On yleinen vitsi kaveripiirissäni, että olen puoliksi kuuro. Ja tottahan se on. Tai puoliksi kuuro, mitä se nyt tarkoittaakin. Mutta kärsin tosiaan kuulonalenemasta. Molemmissa korvissa.
Olen pärjännyt asian kanssa ihan ok. Muistaakseni alenema huomattiin ensimmäisen kerran joskus viidenellä luokalla. Sitä seurattiin säännöllisesti kerran vuodessa ja vuonna 2012 sain ensimmäisen kuulokojeeni. Jota en koskaan oppinut käyttämään ja pärjäsin hyvin ilman sitä, koska oikeassa korvassani oli ihan ok kuulo. Vasen olikin sitten aika surkea. Nyt lähiaikoina olen huomannut, että en kuule kuten ennen. Sovimme vuonna 2012, että otan yhteyttä Tyksin kuulokeskukseen, kun tulee fiilis etten enää pärjää ilman kuulolaitetta. Ja nyt oli sen aika.
En ole vuosikausiin katsonut kotimaisia elokuvia ilman tekstityksiä paitsi leffateatterissa. Mutta vasta nyt koronan ja maskien myötä olen huomannut, että hitto vie. Enhän minä kuule mitään. En ole ennen maskeja tajunnut miten paljon käytän kuuloni tukena huulilta lukua ja nyt kaikilla on maskit NIIN...
Saan kysyä aivan liian usein, että anteeksi mitä. Joskus kyllästyn ja hymyilen ja nyökyttelen vain kauniisti. Eräs kerta minulta kysyttiin alkon kassalla kolme kertaa henkkareita ennen kuin kuulin mitä minun haluttiin tekevän. Hups.
Ja tiedättekö, on oikeasti aika raskasta kun ei kuule. Joutuu koko ajan olemaan valppaana ja tekemään töitä jotta saa muiden sanoista selvää.
Tänään kävin Tyksin kuulotutkimuksissa ja niinhän se oli, kuulo oli huomattavasti huonontunut tässä kahdeksan vuoden aikana, kun asiaa ei ole tutkittu. Ei huonompi korvani, mutta se parempi jonka varassa olen tässä kuulostellut muita, hah. Korkeat äänet kuulen edelleen aika hyvin, mutta juurikin sen puheääneen taajuus tekee aikamoisen alamäen käyrässä. Ei ihme, että on tuntunut kuin korvani olisi lukossa ja en kuule. Varsinkin jos on taustameteliä, niin sanoista on aivan liian työlästä saada selvää.
Nyt sitten odotellaan. Aikaa kuulokojeen sovittamiseen. Koska kuuloni on huono ja kriteerit täyttyvät, niin saan kojeet ilmaiseksi. Molempiin korviin. Pärjäisin ehkä yhdellä, mutta molemmissa korvissa saa enemmän hyötyä ja nykyään kuulemma suositellaan niitä molempiin korviin.
Ennen ajattelin, että en halua kuulokojeita, koska sitten kun niitä käyttää, niin ei kuule senkään vertaa ilman niitä. Ja kamala vaiva. Nyt kuitenkin ollaan siinä pisteessä, että olen kyllästynyt olemaan se joka ei kuule. On henkisesti raskasta, kun ei kuule toisia. Oikeasti, tosi raskasta. Ja kaipa samalla vaivalla, kun laitan aamulla silmälasit päähän, niin heitän laitteet korviin?
En tiedä yhtään millaisia nykyajan kuulokojeet on. Ainakin sellaisia on jotka tungetaan korvaan kuten langaton nappikuuloke. Sovitusaikaan voi mennä monta kuukautta, ehkä ollaan jo huhti- toukokuussa kuulemma, kun vihdoin on minun vuoroni. Korona on ruuhkauttanut nämäkin jonot.
Nyt tätä kirjoittaessani jonotan verikokeille. Otetaan jotain dna- ja geenitutkimuksia ja selvitetään tämän vaivan perinnöllisyyttä. Tätä samaa vaivaa kyllä suvussa on, mutta mielelläni jos vain mahdollista niin kuulisin mahdollisuuksia siihen periikö kuinka helposti joku lapsistani tämän vaivan.
Kyllä onneksi tämän kanssa elää oikein hyvää ja onnellista elämää kojeella tai ilman ja kieltämättä odotan jo kovasti miltä kuuleminen ilman työtä ja tuskaa tuntuu. Olisin toki voinut ottaa tämän askeleen jo vuosia sitten, mutta päkö mikä päkö. Kyllä minä pärjään ja kyllä minä kuulen enkö todellakaan halua parikymppisenä kuulokojeita.
No en kyllä kuule enää ja todellakin haluan. Elämä voisi vaikka vähän tai "vähän" helpottua. Että sellaista tänne tänään kuuluu. Keväällä elämä on sitten ehkä hitusen helpompaa ja mukavampaa.