V!@#n ferritiini

Olen tällä hetkellä hyvin turhautunut. Että jos positiivista postausta etsit, niin suosittelen klikkaamaan jonkun muun kirjoituksen. Minä aion nimittäin napista ja valittaa omasta olostani ja purkaa turhautumistani tänne teille.

Hiton vatsakivut ja ibs. Hiton ferritiini.

Kävin tosiaan siellä MSAS analyysissa ja siitä lähtien olen noudattanut maidotonta ruokavaliota gluteenittoman lisäksi. Ja tiedättekö mitä? Vatsani ei ole koskaan ollut näin hyvässä kunnossa! Ei turvota, ei ilmavaivoja ja sen sellaista. Ei mitään!

Ja sitten taas vatsani on kipeämpi kuin koskaan. Kiitos rautalisän. Kipu on kuitenkin erilaista, polttavaa. Sellaista jota minulle tulee gluteenista. Polttoja ja ihan fyysistä pahoinvointia. Tänään aamulla oli samanlainen etova ja heikko olo kuin alkuraskaudessa.

Testissä on nyt kolmas rautalisä. Olen saanut monta vinkkiä hellävaraisista tuotteista, mutta niissä taas raudan määrä on tosi pieni. Ja kun ferritiiniki on 9,3 niin siihen ei pieni määrä rautaa varmaan riitä sitä nostamaan halutulle tasolle. Ainakaan nopeasti.

Ruokavaliosta olen yrittänyt tehdä rautapitoisen sekä rautaystävällisen. Vähentänyt kahvia ja pitänyt huolta etten juo kalsiumia tai kahvia ruoan päälle tai ennen ruokaa. Vaan voihan vehnäleipä tätä turhautumista vatsani kanssa.

Turhauttaa ajatella, että ilman alhaista ferritiiniä vatsani olisi elämäni kunnossa. Kun tuntuu, että vihdoin löysin ratkaisun ikuisiin vatsavaivoihin, niin tulee uusi este joka pistää vatsan sekaisin. Toki joku sanoi, että suoliston hyvinvointi parani, kun ferritiiniarvot nousi.

Liityin Facebookissa muutamaan raudanpuutos ryhmään ja olen selaillut paljon netin syövereissä. Tietoa on tullut paljon lisää mutta samalla myös turhautuminen on lisääntynyt; jos olisin osannut laskea kaikki oireet yhteen, niin olisinko näin syvällä tässä suossa? Vai osannut aikaisemmin puuttua olooni? Turhauttavaa. Mutta kun eihän tämä "muotitauti" voi minuun iskeä.

Tuntuu, että olen aika syvällä tässä suossa nyt. Olo vaihtelee päivittäin, mutta välillä on päiviä, kun olo on toai sumuinen, humalainen ja pysähtynyt. Elämäniloa kyllä on, muttei voimia nauttia siitä aina. Se kuvaa oloani tosi hyvin. Tänäänkin on ollut aivan kamala päivä ja olen monesti havahtunut omista ajatuksistani tyhjyyteen tuijottaen. Naurattaa, mutta en jaksa nauraa. Huonolle päivälle on syy; ferritiiniväsymyksen lisäksi pitkästä aikaa tosi huonosti nukuttu yö sekä eilinen treeni salilla. Keho ei saanut treenin jälkeen palautua ja sumu vain lisääntyi.

Ja mitä urheiluun tulee, niin sekin turhauttaa. Tai turhauttaa se, että en tiedä mitä sen kanssa tekisin. Osa lääkäreistä ja lähteistä on ollut sitä mieltä, että sykettä nostavaa urheilua tulisi välttää ferritiinien ollessa matalalla. Osa sanoi, että vain kesätyvyysurheilua. Osa sanoi, että omaa vointia ja jaksamista seuraillen. Eli mikä on oikein!? Varsinkin, kun treenatessa minulla ei ole mitään ihmeellisiä oireita, sydämentykytyksiä tai heikotusta.

Omaa kehoa kuunnelle tässä on mentykin. Urheilu antaa minulle niin paljon, että hevillä en siis ole valmis luopumaan. Se antaa sumun keskelle energiaa, omaa aikaa ja henkistä hyvinvointia. Se auttaa myös vatsaoireisiin paremmin kuin mitkään kauratyynyt tai pierut. Väitän myös ettei treenini ole niin kuormittavia, että niistä olisi enemmän haittaa kuin hyötyä. Mutta tiedä sitten. Onneksi muutaman viikon päästä pääsen lääkäriin.

Toivon vain, että kohdalleni osuu osaava lääkäri joka on perillä raudanpuutteesta ilman anemiaa ja osaa ottaa oireeni tosissaan sekä auttaa minut tästä suosta ylöspäin. Jos asiat menisi niin kuin haluaisin niin pääsisin rautainfuusioon. Mutta sinne on ilmeisesti helkutin vaikea päästä. Toki yksityisellä,  mutta sen hinnaksi tulee sitten satoja euroja.

Ehkä turhauttavinta tässä on se tosiaan, että matka on pitkä ja tällä vatsalla hyvinkin kuoppainen. Olen kaikki mulle nyt heti tyyppiä joten tämä tuntuu tuskaisen pitkältä taipaleelta. Varsinkaan kun ei ole tietoa siitä, koska tämä sumu, väsymys ja alakuloisuus poistuu.

Turhauttaa. Kuten varmaan jo tajusitte. Maanantain avautuminen oli tässä. Mutta tiedättekö; olen tällä hetkellä vain niin helvetin väsynyt olemaan väsynyt. 

Aamuisin olen huono äiti

En aina. Mutta tänään olin. Ja joskus ennenkin olen ollut.

Kyllä te tiedätte ne tilanteet,  kun kello käy. Aika vastaan lapset. Äiti vastaan työ. Ja lopulta kukaan ei ole voittaja ja kaikilla on paha mieli. 

Kun ei löydy oikeanlaisia sukkia eikä ennen kelvanneet kelpaakaan. Ollaan unohdettu laittaa illalla vaatteet valmiiksi ja mikään mekko ei kelpaa. Tukka on huonosti ja se lempikoru on häviksissä. Sillä aikaa, kun me kuumeisesti etsitään niitä oikeanlaisia sukkia jotka löydämme eriparina kuivausrummusta on taapero läästinyt hammastahnaa peilin täyteen.

Mielessäni päästän liiankin pitkän litanian kirosanoja ja koitan laskea kymmeneen. Tiedän, että syli ja halit auttaisivat, mutta kello on nyt eri mieltä. Ei meillä ole aikaa istua vartiksi alas. Pikahalit vaihdetaan, mutta vittuakos se mitään auttaa.

Anteeksi kirosana, mutta sellainen olo minulla aamulla oli. Tiesin mitä voisin tehdä jotta pääsisimme hyvillä mielin lähtemään, mutta samalla totesin, että minulla ei todellakaan ole aikaa siihen. Ja äitinä sekä varhaiskasvattajana tiesin, että seuraavaksi tekemäni asia ei ole se rakentavin ratkaisu, mutta tein sen silti.

Korotin ääntäni ja lopulta lähdettiin väkisin t-paita päällä päiväkotiin. Kun ei ole aikaa. 

Kun pääsin päiväkodin parkkipaikalla autoon, niin meinasi itku tulla. Niin paha mieli minulla oli. Oli kurjaa jättää toinen kökön aamun jälkeen itkien toisen aikuisen huomaan. Miksi, oi miksi lapset ei ymmärrä mitä sana kiire tarkoittaa!? En se ole minä, se on se kiire.

Miksi aamut on välillä niin vaikeita? Miksi jostain asioista tulee huono omatunto pitkäksikin aikaa, vaikka tiedän samalla, että se on ihan inhimillistä? Me sovittiin, pyydettiin anteeksi ja kerrottiin että rakastetaan ennen kuin aamulla erottiin töihin ja päiväkotiin. Silti jäi niin paska fiilis, että koko aamu meni ihan pihalle ja vähän väliä pidättelin itkua.

Ei ole helppoa olla herkkä äiti. Ei ole helppoa olla vahvatahtoinen ja vaatteistaan tarkka viisvee. Ei ole helppoa olla tätä kaikkea joka aamu.

Sitten vielä töissä kuulin, että unohdin taaperon eväsretki eväät. Taas. Ja kun aamulla vielä hehkutin, että tänään ostetaan herkkueväät huomiselle retkelle. Meinasi taas tulla itku. Vaikka päivien sekoittaminen on inhimillistä, niin olin aivan rikki mokastani. Eväsretki on taaperon lempiasia päiväkodissa.

Rakennan tästä kaikesta itselleni kärsimysmielikuvan. Mielikuvan jossa lapseni itkua tihrustavat koko päivän päiväkodissa sekä eväsretkellä, koska äiti oli niin huono äiti tänään. Vaikka tiedän, että se ei ole totta, niin on vaikea päästä siitä mielikuvasta ja fiiliksestä eroon.

Ja kun tiedän, että iltapäivällä minulla on kaksi maailman rakastavaisinta ja iloisinta lasta päiväkodin aidan takana odottamassa. Tiedän,  että se ilo ja rakkaus on aitoa eivätkä he edes muista aamuista fiaskoa. Silti, silti on niin kurja fiilis tällaisten aamujen jälkeen.

Tänään laitamme illalla vaatteet valmiiksi. Ostan kaupasta eväät ja vien hätävaran autoon odottamaan seuraavaa eväsunohdusta. Tänään halitaan, pussaillaan ja halitaan vielä vähän lisää. Lapset ovat asian varmasti jo unohtaneet, mutta oma kökköfiilikseni säilyi koko päivän. 

Minä ymmärrän aamukiukun. Minä tiedän miten pitäisi ja kannattaisi toimia, mutta silti teen väärin tai en aina ehdi perehtymään kiukun kesyttämiseen juuri sillä hetkellä. Minä tiedän myös sen, että vanhempana minun tehtäväni on olla se kurja joskus ja lapsilta voi olettaa tietynlaista toimintaa aamuisin ikätason mukaan.  Joskus sitä huonoa aamu ei vaan voi estää, vaikka olisi aikaa ja kasvatustyylejä. Lapset eivät aina vaan toimi samalla tavalla. Eikä me aikuisetkaan.

On vaan niin paljon helpompi olla inhimillinen ja armahtava muita äitejä kohtaan kuin itseään kohtaan. 

Arkikuvia puhelimen kätköistä!

 Kuvaan aika paljon meidän arke puhelimella ja mietinkin koska viimeksi olisin käyttänyt niitä jossain somessa? Muualla kuin instagramin storyissa! Nykyajan puhelimissa on aika hyvät kamerat, mutta silti vaan somesisältö on tuotettu melkein aina kameralla. Mikä toisaalta on tosi harmi, koska usein osa tunteesta ja aitoudesta kärsii mitä "someystävällisempi" valokuva on.

Tässä siis arkisia kuvia viime viikoilta tekstipätkineen puhelimen kätköistä!

Käytiin sunnuntaina Liedon Parmaharjun Hamppukodalla grilliretkellä. Mies leikki lasten kanssa piilosta...

Leivoin vähän kaurakeksejä..

Katsokaa miten kauniita paikkoja lasten rikkinäisiin vaatteisiin! Löytyy netistä nimellä vaatelaastari, kotimainekin vielä! Nämä ei ole sellaisia silitettäviä ja paksuja ysäripaikkoja, vaan liimattavia, puuvillaisia ja venyviä!

Toinen tuotesuositus! Löysin Prismasta sälä ylijäämäkalaa, vähän reilu 2 euroa rasia eli edullista ja tosi hyvää oli salaatissa!

Oon niin fiiliksissä treenamisesta! Niin harmittaa kun en nyt viikkoon oo uskaltanut mennä salille edes takaisin sahaavan tulee ei tule flunssaoireiden kanssa. 

Käytiin muutama viikko sitten miehen kanssa pitkästä aikaa ihan kaksin syömässä. Taustalla näkyy Ilonan tyhjä sänky. Tytöillä on viikonloppuisin tapana yökyläillä patjojen kanssa toistensa huoneissa tai olohuoneen lattialla.

Siskon poika sai kasteen ja meistä tuli hänen kummejaan!

Meillä on hammaskeiju päässyt aika useasti jo käymään! Keijo Kimalle...

Se fiilis kun otat selfietä sun uuden sadetakin kanssa ja zoomatessa huomaat miehesi rehellisen mielipiteen siitä...:DD

Meidän koti. Hassua että ollaan pian jo kolme vuotta asuttu täällä, aika menee niin nopeasti! 

Kävin yksi päivä 10 minuutin metsäkävelyllä ennen töitä. Piristi ja virkisti. Hetki hiljaisuutta ennen kuin siirtyy omista lapsista toisiin lapsiin. Koen olevani tosi onnekas, kun saan työpäivienkin aikana ulkoilla. Erityisesti pimeinä aikoina on onnea ehtiä ulos työpäivän aikana, kun on valoisaa.

Olen ollut nyt muutaman viikon maidottomalla ruokavaliolla ja tuntuu, että vatsani voi paljon paremmin. Toki rautalisä aiheuttaa polttoja ja oireita, mutta sellaista turvotusta ja ibs oireita ei ole yhtään niin paljon mitä ennen. Ihan mahtavaa! Vaikka juustoja on tosi kova ikävä.

Arki. Oi ihana arki. Ihanaa uutta viikkoa kaikille! Toivottavasti siellä pysytään terveinä, meidän perheessä flunssa koittaa kovin iskeä, mutta toivotaan että nujerretaan se!

Se on vain nahkaa

Mulla on kauan ollut nämä kuvat galleriassa odottamassa postausta johon ne liittäisin. Kuvat olen julkaissut jo Instagramin puolella, mutta olen odottanut inspiraatiota postauksen kirjoittamiselle.

Haluaisin jakaa postauksessani jotain jonka avulla sinä pystyisit hyväksymään itsesi paremmin sellaisena kuin olet. Mutta todellisuudessa minulla ei ole kovasti vinkkejä sinulle antaa. 

Kun en oikein tiedä miten olen itse tähän pisteeseen päässyt. Pisteeseen jossa ajattelen, että se on vain nahkaa. 

Ehkä se on se kasvatus. Ehkä se etten ole kovinkaan ulkonäkökeskeinen ihminen. Ehkä se, että liikunnan lisäämisen myötä olen niin onnellinen, että se sisäinen hyvä olo heijastuu myös ulospäin. Ehkä kaikki nämä. Tai kyllä kaikki nämä.

Ja varmasti paljon muutakin.

Se voi olla pitkä tie, mutta todellakin sen arvoinen. Kehu ja katso itseäsi silmillä joilla muita katsot. Kun menet seuraavaksi peilin eteen, niin moittimisen sijaan sano itsellesi jotain kaunista. 

Itsensä hyväksyminen ja rakastaminen on tärkeä taito. Suuri palanen onnellisuutta. Kun ensin opit sen itse, niin se on helppo siirtää eteenpäin. Mä mietin usein huonoina päivinä, että olenko minä vanhana tyytyväinen enemmän siihen, että näytin joltain miltä halusin vai siihen, että olin onnellinen? Niiden ei tarvitse sulkea toisiaan pois ja onnea saa tavoitella myös unelmakropan kautta, mutta uskallan väittää, että muutosprjoketeissa se sisäinen työ on suuressa roolissa, kun punnitaan onnellisuutta muutoksen onnistuessa. Olenko jälkeen kuvassa onnellisempi sen takia, että voin paremmin vai sen takia, että näytän erilaiselta?

Osaisinko olla onnellinen juuri nyt tässä hetkessä, kun näen peilistä miten hyvä ja ihana olen? Minun mielikuva unelmakropasta oli nuorena aikuisena hyvin erilainen tämänhetkiseen kroppaani verrattuna. Mutta koen tällä hetkellä eläväni unelmakropassani siitä huolimatta.

Se on ihana. Se on pehmeä. Vahva. Jaksava. Se o  kantanut maailmaan kolme upeaa lasta ja se on terve. Siinä on arpia ja suonikohjuja muistoina upeasta matkasta kohti äitiyttä ja aikuisuutta. 

Kohtele itseäsi niin kuin haluat lapsesi kohtelevan itseään. Kohtele itseäsi niin kuin haluat muiden sinua kohtelevan. Sano itsellesi asioita joita sanoisit rakkaillesi.

Ja lopuksi vielä yksi hyvä mietelause johon törmäsin Pinterestissä; Älä kuntoile siksi, että haluaisit muuttaa kehoasi. Vaan siksi, että rakastat sitä. 

Muutosta saa tavoitella, mutta minulle se suurin motivaatio liikkumiseen sekä itsensä rakastamiseen on se fiilis. Se fiilis, kun voi hyvin. Sisäisesti ja ulkoisesti. Mä olin onnellinen ennen, olen onnellinen nyt. Onni ei saisi olla kiinni kiloista,  arvista tai löysästä nahasta.

Kukaan ei kuolinvuoteella laske arpiaan tai mieti vaatekokoaan oliko se oikea. Silloin varmasti mietitään elettyä elämää ja niitä onnen hetkiä. Ei ulkonäköä. 

Se on vain nahkaa. Ihana osa ihanaa sinua!

Mitä sitten seuraavaksi?

 Istun keittiössä aamukahvilla. Kuuntelen jääkaapin surinaa ja ajatukseni harhailee matoakvaariosta lottovoittoon. Lapset nukkuu ja mietin miten kiva olisikaan voittaa sellainen summa jolla saisi maksettua asuntolainan pois. Hymyilen ja muistelen miten kävin kerran keskustelua lottovoitoista ja sanoin, että minulle riittäisi asuntolainan kattava voitto. Tai edes tulevan autotallin kattava. Haaveenikin ovat hieman vaatimattomat ja realistiset, osaanko minä haaveilla?

Mistä minä haaveilen? En oikeastaan mistään ja sitten taas kaikesta ihan normaalista. Voiko sitä sanoa haaveiluksi vain vaan toiveiksi? Onko niillä mitään eroa muuten kuin että toista sanaa käytetään prinsessasatujen sivuilla enemmän?

Aamukahvi vähenee kupista kovaa vauhtia ja lapsetkin pitäisi herättää. Enkö tosiaan unelmoi mistään!? Terveestä elämästä ja niin edelleen. Mutta mitä minä haluan tehdä seuraavaksi!?

En mitään. Ehkä vain nauttia tästä elämänvaiheesta, kun mitään suuria muutoksia ei ole nyt horisontissa. Suurin osa aikuisuuden vuosistani on mennyt siihen, että olen raskaana tai hoitanut uutta perheenjäsentä. Sitten vaihdoin työpaikkaa. Ja taas vaihdoin.

Elämäni on viime vuosien aikana ollut niin täynnä niitä elämää suurempia muutoksia, että nyt haluan vain olla ja nauttia.

Ehkä haaveilen siis siitä, että tämä rauhallinen ja seesteinen - sanonko kolmen lapsen äitinä näin!? hahahaa - elämänvaihe jatkuu vielä kauan. Kaikki on tällä hetkellä niin hyvin. Sanotaan, että tavoitteita olisi hyvä olla. Mutta kun arki on niin hyvää kuin se tällä hetkellä on, niin juuri nyt ei ole tarvetta tavoitella mitään.

Muuta kuin ehkä parempia tuloksia salilla ja muutama lisätunti kelloon joka vuorokausi. Tavoitteena on pysyä terveenä tämä talvi ja saada rautavarastot täyteen. Tavoitteena on muistaa lasten retkieväät ja koittaa opetella olemaan vähän järjestelmällisempi. Hallittu kaaokseni, kun tuppaa nyykypäivänä olemaan vain kaaosta. 

Mitä siis sitten seuravaaksi? En tiedä. Kerron kun sen aika tulee. Voi olla, että keksinkin yhtäkkiä jonkun tavoitteen tai unelman ja lähden sitä kohti. Voi olla, että nautin tästä olosta vuosia. 

Ainut jonka voisin nyt nimetä haaveeksi tai tavoitteeksi on pieni ajatus siitä, että jossain kohtaa lähtisin opiskelemaan varhaiskasvatuksen sosionomiksi. Joskus väitin, että en ikinä aio, mutta pikkuhiljaa ajatus on kypsynyt. Olen unelmieni työpaikassa ja rakastan työtäni. Miksi en oppisi uutta ja syventäisi jo opittua? 

Niin ja haaveilen, että raaskisin panostaa uuteen tietokoneeseen. Sellaiseen jonka aukeamiseen ei mene varttia ja jonka akku kestää enemmän kuin kymmenen minuuttia.

Ehkä siis haaveenani on päästä kouluun jossain kohtaa. Se voi olla pitkä tie ja se voi vaatia yritystä. Ennen kaikkea se vaatii jaksamista ja keskittymiskykyä. Ja kun aamukahvi nyt loppui ja silmät ovat edelleen puoliummessa, niin vielä ei ole opintojen aika, hah. 

Teksti vielä tiivistettynä ja otsikkoon vastaten; Ei mitään ja kuitenkin vähän tätä kaikkea mitä jo teen.

MSAS analyysia ja korvakoruja

*Analyysi saatu

Hassua ajatella, että vielä tovi sitten kirjoitin blogiin melkein joka päivä. Nyt tahti on selkeästi hidastunut, mutta on myös ollut ihana huomata, että siellä edellee  samalla tavalla porukka pyörii! Työn, lasten ja saliharrastuksen kanssa on vain aika täynnä kädet ja aika kortilla. Siihen kun lisätään vielä sometyö joka keskittyy suurimmaksi osaksi Instagramin puolelle tällä hetkellä, niin onhan tässä kiireitä! Haaveilen, että vielä jonain päivänä olisi aikaa tehdä enemmän näitä ihan arkisia postauksia. Vaikka ihan päivittäin!

Toisaalta taas kiireinen arki on selkeästi minun juttuni. Varsinkin nyt, kun olen hivenen väsynyt, niin on helpompi olla liikkeessä kuin pysähtyä. Tuntuu, että nyt kun syy väsymykselle ja ikuiselle "humalassa olemiselle" selvisi, niin olen entistäkin väsyneempi. Kun tiedän,  että syy on matalissa ferritiiniarvoissa, niin ei tarvitse enää tsempata vaan voin "luvan" kanssa olla vähän hiljaisempi ja väsyneempi.

Minun viimeaikaiset kuulumiset ovat aika rauta- ja ferritiinipainotteisia. Olen lähipäivinä kolunut netin syövereitä ja ottanut selvää hoidosta, rautapitoisista ruoista sekä mahdollisuuksista auttaa raudan imeytymisessä. Pitkä ja hidas on tie, mutta toivottavasti parin kuukauden päästä labrat kertovat, että suunta on oikea.

Kävin tosiaan viime viikonloppuna MSAS analyysissa* jossa kartoitetaan ruoka-aineallergioita sekä kehon hyvinvointia. Sain sieltä aikamoisen listan jossa oli minulle epäsopivia ruoka-aineita ja tarkoitukseni oli aloittaa tiukka dietti ja katsoa onko siitä apua vatsavaivoihin. Sitten kuitenkin selvisi tämä ferritiinijuttu, niin päätin lykätä diettiä tovin jos toisenkin. Ihan siksi, koska olen hivenen skeptinen ja haluan tietää auttaako se vatsaongelmiini ja rautalääkitys nyt kuitenkin sotkee vatsani.

Jos sotkee. Nimittäin analyysissa kävi ilmi, että maito on luultavasti viljojen lisäksi se kaiken pahan alku ja juuri. Olen nyt ollut kauraa ja tattaria lukuunottamatta viljaton (nämä kaksi kävivät analyysin mukaan minulle ja saman olen kyllä itsekin huomannut aiemmin) sekä täysin maidoton ja tiedättekö mitä; vatsani on parempi kuin pitkään aikaan vaikka olen nyt 4 päivää syönyt rautalisää, jopa sitä vahvempaa! Eikä vatsani - kop kop - ole reagoinut mitenkään.

Uskon siis analyysiin jollain tasolla tosi paljon,  koska sieltä nousi esiin monta "pahista" joita vatsani ei kestä. Sitten taas samalla olen vähän skeptinen ja haluan todisteita itselläni sen toimivuudesta. 

Maidon epäsopivuus menisi kyllä yksi yhteen sen kanssa, että yksi lapsistamme näyttäisi olevan myös allerginen maidolle ja odotammekin nyt lokakuun lääkäriaikaa joskos pääsisimme testeihin. Toivon että pääsemme ja allergia näkyisi niistä. Selkeästi kahden viikon maidoton kokeilu on poistanut kaikki vatsaoireet ja ihottumat lähtivät heti paranemaan päin ja ovat melkei  kadonneet. Tässä oli hetki, kun siitä vakuutuksesta lapsilla olisi ollut todellakin hyötyä!

Isot tytöt saivat tällä viikolla korvakorut ja taapero toheloi sekä kasvaa silmissä. Ensimmäiset lasten harrastukset ovat alkaneet ja niinä päivinä kiirettä pitää, mutta tässä varmaan on maistiaisia tuleviin ruuhkavuosiin? Toki onneksi harrastukset ovat kävely ja pyörämatkan päässä meiltä kotoota!

Elämä hymyilee vaikka olenkin pysähtynyt ja väsynyt. Minun pitikin tuolla alussa palata siihen humalassa oloon ja avata sanontaa, kun se varmaan parhaiten kuvaa tätä oloa tällä hetkellä. Olo on kuin pienessä humalassa; sumuinen ja sellainen, että katsoisin välillä jonkun verhon takaa tätä elämää. 

Kyllä se siitä.  Ja kuitenkin perhe, työ ja saliharrastus tuo niin paljon iloa elämään, että ei tässä ihan surkeana olla. Paremminkin voisi olla, mutta on elämä nyt tosi ihanaa silti vaikka vähän vaivainen olenkin. 

Oudon väsymyksen syy selvisi VIHDOIN!

 ...Ja ehkä...Toivotaan, että tämä on se syy miksi olen ihan tööt ja tötteröö. Ja syy on mikäs muukaan kuin matala ferritiini. 

Väsyttää. Ja sitten taas ei väsytä. Yritin miehelle kuvailla väsymystäni tässä eräs päivä ja se oli aika vaikeaa. Olen jotenkin tosi pysähtynyt, sumuinen ja väsynyt, mutta sitten taas jaksan kyllä touhuta. Kun touhuaa ja tekee, niin sitä ei niin huomaa. Mutta esimerkiksi viikonloput menee aika koomassa ja sumussa, kun ei paina satalasissa koko ajan. Jaksan kuitenkin treenata, mutta olen koko ajan aika väsynyt.

Havahduin tähän väsymykseen vasta hetki sitten. Katsokaas kun tässä kolme lasta kuluneen seitsemän vuoden sisällä synnyttäneenä tuntuu, että koko ajan väsyttää. Mutta vasta tässä eräs päivä tajusin, että kuopuksemme täyttää pian kolme. Imettämisen lopetin 9 kuukautta sitten ja meidän talossa nukutaan poikkeuksia lukuunottamatta tosi hyvin. Minä nukun 7-9 tuntia yössä, keskimääräisesti kahdeksan ja silti aina vaan väsyttää ja olo on nuutunut.

Hetkonen..

Vaikka kehon menee kauan palautua raskauksista ja vauvavuodesta, niin eiköhän tämän fiiliksen olisi pitänyt jo vähän mennä ohi. Ja kun tuntuu, että se hetkeksi menikin ja taas ollaan niin maan perkeleen nuutuneita.

Eilen olin koko aamupäivän töissä kuin pienessä sumussa ja päätin, että nyt riitti. Tilasin Puhti.fi kautta itselleni sekä ferritiinin, että D-vitamiinin mittauksen. Sain ajan heti samalle iltapäivälle. Olisin toki voinut mennä julkisen kautta, mutta en jaksanut soitella ja odottaa. Olen niin väsynyt tähän väsymykseen, että ajattelin nämä helpot jutut selvittää ihan itse ensin ja sitten kääntyä lääkärin puoleen jos mitään ei löydy.

Aamulla huomasin, että illalla kello 23 oli tullut viesti valmiista tuloksista. Helpotus oli suuri, kun avasin tulokset; ferritiini arvo on 9,4 ja alle 30 lasketaan jo puutteeksi. Ei siis ihme, että olo on aika nuutunut. Meinasin oikeasti ruveta itkemään, olisiko ratkaisu oikeasti tässä ihan nenän edessä nyt? Onko oloni kohta rautakuurin avulla ihan normaali!?

Olen miettinyt ferritiinin mittauttamista jo hetken aina välillä, mutta sitten ajatellut, että ei se kuitenkaan se ole. Olen vaan vähän väsynyt nyt...Ja kun työhöntulotarkastuksessa otettiin verikokeet, niin Hb oli hyvä sekä muut veriarvot joten..Noh, matala se nyt kuitenkin oli.

Toivon, että sumu olostani nyt hälvenee ja olo helpottaa. Sitten kun vielä löytäisin sen herkälle vatsalle sopivan rautalisän...Se voikin sitten olla vähän vaikeampi juttu, hah! 

Olen niin onnellinen jos ratkaisu on oikeasti tässä ja tämä sumu hälvenee. Tämä olo on meinaan aika kamala, kun mikään lepo, uni tai kahvin määrä ei auta.

Äiti on yrittäjä, kun se yrittää hoitaa lapsia

7v: Meillä koulussa kerrottiin, että huomenna on yrittäjän päivä ja kysyttiin onko jonkun vanhemmat yrittäjiä. Ooks sä yrittäjä? Mä sanoin, että sä tavallaan oot...

Meitsi: No en mä kyllä ole. Tai tavallaan noita tietokonehommia voisin tehdä yrittäjänä. Mitä sä vastasit, että miksi mä oon tavallaan yrittäjä?

7v: No mä sanoin, että mun äiti YRITTÄÄ hoitaa lapsia, mutta aina välillä joku yrittää karata.

Hajosin aivan totaalisesti. Niin rankan päivän aivan loistava lopetus. Ei pidä elämää ottaa liian vakavasti, vaan huumorilla mennään eteenpäin.

P.s liekö tämä juontanut juurensa siitä, kun selitin, että töissä harjoittelimme keskiviikkona lähietsintää jos lapsi pääsee karkaamaan. Keskustelimme tästä meinaan iltapalapöydässä. Tai sitten vaan luotto äidin ammattitaitoon on kova, hah.

Thats my girl. Että tuo tyttö on upea, ihana ja huumorintajuinen tapaus. 

Vihanhallintakurssi osa 1; siivoa lapsiperheen koti

Olen tässä miettinyt, että vanhemmuudessa on monta jatkojalostettavaa bisnesideaa. Yksi niistä on vihanhallintakurssin ohjaaminen. Ilmainen bisnesidea ja jos itse olet vanhempi, niin kurssi ilmaiseksi on toteutettavissa käden käänteessä myös siellä sinun kodissasi.

Tervetuloa kurssileni. Maksun voi suorittaa suklaana, bissenä tai lastenhoitona.

Vihanhallintakurssin ensimmäinen osa on helppo toteuttaa ja meille saa tulla toteuttamaan sen ihan koska vain. Ensimmäienen osa on nimittäin se, että siivoat lapsieperheen kodin.

Vihan hikikarpalot tulevat esiin kyllä siinä erinäisiä kasoja raivatessa. Kun taloon syntyy lapsia, niin kaupanpäällisinä synnäriltä saakka saa kasoja. Vaippakasoja, pyykkikasoja, hiekkakasoja, lelukasoja, epämääräisten rojujen kasa ja lapsikasa. Kasoja, kasoja ja vielä kerran kasoja jokaisessa talon nurkassa. MUTTA kasoista huolimatta suurin viha tulee siinä kohtaa, kun työ on valmis. Tai oikeastaan 5 minuutin päästä siitä. Nimittäin max viisi minsaa ja kämppä on samassa kunnossa kuin aloittaessasi kasojen hävitys urakkaa. Jos siinä ei nouse raivo, niin olet tällä vihanhallintakurssilla aivan turhaan.

Ei mutta oikeasti. Meinasi tämän mutsin kumppi mennä tänään nurin. Ahdisti tämä vietävä kasojen vallankumous niin että meinasi itku tulla. Mistä helvetistä tämä kaikki tavara eksyy tännne kämppään!? MISTÄ NÄITÄ KASOJA OIKEIN TULEE!?

Siivouspäivinä kasat katoaa, mutta kas kummaa. Heti huomenna ne taas valtaa jokaisen vapaan tason, nurkan ja huonekalun alusen. En_kestä_enää.

En ole mikään maailman siistein ja järjestelmällisin ihminen, mutta liika on minullekin liikaa. Ja niin käy aika usein nykypäivänä. Toisaalta ihan oma moka. En jaksa itsekään arkisin panostaa siivoukseen, koska haluan treenata ja olla myös lasten kanssa. En myöskään jaksa vaatia lapsia joka ilta korjaamaan lelujaan, myönnetään. Että ehkä ihan oma moka.

TAI sitten treenaan itseäni alitajuisesti johonkin vihanhallintakurssin maailmaanmestaruuteen tai siihen, että kaatopaikka kaatuu kotini päälle ja voin kuitenkin elää ihan normaalia elämää siitä huolimatta. Ehkä tällä kaaoksella on jokin suurempi tarkoitus jota en vielä tiedä. Jokin koronarokotteen kaltainen maailmanpelastus idea joka lähtee tästä kaaoksensietokyvystäni. Ken tietää hei!

Tai sitten vaan olen itsekin yhtä kaaosta koko muija eikä omena kauas puusta putoa. Elämässäni on yksi asia järjestyksessä aina ja tämäkin lause taitaa olla valhe. Ei sellaista asiaa ole

Voihan kaaos ja ikuinen siivoaminen. Tänään olen saanut siitä tarpeekseni ja huomenna tulen silmälaput päässä kotiin jotten nää tätä sotkua tai hyvää yritystä taltuttaa sitä. 

Voitte kenties arvata, että alla oleva kuva ei ole ihan ajankohtainen tällä hetkellä, hah.