Kaksplus.fi

MENU

sunnuntai 29. marraskuuta 2015

DIY: lämmönkestävä jäälyhty!


Sain mun isältä ihan mahtavan DIY vinkin näin jouluksi: lämpöasteet kestävä jäälyhty! Helppo ja nopea tehdä, joskin "tekeytyminen" vie hieman aikaa. 

Tarvtiset: 

Lasisen purkin, kulhon, maljakon..

Merisuolaa

&

Vettä

Laitoin ihan liikaa vettä, kannattaa laittaa vain sen verran että suolat peittyvät!




Laita maljakon pohjalle merisuolaa. Itse laitoin varmaan reilu desin mutta vähempikin olisi riittänyt (mulla maljakkona toimi Ikean puolenlitran tuoppi). Vettä niin että suola peittyy. Heiluta vettä niin että maljakon reunat kastuvat. Jätä pöydälle tekytymään. Suola lähtee pikkuhiljaa kitetymään reunaa pitkin. Jos vesi haihtuu kesken kaiken, lisää vettä ja kiteytyminen jatkuu! Kun kiteytyminen on halutulla korkeudella ja vesi haihtunut, valmis!

(Mun maljakko laitettiin kiteytymään isänpäivänä mutta en tiedä miten paljon toimenpide hidastui kun unohdin huljuttaa lasia...Suola lähti huomattavasti nopeampaan nousuun kun huljutus oli tehty! Valmis maljakko taisi olla paripäivää sitten eli mun matikkapään mukaan siihen meni karvan verran alle kolmeviikkoa.)






Kuvat eivät anna oikeutta sille, miten upea maljakko oikeasti on. Minun kameralla ja kuvaustaidolla kuvaaminen oli aikamoinen haaste mutta näistä ainakin jonkun verran näkee millainen lopputulos on! Koska käytin lasista tuoppia, taidan paloturvallisuuden vuoksi jättää nuo valotikut kynttilän sijaan, (vaikkakin tuikkuna paljon upeampi mun mielestä!) tai sitten käytän tekokynttilää! Nyt hopihopi suolat nousemaan, ehtii keksiä vaikka minkälaista joululahjaa tällä idealla! 




lauantai 28. marraskuuta 2015

Kylläinen.


Nälän sanotaan kasvavan syödessä. Tämä lause oli tosi minun kohdallani myös lasten kanssa; Elviran synnyttyä kasvoi nälkä todella nopeasti, todella suureksi. Nälkä toista lasta kohtaan. Pieni Elvira vauva kaipasi ihan selkeästi leikkikaveria. Vai oliko äidillä vaan niin kauhea vauvanälkä? Jokatapauksessa, toinen lapsi ilmoitti tulostaan Elviran ollessa vuoden ikäinen. Nälkä oli vihdoin poissa ja masu täytetty.

Olin haltioissani kun sain rakenneultrassa kuulla että meille oli tulossa toinen tyttö. Sain sen tutun vaaleanpunaisen prinsessaleivoksen ja mikään ei tuntunut paremmalta suussa kuin sanat; meidän tytöt. Kaksi lasta, kaksi täydellistä tyttöä. Synnytyksen jälkeen tuntui että vihdoin meidän perhe olisi täynnä. Äidinvaistot täytetty, meidän perhe oli kokonainen.

Se vauvanälkä on kuitenkin hyvin katala lapamato joka syö naista salakavalasti ja hyvin nopeasti synnytyksen jälkeen. Näin ainakin mun kohdalla kävi. Matilda taisi olla kolmen kuukauden ikäinen kun huomasin ensimmäiset lapamadon oireet ja ikävöin isoa vauvavatsaani. Salaa toivoin, että ehkäisy pettäisi ja kohta meillä olisi kolme lasta. Kolme pientä tyttöä, tai kaksi tyttöä ja pieni prinssi. Järki kuitenkin sanoi että ehei, ei vielä. Meidän kolmio tuntuu nelihenkisenä perheenä jo hivenen liian ahtaalta. Kolmas lapsi olisi varma muuton paikka. Se on muuten kumma miten paljon tilaa tuollainen alle metrinen ihminen voi viedä. Alle metrin mittaisen lapsen mukana tulee tavaraa ainakin yhden suurperheen verran...


Vauvanälkä oli orastava mutta järki ja kukkaro pistivät hanttiin. Luojan kiitos, nimittäin viimeinen kuukausi on ollut, noh aikamoinen. Sanotaan että nainen voi muuttaa mieltään suunnasta toiseen alle sekunnissa. Ei se ihan sekunneissa käynyt, muttei montaa kitinäiltaa ja valvottua yötä tarvittu kun tunsin ison möykyn holahtavan vatsaani. Se iso möykky oli kylläisyyden tunne; kyllä meidän lapset ovat sittenkin tässä.

Istun tälläkin hetkellä sohvalla iso kahvikuppi kädessäni. Pääsin nukkumaan 1:00. Herätykset tunnin välein. Kolme kertaa sain käydä laulamassa nukkumattia flunssaiselle taaperolle. Tunnin välein sain pistää tuttia pyörivän ja hyörivän vauvan suuhun. Viimepäivät ovat olleet suoraansanottuna aikamoisia vauvankarkoittajia: toinen on flunssassa ja toinen tekee hampaita. Kuvitelma siitä, että vuoden päästä heräisin kolmen lapsen kanssa monta kertaa yössä saa melkein epätoivon partaalle, ei kiitos. Kahden lapsen äiti tuntuu vielä hyvin kohtuulliselta ja kivalta nimitykseltä. Kolmen lapsen äiti minun kohdallani tarkoittaisi kaaosta. Kotona sekä päässä. Ainakin tällä hetkellä.

Mun olo on hyvin kylläinen. Vauvanälkä on täytetty pitkäksi aikaa ja tuntuu että nyt meidän perhe on kokonainen. Kaksi vaaleanpunaista prinsessaleivosta sai minun vatsani täyteen. Mä olen hyvin vahvasti (me molemmat olemme Tinon kanssa) sitä mieltä että meidän lapset ovat kyllä tässä. Joskus mietimme että ehkä vielä viiden, taikka kymmenen vuoden päästä? Ken tietää, mutta luulen että siinä vaiheessa olemme sen verran itsekkäitä että (toivottavasti) nautimme kokonaisista öistä ja jopa siitä kahdenkeskeisestä ajasta kun lapset haluavat isovanhemmille yöksi. Mä olen kylläinen. Vihdoin täynnä. Tämä tunne on oikeestaan aika mahtava! Ja samalla hyvin haikea. Ei enää koskaan sitä kauan odotettua plussaa eikä synnytystä. Imetyksestä tai ensimmäisistä päivistä puhumattakaan. Onneksi näistä hetkistä on jo kaksi täydellistä muistoa! Mä olen joskus huumorilla kavereilleni sanonut, että jos mulla joskus kolme lasta olisi niin ensimmäinen ja viimeinen olisivat vahinkoa. Tosi kuin vesi, ainakin tällä hetkellä.


keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Kotihiirien elämä, uhka vai mahdollisuus?




Kello on aika tarkkaan kaksitoista reikä reikä kun istahdan läppäri sylissä sohvalle. Molemmat tytöt vetelevät sikeitä, toinen vaunuissa ja toinen yläkerrassa. Muutaman kerran sain kantaa karkaavan taaperon takaisin sänkyyn mutta vihdoin lastenhuone hiljeni. Ja jos ei hiljentynyt niin kohta hiljenee kun isi tulee töistä, miksi isin auktoriteetti on niin paljon vakuttavampi kuin äidin? Luojalle kuitenkin kiitos samaan aikaan nukutuista päiväunista.

Havahdun miettimään mitä ihmettä me ollaan taas tänään mukamas tehty? Juuri tässä samaisessa sohvannurkassa join aamukahvia ja nyt on jo iltapäiväkahvin aika. Mihin nämä vuorokauden tunnit oikein katoaa? Mitään ei mukamas saa aikaiseksi muttei kuitenkaan hetkeäkään kerkeä istumaan ennen kuin tytöt nukkuvat.  Mitä ihmettä me oikein täällä tehdään? Tänään olen saanut imuroitua ja tehtyä ruokaa. Molemmat tytöt ovat myös hengissä, puhtaita ja vatsat täynnä lounasta. Pyykkikone ja tiskikone käyvät kovaa vauhtia. Tuttipullot on tiskattu ja yksi hieno junaratakin keritty rakentamaan. Tekemistä riittää, mutta toisaalta ei ole mitään tekemistä. Tiedättekö mitä tarkoitan? 





Olen ehkä maailman paras kyllä me vielä joskus ihminen. Kyllä me vielä joskus lähdetään Moisioon avoimeen päiväkotiin. Kyllä me vielä joskus pistäydytään paikallisessa perhekerhossa. Kyllä mä vielä joskus saan itseäni niskasta kiinni ja lähden johonkin mammakerhoon. Joskus on aika ihmeellinen käsite kun se ei tässä reilu parin vuoden äitiyden aikana ole tullut vastaan vielä kertaakaan. Miksi se on niin vaikea jättää tämä oma kotikolo ja lähteä hakemaan päiviin vähän tekemistä? Onneksi pikkuhiljaa rupeaa olemaan jo pakko lähteä sosiaalisoitumaan, Elvira nauttii ihan selkeästi jo leikkiseurasta eikä äiti enää riitäkkään. Pikkusiskosta kun ei tunnu vielä olevan apua, ei maistu Elviran pöperöt eikä tornileikit.

Mä rakastan meidän kiireetöntä ja aikataulutonta arkea mutta kyllä välillä huomaan jo haikailevani takaisin työelämään. Niiden ihan oikeiden arkiruutinien pariin. Sitä, kun ne rutiinit tarkoittavat jotain muutakin kuin vaipanvaihtoa tai hiekkalaatikkoa. Aikatauluja, velvollisuuksia ja muita aikuisia. Kaipaan jopa hivenen niitä työelämän paperitöitä, vaikkei vasujen täyttäminen ihan lempipuuhaani olekkaan.



Olemme arkisin aikamoisia kotihiiriä mistä en voi syyttää kun itseäni. Toisaalta viihdyn täällä kotona ja niin viihtyy Elvirakin. Miksi siis olisi tarve lähteä lähipuistoa kauemmas jos ei siltä juuri sillä hetkellä tunnu? Päivät menee niin lujaa vauhtia eteenpäin etten aina edes tiedä mihin väliin jonkun bussimatkan tai kerhon tunkisin. Nautin rauhallisista aamuisista jotka saavat venyä jos siltä tuntuu. Nautin rauhallisesta päikkärihetkestä kotona, koska se tarkoittaa että saan hetkeksi riisua äiti viitan ja keskittyä vain itseeni. Mulla on äitiysloman jälkeen loppuelämä aikaa juosta tuolla pää kolmantena jalkana ja kirota kun ei ole kotiaikaa juuri ollenkaan. Ehkä siis nyt otan kaiken ilon ja harmin irti näistä kotihiiriajoista. Ihan kyllästymiseen asti. 

Aika lentää taas ja kohta jo tytöt heräävätkin. Sen takia nyt on aika sulkea tietokone, keittää iso kuppi kahvia, avata Viaplay ja Puumanaisen toinen tuotantokausi. Uppoutua toiseen todellisuuteen ja haaveilla siitä että itsekkin olisi nelikymppisenä noin timmimimmi. Ihanaa keskiviikkoa kaikille, mä olen tähän asti elännyt tiistaita mutta onneksi tarkistin päivän ennenkuin kirjoitin tämän lauseen<3

 Ekat joulukortit on saatu. Ekat joulukoristeet on esillä ja ekat lahjat ostettu. Enää kuukausi jouluun vaikka juuri vasta oli kesäkuu! 

maanantai 23. marraskuuta 2015

Welcome Hellvira.


Voihan rakas esikoiseni, minne se pieni kiltti tyttö katosi? Elviran tilalla on jo pitkään ollut pieni kiukutteleva, hieman vanhempiaan uhmaaja riiviö. Viime aikoina kuitenkin Elvira on kadonnut kokonaan ja tilalle on tullut Hellvira. Osasin kyllä odottaa tätä uhmaa mutta voi hertsileijjaa, kuka niitä varahermoja tekee? Toisikohan joulupukki pari jos oikein kiltisti pyydän...

Raivostuttavinta tässä on se että komennot älä, lopeta ja ei tuottavat lähinnä naurua sekä virnettä. Eikä tosiaankaan meidän vanhempien naamalla. Reuhotaan, rikotaan, heitellään, lätkitään ja potkitaan. Nauretaan päälle. Toisaalta itku pitkästä ilosta ja kyllähän kielto yleensä menee lopulta perille, raivokkaan uhmaraivarin saattelemana tietenkin. Lahjonta, kiristys ja uhkailu tuntuu yllättävän loistavilta vaihtoehdoilta. 

Aamu alkaa yleensä heti sanalla Ei, en halua tai suoraan sinne minne matka käy eli huutokonserttiin. Juostaan karkuun, kiljutaan meidän makuuhuonessa vaikka tosiaankin tiedetään että sisko nukkuu ja pitäisi olla hiljaa. Heitellään leluja rappusia alas ja raivotaan perään kun ei niitä saadakkaan heti takaisin. Aamupalaksi ei kelpaa mikään ennenkuin ollaan miljoona kertaa huudettu en halua ja paukutettu päätä lattiaan. Niin että joo, ihan kivoja ja rauhallisia nämä aamut yleensä on. Iso sarkasmi helkutin isolla ässällä...


Kun Hellvira tulee paikalle korvien lisäksi kärsii Elviran posket,sormet ja pää. Viikko takaperin poskea komisti kaunis mustelma kun neiti kaksin käsin repi poskiaan irti raivarin saapuessa. Myös sormien pureminen ja pään hakkaaminen lattiaan on in tällä hetkellä. Raivohuuto vaihtuu lopulta siis oikeaan kipuhuutoon. Voihan jehna..

Ja jottei me nyt ihan näin helpolla päästäisi, on uhman rinnalle kovaa vauhtia nousemassa ilmiö nimeltä mustasukkaisuus. Aluksi Elvira otti pikkusiskon hienosti vastaan mutta kovassa nousussa on kiusaaminen ja pieni härnääminen. Revitään leluja kädestä, sukkia jaloista tai vähän tukistetaan jos sopivalla tuulella ollaan. Mustasukkaisuus sekoittuu oikein kauniisti uhman joukkoon, koska näitä mitään ei tehdä ellei äiti varmasti nää tilannetta. Katsotaan suoraan äitiä silmiin kun huudetaan tänne se ja napataan Matildan kädestä purulelu. Matilda onneksi on niin anteeksiantavainen että aina vaan hymyilee siskon nähdessään, äiti ei niinkään paina villasella näitä tilanteita.

Ja kirsikkana kakun päälle Matilda tehtailee toista hammastaan joka on viittä vaille valmis puskemaan ikenen läpi. Hän on siis hyvin hienosti päässyt tähän "katkaistaan vanhempien hermot" dreamteamiin. Loppuun on vielä pakko todeta että kaikesta purnauksesta huolimatta onhan nämä kaksi vaan niin ihania tapauksia. Kaikessa raivostuttavuudessaan. Vaikka välillä en ihmettele miksi jotkut lajit syövät jälkeläisensä niin rakkaudesta se sydän silti pakahtuu näitä kahta kiukkupussia katsoessa. Keltä lie perinyt tuon ailahtelevan mutta kovan pään ja nollasta sataan kiihtymisen sekuneissa..Hups.


lauantai 21. marraskuuta 2015

Lapsella on oikeus olla lapsi. Ja käyttäytyä sen mukaisesti.



Äitinä ja päiväkotitätinä näen paljon kiirettä, katkenneita hermoja ja ja nyt tehdään näin asennetta. Syyllistyn näihin hävettävän usein itsekkin. Miksi meillä aikuisilla on aina niin kiire? Minkä takia sinne neuvolaan ei voi lähteä 20 minuuttia aikasemmin jotta taapero ehtisi kävellä niin kauan kuin jaksaa. Miksi ne pyykit on muka pakko ripustaa kuivumaan heti eikä kohta. Miksi se taapero ei saa auttaa vaikka siitä ehkä äidille hieman lisätyötä tuleekin? Miksi oletetaan väsyneen ja nälkäisen lapsen jaksavan ruuhkaisen ja pitkän kauppareissun kun ei sitä aikuinenkaan väsyneenä jaksa? Miksi oletetaan että taapero tajuaa miksi näin ei saa tehdä kun ei me kaksikymmentävuotta vanhemmat aikuisetkaan aina tajuta? Miksi mä syyllistyn näihin edellämainittuihin kerta toisensa jälkeen...

Olen aina miettinyt että haluan olla hidas äiti. Äiti, jolla on aikaa lapselleen ja lapsen tarpeille. Meillä ei ole täällä valmiissa maailmassa oikeasti kiire mihinkään jos teemme aikataulut sen mukaisesti. Pieni lapsi tekee asiat hitaasti, miksi meillä vanhemmilla ei aina ole aikaa sille? Meillä on lähikauppaan ehkä kilometrin verran matkaa ja tiedättekö, se on kauppareissuista parhain kun matka kävellään ihan rauhassa koirankakkoja ja lehtiä ihmetellen. 

Olen antanut Elviran osallistua kotona kotitöihin jos siltä tuntuu. Pyykkienlaittaminen ja tiskaus on lempipuuhaa. Liian usein silti huomaan kieltäväni ne asiat. Ja vain sen takia ettei mulla ole fiilistä siivota kahtalitraa vettä keittiön lattialta tai kerätä märkiä sukkia ympäri yläkertaa. Toinen kuitenkin vain yrittää parhaansa ja tahtoo auttaa. Liian usein huomaan sanovani, ei nyt äiti on ihan kohta valmis kun voisin oikeasti sanoa: tule vaan kulta auttamaan. Siinä vierähtäisi ehkä tovi jos toinenkin mutta oikeasti, mihin meillä muka kiire on ?




Liian usein menetän hermoni kauppareissulla kun taapero huutaa ensimmäisistä metreistä lähtien kurkkusuorana kun ei saanutkaan sinkoilla ympäri leluosastoa. Tietenkin häntä harmittaa. Kukapa ei haluaisi tehdä juuri niinkuin tahtoo? Se on se meidän taapero kun huutaa kärryissä kurkku suorana muiden katsoessa paheksuvasti vieressä. Kyllä maailmaan ääntä mahtuu ja annetaan niiden lapsien huutaa. Pettymyksen kuuluvat elämään ja harmitus on ihan sallittu tunne. Ainakin meidän perheessä. Miksi silti joka kerta huomaan huokailevani että taas mennään...Tunnin kauppareissu ruuhkaisessa kaupassa on aikamoinen koitinkivi myös aikuisen hermoille, miten voi olettaa että meikäläisen kaksivuotias sen jaksaisi? Varsinkaan kun mihinkään ei saa koskea eikä mennä. Olla tönöttää pitäisi vaan vaikka hyllyt pursuavat mitä ihmeellisempiä ja upeampia asioita joita olisi niin kiva kosketella ja katsoa. Tutustua aivan uuteen maailmaan. Mutta ei, se kielletään.

Lapset saa kiukutella. Lapset saa olla tottelematta. Oikeastaan heidän pitääkin tehdä näin. Meidän aikuisten on tehtävä kertoa ja kasvattaa, mutta annetaan kaikkien kukkien kukkia. Olen kerran kuullut erään äidun suusta lauseen: mun lapset tottelevat minua kuin koirat ja näin sen kuuluukin olla. Ei kuulu, ei todellakaan. Lasten kuuluu kiukutella ja pistää vastaan. Kehittää omaa tahtoaan ja näyttää tunteitaan. Juosta karkuun ja heittäytyä keskelle kaupan käytävää kirkumaan kurkkusuorana. Lapset on lapsia. Heidän kuuluu näkyä ja kuulua. Meidän aikuisten tehtävä on kasvattaa ja komentaa mutta on meidän tehtävä myös tajuta ettei se voi aina toimia. Eikä tarvitsekkaan. Mutta kuka muistuttaisi minulle nämä asiat kun seuraavan kerran taas huokailen ja mielessäni kiroan kamalaa ja kirkuvaa kauppareissua?

Tiedättekö, mun mielestä on kovin hassua miten me aikuiset, minä mukaanlukien purnataan aina kun lapset eivät tottele tai ovat kiukkuisia. Kyllä meilläkin on huonoja päiviä ja annamme sen aivan varmasti näkyä. Minä ainakin myönnän olevani aikamoinen hirviö nälkäisenä ja väsyneenä. Ja vähän milloin minkäkin syyn takia. Joskus vain on huono päivä, myös niillä lapsilla. Ja kuvitelkaapa itse, jos kaikki kielletään mitä haluat tehdä. Jos väsyneenä sut raahattaisiin johonkin mihin et halua tai nälkäisenä vietäisiin buffet lounaalle ja sanottaisiin ettet saa koskea mihinkään koska kotona syödään.

Lapset ovat lapsia. Kiukkuisia, tunteitaan täysillä näyttäviä, niin ihania ja niin rakkaita. Lapset saavat olla lapsia. Lapset menevät täysillä kaikkeen, myös niiden tunteiden myllerykseen. Lapset kiukuttelevat ilman suodatinta, mutta niin myös rakastavat. Ja meidän vanhempien onneksi se rakkaus on vilpitöntä ja anteeksi antavaa. Kukapa ei silloin tällöin mokaisia, enemmän tai vähemmän. Mutta aina nuo vaan niin kovin rakastaa ja kaiken anteeksi antaa. Lapset antavat meidän aikuisten olla sellaisia kuin olemme, vähintä mitä voimme tehdä on antaa samalla mitalla takaisin. Kiireessä ja väsymyksessä se vaan joskus unohtuu. Ja se on ihan okei, lapset kyllä antavat anteeksi.



keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Kotikutoinen soseilu mix&match tyylillä!


Tein jo raskausaikana päätöksen liittyen vauvan ruokailuun. Päätin, että jos vain oma jaksaminen periksi antaa, teen mahdollisimman paljon soseita itse. Ainakin kaikki "ruokasoseet", hedelmät saavat tulla kaupan hyllyltä. Syitä tähän päätökseen on kaksi: säästö ja parempi laatu. Purkkiruoka on ihan hyvää vauvalle, mutta omatekele parempaa. Ja tuhdimpaa, meidän matamilla ei meinaa nälkä pysyä loitolla kaupan löysien soseiden avulla. Merkistä riippuen kai, mutta ainakin Piltin perunaporkkana on aika löysää. No joka tapauksessa, meillä pääsääntöisesti soseillaan siis äidin keittiön tuotoksilla.

Mä teen soseet mix&match tyylillä ja olen kokenut sen aika toimivaksi sekä helpoksi. Lyhyesti selitettynä teen pakkaseen isompia satseja peruna,porkkana ja bataatti sekoituksia erilaisilla mittasuhteilla. Nämä pakastan  Piltti purkeissa. Pilttipurkeissa pakastetut soseet kannattaa sulattaa varovaisesti ja miedolla lämmöllä ettei lasi poksahda. Myöskään perunaa ei kannata pakastaa yksinään, mene rakeiseksi ja vetiseksi. Pilttipurkkien lisäksi pakastan jääpalamuottiin makupaloja joiden avulla on helppo miksata erimaksuisia annoksia joka kerralla. Esimerkiksi parsakaalia, kukkakaalia ja maissia.



Lihat tulevat Matildan ruokavalioon pikkuhiljaa ja eilen tein ensimmäistä kertaa lihasosetta pakkaseen. Vauvan lihaa ei suositella paistettavan joten keitin jauhelihan kypsäksi. Ihan sikanauta jauhelihaa ostin kaupasta ja heitin kattilaan. Soseutin, tein teelusikan avulla "lihapullia" ja pistin pakkaseen. Lihapulla on juuri oikean kokoinen tämän ikäisen  lapsen lihantarpeelle: yksi teelusikallinen. Kun lihspullat olivat jäätyneet, siirsin ne kannelliseen rasiaan. Samoin teen aina jääpalamuottikasviksille: irrotan ja siirrän rasiaan taikka minigrippussiin. Mix&match tekniikalla on helppoa antaa lihoja myös hyvin monipuolisesti. Lihapullien kaveriksi pääsee kana- sekä kalapullat jahka pääsemme kunnolla protskujen makuun! 



Vauvan ruokaa voi maustaa yrteillä. Itse ajattelin ottaa yrtit käyttöön sitten kun olemme maistelleet suurimman osan mauista läpi. Yrteillä saa mukavasti makua tuttuihin ruokiin ja kasvatettua lapsen makutottumuksia! Myös tomaattia ajattelin  kohta piakkoin kokeilla hieman maustamisen tarkoituksessa, perunatomaattiparsakaali muhennos kuulostaa aika hyvälle. Ainakin melkein.. Heti kun Matildan totuttelu on siinä pisteessä, aloitan saman ruoan mitä muulla perheellä. Tietenkin suolattomana, maidottomana ja soveltaen salittujen ainesosien kanssa!

Hedelmäsoseet meillä tulee tosiaan purkista kun en niitä ole laiskuuttaani jaksanut ruveta tekemään. Kuitenkin avokadobanaanimössöä tämäkin laiskuri jaksaa vääntää,  ja itseasiassa tällä hetkellä ensimmäinen avokado kypsyttelee itseään keittiön tasolla. Ehkö huomenna jo pääsemme makustelemaan sitä! Katsotaan mitä mieltä tuomaristo on, isosisko aikoinaan hylkäsi avokadon kokonaan.


Mä olen aivan hullaantunut sosepuuhailuihin ja voisin miksata erilaisia yhdistelmiä usein ja innolla! Meillä harmi vaan ei ole kovin tilavaa pakastinta joten joudun hieman malttamaan näiden kokkailuideni kanssa. Ja vaikka pidän kotitekoista purkkia parempana, niin silti meillä niitäkin syödään. Hedelmien, marjojen mutta myös aterioiden muodossa. Reissunpäällä meinaan, huoneenlämmössä säilyminen on aika kova etu piltillä ja bonalla! Tosin tässäki  pakastettu sose pärjää aina hyvin kun heittää pakkasesta suoraan laukkuun. Ei välttämättä ole ehtinyt edes sulaamaan kunnolla!


 Ja hyvin maistuu! <3

Millaisia miksailuja te olette tehneet vauvalle? 
Uudet ideat ovat aina tervetulleet!

maanantai 16. marraskuuta 2015

Toisella kertaa uskalsin rakastaa.


Se tunne kun saat yhdeksän kuukauden jälkeen sen pienen ihmisen syliisi ensimmäistä kertaa. Se valtava rakkaus ja ihmetys mikä sinut valtaa. Rakkauskupla saa seurakseen kuitenkin hyvin pian, oikeastaan jo ennen synnytystä kaverikseen pelkokuplan. Joka ei tule väistymään koskaan. Pelkäät kaikkea pahaa aina ampiaisista murhaajiin ja erilaisiin sairauksiin. Pelkäät, että se onni viedään sinulta pois. Pelkäät että toista sattuu. Pelottavaa on myös se rakkaus. Rakkaus on niin pelottavan vahvaa.

Elviran synnyttyä tunsin heti madottoman suurta rakkautta häntä kohtaan. Tietenkin, niinkuin suurin osa äideistä. Mä sain kokea jotain uskomatonta joka oli annettu mulle ilman odotusta, täysin yllärinä. Jo raskausaikana pelkäsin että tämä yllärionni otettaisiin multa pois, enhän minä olisi sitä ansainnut näin helposti kun toiset yrittävät vuosia. Rakastin tuota lasta heti plussasta asti eniten tässä maailmassa ja tiedättekö, se oli ihan helvetin pelottavaa.

Mä olen jälkikäteen tajunnut miten vaikea mun oli rakastaa Elviraa ensimmäisinä kuukausia. Tai  nyt sanoin hieman väärin, rakastaminen ei todellakaan ollut vaikeaa, mutta yritin suojella itseäni menettämiseltä ja pelkäsin rakastaa ihan täysillä. Pelkäsin antaa rakkaudelle vallan koska en luottanut siihen ettei sitä onnea minulta pois vietäisi. Pelkäsin että menettäisin elämäni rakkauden enkä tulisi siitä ikinä selviämään. Muistan, miten katkera olin meillä vieraileville ihmisille. He pussailivat, lässyttivät ja rakastivat pientä kääröä ilman stressiä ja pelkoja. Miksi mä en pystynyt siihen? Mietin hiljaa mielessäni miten epäreilua on se, että toiset voi nauttia mun vauvasta ilman pelkoa. Minä tahdon myös. 




Pikkuhiljaa pelko väistyi kun kätkytkuoleman riski pieneni ja luottamus omaan äitiyteen kasvoi. Osasin pikkuhiljaa alkaa luottamaan siihen ettei tätä onnea minulta viedä. Pikkuhiljaa stressi väheni ja uskalsin pistää itseni likoon ihan kokonaan. Uskalsin rakastaa koko sydämestäni. Tai oikeastaan koko sydämestäni olin rakastanut aina, mutta nyt uskalsin jo iloita tästä rakkaudesta ilman menettämisen pelkoa. 

Matildan syntymästä asti mä olen uskaltanut olla ihan täysillä mukana. Vaikka menettämisen pelko on ollut ihan yhtä läsnä mitä ensimmäisellä kerralla, en ole antanut se ottaa valtaa minusta. Olen pystynyt luottamaan hieman enemmän siihen, että onni on tässä ja nyt eikä sitä pois viedä. Vaikka sisimmässäni pelkään, uskallan silti rakastaa ihan täysillä ja iloita meidän onnesta. Sanotaan, että esikoinen on koekappale. Ja niin se taitaa olla tässäkin asiassa. Elvira opetti minulle miten uskallan rakastaa.

Toisella kerralla rakastaminen on ollut helpompaa. Vähemmän stressaavaa ja tällä kertaa tuntuu että olen onneni ansainnut. Välillä mietin miten mukava olisi ollut kokea ensimmäinen vauvavuosi yhtä stressittömästi mutta toisaalta, näin sen kai kuuluukin mennä. Esikoinen opettaa ja raivaa tietä seuraaville. En tiedä, onko tämä teksti sekava ja saako siitä mun tarkoittamaa ajatusta irti. Rehellisesti sanottuna en edes itse oikein tiedä mitä tunsin Elviran ensimmäiset kuukaudet. En muista ihan tarkkaan sitä aikaa kaiken stressin ja orastavan babybluesin alta, mutta sen tiedän että ensimmäisellä kerralla se oli erilaista mitä nyt.

Olen yrittänyt miettiä, pohtia ja kirjoittaa ajatuksia ylös jotta saisin niihin edes itse jonkun selvyyden. Tämänkin teksti olen yrittänyt kirjoittaa monta kertaa mutta aina siitä on tullut kovin sekava ilman sitä punaista lankaa. Rakastin Elviraa alusta asti, mutta yritin jollakin tapaa ehkä peittää sitä rakkautta? Tai yritin olla rakastamatta liian kovaa ettei sitä vietäisi minulta pois? En osannut kunnolla olla onnellinen koska tunsin etten ansaite sitä onnea ja se on liian hyvää ollakseen totta. Tällä toisella kertaa on helpompi ollut luottaa että tuossa tuo pieni tyttö on ja pysyy. Vaikka koskaan ei tiedä mikä kohtalo meitä odottaa niin tällä toisella kertaa olen uskaltanut luottaa siihen parhaaseen vaihtoehtoon. Tällä toisella kertaa olen uskaltanut iloita mun ansaitsemasta onnesta ihan täysillä. 

Mä myös ensimmäistä kertaa blogihistoriani aikana mietin, painaisinko julkaise nappulaa ollenkaan. Katsotaan miten käy, ilmestyykö tämä teksti joskus blogin puolelle vai jääkö se ikuisesti luonnoksiin. Olen nimittäin aika varma että joku tulee sieltä huutelemaan että miten voin eriarvoisesti rakastaa lapsiani. Siitä kun ei missään nimessä ole kyse ja toivon ettei tämä teksti kellekkään luo tuollaista mielikuvaa. Molemmat lapset ovat olleet alusta saakka yhtä rakkaita, ovat edelleen. Tällä toisella kertaa rakkaus vaan tuntuu helpommalta toteuttaa. Uskallan rakastaa täysillä alusta asti.


sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Äiti ja alkoholi.


Mä ostin perjantaina piiiitkästä aikaa pullollisen viiniä kaupasta. Ja kaupasta nimenomaan, Alkon viinit ovat liian vahvoja minun makuuni. Join lasillisen viintä hienosti muumimukista perjantai iltana popcorneja mutustellen. Rupesin miettimään vanhemmuutta, alkoholia ja niiden yhdistämistä. Voiko niitä ylipäätänsä yhdistää? Siitä se ajatus sitten lähti ja pienen päässä rustaamisen jälkeen näppäilen tekstin näppiksille. 

Mun oma alkoholinkulutus ennen vanhemmuutta oli aikamoista. Viikonloput kului baarissa ja tipaton tammikuu oli jo ajatuksena ihan naurettava kaikessa mahdottomuudessaan. Raskaudet sujuivat tietenkin molemmat kuivinsuin, eipäkä juuri niiden välissäkään se kalja niin enää maistunut. Ei yhdet, eikä yhdettoista. Käyn silloin tällöin juhlimassa mutta yksiä en juo juurikaan koskaan. Mun alkoholinkäyttö on sellaista ei kovin lapsiystävällistä, jos juon niin sillon mennään eikä meinata. Yksiä en juurikaan harrasta koska yksinkertaisesti cocacola maistuu paremmalta kuin mikään alkoholijuoma. SIlti joskus on kiva heittää tanssikengät jalkaan, vastuu nurkkaan ja painua niin sanotusti baanalle. Mun alkoholin juominen tapahtuu siis aina kaukana lapsista joten en ole koskaan oikein joutunut miettimään miten tahdon äitinä alkoholia käyttää.

Mä olen ehdottomasti sitä mieltä että humalassa mun lapseni eivät tule ikimaailmassa mua näkemään. Humalainen vanhempi lapsen läsnäollessa on jotain ällöttävää. Mä en itse liiemmin pidä kovin humalaisista ihmisistä lähelläni ellen itse ole myös juhlatuulella, joten en todellakaan halua heitä myöskään lasteni lähelle. Kaikkein vähiten itseäni, itku tulee jo pelkästä ajatuksesta että he näkisivät minut erilaisena äitinä mitä ennen. Koska mä en juo yksiä juurikaan koskaan, turvallisen kohtuukäytön kasvatusmetodi on Tinon harteilla. Yhden tai kahden juominen lasten seurassa on ihan ok. Mun kohdalla tämä lasi jää kyllä aina siihen yhteen koska alkoholin sietokyky on aika minimi tällä hetkellä. Kahden jälkeen tiedän jo juoneeni eikä se tunnu enää soveliaalta lasten seurassa. Mulle ehdottoman tärkeää on myös se, että lasten läsnäollessa ollaan aina ajokunnossa, Aina!


Mä muistan kuinka yläasteella toitotettiin ettei humalahakuinen juominen ole terveellistä. Alkoholismista ja kaikesta muusta puhuttiin samassa lauseessa. Mä kyllä voin ihan rehellisesti myöntää että kun tämä äiti lähtee juhlimaan ja tekemään irtiottoja arjesta niin kyllä, juon sillon humalahakuisesti. Toisaalta sillon en ole koskaan liikenteessä äitinä vaan Laurana. Alkoholista ja äitiydestä on tehty jonkinlainen tabu. Jos olet äiti, et missään nimessä saisi käyttää alkoholia tai ainakaan käydä baareissa. Samantien sinut leimataan huonoksi äidiksi. Huono äiti juo lastensa seurassa, hyvä äiti juo kun lapset ovat turvallisen välimatkan päässä turvallisessa hoitopaikassa turvallisen aikuisen kanssa. Vai mitä mieltä te olette? Alkoholin ja äitiyden voi mun mielestä liittää yhteen yhden lasillisen merkeissä mutta silloin kuin äiti haluaa nauttia enemmän kuin pari, on aika riisua äitiyden viitta harteilta ja katkaista napanuora. 

Äitiyden myötä mun baarireissut ovat vähentyneet aika huomattavasti. Viikonloppuisin on niin paljon kaikkea muuta kivaa tekemistä ettei pikkutunneilla grillijonossa seisominen käy mielessäkään. Välillä on kyllä kiva heittää stressi nurkkaan ja juoda muutama tai vähän useampikin siideri hyvässä seurassa mutta vain välillä. Äitiyden myötä sitä on aivan eritavalla oppinut arvostamaan hyvin nukuttuja öitä sekä aikaisia, kahvintuoksuisia ja Seikkailija Doran kuuloisia aamuja. Sitä paitsi hulvattoman hauskasta juhlayöstä palautuminen vaatii nykyään parin tunnin sijaan pari päivää, vanhuus ei tule yksin vai miten se menikään?

Tino kertoi mulle surullisen tapahtuman kaupan kassalla johon hänen kaverinsa oli törmännyt: Äiti oli lapsensa kanssa ollut viikonlopun herkkuostoksilla. Äiti osti itselleen Lonkeroa ja lapselle karkkia. Kassalla äiti laski rahojaan eivätkä ne riittäneet kaikkiin ostoksiin. Koska tarina on surullinen, voitte kuvitella kummat jäi kaupan hyllylle: lapsen karkit vaiko äidin lonkerot? Lapsiraukka.


Millainen alkoholinkäyttö on teidän mielestä soveliasta lasten seurassa? 
Vai onko täysin nollatoleranssi ainut vaihtoehto?

perjantai 13. marraskuuta 2015

DIY vauvakirja!


    



Meillä on tytöillä perinteisten vauvakirjojen lisäksi kotikutoiset leikekirjat. Ensin kutsuin näitäkin vauvakirjoiksi mutta siitä se ajatus sitten lähti ja kehittyi. Tällä hetkellä tarkoituksena olisi kerätä muistoja ensimmäisten kahdeksantoistavuoden ajalta, mahtaakohan onnistua? Yrittänyttä ei laiteta joten tytöt, täysi-ikäisyyden kynnyksellä täältä toivottavasti tulee kirja jos toinenkin!




Mä en ole mikään maailman taiteellisin tai taitavin askartelija. Tälläinen leikekirja on kuitenkin aika helppo toteuttaa koska ei vaadi kuin kirjoitusta sekä kuvia! Kehitystarinoiden lisäksi Elviran kirja sisältää esimerkiksi hänen ensimmäinen kirjeensä, yhden piirrustuksen sekä kuvia ensimmäisestä vappuasusta, lomamatkasta...Mun olis tarkoitus myös tulostaa täältä blogin puolelta tyttöjen "kuukausipostaukset" ensimmäiseltä vuodelta ja tehdä niistä pieni lehtinen kirjojen väliin. Voi sitten sieltä lunttailtua kun sitä "oikeaa" vauvakirjaa täyttelee, heh!




Blogi on muutenkin todella pelastus näiden kirjojen täyttelyssä. Ei sitä aina jaksakerkeähuomaa täytellä ajankohtaisesti vauvakirjaa ja tarkat päivämäärät tuppaavat herkästi unohtumaan. Onneksi ne on melkein kaikki joko täällä tai facebookissa ylhäällä, mä sydän nykyaika! Yksi ilta muutenkin sain pienen idean siitä, että jos joku päivä tämä pieni blogini tulee tiensä päähän niin taidan tulostaa hela hoidon kirjan muotoon. Ihan vain omaksi muistoksi. En luota siihen että se täällä bittiavaruudessa säilyy hamaan tulevaisuuteen asti jotta voin vaikka kiikkustuolissa sitä lueskella, tai näyttää tytöille sitten kun he elävät tätä vauva-aikaa! Toisaalta blogissa parin vuoden jälkeen on jo melkein 600 tekstiä, mikähän se luku mahtaa muutaman vuoden päästä olla...

Miten te säilötte muistot ylös? Tavalliseen vauvakirjaan vai jonnekkin muualle? Onko joku kenties tutustunut nettikirjoihin?