Lapset auttavat painonhallinnassa

Totta se on. Lapset todellakin auttavat minua painonhallinnassa. Eivät suinkaan kehota lenkille tai tunge karkin sijaan porkkanoita suuhuni. Vaan yksinkertaisesti eivät anna minun istua.

Minulla on ollut nyt muutaman kuukauden käytössäni Polar Ingite aktiivisuuskello. Olen asettanut itselleni kolmesta vaihtoehdosta keskimmäisen eli tason kaksi. Tasolla kaksi muistaakseni oli ""kriteerinä" keskiraskas työ ja aika aktiivinen liikunta. 

Kolmen lapsen treenavana äitinä ja päiväkotityötä tekevänä varhaiskasvatuksen lastenhoitaja ei paljon tarvitse pelätä, etteikö aktiivisuus tulisi arkisin täyteen. 

Eilenkin oli lepopäivä ja kelloni näytti 116 % aktiivisuustavoitteesta saavutettu. Lapset toden totta pitävät meikäläisen liikkeessä. Sekä kotona, että töissä.

Tästä pääsemme siihen ongelmaan, että ehtiikö kroppa palautumaan treenistä koskaan kunnolla, kun ilman liikuntaakin on aika raskasta? Tuntuu, että kyllä ehtii, kun olen nyt treenannut vain joka toinen päivä. Treenikin kulkee huomattavasti paremmin, kun olen malttanut vähän hidastaa tahtia!

Uskon vahvasti siihen, että arki aktiivisuudella on suurikin vaikutus painonhallintaan. Vaikka tässä itse en niinkään ole painoani hallinnut. Mutta minun askeleeni ja kulutukseni kellon mukaan  - Vaikka epäilen että ei ne kyllä ihan paikkaansa pidä, liioittelee - on aika huimia lukuja välillä.

Mutta rehellisesti sanottuna oikeasti on päiviä, kun aamu kuudesta ilta kahdeksaan ei paljon ehdi istua. Ja voi että miten nautin siitä, että saa mennä ja painaa töissä ja kotona.

Kahden kuukauden toimistotyökokeilun aikana huomasin, että liikkuminen työssä on mielekkyyden ja työhyvinvoinnin kannalta minulle aika tosi tärkeä juttu. Kotona taas jos joskus haluaisi levätä ja istahtaa, niin äkkiäkös joku kolmesta lapsesta kaipaa apua talomme lännsisiivessä. Vitsi vitsi, ei meillä siipiä ole, vaikka väsyneinä päivinä kävely olohuoneesta vessaan tuntuu kilometriltä. 

Että hankkikaa lapsia jos haluatte laihtua, hah. Ensimmäisinä kuukausina et ehdi syömään ja sitten kun ehdit, niin ehdit kuluttmaan kaiken ravinnon jo melkein lounaan aikana. Kun nouset ylös alas koko ajan lentävien haarukoiden ja kaatuvien maitolasien perässä.

Jos nyt asia linjalle palataan, niin vaikka en sokein silmin usko kelloani, niin vasta sen myötä olen oppinut ymmärtämään kunnolla miten tärkeää minun on syödä hyvin ja säännöllisesti, vaikka treeniä en tekisikään. Arkeni on vauhdikasta ja kuluttavaa ilman sen suurempia urheilusaavutuksiakin. 

Eilen kuuden tunnin työpäivän jälkeen kelloni aktiivisuus näytti 72%. Arki on aika meneväistä ja liikkuvaista!

Että ei ihme jos välillä vähän väsyttää ja huonoina ruoka päivinä olo on heikko ja nuutunut. Ilman treeniäkin päivän aikana todellakin saa syödä, jotta pääsen edes plus miinus nollaan. Vaikka en tarkkaa kulutusta tietenkään edes tiedä. Jännä on kuitenkin huomata se, että painoni tippui, kun nostin päivän kaloritavoitetta 2400 kaloriin treenipäivinä, lepopäivinä riittää jos saan syödäkseni 2000 kcal. Ja painoni on tippunut kilon. Nämä on ihan tuulesta temmattuja lukuja. Tai ei oikeastaan, kelloa, netin laskureita ja omaa kehoa kuunnellen olen arvioinut suunnalleen. Enhän koskaan syö neuroottisesti juuri tuota määrää, aina menee ali tai yli. 

Ehkä todellakin olen syönyt liian vähän. Olonikin on meinaan aivan erilainen, kun syön nyt oikeasti enemmän. Määrällisesti aika saman verran ehkäpä, mutta olen lisännyt pähkinöitä, siemeniä ja öljyä ruokaan ja kappas, onkin vähän helpompi syödä tarpeeksi! 

Tänään lempi kesähousuni sujahti jalkaan tosta vaan, kun viime kesänä niiden kanssa oli tosi epämukava istua ja ne kiristi. Hädin tuskin menivät kiinni.

Että kyllä tässä jotain on tehty oikein, kun vaatteet istuu paremmin päällä. Vaikka vaaka ei ole liikuttanut juuri ollenkaan. Ehkä hitusen. Ennen aamupainoni vaihteli siellä 72-74 välillä, nyt se on ollut 71-72. Kuukautiskierrosta, lämpötilasta ja suolan määrästä riippuen, hah. Tänään aamulla painoin 70,1 kiloa. 

Liikunnan lisääntymisen myötä olen myös huomannut, että nesteitä ei kerry enää niin herkästi kroppaan. Vai voisiko sekin vaikuttaa, kun lopetin imetyksen? Ehkä molemmat.

Mutta summa summarum; lapset pitää liikkeessä. Vaikka et aina edes haluaisi. Arki on aika hullun aktiivista tällä hetkellä kyllä.

Vaan siltikään en suosittele kenellekkään tätä laihdutuskeinona. Ensimmäiset yhdeksän kuukautta se ainakin toimii aivan päinvastoin yleensä ja senkin jälkeen on vähän kyseenalaista lisääntyykö jaksaminen, hyvinvointi ja henkinen tasapaino tämän dieetin myötä.

Ah hah haa. 

Näin minä onnistuin; asiaa elämäntaparemontista.

No kiitos kysymästä, ihan todella hyvin sujuu. Koska voi lopettaa elämäntaparemontista puhumisen ja uskaltaa luottaa siihen, että tästä todellakin on tullut elämäntapa? Tavallaan varmaan vaikka heti, kun tuntuu mahdottomalta ajatella, että entiseen olisi paluuta.

Kaikkihan tämä tosiaan alkoi viime helmikuussa, kun sain silloisen toimistotyöni vieressä sijaitsevalle salille kuukauden ilmaisen jäsenyyden. Rakastuin lajiin ja fiilikseen heti. Tajusin, että salilla käynti ei aina tarkoita sitä karsastamaani kuntolaitetta ja yksinoloa, vaan on paljon ryhmätunteja joissa kasvatetaan lihasta pienvälineiden ja kehonpainon kanssa.

Minulta on usein kysytty miten olen onnistunut tässä ja tässä muutama asia mitä olen tehnyt

Tärkein avain kohdallani on ehdottomasti ollut se, että rakastuin lajiin. Innostuin tekemisestä ja olen mennyt fiilis edellä. En ole asettanut itselleni missään vaiheessa mitään suuria tavoitteita, vaan olen nauttinut siitä tunteesta, kun huomaakin kehittyvänsä. Kun vanhat housut meneekin vähän paremmin kiinni ja kun tutussa treenissä voikin käyttää suurempia painoja.

Toinen iso avaintekijä on ravinto. En ole missään vaiheessa ollut dieetillä, mutta seuraan syömistäni aika tarkasti Fat Secret sovelluksen avulla. Lähinnä siksi, että saisin tarpeeksi energiaa päivittäin. Sovellukseen olen asettanut 2400 kcal päivätavoitteen johon koitan päästä ainakin treenipäivinä. Lepopäivinä riittää 2000-2200 jotta olo pysyy energisenä. Koitan siis syödä terveellisesti ja monipuolisesti sitä ihan tavallista kotiruokaa viikonloppuina herkutellen. Energiansaantiani olen lisännyt hyvillä rasvoilla, kun tuntuu, että ilman herkkuja on vaikeaa saada energiantarve täyteen. Myös herajauhe aamupalasmoothiessa auttaa paljon!

Tällä hetkellä treenaan joka toinen päivä eli 4 kertaa viikossa. Kerralla 35 - 60 minuuttia. Etsin netistä paljon erilaisia ideoita ja yhdistellen niitä. Yleensä teen koko kropan kerralla eli erilaisia liikkeitä jotka painottuvat käsiin, keskivartaloon, pakaroihin ja jalkoihin. Tyylin olen ottanut ryhmäliikuntatunneilta; joko tehdään tietty määrä toistoja tai sitten 40 sekuntia työtä mahdollisimman monilla toistoilla ja 20 sekuntia lepoa.

Ehkä yleensä noin 10 liikettä, 3-4 kierrosta. Sillä saa jo tosi hyvän ja tuntuvan treenin aikaiseksi!

Ilolla ja paineita ottamatta. Ilman sen suurempia tavoitteita ja vaa'alla käymistä. Tavoite saada lisää energiaa ja lihasmassaa arkeen! Näillä eväillä on menty tähän asti ja toivottavasti mennään koko loppu elämä.

Eli tavallaan jos vastaisin lyhyesti ja ytimekkäästi siihen miten onnistuin, niin vastaus on aina yksinkertainen; olen liikkunut enemmän ja syönyt paremmin. Ei ihmeitä, vaan ihan tavallista elämää ja treeniä. Tekemällä ja nauttimalla tekemisestä!

Huomasin tänään, että 1.6 alkaa taas ryhmäliikuntatunnit salillani, ihanaa! Kotitreenaus on kuitenkin tullut jäädäkseen ainakin niinä viikkoina, kun mies on
iltavuorossa enkä pääse illalla salille.

Tulokset toki motivoi jatkamaan tekemistä kaikkein eniten. Energinen ja hyvinvoiva minä on ihan paras motivaattori!

Tänään meillä on hyviä uutisia! Meidän kuulumisia

Muistatteko vuosien takaa sellaisen laulun jossa laulettiin jotain tänään meillä on hyviä uutisia. Ei enää kaukaisia katastrofeja. Muistan hämärästi, mutta jotain tuollaista siinä laulettiin. Laulu on soinut sattuneista syistä lähipäivinä paljon päässäni.

Elämä alkaa pikkuhiljaa palaamaan normaaliksi. Oikeastaan se on jo aika normaalia. Korona uutiset ja sellainen hysteerinen vouhotus on vähentynyt paljon eikä se pyöri mielessä kovinkaan usein enää. Arkisin kyllä, kun se on enemmän läsnä. Päiväkodit aloittivat normaalin toimintansa ja...

Ei kun hei!! Nehän ovat toimineetkin normaalisti koko tämän ajan. Uutisointi on kieltämättä ollut aika hämäävää, kun siellä me ollaan kuitenkin oltu koko tämä aika. Nyt kuitenkin lapsimäärät kasvoivat ja ohjeistuksia tuli lisää sekä meillä töissä, että lasteni päiväkodissa. Kaikista en ole ihan samaa mieltä..

Kuten siitä, että keskimmäisen lapseni ryhmä lopetti kokonaan päiväunet sekä lepäämisen, koska sänkyjä ei kuulemma saada tarpeeksi kauas toisistaan nukkarissa. Sitten he kuitenkin viettävät paljon aikaa tietysti yhdessä samoissa tiloissa, ovat vierekkäin ja koskevat samoihin leluihin. On pikkaisen väsynyt ollut meidän 4-vuotias arkisin! Valitettava tilanne, mutta eihän tälle nyt mitään voi.

Meidän lapset saa lomailla heinäkuun miehen kanssa, itse vietän viikon palkatonta jossain kohtaa heinäkuuta. Minulle ehti kertyä kaksi lomapäivää, johan tässä pääsee arjesta irti! Oikeastaan se ei haittaa ollenkaan, olen niin työn imussa ja siitä edelleen niin innoissaan, että en osaa vielä kaivata lomaa.

Valmistaudumme täällä pikkuhiljaa eskarin loppumiseen ja syksy käy jo usein mielessä. Mitä tulevan ykkösluokkalaisen kanssa pitää harjoitella? Ainakin yksin olemista ja puhelimen käyttöä. Ja ensin se ensimmäinen puhelin pitäisi ostaa! Saa vinkata hyvistä ekoista luureista!

Minun polveni on taas melkein kunnossa. Eilen töissä se ei vihlaissut enää kertaakaan, vaikka en muistanut sitä varoa. Aamulla ne olivat taas vähän kankeat, mutta kyllä ne tästä taas vetristyy. Pääsen lääkärin kautta fyssarille muutaman viikon päästä joten katsotaan ollaanko pian viisaampia ja tietäisin mistä kivut aiheutuvat. Toivon, että ryhmäliikuntatunteja alettaisiin taas pitämään kesäkuussa, kaipaan niitä jo kovin! Kyllähän tämä kuntoilu kotonakin sujuu mainiosti, mutta sen ohessa oma aika ei ole ihan sitä mitä tunnille mentäessä.

Meille oikeasti ei kuulu mitään ihmeellistä. Hieman suppeampi ja erilainen arki on jo niin normi, ettei viikonloppuihin osaa ajatella muutakaan. Kova hinku olisi istumaan iltaa ystävien kanssa, treffeille miehen kanssa ja lasten kanssa vaikka uimahalliin. Mutta eiköhän se tästä. Onneksi vihdoin näyttää siltä, että lämpö on pikkuhiljaa täällä ja kesä oikeasti alkaa.

Aika on mennyt niin nopeasti. Juuri vasta oli maaliskuu ja aloitin uudet työni sekä treenaamisen. Nyt on jo melkein kesäkuu, habaa löytyy sekä intoa työtäni kohtaan.

Kaikki on jollain tavalla niin arkista, tavallista, rutiininomaista ja onnellista juuri nyt. Onhan niitä haasteita. Onhan niitä riitoja. Mutta nehän ovat vain osa arkea.

Korona-arki on jo niin arkea, että ei tässä meinaa muistaa koko Koronaa enää. Ja onhan tässä hyvä puoli; en muista kevättä jolloin lapseni olisivat sairastaneet näin vähän. En muista kevättä jolloin päiväkodissa olisi liikkunut näin vähän nuhakuumeita.

Toivottavasti nämä tavat jää elämään myös ensi flunssakautena, vaikka Koronaa ei enää olisi. Minä pelkäsin etten pääse ollenkaan töihin korona aikana, koska aina jonkun nenä kotona vähän vuotaa. Kolme lasta kun on. Mutta selkeästi nämä käytännöt on auttanut myös muiden tautien leviämiseen, mahtavaa!!

Täällä paistaa jo taivaan täydeltä aurinko ja minä vähän lupailin lapsille, että lähdettäisiin metsään retkelle. Ihanaa viikonloppua!

Kroppa sanoi HIDASTA

STOP, STOP, STOP.

Minun piti tulla kirjoittamaan, että olen  todistetusti terve. Kävin työhöntulotarkastuksessa ja siinä otettiin pieni verenkuva. Kaikki oli oikein hyvin vaikka vuosiin on mahtunut vähän liikaa herkkuja ja huonoa ruokaa. Ehkä tämä 27 vuoden ikä antaa vielä anteeksi.

No mutta. Enhän minä voi kutsua itseäni terveeksi, kun polveni kipuilevat ja kiusaavat TAAS kerran. Tuttu juttu läpi elämän, mutta erityisesti silloin kun pari kesää sitten suoritin sohvaperunan juoksukoulun. Melkein terve?

Olenkin ihmetellyt miten hyvin jalkani ovat kestäneet tämän treenaamiseen. Kyykytkin ovat sujuneet hyvin ja lihakset polven ympärillä ovat selkeästi vahvistuneet. Olen pystynyt juoksemaan paremmin ja täysin ilman kipuja. Toki ne välillä ovat tuntuneet treenin aikana, mutta vain niin jos olen ollut todella piipussa ja liikkeiden oikeaoppinen tekeminen on vähän kärsinyt. Kuitenkin niin, että kun treeni on ohi niin polvet ovat ok. Vaan sitten tuli maanantai, kun pyöräilin räntäsateessa töihin ja takaisin...

Olin pyöräillyt lauantaina sekä sunnuntaina. Sitten vielä maanantaina kiireellä ja tuskalla töihin ja takaisin. Siitäkös sitten polveni suuttuivat...

Ymmärrä  kyllä. Satulani on kuulemma liian alhaalla, onhan se. Olen myös ollut maanantaina niin poikki pyöräillessäni, että polveni ja jalkani ovat varmasti menneet ja lonksuneet joka suuntaan. Kyllä te tiedätte mitä tarkoitan; kun polkee viimeisillä voimilla ylämäkeä ylös ja pyörä hädin tuskin liikkuu, niin se jalan liikerata ei ole kauhean sulava ja ergonominen.

Lauantaina minä tyhmä tein vielä pitkän kävelylenkin, kun polvi oli jo ihan ok. Tyhmä minä. Eilen ja edellispäivänä venyttelin kunnolla sekä reidet, että pakarat ja polvi on kyllä ollut paljon parempi. Tämä viikko menee siis treenatessa vain ylävartaloa, keskivartalo ja ehkä vähän kumpparilla peppua. Kyykyt saa nyt jäädä hetkeksi ja juokseminen. Yleensä tässä ei onneksi kauan mene.

Ei polveni nimittäin kovin kipeät ole. Sellaista pientä suremista rasituksen jälkeen ja kyykystä noustaessa saattaa vähän vihlaista. Kyykkäily ja päiväkotityö kuuluvat yhteen, mutta olen yrittänyt nyt vähän säästellä polviani töissä. Ja selkeästi on auttanut! Kyllä tämä tästä, onhan tämä tuttua aikaisemmilta kerroilta eikä kipu ole onneksi vielä edes sellainen mitä se juoksukoulun aikana oli.

Mutta harmittahan tämä, kun innostuin niin tekemään niin kroppa estää. Toki tämä on ehkä hyvä muistutus taas siitä, että ethän Laura tee liian täysillä? Ja voinhan normaalisti tehdä muita kehon lihaksia ja jättää jalat vaan levolle. Lämmittely vaan on kotona vähän haastavaa ilman pomppuja ja hyppyjä.

Kyselin Instagramin puolella vinkkejä asiaan ja Turun alueen fyssareista. Jos tästä kipuilusta olisi mahdollista päästä eroon niin todellakin kokeilen kaikkea! Toisaalta sain niin hyviä vinkkejä, että kuka mitään ammattilaista tarvitsee kun on instagram, hah. Vitsi vitsi.

Enhän minä voi tietää johtuuko kipu jalan virheasennosta, vääränlaisista kengistä, huonoista lihkasista vai lihasjumista. Tai jostain muusta. Ammattilaiselle siis!

Ja ehkä nyt pidän tämän ideologian, että treeniä ja urheilua vain joka toinen päivä, jotta kroppa pysyy perässä. Tarkoitus kun on saavuttaa hyvinvointi, ei burnoutti tai itsensä rikkominen.

Tyytyväisyys on usein seuraus siitä, että ei jaksa nostaa meteliä.

Tyytyväisyys on usein seuraus siitä, että ei jaksa nostaa meteliä.

Lueskelen jonkun verran mietelauseita netistä. On kiva, kun niistä saa motivaatiota ja iloa, mutta harvoin tulee vastaan niitä jotka kolahtaa just eikä melkein. Tämä mietelause oli sellainen joka kolahti. Koska se kertoo niin paljon minusta.

En jaksa välittää pikkuasioista. Jos asiat ei mene niin kuin pitäisi,  niin usein minulle riittää, että vähän edes sinne päin. Oli kyse sitten sotkusta, työstä, ruoanlaitosta tai ihmissuhteista, niin ei se niin viimeisen päälle. Asia meni niin kuin meni, jatketaan eteenpäin seuraavan hetkeen ja asiaan.

Joku teki jotakin, ihan sama jatketaan! Ruoka vähän epäonnistui, ihan sama jatketaan! Koti on vähän sotkussa, ihan sama jatketaan! Unohdin lapsen retkieväät - huonomutsi fiilis mutta sekunnin päästä - ihana sama arki jatkuu!

Kaikki ei aina mene niin kuin haluaisi. Kaikki ihmiset ei toimi samalla tavalla. Onko parempi jäädä märehtimään kuin jatkaa eteenpäin?

Elämä ei ole niin justiinsa ja se kuitenkin jatkaa kulkuaan. Se taitaa olla sen salaisuus, kun koen olevani suurimman osan ajasta tosi onnellinen ja tyytyväinen ihminen. Jollain tapaa sanoisin olevani aika vähään tyytyvä ja helposti onnellinen, mutta ehkä tämä on vain seuraus siitä, että koitan aina keskittyä siihen hyvää josta voin olla onnellinen.

Suustani saattaa kuulla usein ihan sama, kaikki käy. Se ei tarkoita, ettenkö välittäisi, vaan sitä, että oikeasti minulle ei ole väliä. 

Mutta en minä kyllä jaksa välittää. Mitä tulee esimerkiksi turhiin ihmissuhdedraamoihin. Minulle on joskus sanottu, että minä vaan naurekselen enkä huomaa edes jos joku piikittelee minua. Se ei suinkaan pidä paikkaansa, minä en vaan aina jaksa välittää. Uhrata hyvää mieltäni hänelle joka ei osaa käyttäytyä toisia kohtaan tai uhrata hyvää mieltäni hänelle joka draamaa haalii ympärilleen.

Jos meinaan joku on mulkku niin se on mulkku.

Minulta vie enemmän energiaa lähteä vääntämään toiselle käytöstapoja, kuin olla välittämättä ja antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Ja vaikka puhun ääneen asioista, ongelmista ja epäkohdista, niin tunnetasolla voin olla tällä en jaksa nostaa meteliä asenteella mukana. Koska silloin siitä keskustelusta, ongelmasta ja riidasta on paljon helpompi jatkaa normaalia arkea. 

Tämä on ihan tiedostettu ja harjoiteltu tapa ainakin työelämässä olla nostamatta meteliä kaikesta ja olla välittämättä heti muiden fiiliksestä. Nimittäin olen todella tunteva ihminen. Jollain tapaa hyvinkin herkkä ja empaattinen. Työelämässä aika nopeasti huomasin, että muiden tunteet ja fiilikset tarttuivat minuun herkästi ja annoin itseni ajatua niiden mukaan.

Ja välillä niistä negatiivista tunteista ja draamasta oli hyvin vaikea päästää irti.

Erityisesti päiväkodin arjessa tästä ajatustavasta on ollut suuri apu. Naisvaltaisilla aloilla riittää draamaa - yleistystä, mutta kyllä te tiedätte mitä tarkoitan - ja kiireinen ja hektinen arki pääsee joskus ihon alle. Silloin koitan kääntää en välitä moodin päälle ja keskittyä vain siihen positiiviseen.

Tämä ei aina toimi, mutta koitan treenata sitä koko ajan lisää. Koska huomaan, että kun jaksan välittää vähemmän niistä turhista ja negatiivista asioista, niin olen itse iloisempi ja onnellisempi.

Onhan minullakin huonot hetkeni. Ne hetket, kun ne huonot ajatukset ja pikku asioihin takertuminen ottaa vallan. Mitä nopeammin ne tiedostaa ja yrittää pysäyttää, sitä helpommin se onnistuu. Ainakin minulla. Nimittäin jos johonkin tunteeseen takertuu tai jotain asiaa jää vellomaan, niin siitä on aina vain vaikeampi päästää irti.

Tyytyväisyys on usein seuraus siitä, että ei jaksa nostaa meteliä. Niin hyvin sanottu, niin loistavasti totta. 

Draama, narina, nurina ja pikku asioihin takertuminen kun ei oikeastaan anna minulle muuta kuin huonoa fiilistä.

Onko se nyt niin kamalaa? Oliko se maailmanloppu? Onko asia oikeasti niin iso vai tekeekö tunne siitä suuren? Kannattaako asialle uhrata noin kovasti aikaa, ajatuksia ja energiaa? 

Näillä lauseilla koitan saada itseni hereille huonon tunteen ottaessa liikaa tilaa mielessäni. 

Toki olenhan minä luonteeltani myös tällainen aika letkeä ja iloinen optimisti. Ehkä vähän naiivi ilopilleri. En loukkaannu tai suutu helposti ja lepyn sekunnissa. Hallittu kaaos ja tämä mietelause, ne on niin minua. 

Olen myös oikeasti aika herkkä, joten ehkä tämä on tapa vähän myös suojella itseäni. Kun ei välitä ja päästä ihon alle, niin ei tarvitse märehtiä ja olla murheellinen. Kun ne toisten tunteet vaikuttaa välillä oikeasti ihan liikaa. Näin on parempi, tämä on ollut hyvä tapa opetella.

Mielummin omassa kuin muiden kuplassa.

Joskus letkeä asenne ja hallittu kaaos kostautuu...

Olen luonteeltani aika letkeä. En liiaksi suunnittele mitään ja flown kanssa mennään eteenpäin. Huomisen työvuorot katsotaan illalla ja ainiin muistamista viime hetkellä tapahtuu paljon.

Olenkin usein sanonut, että elämäni on hallittua kaaosta joka saralla.

Kaaosta siksi, että en suunnittele, järjestä ja mieti paljon ja hallittua siksi, että kaikki kuitenkin useimmiten hanskaan ihan aikataulussa ja oikein.

Useimmiten. En aina.

Eilenkin oli taas sellainen hetki, kun mietin, että olisipa helpompaa olla vähän vähemmän huithaippeli ja vähän enemmän suunnitelmallinen.

Eilen tämä hallittu kaaos nimittäin kostautui niin, että leppoisan työmatkapyöräilyn sijaan tulin tukka putkella, hampaat irvessä, reidet maitohapoilla ja silti myöhästyin.

Muistaakseni meinaan olin joskus katsonut, että pyörätietä pitkin töihin olisi 8 kilometriä. Alle puoli tuntia siis fillarilla.

Matkaa kertyi 10,6 kilometriä. Enkä tajunnut, että pyörätietä pitkin tultaessa on aika monta pitkää ylämäkeä. Eli vauhti ei ollut niin kova kuin ajattelin. Ei ollut kiva matka ei, kun kelloa vastaan oli pakko sotkea minkä jaksoi. Kaikkea muuta kuin se lempeä ja piristävä aamuliikunta mitä ajattelin.

Ja tietysti satoi räntää. Mutta senhän minä tiesin kun kotoa lähdin. Mutta kun olin päättänyt polkea töihin...

Viime viikolla unohdin lapseni pyöräilyviikon. Edellisviikolla retkieväät. Korona on siinä mielessä helpottanut hallittua kaaostani ettei juuri ketään nähdä. Että ei mene sovitut tapaamiset sivusuun tai ai niin se oli tänään hilkulle, kun ei ole mitään sovittu.

Että sellaista. Yleensä hanskaan kaaokseni hyvin, mutta eilen melkein itkua väänsin viimeisessä ylämäessä ennen työpaikkaa ja kirosin miksi pirussa en tarkistanut matkaa ja siihen menevää aikaa.

Tähän päälle vielä se stressi, että kuka ehtii hakemaan lapset ja millä, kun minä tyhmä lähdin fillarilla ilman lastenistuinta. Selvittiin, vaan toivottavasti ei ihan heti uusita tätä.

Tänään minä en tee mitään treeniä. Keho tuntuu väsähtäneeltä joten tänään levätään. Ehkä upotan sormeni multaan lasten kanssa ja illalla teen pienen ja kevyen kävelylenkin hiljaisuudessa. Koitan kerrankin päästä ajoissa nukkumaan eli tavoitteenani on olla sängyssä viimeistään 21:30. Miten vaikeaa voikin olla nukkumaanmeno iltaisin!?

Ihana mobiilikierrätyspeli koko perheelle! + Kilpailu !

Postaus on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Arla & UPM kanssa

Omia tottumuksia on vaikea muuttaa eikö? Äitinä minulla on mahdollisuus vaikuttaa lasteni ajatuksiin ja maailmankuvaan. Vaikka loppujen lopuksi he ovat yksilöitä ja kasvavat juuri sellaisena kuin haluavat, niin minulla on mahdollisuus vaikuttaa heidän ajatuksiinsa ja istuttaa heihin erilaisia siemeniä elämäänsä varten. Yksi niistä on luonto ja suhde siihen.

Olen ajatellut nimittäin asian niin, että kun lapset kasvattaa sellaisiksi, jonka murroksessa minä elän, niin heille se ei vuosien päästä ole muutos. Vaan elämäntapa. Pienillä valinnoilla ja tavoilla voin opettaa heille luonnon kannalta paremman tavan elää.

Yksi niistä on kierrätys. Toki itse en ole elänyt tässä asiassa murroksessa,  minun lapsuuden kodissani kierrätettiin kaikki biojätteestä lähtien. Mutta, kun lapset oppivat pienestä pitäen kierrättämään, niin heidän muuttaessaan omilleen se ei ole mikään ongelma tai rasite, vaan fiksu elämäntapa ja itsestäänselvyys.

Kotitalouden tuottaman jätteen kierrättäminen on ehkä yksi helpoimmista ja yksinkertaisimmista tavoista auttaa luontoa parempaan suuntaan. Maksuttomia kierrätyspisteitä on siellä, täällä ja tuolla, ja moni talonyhtiössä asuva kävelee vain muutaman metrin lähimmälle kierrätyspisteelle. Kierrätys on myös sellainen asia, jonka saa helposti ja hauskasti opetettua myös perheen lapsille! Jätteiden lajittelu kotona tai kierrätyspisteillä eri astioihin harvoin on lapsille raskas taakka, vaan mukava tapa tehdä pieniä kotitöitä ja auttaa vanhempiaan.

Yksi helppo ja äärettömän hauska tapa oppia kierrätystä on Arlan Luonto + ja UPM:n julkaisema kierrätyskamut AR-peli. Tässä tulee samassa helposti taas se lasten mediakasvatus, oppi siitä, että teknologia on kivaa ja hyödyllistä ja sen avulla voi oppia tosi paljon! 

Kierrätyskamut AR-pelissä on ideana se, että aplikaation kautta kameralla osoitetaan kierrätyspelin kuvaa esimerkiksi jugurttipurkin kyljessä, jolloin sovelluksen kautta avautuu peli. Pelissä on päivittäin erilaisia kierrätys- ja luontoaiheisia tehtäviä ja ne suoritettuaan lapsi saa palkintoja pelissä olevalle maatilalleen.

Esimerkiksi näissä kuvissa meidän tytöillä oli tehtävänä piirtää kotimme lähiympäristön puita. He halusivat kaikki piirtää koivun joten etsimme vielä kuvan muistutukseksi internetistä ja he alkoivat piirtämään. Tehtävää suorittaessa on oiva mahdollisuus mitä ihanimpiin keskusteluihin lasten kanssa! Kun tehtävä on suoritettu, palataan pelin pariin lunastamaan palkinto maatilalle. Ja taas huomenna on uuden tehtävän aika! Tehtävät ei siis ole mitään pelkkiä mobiilipelijuttuja, vaan tässä on ihanasti yhdistetty tekeminen ja teknologia!

Meille pelin pelaaminen on helppoa, koska Arlan Luonto+ jugurtit ovat olleet osana meidän perheen jääkaappia jo pitkään. Minä ihastuin itse jugurttien mietoihin, ei liian makeisiin makuihin. Ja samalla jugurtit ovat kuitenkin tarpeeksi makeita, että ne maistuvat myös meidän lapsille, hah!

Arlan Luonto+ jugurtit sisältävät vain hedelmien omaa sokeria ja niiden pakkaukset ovat puuperäisiä. Minä vältän usein pienien jugurttipurkkien ostamista kotiin turhan jätteen vuoksi ja koska meillä jugurttia menee paljon. Kuitenkin Arlan Luonto+ jugurttia myydään myös pienissä purkeissa. Purkit ovat kartonkipurkkeja ja näin ollen kierrätettäviä kansia myöden, hyvä Arla! Voin siis hyvillä mielin ostaa myös niitä pieniä purkkeja esimerkiksi töihin evääksi.

Lapsia on aika helppo innostaa hyviin tekoihin erilaisten keinojen avulla, eikö? Nykyaika ja mahtavien yritysten tarjonta tekee sen varsin helpoksi. Kierrätyspelissä parasta on se, että se jatkuu päivästä toiseen erilaisten tehtävien muodossa. Meillä arki poikkeusoloista huolimatta on aika tavallista, mutta moni mietiskelee puuhaa lasten kanssa siellä kotona. Tässä loistava, helppo ja hauska idea saada päiviin sisältöä!

Ja mikä parasta, lapsi oppii tästä samalla niin paljon!

Innostuitko pelistä? NO TIETENKIN! Voit pelaamalla osallistua kilpailuun, jonka palkintoa on 200 euron lahjakortti Papun verkkokauppaan! Kilpailuun voit osallistua jakamalla farminne kuvan missä tahansa somekanavassani ( Blogissa, Instagramissa #kierrätyskamut hästägillä tai lähettämällä sen minulle viestillä siellä!) Mitä enemmän päivätehtäviä suoritatte, niin sitä enemmän maatilalle saa elementtejä! Aikaa osallistua kilpailuun on 7 päivää, tarkemmat säännöt löytyy täältä

Ajatuksia äitiydestä ja matkasta tähän päivään

Oli synkkä ja myrskyinen yö. No ei ollut. Taisi olla aika tavallinen tammikuu. Tammikuun loppu ja elettiin vuotta 2013. Olin puhunut miehelle, että jos en ole raskaana, niin jotain vikaa minussa on. Ehkä vähän naureskellen heittänyt ja ajatellut, että kyllä se jotain muuta on.

Marssin kuitenkin apteekkiin ostamaan raskaustestiä. Olin aivan puulla päähän lyöty hyllyn luona. En ollut koskaan tehnyt testiä, oliko näillä nyt jotain eroa? Kuukautiset olivat ensimmäistä kertaa elämässäni myöhässä ja mystisiä oireita oli.

Muistaakseni ensimmäinen testi meni mönkään, se ei kastunut tarpeeksi. Seuraavaan testiin piirtyi tummansininen plussa. Hetkeäkään en epäröinyt etteikö minusta tähän hommaan olisi. Hetkeäkään en miettinyt muuta vaihtoehtoa.

Ensimmäisen odotuksen ja tietämättömyyden turvin ajattelin heti, että minusta tulisi äiti. Kolmen viikon tapailun jälkeen olin raskaana. Vain 19 vuotiaana.

Ehdin täyttämään 20 ennen kuin esikoiseni syntyi. Olin itse vielä niin kovin nuori ja keskenkasvuinen, mutta jokainen raskaus, vauvavuosi ja lapsi on kasvattanut minua vähintäänkin yhtä paljon kuin vuosia on kertynyt lisää.

Toisen kerran minusta tuli äiti 2015. Kolmannen kerran 2017. Ja nyt elämäni tuntuu niin kokonaiselta.

Matka nuoresta aikuiseksi ja äidiksi samaan aikaan ei ole ollut se helpoin tie, mutta en usko, että ilman lapsia minusta olisi kasvanut juuri tällainen. Kun kasvattaa toista ihmistä, on mentävä välillä hyvin syvälle itseensä ja mietittävä omia tunteitaan, ajatuksiaan ja tahtoaan. Tämä äitiyden luoma ajatustyö on kasvattanut minusta niin paljon onnellisemman ja paremman ihmisen.

Vaikka toki ilman lapsiakin olisin varmasti kasvanut niin fyysisesti ja henkisestikin, niin äitiys on muokannut minua ihmisenä paljon. Suoraan syvään päähän räpiköimään aikuisuuden kynnyksellä. Ja pinnalla selvittiin.

Äitiys on silmäpusseja. Oman kehonsa antamista kokonaan toiselle. Omien halujensa ja tarpeidensa pois sulkemista hetkittäin. Äitiys on sitä, että joku tai jotkut muut menee aina sinun edelle. Jopa sinun hyvinvointisi ja terveytesi kustannuksella.

MUTTA

Ennen kaikkea äitiys on upeaa. Arkista, mutta maailman vahvinta rakkautta. Märkiä pusuja ja rajusta halimisesta läikkynyttä kahvia. Miljoonia piirrustuksia joihin juuri kirjoittamaan oppinut lapsi on kirjoittanut harakanvarpain Rakas, Äiti. Äitiys on sitä, että vain tuijotat heitä ja mietit; vau.

Näistä hetkistä tuntuu olevan ikuisuus ja sitten taas muistan sen kuin eilisen. Matka tuosta 19 vuotiaasta tähän päivään on ollut upea. Minulle on siunaantunut kolme upeaa tyttöä jotka kutsuvat minua äidiksi. Tyttötrio, niin upea juttu.

Ihanaa äitienpäivää näin vähän etukäteen!<3

Vanhempana olo on joskus hanurista

Tiedättekö miten usein mietin miten mukavaa olisikaan olla vain lasteni paras ystävä, bestis ja ihkis vanhemman roolin sijaan? Miten mukavaa olisikaan vaan antaa periksi kaikille heidän haluilleen ja olla aina se kiva äiti.

Eihän se maailman niin toimi ja eihän niitä kunnon kansalaisia niin kasvateta. Mutta kun...

Välillä tekisi mieli illalla vetää itkupotkuraivarit lattialle taaperon tavoin, kun nukkumaanmeno ei taaskaan suju. Jos annan hänen juosta ympäri kämppää silloin kun pitäisi nukkua, niin kai hän joskus väsyy? Välillä olisi kiva antaa vain sille kovapäiselle 4 vuotiaalle periksi ja tehdä kaikki hänen puolestaan. Kai hän sitten joskus oppii pyytämään kauniisti ja odottamaan vuoroaan? Välillä tekisi mieli antaa eskarilaisen pyöritellä silmiään, paiskoa ovia ja olla siivoamatta omaa huonettaan. Kai hän joskus oppii perheenä elämisen sääntöjä?

Vanhemmuus ei todellakaan ole helppoa ja aina silloin tällöin se turhauttaa ja tuntuu epäreilulta. Teet niin tai näin niin aina on jonkun naama väärin päin.

Vanhemman ei kuulu olla se paras kaveri, vaan kasvattaja. Siihen lauseeseen tuudittaudun, kun joskus huonona aamuna tekisi mieli tunkea tikkarit tyttöjen suuhun jotta aamutoimet sujuisivat paremmin. Kun yritä siinä kiireessä ja väsymyksessä selittää 4 vuotiaalle, että äiti ei voi myöhästyä sen takia töistä,  että sinä haluat hiuksiisi kiharat.

Se kantaa hedelmää, se kantaa hedelmää. Joskus vaan voisi kantaa vähän nopeammin...

Lapsiperheen arki ei ole helppoa ja yksi vaikeimmista asioista on oikeasti olla se kurja vanhempi joka "kieltää kaiken kivan ja vaan käskee".

Sellaista se vanhemmuus on. Ja kaikesta tappelusta ja angstista huolimatta minä olen heille se maailman paras äiti. Vaikka välillä käytös tuntuu siltä, että he vaihtaisivat minut just nyt heti vaikka pihatiemme sepelinmuruseen jos se osaisi voidella heille leivät ja laittaa piirretyt päälle.

Ja rakas olen silti vaikka käskenkin siivoamaan enkä anna ruoaksi aina ranskalaisia, vaan joskus niitä pahoja linssejäkin. Olisi vaan kiva, että varsinkin näin arkisin se rakkaus näkyisi muutenkin kuin kiukutteluna ja raivona minua kohtaan.

Mutta päivä päivältä ymmärrän paremmin miksi isovanhemmat aina on niin lempeitä ja leppoisia lapsen lapsiaan kohtaan. Kun ne rajat on kerran siellä kotona vedetty hampaat irvessä läpi, niin onhan se varmasti kiva olla se ihana lellijä jonka ei niin enää tarvitse kasvattaa.

Minusta tulee niin suklaan tuoksuinen lellijä mamma sitten joskus. Sanokaa mun sanoneen!

Huomenna se arki helpottaa!

Huomenna vihdoin tulee se hetki, kun alan tekemään lyhyempää työviikkoa. Uuden, vähän helpomman arjen piti alkaa jo muutama viikko sitte, mutta korona ja työpaikan lomautukset sotkivat vähän aikatauluja.

Ai niin ja minun lomautukseni taitaa jäädä nyt tekemättä. Alustavasti sen piti alkaa huomenna, mutta ei meitä voikaan niin montaa lomauttaa samaan aikaan mitä aluksi luultiin. Nyt kun rajoituksia aletaan purkaa, niin luultavasti elämä tässä normalisoituu itse kullakin.

Edelleen sata lasissa rakastan mun työpaikkaani ja työyhteisöä. Miten voikaan olla niin kiva mennä töihin ja hymy huulilla lähteä sieltä!

Uudelta työajalta odotan aika paljon. Oletan, että arjen stressi vähenee todella paljon,  kun en tee enää äärivuoroja. Ei enää stressiä siitä ehdinkö hakemaan lapset miehen iltavuoroviikkoina ja ei stressiä siitä saanko aamuvuorot vaihdettua pois.

Odotan myös sitä, että aikaa meille ja minulle jää enemmän. Kaksi tuntia lisää aikaa arkeen, se on oikeasti todella paljon. Ehdimme vaikka mitä työpäivän jälkeen ja voin joskus jopa raaskia mennä salille, lenkille tai jumppaan ennen töitä jos menen sinne hieman myöhemmin tai pääsen aikaisemmin!

Taloutemme hieman kärsii ja säästöjä ei ehkä kerry yhtä helposti mitä tähän asti. Mutta se todellakin on sen arvoista. Aika on rahaa varsinkin tässä hektisessä elämäntilanteessa.

Odotan jo niin kovin kesää. Lämpimiä aamuja, pyöräretkiä, aurinkoa ja kerran vielä lämpöä. Myös sitä, että elämä taas tästä normalisoituu. Vaikka jollain tapaa tähän kaikkeen on jo niin tottunut ettei kiinnostus avata uutisia edes ole kova. Korona on jo niin osa arkea,  että on hassua ajatella, kun kaikki taas on jossain kohtaa ohi.

Toivotan nyt jo kaikille ihanaa uutta viikkoa! Tänne ainakin on luvattu lämmintä. Joskos se kesä olisi oikeasti jo ihan nurkan takana!?

Tervetuloa uusi ja vähän helpompi arki. Kuuden tunnin työpäivät, ai ettien että.