Kaksplus.fi

MENU

maanantai 26. syyskuuta 2016

Paino tippuu, korvienväliläski ei.



Näiden kuvien välillä on neljä vuotta. Neljä vuotta ja 17 kiloa. Kehoni on ollut viime vuosien aikana hurjan koetuksen alaisena kun paino on sahannut edes takaisin laihtumisen ja raskauksien takia. Oikeastaan vasta vuosi sitten tein päätöksen terveellisemmästä elämästä vaikka silloin painoin jo muutamia kiloa vähemmän mitä vuonna 2012. Mutta ne muutamat kilot oli tiputettu kiireisen elämän ja ahmitaan kun ehditään- dietillä. Vasta reilu vuosi sitten päätin että jo riittää paskan sysääminen sisuksiin. Tai ainakin roimasti määrää olisi pienennettävä. Kahden pienen lapsen äitinä halusin olla jaksava ja energinen.

Lupauksessani olen onnistunut. Syön terveellisesti ja säännöllisesti sekä liikun. En liiku tarpeeksi, mutta enemmän kuin ennen. Välitän oikeasti siitä, miten kehoani kohtelen. Laihduttanut en ole missään vaiheessa, mutta tyhmäkin sen tietää että sipsien ja suklaan vaihtuessa omenaan sekä maustamattomaan jugurttiin, kyllä se paino vaan putoaa. Pelkkien herkkujen jättäminen pois ei toki tätä ole tehnyt, olenhan annoskokojakin pienentänyt sekä lisännyt kasviksia mutta kuitenkin. Oikeastaan herkuttelen edelleen, mutta kohtuudella. Jokatapauksessa, tällä tyylillä painoni on tippunut pikkuhiljaa mutta varmasti. Raskauskilojen jälkeen kiloja on karissut vielä 11. Fyysisistä kiloista huolimatta on yksi läski jota en saa millään pudotettua. Ja se on korvienväliläski.



Korvienväliläski, se ei kyllä meinaa tippua sitten millään. Vaikka fiilikseni on kevyempi ja tiedän että olen pienempi mitä ennen, en osaa asennoitua siihen. Vaatekaupoilla valitsen edelleen en isommat ja turvalliset koot. Korvienväliläski ei lähde mihinkään vaikka paino tippuu. Toisaalta, mitäpä se oikeastaan haittaa? Olen aina ollut hyvinkin tyytyväinen itseeni, sekä 85 kiloisena että nyt. Ehkä se korvienväliläski juuri sen takia onkin niin tiukassa. Aina hehkutetaan miten paljon ihminen on onnellisempi ennen ja jälkeen juttujen jälkeen kohdassa mutta rehellisesti sanottuna en voi väittää olevani oikeastaan onnellisempi. Voin paremmin, jaksan paremmin ja pääsen paremmin liikkumaan. Nämä asiat ovat lisänneet hyvinvointiani toki mutta ettäkö onnea? En minä isompanakaan ollut onneton. Päinvastoin, nautin ruoasta ja laiskottelusta silloin. 

Olen luvannut etten ikinä palaisi tuohon ennen kuvan olotilaan. Mutta ihan vain puhtaasti siitä syystä, että voin fyysisesti todella huonosti nyt kun tiedän mitä hyvävointisuus voi oikeasti olla. Elämäntaparemontin tuoma laihtuminen on ollut plussaa mutta jos yksikään kilo ei olisi tippunut sen myötä, takaisin suklaan ja roskan pariin en palaisi. Se fiilis kun ei tarvitse miettiä ruokailussa missä on lähin vessa ja miten paljon mahdan nyt turvota. Se on aika uskomatonta.



lauantai 24. syyskuuta 2016

Joko voi sanoa että hei, me selvittiin vauvasta taas kerran!


Matilda istui tänään aamulla sylissäni kaikessa rauhassa. Yritti kaivaa nenääni ja nauraa räkätti joka kerta kun estin pienen sormen matkan kohti hengitysrööriäni.  Siinä hulvattoman hauskan äitilapsi- hetken keskellä kurkistin ammollaan olevaan suuhun. Ja ei tosikaan, sieltä pilkisti neljä uutta hammasta. Kaikki kulmahampaat ovat tulleet lähes huomaamatta (tai kaiken muun sairastelun ja kiukuttelun siivellä?) ja samaan aikaan. Ja tiedättekö, meidän lapsella on nyt kaikki legot suussa!

Okei, ne kaikkein viimeisimmät poskihampaat puuttuvat mutta isosiskolle ne tulivat vasta hetki sitten joten uskallan ehkä odottaa pientä taukoa? Pientä taukoa kaikesta särkylääke, kuola- ja kiukuttelushowsta? Uskallan ehkä toivoa että vihdoin, vihdoin ei tarvitse joka ilta miettiä kuinkakohan monta kertaa tänä yönä joutuu heräämään. Minun lapseni on iso. Meillä ei nyt tosiaankaan taida enää olla vauvaa.


Hampaiden lisäksi Matilda kävelee jo aivan täydellisesti. Yrittää siskon perässä hyppiä ja juosta. Juuri kun täällä valitin ettei sanoja tule eikös vaan niitä alkanut tulemaan. Kannattaa siis valittaa, aina. Ja mahdollisimman julkisesti, hehe. Kakka, mamma, pappa, uuto (auto) ja liuta tavuja sekä sinnepäin sanoja. Ehkä vauvani osasikin puhua mutta äiti ei keskittynyt tarpeeksi kuuntelemiseen ja ymmärtämiseen? Aika mahdollista, varsinkin meikäläisen keskittymiskyvyn ja puoliksi kuuron korvan kanssa.

Meidän vauva ei ole enää vauva. Iso tyttö. Taitava tyttö. Tyttö joka osaa syödä itse, juoda mukista, kävellä, laulaa (meluta), hieman puhua, siivota ja olla hyvin vahva tahtoinen. Meidän vauva on jo ihan ihminen. Sen kunniaksi taidamme Tinon kanssa juoda tänään lasilliset kuohuvaa ja tuhota eilen ostamamme irtokarkit. Jokohan sitä ihan oikeasti voi huokaista helpotuksesta; me selvittiin tästäkin vauvavuodesta!