen takia joten ratkaisin pulman heijastintarralla ja muumipappa silityskuvalla jotka peittivät logon. Avot kuulkaas ja lastenhoitajalla on hyvinkin asiallinen takki päiväkotiin. #diy#moomin#päiväkoti#momof3#lastenhoitaja

Henkilön Momlife / Family / Lifestyle (@tehtavanimikkeenablogi) jakama julkaisu Helmi 23, 2020 kello 7.40 PST

Tavoitteena vahvempi minä!

Minulta kysyttiin tammikuussa työpaikallani ottaisinko vastaan kuukauden ilmaisen jäsenyyden viereisellä salilla. Training for warriors, pelottava mutta mielenkiintoinen nimi salilla. Suostuin heti, mutta samalla epäröin.

Minähän vihaan saliliikuntaa. Ja millä ihmeen ajalla!?

Mutta heti ensimmäisen kerran jälkeen olin myyty. Ei mitään sellaista yhdessä tehtyä hipsuttelu meininkiä vaan hyvällä tsempillä  tehtävää verta, hikeä ja kyyneleitä. Ensimmäisen treenin jälkeen olin aivan rikki, heti treenin jälkeen, mutta varsinkin kaksi seuraa päivää. Käveleminen oli hyvin haastavaa, hah. Mutta se oli hyvää kipua se.

Ja kyllä vaan sitä aikaa löytyi. Vaikka äitinä hieman huonoa omaa tuntoa poden, kun työpäivän jälkeen menen vielä treeneihin niin kyllä se siitä. Minä olen sen ansainnut. Ja mikäs lasten täällä kotona ollessa isänsä kanssa, cmoon syyllistävä huono äiti sheimaaja päässäni.

Minun oli tarkoitus jatkaa salijäsenyyttäni ilmaisen kuukauden jälkeen, mutta kun työpaikkani vaihtuu ei se enää ole mahdollista. Tai olisi, mutta sali sijaitsee aivan vastakkaisessa suunnassa ja aikataulut olisivat huonot. Haluan myös salille, jossa on tavallinen kuntosali sekä tarjontaa reilusti myös viikonloppuisin.

Onneksi taisin löytää sellaisen uuden työpaikkani läheltä. Ihanalta, hivenen samalta kuulostavia ryhmätunteja kuin tuolla ja upen näköinen ja monipuolinen kuntosali. Vuosijäsenyyteen kuuluu yksi Pt kerta ja mietin mahtaakohan siinä saada itselleen neuvoja kuntosalin puolelle? Toivottavasti, koska saliurheilu yksinäni ei ole koskaan ollut minun juttuni, mutta varmaan lähinnä siksi etten tiedä mitä siellä oikein tekisi, millä sarjoilla ja millä toistolla.

On ihanaa olla innostunut uudesta lajista. Juokseminen kävikin jo tylsäksi yksinään. Varsinkin, kun polveni eivät vieläkään oikein tahdo sietää sitä useasti viikossa vaikka miten hyvät lenkkarit ostin ja juoksisin pururadalla. Kolme viikkoa lihaskuntotreenejä takana ja tämä kipu on I H A N A A !

Tavoitteeni? No saada liikunta 3-4 kertaa viikossa osaksi arkea. Löytää se itsekkyys lähteä liikkumaan työpäivän jälkeen ja rakastua lajiin. Tai lajeihin, kun tuolla salilla näyttäisi olevan tosi monipuolisesti kaikkea joogasta lihasrääkkeihin. Tavoitteena on myös kasvattaa lihaskuntoa ja saada vähän tähän ruhoon voimaa. Jaloissa juoksun ja ihan oman painon takia minulta aina on jonkin verran voimaa löytynyt, mutta koko ylävartalon ja keskivartalon lihaksisto on suoraan sanottuna todella heikko.

On sääli lähteä tuolta salilta ja noiden ihmisten ympäriltä. Seura tekee kaltaisekseen eikä todellakaan aina pahassa. On ihanaa, että he saivat minut kokeilemaan ja innostumaan liikkunnasta ihan eri tavalla kuin vuosiin. Mutta taas odotan innolla uutta salia ja tunteja, ajattelin aloittaa heti maaliskuussa. Siellä on laajemmat aikataulut ja tuntimahdollisuudet sekä hyvin laajasti auki oleva sali. Ja tämä jos mikä istuu hektiseen lapsiperhearkeen. Jos arkena joskus vähän jää, niin viikonloppuisin sitten.

Tässä kahvikuppia nostaessani tunnen kipua käsissä. Miten olinkin saattanut unohtaa tämän fiilikseen. Ihana, ihana kipu ja se fiilis hyvän treenin jälkeen.

Vahvempi ja paremmin voiva minä. Täältä tullaan! Vaikka tuo 650 euron vuosimaksu kirpaiseekin, hah. Pihi sydämeni itkee jo etukäteen verta, mutta kuten minulla instassa kommentoitiin; Omaan hyvinvointiin kannattaa panostaa. Ja eihän siitä kuukausi/kertamaksu nyt niin suureksi onneksi kohoa.

Se on vaan sitä sisarusrakkautta se.

Elämä kolmen tytön kanssa on joskus hieman dramaattista. 

Hän ei osannut kertoa mihin hän muuttaa, mutta "kuha johonkin missä hän ei ole". Eikä kuulemma tule ikävä. Tai no vähän tulee. Mutta ei ainakaan ihan heti.

Jotenkin tosi liikkistä, että eskarilainen tuhlaa ensimmäiset kirjoitustaitonsa saadakseen kirjaiminkin ulos sen, miten raivostuttava sisko joskus on. 

Hän ei edes muistanut miten sisko oli hänen elämänsä pilannut, "kuha oli pilannut". 

Voi heitä. Niin rakas ja niin raskas sisko.

Ja minä hölmönä ajattelin, että kaksi vuotias taapero olisi vielä tämän kaiken ulkopuolella. Hölmöminä! Hyvin hänkin osaa kiusata siskojaan varastamalla lelut leikistä ja vähän ohimennen katkaisemalla tukasta. Ja ihan samalla tavalla isosiskot osaavat "rakastaa" pientä juoksemalla karkuun ja repimällä leluja.

Innolla odotan sitä aikaa kun nämä kolme ovat samaan aikaan teini-iässä. Taitaa silloin supersöpöt minä muutan pois laput ja auton takapenkillä käydyt toi katso mun ikkunasta taistelut olla kärpäsen kakkoja.

Have kids they sais, it will be fu...Ei oikeesti. On tämä ihanaa. Vahvatahtoisia ja upeita naisen alkuja talo täynnä. Eihän kukaan tätä helpoksi ole väittänytkään.

Ja se on tässä sohvan nurkassa kahvikuppi kädessä hyvä lätistä tällaista positiivista juttua, kun kaikki kolme draamakuningatarta ovat vielä täydessä unessa. Voi ääni äidin kellossa olla pian vähän toinen,  kun ensimmäinen vetää peiton korviin, toinen raivarit kun ei saa karkkia aamupalaksi ja kolmas, kun se prinsessamekkohärpäke ei olekaan ok päiväkotiin.

Torstai on toivoa täynnä. Viimeistään sitten, kun lapset ovat päiväkodissa ja tajuan, että enää kerran tähän viikkoon tämä rumba. Perjantai, olet melkein täällä.

Eineslounaskin voi olla terveellinen ja herkullinen

Postaus on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Fresh Servant Hetki & Indieplace kanssa

Tiedättekö mikä oli yksi iso muutos, kun vaihdoin päiväkotityöstä toimistotyöhön? No se, että en saisi enää valmista lounasta naamarin eteen kerran päivässä. Ja se oli iso muutos se.

Olen aivan liian nuuka siihen, että kävisin joka päivä lounasravintolassa. Olen aivan liian mielikuvitukseton ja laiska, että jos eilisen päivän päivällisestä ei jää ylijäämää, niin evääni olisi jotain muuta kuin kalaa/kanaa ja pakastevihanneksia. Eineshyllyllä olen talsinut kaupassa aina välillä, mutta mielikuvituksettomuuden ja terveysajatusten kanssa se on välillä vähän vaikeaa. Monia vaihtoehtoja on kyllä, mutta aivan vieraita kaikki. Ne perus letut, mikropizzat ja maksalaatikot ovat tuttuja, mutta ei ihan lounas tavaraa, kun haluan kuitenkin syödä itselleni hyvän olon.

Onneksi tämän kaupallisen yhteistyön myötä pääsin tutustumaan helppoihin, terveellisiin, nopeisiin, suhtkoht edullisiin ja KOTIMAISIIN Fresh Servant Hetki tuorekeittoihin, joista sain heti uusia vaihtoehtoja eväiksi töihin.

Minulle on tärkeää, että lounaasta saa lisää virtaa ja lounaani olisi terveellinen. Pyrin syömään arkisin terveellisesti, jotta jaksan. Tämä oli helppo toteuttaa päiväkodissa esimerkkiruokalijana lautasmallin kanssa, mutta kun on itse vastuussa omasta lounaasta, tuottaa se jo vähän päänvaivaa ja viitseliäisyyttä.

Ja kolmen lapsen äitinä usein menen sieltä helpommasta päästä; joko edellispäivän jätteitä tai jotain, mitä käteen sattuu. Ja se jotain, mitä käteen sattuu ei aina ole se helpoin ja terveellisin valinta. Paitsi nyt näiden vaihtehtojen myötä.

Hetki tuorekeitossa on idea, johon en ole törmännyt ennen; vesi lisätään vasta valmsitaessa, jotta kavikset ja aineet pysyvät tuoreina. Joko kiehuvaa vettä ja avot tai kylmää vettä, mikroon ja avot! Idea on loistava siksikin, että A) Näin ollen evääni painavat vähemmän B) Nesteet eivät valu kassin pohjalle ja näin ollen päiväkodin lattialle. Kröhöm, en minä, mutta naapuri kerran kuulemma valutti eväidensä nesteet ympäri päiväkodin lattiaa, kun kansi oli vähän aennut kassin pohjalla...

Veden lisäämisen jälkeen keittoa on noin 300 grammaa. Makuina Skandinaavinen lohikeitto, Thaimaalainen nuudelikeitto sekä Meksikolainen kanakeitto. Keitoissa on Syö hyvä olo -merkki, joka viestii ravitsemuksellisesti hyvistä tuotteista.

Eines sanana on jotenkin kriminalisoitu ja liitetty aina epäterveellisiin valintoihin. Mutta valinta voi olla myös terveellinen, eikä sen aina tarvitse tarkoittaa eineshyllyllä niitä salaatteja. Niissä ei todellakaan ole mitään vikaa, mutta minä ainakin kaipaan usein jotain lämmintä lounaaksi.

Olen asettanut itselleni hintarajaksi viisi euroa per päivä, vaikka menisin eineksillä. Ja näiden Hetki tuorekeittojen kanssa budjettini alittuukin. Eväissä en halua pihistellä liikaa, koska lounastunti paras tunti. Ja hyvä sekä ravinteikas ruoka takaa energiaa myös sinne iltapäivään. Hetki tuorekeitot täydentyy hyvin leivällä ja vaikka jälkkärirahkalla tai -hedelmällä alle viiden euron.

Ei tarvitse ihan pihistellä, muttei myöskään tuhlailla. Ja silti saan maukasta ja terveellistä lounasta.

Vaikka parin viikon päästä palaankin takaisin päiväkotiin ja näin ollen "valmiiseen lounaspöytään" niin silti nämä keitot pysyvät kauppalistalla, kun eineksiä tarvitaan. Makusteluraatini eli lapseni tykästyivät nuudelikeittoon - itse en tätä suuren nuudelien ja näin ollen gluteenin vältelyn takia voinut syödä, vaan vain maistaa, hyvää oli! -  ja itse erityisesti Meksikolaiseen kanakeittoon. Helppo, hyvä ja terveellinen pikalounas ruokalistallemme, kun ei aina arkisin jaksa panostaa ruoanlaittoon!

Valmisruoan käyttöä ei tarvitse koristella epäterveellisellä ja huono mutsi kruunulla, koska sitä eines ei tarkoita. Saa tarkoittaa joskus todellakin myös vaikka sitä mikropizzaa, mutta arkilounaana minä haluan pitää terveen ja kevyen vaihtoehdon, josta saa boostia myös iltapäivään. Ravinnolla on oikeasti todella suuri merkitys ainakin omalla kohdallani päivän jaksamiseen!

Minun piti tähän lopuksi heittää joku omakeksimä aforismi lounastauon pituudesta, Hetkestä aikana ja tuotteena. Joku lounastauko on vain hetki, tee siitä The Hetki tai jotain yhtä syvällistä. Mutta en keksinyt, joten kerronpa vaan, että kannattaa kokeilla. Sekä aforismien tekoa, että näitä tuorekeittoja. Toinen yllätti minut positiivisesti ja se ei todellalaan ollut oma aforismin antini.

Viikon arkikuva 2/52

Hyvin meni, kun heti toisella viikolla unohdin tehdä tämän postauksen. Hah. Syytän sitä, että viikot menee niin nopeasti, että olin varma, että juurihan ensimmäisen viikon arkikuvan tein. No mutta, tässä arkikuva 2/52.

Oi ihana talvi ja lumihanget! Nappasin viime viikolla kuvan meidän eteisestä joka oli juuri edellisenä iltana imuroitu. Ei siltä näytä ei.

Eilen raaputin lapseni päästä hiekkaa ja mietin, että voihan lumi. Mihin sinä tänä talvena jäit?

Uusi työpaikka. Taas.

Uusia askelia työrintamalla. Vai vanhoja? Vai vanhoja ja uusia?

Kaikki sai alkunsa eräänä iltana ystäväni kanssa iltalenkillä. Hän kertoi menevänsä uuteen päiväkotiin töihin. Luontopäiväkotiin. Oi miten ihanalta kuulostaa!

Seuraavan päivänä selasin mollin sivuja ajatuksella josko sieltä löytyisi suunta jonnekin. Jo parin viikon jälkeen uusi työni oli näyttänyt sen, että se ei olisi minun juttuni. Monia epäkohtia työn palkkausmallista itse työhön, mutta kerron niistä joskus enemmän. Silmäni osuivat yhden päiväkodin ilmoitukseen ja laitoin ystävälläni viestiä, onko tämä se sinun tuleva päiväkoti!? Pitäisikö minunkin..?

Siinä sitten hetken viestiteltiin miten siistiä olisi jos oltaisiin työkavereita ja paikka, ympäristö ja esimies oli ihania kuulemma.

Perjantain työhaastattelun jälkeen olin onnellinen, innostunut ja helpottunut. Tulisitko sä meille töihin? Ja pääsisitkö kuinka nopealla aikataululla aloittamaan?

Todellakin halusin. Ja kahden viikon päästä minä olen taas ammattinimikkeeltäni lastenhoitaja.

Tuntuuko tämä askeleelta takaisin päin? Ei todellakaan. Vaan paluulta kotiin. Tulipa tämäkin kokeiltua ja todettua, että sosiaali- ja terveysala on minun juttuni.

Perjantaina vielä sain nykyisestä työstäni sähköpostin joka lisäsi helpostustani ja varmuuttani,  että valintani oli oikea ja johan riitti tämä kokeilu.

Joskus on mentävä kauas, että voi nähdä lähelle. Tämä oli muutos jota alunalkaen varmasti olisin tarvinnut,  vain erilaisen työympäristön ja ammatti olisi pysynyt samana. Mutta kun pääsin kauas, näin niin paljon paremmin ne hyvät sekä huonot asiat jotka hypyn tuntemattomaan sai aikaan.

Luontopäiväkoti. Ihan uusi päiväkoti joka vielä kasvaa kokoaan. Yksi parhaista ystävistäni työkaverina. Olen niin innoissani. Olen niin onnellinen.

Tämä oli tällainen kokeilu joka opetti minulle kaiken. Onneksi se on muutaman viikon päästä ohi. Vaikka lastenhoitajan työ kolmen pienen lapsen äitinä ottaa omansa, niin se myös antaa. Ja minä tarvitsen työn joka antaa minulle paljon. Minä tarvitsen sen fiiliksen työstäni, että minä kasvatan, autan ja hoivaan. Ja varhaiskasvatus on kyllä se minun juttuni. Ja vaikka itse sanonkin, niin minä olen siinä työssä kyllä hyvä.

Paluu takaisin, mutta sitten taas ei yhtään takaisin. Työympäristönä aika erilainen joka minulla oli ennen, vaikka itse työ on samaa. Luontoa, lapsia ja ihania työkavereita. Kuulostaa erittäin hyvälle.

Tähän minut on luotu ja tämä tuntuu nyt niin älyttömän hyvälle juuri nyt.

Jos saisin poistaa vanhemmuudesta yhden asian..

..Se olisi iltatoimet. Voi pyhät jysäykset taas kerran meidän iltashowta.

Iltatoimet. Miksi, oi miksi lasten ja aikuisten väsymys näyttäytyy niin eri tavalla?! Lapset reuhoo ympäri seiniä ja aikuiset jotakuinkin nukahtaa pystyyn. Juuri silloin, kun tarvittaisiin eniten hermoja on ne jo aivan loppu kulutettu.

Jos saisin siis poistaa vanhemmuudesta yhden asian niin se olisi iltatoimet. Napsauttaisin sormia ja lapset yhtäkkiä siirtyisivät iltapalapöydästä sänkyihinsä hampaat ja takalistot pestyinä. Ja äitiltä ei menisi yhtään kuppi nurin.

Ylilyöntejä sattuu, niin lapsille kuin aikuisillekkin.

Hammasharja ei mene suuhun edes kymmenen kerran jälkeen ja lopulta tahna löytyy pikkusiskon hiuksista. Yöpaidat ovat aina hukassa, vaikka aamuisin pydän sata kertaa ne sänkyyn laittamaan - toinen on arkipäivien aamutoimet, ehkä vahvana kakkosena poistolistalla - ja niiden etsimisen aikana on pikkusisko ehtinyt läästimään huulipunat ympäri naamaansa.

Pingispallot hyppivät ympäri kämppää ja minä koetan hampaita kiristellen rakentavasti jaksaa vielä kasvattaa. Kunnes suustani kuuluu taas se kuuluisa ja käytetty jos kohta ette ole sängyssä, niin ette ehdi kuuntelemaan iltasatua.

Lopulta lapset ovat sängyssä. Iltasaku tulee spotifysta, koska tänään ei vaan jaksa lukea. Haaveilen sohvasta ja katson masentuneena kotiamme. Lysähdänkö ansaitusti sohvalle vai siivoanko keittiön jottei heti aamusta ketuta se sotku?

Valitsen sohvan. Josta saan kaksikymmentä kertaa nousta palauttamaan taaperon sänkyyn.

Vesijano. Pissahätä. Vesijano. Pissahätä. Juuri se the lelu - jota ei ole koskaan ennen kaivattu - on kadoksissa. Sitä, tätä ja tota asiaa. Voi peeeerrrrrrrrrr

Perjantai. Onneksi huomenna on perjantai. Nämä miehen iltavuoroviikot on välillä vähän raskaita varsinkin näin huonojen yöunien jälkeen. Hatunnosto kaikille yksinhuoltajille, todellakin. Olette sankareita.

Kai kaikkeen tottuisi. Tähän ei. Jos tämä olisi aina minun kontollani, voi olla, että mollin sivuilta löytyisi etsitään lasten nukuttajaa arki-iltoihin työnhakuilmoitus.

Sitten tiedättekö kun nukahtaminen venyy, niin silmissä siintää jo huominen aamuherätys ja kiukkuisten lasten herättämine ja kiire. Kiire, kiire ja kiire.

Ehkä siis poistaisin myös aamutoimet. Aamutoimet ja iltahepulit. Tai sitten toivoisin oman sisäisen kelloni nuupahtavan vasta ilta kymmenen jälkeen kahdeksan sijaan ja aamuvirkkuiteni alkavan sillä kellon lyömällä, kun herätyskello pärähtää soimaan.

Jaxuhalit minulta minulle. Ja onneksi meidän kaikki illat eivät ole tällaisia.

P.s Todellisuudessa en ehtinyt edes sohvalle istumaan tätä kirjoittamaan. Seison keittiössä valmiustilassa. Parilla harppauksella tukin taaperon tien ja koppaan hänet syliin, kun hän yrittää kaasuttaa siskojen huoneeseen pelleilemään. Harkitsen vakavasti pinnasängyn palauttamista taaperolle, hah.

Ja sitten hellanlettas, kun illalla viimeiseksi käyn tuikkaamassa suukot pienten poskille ennen kuin menen nukkumaan. Ja hellanlettas miten suloisia, viattomia ja ihania ne nukkuvat lapset ovatkaan. Ja kaikki edellä mainittu unohtuu ja vain mietin, että olisipa aamu ja voisimme taas halia ja pelleillä yhdessä.

Have kids they said. It will be fun they said. Jeppis, varsinkin silloin kun lapset nukkuu.

Vastuullinen, edullinen ja kestävä lastenvaatehypetys

Postaus on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Lindex kanssa

Olen aikaisemminkin todennut - juurikin Lindexin kanssa tehdyssä edellisessä yhteistyössä -, että vaikka en miellä itseäni lastenvaatehypettäjäksi, niin nyt kolmannella kerralla olen pienimuotoisesti hypettänyt lastenvaatteita.

Johtuen enemmänkin siitä, että kolmas lapsi on ainut perheemme lapsi joka mukisematta pukee vielä melkein aina päällensä sen mitä äiti pyytää, hah. Joskin pikkuhiljaa kaksivuotiaan tahtotaaperon maku ja mielitymykset vaatteita kohtaan alkaa olemaan esillä, mutta yleensä meillä vielä on aika sama maku.

Pääsin taas tämän kaupallisen yhteistyön merkeissä tutustumaan Lindexin uuteen Baby mallistoon. Tai voinko sanoa, että tutustumaan, kun edellisen yhteistyön tiimoilta Lindexistä tuli se the lastenvaateliike meille? No mallisto on uusi, että tutustuin siihen nyt sitten tätä kautta. vaikka tutuksi se varmasti olisi tullut, kun seuraavat lastenvaatehankinnat olisivat ajankohtaiset.

No mutta siis. Voinemme sanoa yhteistyön olevan onnistunut ja osuva, kun yhteistyökumppanin tuotteista tulee tutustumisen sijaan kestotuotteita meidän perheessä. Mutta miksi näin?

Vastuullisuus. Hinta. Laatu. Näiden takia.

En sanoisi itseäni kovinkaan kuluttavaksi kuluttajaksi. Ostan tarpeeseen, mutta kolmen lapsen äitinä niitä tarpeita tulee ja usein. Legginsejä, mekkoja, sukkia, alushousuja ja paitoja. Lapset kasvaa kuin rikkaruohot ja vaatekoot sen mukana. En koe siis huonoa omatuntoa mistään himokuluttamisesta ja maapallon rasittamisesta. Mutta siitäkin huolimatta myös minä voin tehdä parempia valintoja. Parempia valintoja maapallon ja työntekijöiden puolesta.

Ja minusta on hienoa, että nykyään ne paremmat valinnat ei tarkoita sitä, että koko kuun palkkani menisi lastenvaatteisiin. Lindexiltä saa vastuullisia vaatteita kohtuulliseen hintaan!

Ilonan kuvissa olevat vaatteet ovat Lindexin uudesta Baby mallistosta. Ihan meidän Vaahteramäen Eemelin näköiset. Mekkoa, mutta värikästä, leikittelevää ja vauhdikasta. Ei mitään pitsiä ja pinkkiä, vaan juuri meidän tuhoavan, menevän ja iloisen taaperon näköisiä mekkoja. Kaikki puuvilla vaatteissa on luomupuuvillaa ja GOTS sertifikaatin tuotteita. Ja vauvanvaatteet joissa merkintää ei ole, on tehty kierrätysmateriaaleista. Loistavaa eikö?

Housujen lahkeet saa kauniisti ja hyvin käärittyä, eli valitsin reilun koon. Ne menevät siis pitkään hänelle. Kestävyydestä osaan sanoa edellisten tuotteiden kohdalta, että kestävää on. Edellisen yhteistyön vaatteet ovat olleet meillä nyt reilu puolivuotta ahkerassa käytössä ja edelleen värit ovat hyvät ja kangas pysynyt samassa muodossa mitä uutena. Muutama itse aiheutettu lähtemätön tahra toki niistä löytyy, mutta hei. Se on elämää!

Siksikin arvostan tuotteita joissa vastuullisuuden lisäksi on hintalaatusuhde paikoillaan. Meillä vaatteet on lapsilla käyttöä varten. Ne päällä saa mennä ja römytä. Niiden pitää siis kestää elämää, mutta olla myös sen hintaisia ettei äidiltä pääse parkaisu, jos keväinen pyöräretki tai sakset tekevät niihin vahingossa reiän. Hah.

Pidän myös siitä, että Lindexin nettisivuilta on helposti löydettävissä tietoa heidän lupauksistaan tuleville sukupolville, kuten maapallon kunnoittamisesta ja ihmisoikeuksien turvaamisesta heidän tuotantoketjussaan. Sanoja vastuullisuus ja kestävä kehitys viljellään nykypäivänä tosi paljon ja itse ainakin haluan ottaa mahdollisimman helposti selvää asioista sanojen takana. Lindexin arvoja ovatkin avoimuus, inspiroiminen sekä positiivisuus. Kuka tahansa voi markkinoida sanoilla, mutta on hienoa, kun sanojen selitykset ja infot löytyvät meille kuluttajille helposti.

Lastenvaatteet on toisille himo sekä harrastus. Toisille pakollinen paha. Minulle jotain siltä väliltä. Joskus on kivaa mielihalushoppailla tytöille jotain, mutta useimmiten pyrin ostamaan vain tarpeeseen. Mutta oli niin tai näin, niin pienillä asioilla voi tehdä niitä parempia valintoja. Ilman, että köyhtyy kovasti.

Ja tärkeää fiksun ja vastuullisen kuluttamisen lisäksi on myös laittaa vaatteet kiertoon, kun niillä ei enää omassa perheessä tarvetta ole. Voi myydä, voi lahjoittaa. Minulle tämäkin on tehty naurettavan helpoksi, kun siskoni tytär saa kaikki meidän Ilonan jälkeen.

Siksikin haluan kestäviä vaatteita, kun ne menee seuraavaksi sitten tättän murulle.

Miten opetella pois liiasta piheydestä?

Tuntuu tavallaan vähän hullulta kirjoittaa tätä tekstiä, koska tässä maailman tilanteessa yleensä pinnalla on kulutus ja sen vähentäminen. Toki osaan minäkin kuluttaa, että ei tässä mitään sädekehiä kiillotella. Ja kolmen lapsen äitinä se kulutus lastenvaatteiden ja tavaroiden kohdalla on aika suurta.

MUTTA

Kaikesta huolimatta olen aika pihi ihminen. Ja aivan liiankin pihi. Piheys ja säästeliäisyys ei ole pahe, mutta jos se aiheuttaa enemmän ahdistusta kuin mielihyvää, niin ehkä se on jo vähän liiallista?

Ennen lapsia olin aikamoinen tuhlari. Kaikki mitä tuli niin menikin. Joskus säästin joskus en, mutta yleensä en. Ellei rahat uponneet viikonlopun rientoihin. niin sitten kertäkäyttömuotiin. Sitten tuli lapset.

Tuli kotihoidontukikaudet ja vaateostokset. Kolmen lapsen kanssa jo vaatehankinnat parhaimpina - vai pahimpina? - kuukausina voi olla aikamoiset, vaikka miten yrittäisi kierrättää, pihistellä ja kirppistellä. Lasten myötä piheyteni tuli takaisin. Ja isompana kuin koskaan. Ja oikeastaan suurimmaksi osaksi omiin juttuihin liittyen.

Miksi aina omiin asihoihin on niin vaikea panostaa rahallisesti? Oli kyse sitten uusista vaatteista, kampaajasta tai harrastuksista, niin aina tulee sellainen fiilis, että enhän minä nyt itseeni.

Hyvä esimerkki siitä, että jumppailen tällä hetkellä 10-15 vuotta vanhoilla futsal kengillä sekä yksien hyvien urheiluhousujen varassa. Kengätkin itseasiassa ovat siskoltani lainassa, kun omani ovat jossain hänen varastonsa uumenissa. Mutta hei ne on ihan toimivat kuitenkin, joten miksi ostaisin uudet? Yksilläkin hyvillä housuilla pärjää, kunnes ne ovat pyykissä juuri silloin kuin niitä tarvittaisiin. Sitten hyppelen laukkaskelia jumppasalilla ja tunnen miten joka askeleella huonot housuni valahtavat alemmas ja alemmas.

Kun ne 20 euron jumppahousut tuntuvat liian isolta panostukselta kauppareissun yhteydessä. Kun en minä itselleni..

Eilen olimme esikoisemme kanssa kahdestaan kauppareissulla ja hän kysyi voidaanko ostaa kukkia kotiin. Se neljä euroa parin päivän ilosta tuntui tuhlaukselta ja kirosin mielessäni miksi olen niin hemmetin pihi!? Talouteni ei siihen neljään euroon kaadu, mutta kun se ilo ei montaa päivää kestä.

Ostimme kuitenkin kukat ja onhan ne kauniita. Ajattelin, että kyllähän ne sitä mielihyvää tuottaa.

Sain työkaverilta kuukauden ilmaisen salijäsenyyden helmiikuuksi ja mietin mitä sen jälkeen. 60 euroa kuukaudessa omaan harraseetukseen tuntuu isolta määrältä. Hitto vie. Enköhän olisi ansainnut sen panostuksen hyvinvointini takia? Olisin, vaan piheyteni aiheuttaa siitäkin ajatuksesta huonoa omatuntoa.

Ehkä suurin tästä ahdistuksesta katoaa, kun totun taas siihen, että tilillä kyllä on rahaa. Kun on vuosia ollut vähän väliä lasten kanssa kotona Kelan tukien varassa, niin se rahan kyttääminen ja fiksu käyttäminen oli koko ajan jotenkin pinnalla. Koskaan emme ole joutuneet köyhyydestä kärsimään, mutta kun tili meni tietyn rajan alle niin alkoi aina se ahdistus. Entä jos pyykkikone hajoaa? Tai auto? Tai tulee yllättäviä lääkärikuluja?

Nyt kun olen taas ollut jonkin aikaa töissä ja taloutemme on elpynyt hyvin, niin olisi aika höllätä taas kukkaronnyörejä. Tai ainakin poistaa se ahdistus siitä kuluttamisen ympäriltä.

Materialisti minä en ole enkä siksi halua tulla. Ja jollain tavalla haluan piheyteni säilyvän. Haluan säästää ja haluan kuluttaa fiksusti. En halua ostaa turhaa, mutta haluaisin osta panostaa paremmin niihin kokemuksiin ja hetkiin. Kerran täällä vaan eletään ja ne kokemukset ja niiden tuomat ilot ovat todellakin sen rahan arvoisia.

Säästeliäisyys on hyve ja siitä en eroon halua. Mutta rahankäytön tuomaa ahdistusta ei minulla tulisi kyllä ikävä jos se poistuisi. Onko tämä joku äitien juttu? Että kun niihin lapsiin menee rahaa,niin omiin juttuihin on vaikeampi panostaa?

Voin kertoa, että tämän vuoden puolella on myös yksi pieni henkinen taisto siinä, että sinne laserleikkaukseen menen. Minä haluan mennä, mutta siihen sijoutettu raha on suuri. Tiedän, että se luultavast on joka pennin arvoinen ja enemmänkin. Mutta, että minä itseeni sellaisen summan rahaa laittaisin? Kyllähän minä näin pärjään..

En. En. En. Terve itsekkyys ja pieni tuhlaripoika. Missä te olette kun teitä tarvitaan!?

Viikon arkikuva 1/52

Somessa on kiertänyt jo pitkään arkikuvahaaste,  jossa jaetaan arkisia, ei siloteltuja, ei posekuvia yksi kuva per viikko systeemillä. Vihdoin ajattelin itsekin osallistua tähän, koska nämä tilannekuvat ovat niitä mun perhealbumin lemppareita. 

Tässä kuva 1/52.

Kiivettiin eilen lounastauolla  Idan kanssa työpaikan kattoterassille kuvaamaan yhteistyön asukuvia. Aurinko paistoi, kaikki nauratti ja posekuvien joukosta löytyi tällaisia helmiä. Ei se edustavin kuva, mutta niin aito. Kuulen oikein röhönauruni tämän kuva  läpi, hah.

Kevät. Ihan kuin se olisi jo täällä. 

Minä kaipaan päiväkotiin

Tuuliviiri rauhaton, minun sydämeni on. Vai miten se laulu menee.

Mietin ensin kirjoitanko tätä postausta juuri nyt, kun vähän jotenkin hävettää. Mutta miksi pitäisi hävetä? Tai oikeastaan ei hävetä. Ehkä mietin mitä te minusta ajattelette, olenko täysin kajahtanut? Ja näin minun ei pitäisi ajatella. Ei pitäisi välittää mitä muut ajattelevat. Nämä on minun tunteitani ja minun elämäni ja juuri tältä minusta tuntuu. Mutta jos sinulla on fiilis, että älä tuhtaa ja pohdi asioita niin paljon äläkä vatvo työkuvioitaisi, niin skippaa tämä teksti. Jos ajattelet, että ole tyytyväinen siihen mitä sinulla on niin skippaa tämä teksti. Olenhan minä..

MUTTA

Minä kaipaan oikeasti takaisin päiväkotiin. Nyt se on sanottu ääneen. Ja vähän itsekin pudistelen naureskellen itselleni täällä päätäni. Niin kovin sieltä halusin pois ja koin sen rasittava arkeani ja äitiyttäni kovasti. Rasittihan se..

MUTTA

Olenko ailahteleva? En usko. Vaan minun todellakin piti mennä kauas jotta nään lähelle.

Kaipaanko takaisin vanhaan työpaikkaani? EN. Se oli raskas paikka, vaikka sitä päiväkoti on aina. Vaan kaipaan päiväkotiin töihin. Johonkin uuteen päiväkotiin. En sinne vanhaan. Monikulttuurisuus on rikkaus, mutta kyllä se toi oman boostinsa, ajatustyönsä ja hektisyytensä päiväkodin arkeen. Se oli mielenkiintoista, mutta myös se tekijä, joka imi viimeisetkin mehut työpäivän aikana.

Minä pidän kovasti lapsista. Olen nauttinut nyt, kun työssäni en ole saanut hoitaa muiden lapsia ja olen keskittynyt vain omiini, mutta silti työpäivän jälkeen tällä hetkellä on sisälläni tyhjiö. Sen ehkä voisi täyttää jokin muukin hoitotyö, mutta minä oikeasti pidin päiväkotityöstä.

Pidin, vaikka päiväkotini oli erityisen hektinen ja raskas. Mutta tiedättekö. Tällä hetkellä työni tuottaa minulle paaaljon vähemmän mielihyvää mitä vanha työni. Vaikka ennen olin työpäivän jälkeen väsynyt ja loppu, niin silti rakastin mennä töihin. Koskaan päiväkodin ovea avatessani minulla ei ollut fiilistä, että ei vittu. En halua tänne. Lapset ovat oikeasti maailman parhaita työkavereita. Raskaita, mutta parhaita. Jos tämän saa sanoa ääneen?

Olen nyt kuukauden tehnyt töitä jossa en ole ihmisten kanssa tekemisissä fyysisesti. En hoivaten enkä kasvattaen. Ja tiedättekö jo muutama viikko riitti opettamaan, että ihmiset ovat ne minun juttuni. Minä tarvitsen työstäni sen fiiliksen, että minusta on jollekin jotain hyötyä. Minä pidän ihmisistä ja minä pidän siitä, että saan tehdä heidän kanssaan töitä.

Paskasta palkasta, hoitajapulasta ja suurista lapsiryhmistä huolimatta.

Kaduttaako, että irtisanoin itseni? Ei missään nimessä. Minä todellakin tarvitsin sitä. Tarvitsin hengähdystaukoa ja sitä, että sain rauhassa kuulostella fiiliksiäni omasta minuudestani joka viime vuosina on hukkunut äitiyden alle. Olen lähes koko päiväkotiurani tehnyt monikulttuurisessa ympäristössä joka on kyllä ollut mielenkiintoista ja opettavaista. Mutta samalla myös niin erilaista ja hektisempää sekä haastavampaa kuin "normaalissa" päiväkodissa.

Ei kaduta, enkä aio ikinä katua. Otan tämän mielummin seikkailuna ja tutustumisretkenä omaan minuuteni. Ja kun fakta on se, että ilman tätä hyppyä tuntemattomaan tuskin olisin näitä fiiliksiäni tajunnut. En olisi tajunnut, että ehkä uupumus työhön oli ympäristön vaikutusta suurimmaksi osaksi, ei itse työhön uupumista Ja kun uskon todellakin myös siihen, että joskus vaihtamalla paranee. Vaikka itse työ ja ammattinimike olisikin sama.

Mitä nyt aion tehdä? En tiedä ja onneksi ei tarvitsekaan. Minulla on töitä, joissa on ihana työporukka, vaikka itse työ ei minun intohimoni olekaan.

En todellakaan tiedä. Ehkä se selviää tämän vuoden aikana. Tai jopa kevään. Muutama suunnitelma ja haave on jo takataskussa. Mutta en sen tarkemmin vielä kerro, kun oma ajatustyökin on vähän vielä kesken. Mutta oli vaan pakko päästä purkaamaan tuntojani kirjoittamalla. Olen pohtinut näitä ajatuksiani jo pitkään ja jäsentely omassa päässä on haastavampaa kuin tämä yhdeltä istumalta kirjoittaminen teille. Ja kun tiedän, että sieltä tulee taas läjä hyviä ajatuksia ja sanoja, jotka saa minut pohtimaan lisää.

Joskus on mentävä kauas jotta näkee lähelle. Ja yllättävän nopeasti näinkin. Päiväkoti tosiaan ei kyllä ole se ainut vaihtoehto jos palaan sosiaali- ja terveysalalle jossain kohtaa. Onneksi lähihoitajan tutkinto on laaja. Joskin kolmivuorotyö, miehen vuorotyö ja lapset tuovat omat rajoitteensa kaikkeen.

Elämä kuitenkin on aika onnellista juuri nyt ja se vie minua eteenpäin. On mahtavaa tutustua Lauraan tässä pikkuhiljaa ja etsiä itseään vuosien kasvun ja äitiyden viitan alta. Ajauduin päiväkotiin töihin vähän vahingossa ja luulin tähän asti, että terveys- ja sosiaalialalla olen, koska kun ei muutakaan ole tullut mieleen.

Ehkä siihen on ollut syynsä, että rankasta työpaikasta ja valittamisesta, jahkailusta ja pähkäilystä huolimatta olen kerta toisensa jälkeen alalle palannut. Tämä oivallus on tuonut iloa, mutta samalla myös hämmennystä. Olen nyt jaksavampi äiti, mutta taas työminäni ei ole niin jaksavainen ja iloinen. Heijastuuko se lopulta myös kotiin tai heijastuuko jo?

Jokainen kirjoittamani teksti on totta. Jokainen ajatus ja tunne. Mutta oliko kuitenkin ala oikea, työympäristö vain väärä? Mistä sen tietää?

Mitähän seuraavaksi tapahtuu ja koska? En tiedä, jännittävää ja kutkuttavaa. Kaikki ovet on avoinna joka on ihanaa ja taas samalla ahdistavaa. Mitä minä teen seuraavaksi!? Ja koska?