maanantai 28. syyskuuta 2020
V!@#n ferritiini
torstai 24. syyskuuta 2020
Aamuisin olen huono äiti
En aina. Mutta tänään olin. Ja joskus ennenkin olen ollut.
Kyllä te tiedätte ne tilanteet, kun kello käy. Aika vastaan lapset. Äiti vastaan työ. Ja lopulta kukaan ei ole voittaja ja kaikilla on paha mieli.
Kun ei löydy oikeanlaisia sukkia eikä ennen kelvanneet kelpaakaan. Ollaan unohdettu laittaa illalla vaatteet valmiiksi ja mikään mekko ei kelpaa. Tukka on huonosti ja se lempikoru on häviksissä. Sillä aikaa, kun me kuumeisesti etsitään niitä oikeanlaisia sukkia jotka löydämme eriparina kuivausrummusta on taapero läästinyt hammastahnaa peilin täyteen.
Mielessäni päästän liiankin pitkän litanian kirosanoja ja koitan laskea kymmeneen. Tiedän, että syli ja halit auttaisivat, mutta kello on nyt eri mieltä. Ei meillä ole aikaa istua vartiksi alas. Pikahalit vaihdetaan, mutta vittuakos se mitään auttaa.
Anteeksi kirosana, mutta sellainen olo minulla aamulla oli. Tiesin mitä voisin tehdä jotta pääsisimme hyvillä mielin lähtemään, mutta samalla totesin, että minulla ei todellakaan ole aikaa siihen. Ja äitinä sekä varhaiskasvattajana tiesin, että seuraavaksi tekemäni asia ei ole se rakentavin ratkaisu, mutta tein sen silti.
Korotin ääntäni ja lopulta lähdettiin väkisin t-paita päällä päiväkotiin. Kun ei ole aikaa.
Kun pääsin päiväkodin parkkipaikalla autoon, niin meinasi itku tulla. Niin paha mieli minulla oli. Oli kurjaa jättää toinen kökön aamun jälkeen itkien toisen aikuisen huomaan. Miksi, oi miksi lapset ei ymmärrä mitä sana kiire tarkoittaa!? En se ole minä, se on se kiire.
Miksi aamut on välillä niin vaikeita? Miksi jostain asioista tulee huono omatunto pitkäksikin aikaa, vaikka tiedän samalla, että se on ihan inhimillistä? Me sovittiin, pyydettiin anteeksi ja kerrottiin että rakastetaan ennen kuin aamulla erottiin töihin ja päiväkotiin. Silti jäi niin paska fiilis, että koko aamu meni ihan pihalle ja vähän väliä pidättelin itkua.
Ei ole helppoa olla herkkä äiti. Ei ole helppoa olla vahvatahtoinen ja vaatteistaan tarkka viisvee. Ei ole helppoa olla tätä kaikkea joka aamu.
Sitten vielä töissä kuulin, että unohdin taaperon eväsretki eväät. Taas. Ja kun aamulla vielä hehkutin, että tänään ostetaan herkkueväät huomiselle retkelle. Meinasi taas tulla itku. Vaikka päivien sekoittaminen on inhimillistä, niin olin aivan rikki mokastani. Eväsretki on taaperon lempiasia päiväkodissa.
Rakennan tästä kaikesta itselleni kärsimysmielikuvan. Mielikuvan jossa lapseni itkua tihrustavat koko päivän päiväkodissa sekä eväsretkellä, koska äiti oli niin huono äiti tänään. Vaikka tiedän, että se ei ole totta, niin on vaikea päästä siitä mielikuvasta ja fiiliksestä eroon.
Ja kun tiedän, että iltapäivällä minulla on kaksi maailman rakastavaisinta ja iloisinta lasta päiväkodin aidan takana odottamassa. Tiedän, että se ilo ja rakkaus on aitoa eivätkä he edes muista aamuista fiaskoa. Silti, silti on niin kurja fiilis tällaisten aamujen jälkeen.
Tänään laitamme illalla vaatteet valmiiksi. Ostan kaupasta eväät ja vien hätävaran autoon odottamaan seuraavaa eväsunohdusta. Tänään halitaan, pussaillaan ja halitaan vielä vähän lisää. Lapset ovat asian varmasti jo unohtaneet, mutta oma kökköfiilikseni säilyi koko päivän.
Minä ymmärrän aamukiukun. Minä tiedän miten pitäisi ja kannattaisi toimia, mutta silti teen väärin tai en aina ehdi perehtymään kiukun kesyttämiseen juuri sillä hetkellä. Minä tiedän myös sen, että vanhempana minun tehtäväni on olla se kurja joskus ja lapsilta voi olettaa tietynlaista toimintaa aamuisin ikätason mukaan. Joskus sitä huonoa aamu ei vaan voi estää, vaikka olisi aikaa ja kasvatustyylejä. Lapset eivät aina vaan toimi samalla tavalla. Eikä me aikuisetkaan.
On vaan niin paljon helpompi olla inhimillinen ja armahtava muita äitejä kohtaan kuin itseään kohtaan.
maanantai 21. syyskuuta 2020
Arkikuvia puhelimen kätköistä!
Kuvaan aika paljon meidän arke puhelimella ja mietinkin koska viimeksi olisin käyttänyt niitä jossain somessa? Muualla kuin instagramin storyissa! Nykyajan puhelimissa on aika hyvät kamerat, mutta silti vaan somesisältö on tuotettu melkein aina kameralla. Mikä toisaalta on tosi harmi, koska usein osa tunteesta ja aitoudesta kärsii mitä "someystävällisempi" valokuva on.
Tässä siis arkisia kuvia viime viikoilta tekstipätkineen puhelimen kätköistä!
torstai 17. syyskuuta 2020
Se on vain nahkaa
Mulla on kauan ollut nämä kuvat galleriassa odottamassa postausta johon ne liittäisin. Kuvat olen julkaissut jo Instagramin puolella, mutta olen odottanut inspiraatiota postauksen kirjoittamiselle.
Haluaisin jakaa postauksessani jotain jonka avulla sinä pystyisit hyväksymään itsesi paremmin sellaisena kuin olet. Mutta todellisuudessa minulla ei ole kovasti vinkkejä sinulle antaa.
Kun en oikein tiedä miten olen itse tähän pisteeseen päässyt. Pisteeseen jossa ajattelen, että se on vain nahkaa.
Ehkä se on se kasvatus. Ehkä se etten ole kovinkaan ulkonäkökeskeinen ihminen. Ehkä se, että liikunnan lisäämisen myötä olen niin onnellinen, että se sisäinen hyvä olo heijastuu myös ulospäin. Ehkä kaikki nämä. Tai kyllä kaikki nämä.
Ja varmasti paljon muutakin.
Se voi olla pitkä tie, mutta todellakin sen arvoinen. Kehu ja katso itseäsi silmillä joilla muita katsot. Kun menet seuraavaksi peilin eteen, niin moittimisen sijaan sano itsellesi jotain kaunista.
Itsensä hyväksyminen ja rakastaminen on tärkeä taito. Suuri palanen onnellisuutta. Kun ensin opit sen itse, niin se on helppo siirtää eteenpäin. Mä mietin usein huonoina päivinä, että olenko minä vanhana tyytyväinen enemmän siihen, että näytin joltain miltä halusin vai siihen, että olin onnellinen? Niiden ei tarvitse sulkea toisiaan pois ja onnea saa tavoitella myös unelmakropan kautta, mutta uskallan väittää, että muutosprjoketeissa se sisäinen työ on suuressa roolissa, kun punnitaan onnellisuutta muutoksen onnistuessa. Olenko jälkeen kuvassa onnellisempi sen takia, että voin paremmin vai sen takia, että näytän erilaiselta?
Osaisinko olla onnellinen juuri nyt tässä hetkessä, kun näen peilistä miten hyvä ja ihana olen? Minun mielikuva unelmakropasta oli nuorena aikuisena hyvin erilainen tämänhetkiseen kroppaani verrattuna. Mutta koen tällä hetkellä eläväni unelmakropassani siitä huolimatta.
Se on ihana. Se on pehmeä. Vahva. Jaksava. Se o kantanut maailmaan kolme upeaa lasta ja se on terve. Siinä on arpia ja suonikohjuja muistoina upeasta matkasta kohti äitiyttä ja aikuisuutta.
Kohtele itseäsi niin kuin haluat lapsesi kohtelevan itseään. Kohtele itseäsi niin kuin haluat muiden sinua kohtelevan. Sano itsellesi asioita joita sanoisit rakkaillesi.
Ja lopuksi vielä yksi hyvä mietelause johon törmäsin Pinterestissä; Älä kuntoile siksi, että haluaisit muuttaa kehoasi. Vaan siksi, että rakastat sitä.
Muutosta saa tavoitella, mutta minulle se suurin motivaatio liikkumiseen sekä itsensä rakastamiseen on se fiilis. Se fiilis, kun voi hyvin. Sisäisesti ja ulkoisesti. Mä olin onnellinen ennen, olen onnellinen nyt. Onni ei saisi olla kiinni kiloista, arvista tai löysästä nahasta.
Kukaan ei kuolinvuoteella laske arpiaan tai mieti vaatekokoaan oliko se oikea. Silloin varmasti mietitään elettyä elämää ja niitä onnen hetkiä. Ei ulkonäköä.
Se on vain nahkaa. Ihana osa ihanaa sinua!
tiistai 15. syyskuuta 2020
Mitä sitten seuraavaksi?
Istun keittiössä aamukahvilla. Kuuntelen jääkaapin surinaa ja ajatukseni harhailee matoakvaariosta lottovoittoon. Lapset nukkuu ja mietin miten kiva olisikaan voittaa sellainen summa jolla saisi maksettua asuntolainan pois. Hymyilen ja muistelen miten kävin kerran keskustelua lottovoitoista ja sanoin, että minulle riittäisi asuntolainan kattava voitto. Tai edes tulevan autotallin kattava. Haaveenikin ovat hieman vaatimattomat ja realistiset, osaanko minä haaveilla?
Mistä minä haaveilen? En oikeastaan mistään ja sitten taas kaikesta ihan normaalista. Voiko sitä sanoa haaveiluksi vain vaan toiveiksi? Onko niillä mitään eroa muuten kuin että toista sanaa käytetään prinsessasatujen sivuilla enemmän?
Aamukahvi vähenee kupista kovaa vauhtia ja lapsetkin pitäisi herättää. Enkö tosiaan unelmoi mistään!? Terveestä elämästä ja niin edelleen. Mutta mitä minä haluan tehdä seuraavaksi!?
En mitään. Ehkä vain nauttia tästä elämänvaiheesta, kun mitään suuria muutoksia ei ole nyt horisontissa. Suurin osa aikuisuuden vuosistani on mennyt siihen, että olen raskaana tai hoitanut uutta perheenjäsentä. Sitten vaihdoin työpaikkaa. Ja taas vaihdoin.
Elämäni on viime vuosien aikana ollut niin täynnä niitä elämää suurempia muutoksia, että nyt haluan vain olla ja nauttia.
Ehkä haaveilen siis siitä, että tämä rauhallinen ja seesteinen - sanonko kolmen lapsen äitinä näin!? hahahaa - elämänvaihe jatkuu vielä kauan. Kaikki on tällä hetkellä niin hyvin. Sanotaan, että tavoitteita olisi hyvä olla. Mutta kun arki on niin hyvää kuin se tällä hetkellä on, niin juuri nyt ei ole tarvetta tavoitella mitään.
Muuta kuin ehkä parempia tuloksia salilla ja muutama lisätunti kelloon joka vuorokausi. Tavoitteena on pysyä terveenä tämä talvi ja saada rautavarastot täyteen. Tavoitteena on muistaa lasten retkieväät ja koittaa opetella olemaan vähän järjestelmällisempi. Hallittu kaaokseni, kun tuppaa nyykypäivänä olemaan vain kaaosta.
Mitä siis sitten seuravaaksi? En tiedä. Kerron kun sen aika tulee. Voi olla, että keksinkin yhtäkkiä jonkun tavoitteen tai unelman ja lähden sitä kohti. Voi olla, että nautin tästä olosta vuosia.
Ainut jonka voisin nyt nimetä haaveeksi tai tavoitteeksi on pieni ajatus siitä, että jossain kohtaa lähtisin opiskelemaan varhaiskasvatuksen sosionomiksi. Joskus väitin, että en ikinä aio, mutta pikkuhiljaa ajatus on kypsynyt. Olen unelmieni työpaikassa ja rakastan työtäni. Miksi en oppisi uutta ja syventäisi jo opittua?
Niin ja haaveilen, että raaskisin panostaa uuteen tietokoneeseen. Sellaiseen jonka aukeamiseen ei mene varttia ja jonka akku kestää enemmän kuin kymmenen minuuttia.
Ehkä siis haaveenani on päästä kouluun jossain kohtaa. Se voi olla pitkä tie ja se voi vaatia yritystä. Ennen kaikkea se vaatii jaksamista ja keskittymiskykyä. Ja kun aamukahvi nyt loppui ja silmät ovat edelleen puoliummessa, niin vielä ei ole opintojen aika, hah.
Teksti vielä tiivistettynä ja otsikkoon vastaten; Ei mitään ja kuitenkin vähän tätä kaikkea mitä jo teen.
perjantai 11. syyskuuta 2020
MSAS analyysia ja korvakoruja
Hassua ajatella, että vielä tovi sitten kirjoitin blogiin melkein joka päivä. Nyt tahti on selkeästi hidastunut, mutta on myös ollut ihana huomata, että siellä edellee samalla tavalla porukka pyörii! Työn, lasten ja saliharrastuksen kanssa on vain aika täynnä kädet ja aika kortilla. Siihen kun lisätään vielä sometyö joka keskittyy suurimmaksi osaksi Instagramin puolelle tällä hetkellä, niin onhan tässä kiireitä! Haaveilen, että vielä jonain päivänä olisi aikaa tehdä enemmän näitä ihan arkisia postauksia. Vaikka ihan päivittäin!
Toisaalta taas kiireinen arki on selkeästi minun juttuni. Varsinkin nyt, kun olen hivenen väsynyt, niin on helpompi olla liikkeessä kuin pysähtyä. Tuntuu, että nyt kun syy väsymykselle ja ikuiselle "humalassa olemiselle" selvisi, niin olen entistäkin väsyneempi. Kun tiedän, että syy on matalissa ferritiiniarvoissa, niin ei tarvitse enää tsempata vaan voin "luvan" kanssa olla vähän hiljaisempi ja väsyneempi.
Minun viimeaikaiset kuulumiset ovat aika rauta- ja ferritiinipainotteisia. Olen lähipäivinä kolunut netin syövereitä ja ottanut selvää hoidosta, rautapitoisista ruoista sekä mahdollisuuksista auttaa raudan imeytymisessä. Pitkä ja hidas on tie, mutta toivottavasti parin kuukauden päästä labrat kertovat, että suunta on oikea.
Kävin tosiaan viime viikonloppuna MSAS analyysissa* jossa kartoitetaan ruoka-aineallergioita sekä kehon hyvinvointia. Sain sieltä aikamoisen listan jossa oli minulle epäsopivia ruoka-aineita ja tarkoitukseni oli aloittaa tiukka dietti ja katsoa onko siitä apua vatsavaivoihin. Sitten kuitenkin selvisi tämä ferritiinijuttu, niin päätin lykätä diettiä tovin jos toisenkin. Ihan siksi, koska olen hivenen skeptinen ja haluan tietää auttaako se vatsaongelmiini ja rautalääkitys nyt kuitenkin sotkee vatsani.
Jos sotkee. Nimittäin analyysissa kävi ilmi, että maito on luultavasti viljojen lisäksi se kaiken pahan alku ja juuri. Olen nyt ollut kauraa ja tattaria lukuunottamatta viljaton (nämä kaksi kävivät analyysin mukaan minulle ja saman olen kyllä itsekin huomannut aiemmin) sekä täysin maidoton ja tiedättekö mitä; vatsani on parempi kuin pitkään aikaan vaikka olen nyt 4 päivää syönyt rautalisää, jopa sitä vahvempaa! Eikä vatsani - kop kop - ole reagoinut mitenkään.
Uskon siis analyysiin jollain tasolla tosi paljon, koska sieltä nousi esiin monta "pahista" joita vatsani ei kestä. Sitten taas samalla olen vähän skeptinen ja haluan todisteita itselläni sen toimivuudesta.
Maidon epäsopivuus menisi kyllä yksi yhteen sen kanssa, että yksi lapsistamme näyttäisi olevan myös allerginen maidolle ja odotammekin nyt lokakuun lääkäriaikaa joskos pääsisimme testeihin. Toivon että pääsemme ja allergia näkyisi niistä. Selkeästi kahden viikon maidoton kokeilu on poistanut kaikki vatsaoireet ja ihottumat lähtivät heti paranemaan päin ja ovat melkei kadonneet. Tässä oli hetki, kun siitä vakuutuksesta lapsilla olisi ollut todellakin hyötyä!
Isot tytöt saivat tällä viikolla korvakorut ja taapero toheloi sekä kasvaa silmissä. Ensimmäiset lasten harrastukset ovat alkaneet ja niinä päivinä kiirettä pitää, mutta tässä varmaan on maistiaisia tuleviin ruuhkavuosiin? Toki onneksi harrastukset ovat kävely ja pyörämatkan päässä meiltä kotoota!
Elämä hymyilee vaikka olenkin pysähtynyt ja väsynyt. Minun pitikin tuolla alussa palata siihen humalassa oloon ja avata sanontaa, kun se varmaan parhaiten kuvaa tätä oloa tällä hetkellä. Olo on kuin pienessä humalassa; sumuinen ja sellainen, että katsoisin välillä jonkun verhon takaa tätä elämää.
Kyllä se siitä. Ja kuitenkin perhe, työ ja saliharrastus tuo niin paljon iloa elämään, että ei tässä ihan surkeana olla. Paremminkin voisi olla, mutta on elämä nyt tosi ihanaa silti vaikka vähän vaivainen olenkin.
tiistai 8. syyskuuta 2020
Oudon väsymyksen syy selvisi VIHDOIN!
...Ja ehkä...Toivotaan, että tämä on se syy miksi olen ihan tööt ja tötteröö. Ja syy on mikäs muukaan kuin matala ferritiini.
Väsyttää. Ja sitten taas ei väsytä. Yritin miehelle kuvailla väsymystäni tässä eräs päivä ja se oli aika vaikeaa. Olen jotenkin tosi pysähtynyt, sumuinen ja väsynyt, mutta sitten taas jaksan kyllä touhuta. Kun touhuaa ja tekee, niin sitä ei niin huomaa. Mutta esimerkiksi viikonloput menee aika koomassa ja sumussa, kun ei paina satalasissa koko ajan. Jaksan kuitenkin treenata, mutta olen koko ajan aika väsynyt.
Havahduin tähän väsymykseen vasta hetki sitten. Katsokaas kun tässä kolme lasta kuluneen seitsemän vuoden sisällä synnyttäneenä tuntuu, että koko ajan väsyttää. Mutta vasta tässä eräs päivä tajusin, että kuopuksemme täyttää pian kolme. Imettämisen lopetin 9 kuukautta sitten ja meidän talossa nukutaan poikkeuksia lukuunottamatta tosi hyvin. Minä nukun 7-9 tuntia yössä, keskimääräisesti kahdeksan ja silti aina vaan väsyttää ja olo on nuutunut.
Hetkonen..
Vaikka kehon menee kauan palautua raskauksista ja vauvavuodesta, niin eiköhän tämän fiiliksen olisi pitänyt jo vähän mennä ohi. Ja kun tuntuu, että se hetkeksi menikin ja taas ollaan niin maan perkeleen nuutuneita.
Eilen olin koko aamupäivän töissä kuin pienessä sumussa ja päätin, että nyt riitti. Tilasin Puhti.fi kautta itselleni sekä ferritiinin, että D-vitamiinin mittauksen. Sain ajan heti samalle iltapäivälle. Olisin toki voinut mennä julkisen kautta, mutta en jaksanut soitella ja odottaa. Olen niin väsynyt tähän väsymykseen, että ajattelin nämä helpot jutut selvittää ihan itse ensin ja sitten kääntyä lääkärin puoleen jos mitään ei löydy.
Aamulla huomasin, että illalla kello 23 oli tullut viesti valmiista tuloksista. Helpotus oli suuri, kun avasin tulokset; ferritiini arvo on 9,4 ja alle 30 lasketaan jo puutteeksi. Ei siis ihme, että olo on aika nuutunut. Meinasin oikeasti ruveta itkemään, olisiko ratkaisu oikeasti tässä ihan nenän edessä nyt? Onko oloni kohta rautakuurin avulla ihan normaali!?
Olen miettinyt ferritiinin mittauttamista jo hetken aina välillä, mutta sitten ajatellut, että ei se kuitenkaan se ole. Olen vaan vähän väsynyt nyt...Ja kun työhöntulotarkastuksessa otettiin verikokeet, niin Hb oli hyvä sekä muut veriarvot joten..Noh, matala se nyt kuitenkin oli.
Toivon, että sumu olostani nyt hälvenee ja olo helpottaa. Sitten kun vielä löytäisin sen herkälle vatsalle sopivan rautalisän...Se voikin sitten olla vähän vaikeampi juttu, hah!
Olen niin onnellinen jos ratkaisu on oikeasti tässä ja tämä sumu hälvenee. Tämä olo on meinaan aika kamala, kun mikään lepo, uni tai kahvin määrä ei auta.
perjantai 4. syyskuuta 2020
Äiti on yrittäjä, kun se yrittää hoitaa lapsia
7v: Meillä koulussa kerrottiin, että huomenna on yrittäjän päivä ja kysyttiin onko jonkun vanhemmat yrittäjiä. Ooks sä yrittäjä? Mä sanoin, että sä tavallaan oot...
Meitsi: No en mä kyllä ole. Tai tavallaan noita tietokonehommia voisin tehdä yrittäjänä. Mitä sä vastasit, että miksi mä oon tavallaan yrittäjä?
7v: No mä sanoin, että mun äiti YRITTÄÄ hoitaa lapsia, mutta aina välillä joku yrittää karata.
Hajosin aivan totaalisesti. Niin rankan päivän aivan loistava lopetus. Ei pidä elämää ottaa liian vakavasti, vaan huumorilla mennään eteenpäin.
P.s liekö tämä juontanut juurensa siitä, kun selitin, että töissä harjoittelimme keskiviikkona lähietsintää jos lapsi pääsee karkaamaan. Keskustelimme tästä meinaan iltapalapöydässä. Tai sitten vaan luotto äidin ammattitaitoon on kova, hah.
Thats my girl. Että tuo tyttö on upea, ihana ja huumorintajuinen tapaus.