Kaksplus.fi

MENU

lauantai 30. huhtikuuta 2016

DIY ihana Cupcakekortti äidille!



Tytöt olivat eilen olleet mamman kanssa srk:n perhekerhossa. Sain sieltä ensimmäisen äitienpäiväkorttini, näin hyvissä ajoin. Tämä kuppikakkuidea on niin ihana että päätin jakaa vinkin tännekkin, jos jollain on vielä kortit askartelematta. Idea ja toteutus on helppo: paperinen muffinsivuoka johon liimataan iso rytätty silkkipaperi. Paperin päälle pieniä värikkäitä koristekiviä tai paljetteja kuppikakun koristeeksi. Taustalla oli vielä liimattu valkoinen paperipitsi mutta arvon pikkusisko päätti vähän maistaa korttia eilen...Elvira oli sitten hienosti vielä itse kirjoittanut korttiin onnea äidille! <3






perjantai 29. huhtikuuta 2016

Kyllä Barbiekin käy pissalla.

Uhma ja kuivaksi opettelu ei ole maailman helpoin yhdistelmä. Vaikka kuinka tunnistaisi lapsen herkkyyskauden pottailuun niin joskus ei vaan suju. Ja sitäpaitsi, miksi minusta tuntuu että ainut herkkyyskausi tuolla taaperolla taitaa olla herkkyys vedellä hernemaissipaprikaa nokkaansa joka asiasta. Olen aina sanonut että kyllä tytöt sitten viimeistään ala-asteella kuivaksi oppivat kun kaverit nauravat ja pilkkaavat vaippaa (musta huumori paras huumori) mutta kieltämättä piheys ja lähestyvät 3 vee synttärit ovat saaneet pienet pottapaineet tälle äidille. Nimenomaan äidille, neiti uhmalla ei näytä olevan mikään hoppu.

Taputuksia, tarroja, pastilleja, keksejä. Lahjontaa, kiristystä ja jopa kylmää kuria käytetty keinoina meidän harjoittelussa. Eilen potta innosti vasta sitten kun Barbiekin tuli viereen pissalle. Niin että sellasta tämä äitiys on, pissajuttuja ja raikuvia ablodeja parista tipasta potan pohjalla. Kyllä naapuritkin meinaan kuulee kun meillä onnistutaan. Yhdessä vaiheessa liputin jo päiväkuivuuden puolesta mutta ei, ei sittenkään ihan vielä. Hiljaa hyvää tulee ja jos omaa raskausaikaani muistelen niin sujuvasti lorahti housuun tältä parikymppiseltäkin. Että niin, opeta tässä nyt sitten tuo taapero kuivaksi kun ei itseltäkään näytä aina luonnistuvan.

Pissajuttuja tähän perjantaiseen, ihanaa viikonloppua kaikille! Minä pääsin tänään töistä jo 11:30.Olen ehtinyt tekemään viikonlopun kauppareissun ja nyt taidan pyhittää aikani kommentteihin vastaamiselle ja blogihommille. Samalla odottaen koska mammalasta tulee viesti että pimut ovat heränneet ja päästään yhdessä viikonlopun viettoon!

torstai 28. huhtikuuta 2016

Täysin myrkytön ja luonnollinen muurahaiskarkote.

Ketä tykkää keväästä? MINÄ ! Kenelle tunkee keväällä muurahaisia sisälle? MEILLE! Ketä pelottaa läträtä myrkkyjen kanssa koska talossa asuu pieniä lapsia? MINUA! Tässäpä jo kahten vuotena toimivaksi todettu muurahaiskarkoite joka on täysin luonnollinen, myrkytön, edullinen ja jopa ihan lapsen suuhun sopiva. Joskaan ei varmasti kovin hyvänmakuinen. Ja tämä maaginen aine on kanelia&suolaa.

Meille tunkee kesäisin keittiön lattialistojen sekä lavuaarin takaa muurahaisia sisälle. Ongelma ei ole suuri eikä kovinkaan jättikokoista yhdyskuntaa liiku sisällä mutta jo yksikin on liikaa minulle. Ulkoa en koskaan ole saanut pesää paikannettua ja sisällä ajatuskin myrkyttämisestä saa kahden pienen lapsen äitinä minut valitsemaan myrkytyskeskuksen numeron pikavalintaan. Vaitoehtona oli siis pistää google laulamaan ja tämä helmi sieltä löytyi. Kanelia sekä suolaa sekaisin ja muurahaisten kulkureitille. Oikeastaan parhaiten toimii kun laittaa sisääntulokohtiin. En tiedä miksi tämä toimii, mutta muurahaiset eivät ylitä kanelisuolaa.

Itse sirottelin kanelisuolaa koko keittiön lattialistoille sekä tiskipöydälle. Eipä ole pieniä mustia vihulaisia enää näkynyt kuin yksi tai kaksi eksynyttä sielua. Toki tämä tyyli ei ongelmaa poista ja estää vain kulkemisen mutta meillä tämä on auttanut. Ja lattia on hieman sotkuisen näköinen kanelikohdista mutta mielummin otan hieman sotkuisen ja joululta tuoksuvan keittiön kun muurahaisyhdyskunnan. Tosin kerrottakoon vielä että ennen sekoituksen lisäämistä annoin yön yli olla lattialla sellaisen muurahaismyrkkykiekon joten sekin varmasti auttanut asiaan. Tosiaan jos meinaa esimerkiksi kiekkoa käyttää niin kannattaa laittaa se ennen seoksen levittämistä. Tein viimevuomma fiksuna molemmat samaan aikaan ja eihän ne muurahaiset sinne kiekkoon tulleet kun eivät kanelisuolan läpi kulkeneet...

Toinen kokeilemisen arvoinen ja myrkytön vinkki. Itse en tätä ole kokeillut koska en murkkujen pesää löydä, mutta joku jossakin netinsyövereissä kertoi Fun light mehutiivisteen tappavan muurahaiset heti. Sitä vaan kaataa suoraan sinne pesään. Toimivuudesta en tiedä mutta jos toimii niin pistää miettimään että mitäs myrkkyä sitä meille mehuhyllyillä oikein myydään...

Ainiin, minähän ihan unohdin että onhan tämä kanelikin aikamoista myrkkyä. Vai muistatteko vielä sen kanelikohun? Että käyttäkäähän vaan pelkästään muurhaisten karkoittamiseen eikä pikkulasten joulupuuroihin taikka pulliin ;)


keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Tahaton, mutta hyvin tervetullut blogimuutos.

Kun aloitin tämän pienen blogini melkein 3 vuotta sitten, aloitin sen lapsiani varten. Halusin muistaa kaikki pienetkin yksityiskohdat heidän ensimmäisistä vuosistaan joten halusin kirjoittaa ne ylös. Olen aina yrittänyt pitää päiväkirjaa muttei itselle kirjoittaminen ole koskaan tuntunut hyvältä. Lähinnä typerältä kun kukaan muu kuin minä ei niitä lue. Blogi tuntui siis juuri täydelliseltä vaihtoehdolta. Ja sitähän se oli, ja on edelleen. Blogin kävijämäärät ovat kuitenkin ottaneet huiman kasvupyrähdyksen viimeaikoina. Kun ne turvallisen pienet alle tuhannen kuukausikävijän luvut ovat vaihtuneet viisinumeroiseksi, olen pikkuhiljaa alkanut pohtimaan: koska on aika sulkea lasten elämä muiden silmiltä? Koska yksityisyyden raja minun ja lasteni kohdalla tulee vastaan?

Lasten kuvien ja asioiden jakaminen somessa ja netissä ovat aina olleet kiisteltyjä aiheita. Jotkut puoltaa ja jotkut vastustaa. Itse puollan kuten arvata saattaa. Blogikelpoisina kuvina sekä tietoina olen aina lasteni kohdalla käyttänyt yhtä sääntöä: jos voisin kirjoittaa tai kuvata itseni samalla tavalla, on se varmasti heille myös ok. En esimerkiksi kuvaisi taikka kuvailisi teille omia vessareissujani joten kaikki sellainen jää lasten kohdalla myös pois. Myöskään kovinkaan vähäpukeiset kuvat eivät kuulu nettiin. Ei minun eikä lasteni kohdalla. Minusta ei tunnu että kertoisin tänne ikinä liikaa tai näyttäisin liikaa, tälläistä identiteettikriisiä en blogini kanssa ole koskaan kokenut. Eilen kuitenkin kun kirjoitin Elviran kuulumisia teille, se tuntui kovin vaikealta. Ei siksi, että kertoisin liikaa vaan siksi ettei se tuntunut enää kotoisalta. Selasin vanhoja tekstejäni ja tajusin mistä kiikastaa.

Huomasin että blogini on lähtenyt pikkuhiljaa eri suuntaan mitä se alunperin oli. Ennen suurin osa teksteistä käsitteli suoraan lapsiani, nyt ne ovat vähemmistöä. Tuntuu helpommalta tällä hetkellä kirjoittaa itseeni liittyvistä asioista, kaikesta mikä liittyy äitiyteen. Äitiyden harrastaminen ja kaikki siihen liittyvät tunteet ovat tällä hetkellä pinnalla päässäni ja ajatuksissani. Ja se tietenkin näkyy myös täällä, onhan tämä minulle paikka purkaa ajatuksiani. Toki tänne paljon muutakin mahtuu, mutta hyvin moni asia liittyy äitiyteen tai lapsiperheeseen. Ehkä parin mutkan kautta, mutta liittyy kuitenkin.

Tehtävänimikkeenä Äiti nimi istuu edelleen paremmin kuin hyvin. Ehkä jossain kohtaa tulee taas aikakausia kun lapsia näkyy enemmän. Ehkä joskus he poistuvat täältä kokonaan. En tiedä, teen tätä niin sydämellä enkä ajatuksella. Tällä hetkellä tuntuu hyvältä kirjoittaa äitiyteen liittyviä asoita ja sitä kautta purkaa rankkaa vauvavuotta. Mutta alkaa pelätkö, ei mun täydelliset tyttäreni täältä mihinkään katoa lähiaikoina. Lupaan kyllä heitä täällä hehkuttaa ja näytellä. Ovathan he niin upeita etten äitinä tietenkään osaa olla hiljaa. Vaikka blogi on selkeästi muuttunut vuosien varrella ja tulee varmasti aina pikkuhiljaa muuttumaan, uskon ja toivon että muutos on aina parempaan. Niin kauan tätä jatkan kuin se itsestäni hyvälle tuntuu ja toivon että se hyvä fiilis välittyy myös sinne toiselle puolelle.

 Niin ja lopuksi vielä suuri kiitos. Juuri sinulle. Koska olet siellä.


tiistai 26. huhtikuuta 2016

Täydellinen tenavatähti Elvira.


En vain pysty käsittämään. Joka päivä huomaan katsovani esikoistamme Elviraa ja miettiväni miten jotain noin upeeta onkaam voinut maailmaan syntyä. Jokainen päivä myös päivittelen miten siitä pienestä nyytistä on voinut näin nopeasti kasvaa noin iso tyttö. Jo ihan oikea ihminen!

Elvira on sympaattinen, hieman ujo ja iloinen lapsi. Sen pienen ujon ulkokuoren alla kuitenkin kytee pieni tenavatähti, huomion keskipiste joka aika nopeasti putkahtaa esille uudessakin tilanteessa. Viime aikoina Elviran mielikuvitus ja leikin kehitys on ottanut aimoharppauksen eteenpäin ja se kyllä näkyy. Hän keksii mitä kummallisimpia asioita joita höpöttelee ja mitä ihmeellisimmistä asioista leluja. Viimeisin keksintö oli esiintymislava nukenpeitosta ja muovinen kaulimen pää toimi mikrofonina. Sitten meidän tenavatähti pisti laulaen ja raikaen monta päivää. Ja kaikkialla. Tässä hieno tyylinäyte:


Lupasin kirjoittaa Elvirasta 2,5 vuoden iän kunniaksi kattavan kuulumispostauksen mutta sanat ovat hukassa. On vaikea tiivistää tuollaista luonnetta ja kehittymisen vauhtia postaukseen tai edes pariin. Ehkä tyydymme tälläisiin pieniin pätkiin tästä lähtien. Haluaisin kailottaa koko maailmalle kaikkia Elviran hassuja tempauksia ja lauseita joten ehkä niitä satelee jatkossa enemmänkin tälläisinä pieninä postauksina. Ja kun ne on niitä asioita joita haluan muistaa ikuisesti. Ja näitä asioita varten tämä blogi on alunperin avattukin. Mutta turhan höpötyksen jälkeen on kyllä todettava: meillä upea tyttö. Ulkoisesti mutta erityisen kaunis ja upea hän on sisältä. Kumpa vaan me emme häntä kasvatuksellamme pysty pilaamaan...! Haha...



sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Väsymys voi hajottaa meistä vahvimmankin.

Väsymys. Lapsiperheen arjessa aina läsnä. Varsinkin pienten lasten kanssa. En puhu mistään nukuinpa hieman huonosti otan torkut väsymyksestä vaan tappavasta väaymyksestä. Tai tappavalta se ainakin silloin tuntui.

Se tunne, kun juuri olet saanut pääsi tyynyyn ja unenpäästä kiinni. Juuri sillä hetkellä lastenhuoneesta kuuluu kitinää. Ylös nouseminen tuntuu ylitsepääsemättömältä. Eihän tämä nimittäin ole ensimmäinen yö kun nukutaan huonosti. Takana on jo kuukausia. Kun yöt olivat huonoja, suojeluna itseäni kohtaan venytin nukkumaanmenoa. En halunnut nukkumaan, koska tiesin että kohta olisi taas noustava. Jos olisi edes hetken saanut maistaa sitä herkkua kuin uni, olisi nouseminen vielä vaikeampaa. Ja sitä paitsi, heräämisen jälkeen oli vaikea nukahtaa uudelleen kun vain koko ajan korvat höröllä kuunteli koska oli taas noustava. Olen aina ollut huono nukkuja, ja valitettavasti tämä kärjistyi Matildan ensimmäisten kuukausien aikana.

Meillä ei ole ollut koliikkia. Tällä hetkellä molemmat lapset nukkuvat hyvin. Yöllä molemmat herää noin kerran, eli minä nousen vain kaksi kertaa yössä lastenhuoneeseen. Yhdessä vaiheessa molemmat nukkuivat hieman levottomasti ja saatoin joutua puolen tunnin välein ravaamaan lastenhuoneessa. Joka kerta herääminen ja ylös nouseminen tuntui musertavalta. Joka kerta sänkyyn palatessani rintaa puristi ja ahdisti koska mietin milloin seuraavan kerran joutuisin taas nousemaan. Menisikö viisi minuuttia vaiko viisi tuntia. Ahdisti pistää silmät kiinni koska niiden avaaminen tuntui niin ylivoimaiselta.

Kaikki väsymys ja ahdistus kärjistyi pari kuukautta sitten kun Matildalla oli jostakin syystä todella huonoja öitä parin viikon ajan. Hän huusi, huusi ja huusi. Ei auttanut supot, perhepedit taikka sylit. Niinä öinä kun kanniskelin huutavaa nyyttiä sylissäni epätoivo ja väsymys tuntuivat todella musertavalta. Hetken sadasosasekunnin mietin, hiljenisikö tämä kakara jos hän tippuisi sylistäni lattialle? Vaikka ajatus kesti vain hyvin pienin hetken, se pelästytti minut todenteolla. En ikinä, ikimaailmassa satuttaisi lastani tahallaan. Miten voin edes ajatella näin? Ajatus sai kyyneleet virtaamaan poskillani vielä kovemmin. Ihan kuin Matilda olisi aistinut ajatukseni koska parin yön päästä nukuttiin taas kuin tukit. Ilman ainuttakaan herätystä.

Joka aamu kaikki oli hyvin. Jokainen päivä meni väsymyksen sumussa mutta mieli oli virkeä. Illalla ahdistus kasvoi sitä mukaan mitä lähemmäksi nukkumaanmenoaikaa mentiin. Rehellisesti sanottuna aivan kamalaa aikaa. Väkisin hereillä pitämistä on pidetty yhtenä kidutuskeinona joskus. Ja siltä se kieltämättä tuntui, kidutukselta. Jollain tapaa uskon että ihmiselle annetaan vain sen verran mitä hän jaksaa kantaa. On ehkä syy, miksi meille ei koliikkilasta syntynyt. Voin melkeinpä vannoa että mielenterveyteni ei olisi sitä kestänyt. 

Nostan hattua kaikille koliikkilasten vanhemmille. Kyllä te vaan olette sitkeitä. Tiedän varmasti etten ole näiden ajatusteni kanssa yksin ja annan teille yhden vinkin. Puhukaa tai kirjoittakaa myös niistä negatiivisista tunteista. Vaikka se ei sitä vauvaa nukkumaan saa niin mieli kevenee kun joku oikeasti tietää miltä sinusta tuntuu. Ja nämä negatiiviset tunteet eivät kieli huonosta vanhemmuudesta. Päinvastoin, hyvä vanhempi tunnistaa heikkoutensa. Minun heikkouteni ehdottomasti on väsymys ja sen sietämien.


lauantai 23. huhtikuuta 2016

Päiväkodin pihalla kuultua: Haluaisitko lapsesi ulkoilevan päiväkodissa säällä kuin säällä?

(Päiväkodin pihalla kuultua otsikoidut postaukset liittyvät aina jollain tapaa työhöni tarhatätinä)

Eilisen työpäiväni aikana Suomen luonto pisti taas parastaan: auringonpaistetta, harmaata, vesisadetta ja jopa räntää. Yhden päivän aikana. Ja päiväkodissa tottakai ulkoiltiin. Vaikka välillä vähän vettä taikka rakeita sieltä taivaalta tippuikin. Asianmukaisessa vaatetuksessa, tottakai. Yleisesti ottaen päiväkodissa ulkoillaan säässä kuin säässä (okei, järkeä käyttäen toki jos taivaalta sataa kissoja) koska lapset kyllä viihtyvät vaikka hieman ropiseekin. Itseasiassa ne lätäkköleikit on parhaita, meitä isompia se vesisade taitaa enemmänkin haitata. Mutta mitä mieltä te vanhemmat olette tästä että päikyssä ulkoillaan vaikka keli olisikin vähän kurja? Olen aina ennen elänyt luulossa että tottakai se on vanhempien mielestä ihan superia että me tarhatädit siellä ulkoillaan ja itse saa sitten olla loppupäivän sisällä energiansa puranneiden lasten kanssa. Mutta lyhyen ja ytimekkään työurani aikana olen saanut huomata etteivät kaikki ajattele näin.

Jos mietin äitinä tätä asiaa, olisin hyvin kiitollinen että lapseni ulkoilisi joka päivä. Vielä kiitollisempi jos se tapahtuisi päivänä jolloin tulee vettä tai muuten vaan on harmaata. Eipähän tarvitse itse ainakaan hytistä ulkona työpäivän jälkeen enää. Toisaalta kokisin myös pientä ahdistusta lapsen jäätymisestä ja kastumisesta. Faktahan on se, että edes kuravaatteet ei aina suojaa jos lapsi kunnolla innostuu lätäköistä. Ja asia huolettaisi varmasti varsinkin nyt kun on paljon flunssaa liikkeellä ja kaikkien nokat tuntuu enemmän vähemmän vuotavan. 

Tarhatäti minä myös puoltaa ulkoilua melkeinpä säässä kuin säässä. Kuten todettu ja todeksi tarkistettu, lapset viihtyvät ulkona säässä kuin säässä. Varsinkin iltapäivän viimiset tunnit ovat ulkona paljon mukavammat mitä sisällä. Lapset saavat mennä vapaammin ja purkaa energiansa ulkona juoksemalla ja leikkimällä. Kellään ei ole kivaa jos sisällä joutuu koko ajan hokemaan älä juokse tai rauhoitu. Onhan siinä hommaa kun vetää aika monet kuravaatteet aikamonelle lapselle mutta sen arvoista.

Niin että tämän tekstin pointti. Mitä mieltä sinä olet vanhempana? Koska on liian huono keli ulkoiluun vai onko koskaan?


perjantai 22. huhtikuuta 2016

Viinaa vaiko villasukkia?

Ennen äitiyttä menojalkani vipatti kovasti. Turun yöelämä sekä yölliset grillijonot tulivat hyvinkin tutuiksi. Kun sitten siihen testiin pärähti ensimmäistä kertaa hyvin sininen plussa, mietin miten elämäni muuttuisikaan. Aluksi iski pieni pelkopaniikki kaikesta menetetystä vapaudesta ja hyvästien jättämisestä nuoruudelle sekä pitkille viikonloppu riennoille. Vaan hyvinkin nopeasti pelko vaihtui inokkaaseen odottamiseen ja uuteen tilanteeseen tottuikin nopeasti. Oli hassua, kun nettipankin miinusmerkkien kohdalla lukikin vauvakauppoja ainaisen "night club marilynin" tilalla. Ensimmäisen raskauden aikana kuitenkin pidin niin sanotusti ovea raollaan ja toitotin itselleni että kyllä mä voin äitinäkin ihan hyvin käydä juhlimassa. Ja voisinhan minä, mutta kappas vaan kun se menojalka ei enää niin vipatakkaan.

Olen sitä mieltä ettei viina, viihteellä käynti tai muunlainen vapaa-aika ole äidiltä kielletty ikinä. Äitikin saa mennä, ihan niin paljon kuin sielu sietää. Niin kauan kun lapset ovat sinä aikana hyvässä hoidossa isän taikka muun tutun hoitajan kanssa ei tästä kärsi kukaan. Ajattelin Elviran odotusaikana että kyllähän minä varmasti käyn tuulettumassa hyvinkin useasti. Autolla liikenteeseen kun tyttö saatu nukkumaan ja parin tunnin päästä takaisin kotiin. Joopajoo, nyt näin jälkikäteen tämä ajatus on aika naurettava. Ellei siellä leffateatterissa taikka baaritiskillä voi ruveta nukkumaan 21:00. Kyllä se kotisohva vaan vetää niin nykyään puoleensa aika tehokkaasti.


Me käydään ehkä noin kerran parissa kuussa jossakin riennoilla ilman lapsia. Lapset ovat silloin isovanhempien hellässä huomassa ja me päästään vähän viettämään laatuaikaa. Tämä tahti on tuntunut juuri oikealta: vapaa-aikaa ehtii kaivata jo hieman, muttei sitä kuitenkaan liian usein ole. Hyvän lähipiirin vuoksi meillä olisi mahdollisuus käydä useamminkin mutta halua ei juurikaan ole. Viikonlopuilta toivoo tällä hetkellä jotain aivan muuta mitä pari vuotta sitten. On ihanaa lauantai aamuna herätä herästyskellon sijaan pieniin jalkoihin jotka tepastelevat meidän makkariin. Syödä ihan rauhassa aamupalaa yöpuvut päällä ja katsoa rauhassa aamupiirretyt. Ilman aikatauluja leikkiä, hoitaa kotia ja kyläillä tuttavien luona. Ja mikä parasta, mennä ajoissa nukkumaan kun on ensin vähän herkutellut sohvan pohjalla!

Vaikka mulla ei ole kovinkaan suuria menohaluja lähteä viihteelle, en tuomitse niitä joilla on. On hassua miten äidin viinin juominen tai jopa herranjestas humaltuminen katsotaan jollain tapaa huonoksi vanhemmuudeksi. Heti ollaan rustaamassa lasuja ja tuomitsemassa paskaksi äidiksi. Vaan kun ei käy mun järkeen että miten salilla käynti eroaa baarissa käymisestä? Erossa lapsesta äiti jokatapauksessa on, oli syy mikä tahansa. Niin kauan kuin lapsi ei nää vanhempiaan humalassa kaikki on ok. Vaan kun ei äitien maailmassa näin asia ole. 

On hienoa että äiti ottaa omaa aikaa ja tekee asioita joista tykkää. On hienoa, jos on mies tai muuta lähipiiriä joka mahdollistaa tämän ja pitää lapselle sinä aikana seuraa. On hienoa, että juuri sinulla on vapaus valita mitä sillä aikaa teet. Olis ihan mahdottoman hienoa, että me muut tajuttaisiin ettei se ole vanhemmuuden mittari miten lapsivapaansa käyttää.Minä nautin viikonlopuista perheeni kanssa. Minä nautin myös silloin tällöin viikonlopuista kavereideni ja mieheni kanssa. Nautin äitiydestä, mutta nautin myös omasta elämästäni. Leffassa käyminen, salilla pumppaaminen taikka baarissa humaltuminen ovat kaikki ihan yhtä hienoja ajanvietteitä. Toiset tykkää toisesta ja toiset toisesta, muista ettei toisen ilo ole koskaan sinulta pois. Hyvä vanhemmuus ei todellakaan ole tälläisistä asioista kiinni.

Nyt joku siellä ehkä ihmettelee miksi tälläisistä asioista kirjoitan. Kun enhän minä ole se menevin äiti. En ole en, mutta tälläisiä asioita minulla vaan tänään heräsi kun mietin entisiä ja nykyisiä viikonlopunviettotapojani. Ja koska tämä aihe on aivan jättisuuri riidanaiheuttaja ja kukkahattujen kokoontumispiste päätin kirjoittaa tästä. Mä ajan asiaa vapaamman, stressittömämmän ja vähemmän tuomitsevan äitiyden puolesta ja jos yksikin kukkahattu tällä tekstillä riisutaan, on se askel parempaan suuntaan meidän äitien maailmassa.

Peace, love ja hyvää viikonloppua teille kaikille. Kului se sitten kotisohvalla, salilla taikka lähibubissa.


keskiviikko 20. huhtikuuta 2016

Täydellinen elämä.

Istun ylhäällä Matildan pinnasängyn vierellä nukuttamassa perheen pienintä. Kuuntelen miten Elvira ja isi höpöttelevät alakerrassa omia juttujaan ja pian jatkavat keskustelua pesuhuoneessa. En saa ihan jokaisesta sanasta selvää mutta äänensävystä kuulen sen tarvittavan: onnellisuuden ja rakkauden. Vessan ovelta kurkkaa pieni pellavapää raportoiden potan sisällöstä ja meinaan pakahtua onnesta. Miten olenkaan voinut olla näin onnekas? Kaksi täydellistä lasta, yksi täydellinen mies. Jokainen tästä kolmikosta vuoronperään aiheuttaa minulle ennenaikaista rypistymistä sekä harmaita hiuksia mutta silti niin kertakaikkisen täydellisiä.

Olen onnellinen. Olen niin hemmetin onnellinen tällä hetkellä että voisin huutaa sitä koko maailmalle. Täydellinen perhe, täydellinen työpaikka ja täydellinen koti. Täydellinen tukiverkosto täynnä täydellisiä sukulaisia sekä ystäviä. Vaikka jokainen ykstyiskohta on joskus vinksallaan eikä kaikki ole aina kivaa niin loppujen lopuksi kaikki merkittävä on juuri täydellistä. Epätäydellisen täydellistä.

Tämä teksti toiminee hyvänä muistutuksena seuraavan kerran kun on ryppyjä parisuhteessa, työpaikalla tai lastenkasvatuksessa. Minä kun olen vähän sellainen tunteisiin heittäytyjä ja menen täysillä tunteideni mukaan. Kun olen onnellinen niin silloin todellakin olen. Kuten tästä tekstistä voi huomata. Mutta valitettavaa kyllä, se toiminee myös toisin päin. Kun esimerkiksi Tinon kanssa tappelemme jostain, olen jotakuinkin valmis muuttamaan tyttöjen kanssa jonnekkin huitsinnevadaan. Niin että ei kyllä varmasti ole helppoa elää mun kanssa, ja siltikin se tuossa vielä on. Aika täydellistä.
Söin juuri täydellisen kebabannoksen ja nyt taidan mennä täydellisen suihkun kautta täydelliseen sänkyyn. Täydellisistä yöunista on kahden pienen lapsen äitinä edes turha haaveilla mutta keitetään sitten aamulla täydellistä kahvia. Täydellisesti täydellisillä sanoilla täytetty täysin fiilispohjalta kirjoitettu blogiteksti päättyy tähän: Täydellinen fiilis.


tiistai 19. huhtikuuta 2016

Ei todellakaan mikään vauvafani...

En ole koskaan haaveillut omasta perheestä. En oikeastaan kerennyt haaveilla ennenkuin se olikin jo tulossa. En ole koskaan ollut se vauvamasujen ihailija tai vastasyntyineiden nuuskuttelija. Vauvat on söpöjä ja ihania, tottakai. Mutta minä en ole se ensimmäinen kädet ojossa syliin ottaja jos uutta tulokasta joskus johonkin mennään katsomaan. Pidän lapsista, mutta en sen erityisemmin vauvoista.

Olen useasti kertonut täällä blogin puolella miten vauvavuosi ei ole minun juttuni. Odotan innolla että lapseni kasvavat ja päästään ihan tosissaan juttelemaan ja touhuamaan yhdessä. Elvira on jo oikein loistavan ikäinen, Matildan kohdalla lasken kuukausia että taaperoikä saavuttettaisiin. Mikä niissä vauvoissa sitten mättää?

En edes kunnolla tiedä. Ei vain ole minun juttuni. Vauvavuosi on vähäunista ja hyvin stressaavaa aikaa, ehkä se mättää? Pidän kuitenkin jollain tapaa hyvinkin paljon muiden vauvoista. Ehkä sen takia että tiedän että se en ole minä joka keskiyönä edes takas heijailee huutavaa nyyttiä tai tunkee verille imettyä nänniä suuhun joka kymmenes minuutti. Ehkä se on se riippuvuudentunne? Toiset nauttivat kun tietävät olevansa korvaamaton sille lapselle, kyllähän minäkin jollain tapaa.  Mutta samalla se on todella ahdistavaa sekä pelottavaa. Se että loppupeleissä hyvin paljon on sinusta kiinni eikä se toinen rehellisesti sanottuna pysy edes hengissä ilman sinun hoivaasi. Vastuu hirvittää? En tosiaankaan tiedä. 

Meidän tytöille syntyi hetki sitten serkkupoika. Näin töissä parin kuukauden ikäiset vauvat yksi päivä. Molemmilla kerroilla katsoin kuinka suloinen, ihana ja niin täydellinen ruttunaama siellä köllii. Ja samalla ajattelin mielessäni että luojan kiitos tuo aika on jo ohi eikä enää ikinä edessä. Se ahdistunut ja samaan aikaan niin helpottunut tunne yllätti vahvuudellaan jopa minut itseni. Minä todella taidan inhota vauvavuotta...

Välillä tunnen tästä asiasta todella huonoa omatuntoa. Miksi en osaa nauttia ajasta kun Matilda on ihan pieni? Mutta turhaan. Me kaikki olemme erilaisia. Se riittää että rakastan tuota tyttö enemmän kuin mitään muuta (Elviraa toki ihan yhtä paljon!) tässä maailmassa. Onhan meillä monia vuosia aikaa nauttia toistemme seurasta jos en nyt yhtenä vuotena ole ihan niin innoissani aina. Ja eihän kaikki toki vauvan ensimmäisessä vuodessa ole kurjaa, ei todellakaan. Onhan tuo konttaava pullaposki aivan ihana. Mutta on se myös ihana silloin kun osaa kertoa ja sanoittaa halunsa sekä tekemisensä...



maanantai 18. huhtikuuta 2016

Kolme vinkkiä joilla voit säästää keittiössä suuren summan!

Jokainen äitiyslomalla tai hoitovapaalla olija tietää ettei rahalla aina niin kovin mälläillä. Ja vaikka ei tietäisikään niin säästeliäisyys on hyve. Sentti on miljoonan alku ja sitä rataa. Kaikesta taidokkaasta tuhlaamisesta huolimatta olen pohjimmiltani todella säästeliäs ja nuuka ihminen. Joka kerta kun keksin uuden tavan säästää pari senttiä olen onneni kukkuloilla. Sisäinen säästäjäminäni heittää ilovolttia ja taidokkaasti tuhlaa säästetyt sentit sitten jonnekkin muualle...No mutta, mennäänkö asiaan? Ajattelin nimittäin jakaa teille kolme vinkkiä joilla säästät keittiössä aika tuntuvasti:

1. Pese tiskirätit pyykkikoneessa. Niitä voi käyttää kauan kun välillä nakkaa haisevan rätin pyykkikoneeseen. Meillä on yksi rätti joka on pesty varmaan lähemmäs 10 kertaa ja hyvässä kunnossa edelleen! Ja kun rätti on liian kulahtanut keittiöön, sen voi hyödyntää siivouksessa!

2. Vaihda keittiösuihke yleispesuaineeseen. Lantraa suihkepulloon esim. Tolua ja saat aika monta pullollista keittiösuihketta yhden Tolupullon hinnalla. Ja keittiösuihkeet ovat yleensä aika voimakkaasti hajustettuja joten siinäkin mielessä tämä on parempi valinta..terv. herkkänenäinen

3. Fairya käsienpesuun! Keittiösaippuat ja käsisaippuat keittiön lavuaarin vieressä syövät aika monta euroa. Pumppupulloon fairya ja päälle hieman vettä niin saat silkkaa säästöä! Ja kyllä muuten lähtee rasvat ja liat käsistä! Ja yhdestä fairypullosta saa aika monta käsisaippuapullollista!

Pienestä purosta kasvaa suuri joki ja näillä vinkeillä säästää jo aika huiman summan kauppalaskussa! 

Tuleeko mieleesi vielä jotain muita vinkkejä? 


sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Suutarin lapsella ei ole kenkiä, ammattikasvattajan lapsella ei kasvatusta?

Istun sohvalla kuuma aamukahvi kädessäni. Ulkona sataa vettä ja lapset touhuilevat omiaan. Isompi katsoo aamupalabanaani kädessä piirrettyjä nenä kiinni ruudussa. Pienempi heittelee lattialla kivasti kolisevaa metallista huulirasvapurkkia jonka sohvalta varasti. Tuntuu että takalistoni juurtuu huonosti nukutun yön jälkeen sohvaan kiinni ja kieltämättä saa syntyä aika konflikti ennenkuin jaksan tästä nousta. Ensin kahvia, sitten alkaa päivä. Mietin, mitä ihmiset ajattelisivat jos välillä näkisivät tätä touhua täällä kotona. Ai tuoko muka ammatikseen kasvattaa lapsia!? Ou dear god...Joku voisi luulla että rakastamani lapsilähtöisyys tarkoittaa lapsijohtajaa tai jotain muuta. Mutta miksi omien lasten kasvattaminen tuntuu välillä niin ylitsepääsemättömän vaikealta!?

Töissä tiedän hyvin tarkkaan mitä teen, miksi teen ja olen aika luupää vaikkakin hyvin lapsilähtöinen sekä hellä. Mutta miksi kotona on niin helppo antaa omalle lapselle periksi? Miksi kotona hyvänä rajojen asettajana olo tuntuu moninverroin kurjemmalta kuin työkentällä? No se oma mussukka...Äidiksi tulon myötä todellakin tiedän miltä tuntuu sanoa sille omalle kyynelsilmäiselle rullahuulelle tiukka EI. Ennen pidin periksi antamista lepsuna kasvatuksena ja hyvinkin tuhoavana mutta cmoon menneisyyden Laura! Ei aina tarvitse, jaksa, pysty tai täydy olla ehdoton.

Kun tämän tekstin aihe tuli mieleeni, alkoivat hälytyskellot heti soida. Olen aina luvannut että jos työni lasten parissa on mitenkään pois lapsiltani, heihei ja alan vaihto. Omat lapset ensin, aina. Mutta kun tarkemmin lähdin avamaan tätä ajatusten tulvaa, tajusin että töihinpaluuni on oikeasti vain parantanut kasvattajaminuuttani täällä kotona. Töihin paluuni myötä olen taas muistanut että siinä lasten kasvatuksessa on muitakin keinoja kuin periksi antaminen tai pää punaisena karjuminen. Mieleeni on muistunut paljon erilaisia työvälineitä joita hyödynnän kotona. Yksi ehdoton lemppari on lasten kanssa pelaaminen. Kuulostaa ehkä karulta mutta sitä se ei ole: erilaisin keinoin, sanoin ja kannustimin saada lapsi tekemään pyydettyä niin että kaikille jää hyvä mieli. Töihinpaluuni taisi kyllä olla niin nappivalinta oman sekä lasteni hyvinvoinnin kannalta. Hyvä minä vaikka valinta olikin aika ajatuksia jakava!

Niin että kun suutarin lapsella ei ole kenkiä. Puuttuuko siis ammattikasvattajan lapselta kasvatus? Hetkittäin ainakin täällä. Mutta se ei kyllä ole ammatista kiinni vaan ihan inhimillistä. Joskus ei vaan jaksa. Rajat on rakkautta mutta rakkautta on myös joskus antaa periksi ja olla pehmo. Nimittäin rakkautta itseäsi ja vanhemmuuttasi kohtaan. Vanhemmuus on elämää, ei suorittamista. Ole itsellesi armollinen. Ei se maailma siihen lopu jos joskus sieltä kaupan hyllystä mukaan tarttuu se smoothie kun neiti uhma sen tahtoo. Tai punaiset sukat vaihdetaan vihreiksi koska hän niin tahtoo. Joskus saa antaa periksi omien hermojensa ja kuulonsa vuoksi.

Tässä kuvassa tiivistyy koko teksti: Elvira halusi lähteä tänään prinsessamekko päällä mammalaan ja kuten kuvasta huomaa, äiti kielsi ettei mekon kanssa mennä ulos...Kieltämisen jälkeen aloin kuitenkin miettimään että miksipä ei, mitä siinä muka menettää. Korkeintaan mekko hieman likastuu mutta väliäkös sillä, meillä on pyykkikone. Ja vältymme itkutappeluhuudolta. Taapero 1-0 Äiti. Toisaalta, eräs ihana entinen työkaverini sanoi kerran tosi hyvin; ennen kuin kiellät jotain, mieti miksi ei muka? Tässäkään tilanteessa mieleeni ei tullut mitään järkeen käyvää syytä miksi ei joten annoin periksi. Koska äiti sanoo niin ei ole perustelu mun kasvatuksessa...

lauantai 16. huhtikuuta 2016

Plussatuulia ja pala historiaa.

Salaisuuden suuren, kuiskaan mukana tuulen...

Meillä ei odoteta vauvaa. Hahah anteeksi, oli pakko kun niin moni luuli edellisen postauksen kuvan esittävän vauvavatsaa! Mutta asiaan...



Tarkkasilmäiset (ja ei mobiililla lukevat) ovat ehkä saattaneet huomata pieniä muutoksia blogin ulkoasussa. Nimittäim Blogiringin logo on poissa ja tilalle on pompannut kaikille tuttu Kaksplus! Blogikoti tai oikeastaan blogitiimi on siis vaihtunut mutta itse blogiin tai teihin se ei kyllä vaikuta mitenkään. Mutta, Kaksplussan kautta tänne eksyy varmasti uusia tuttavia joten ajattelin hieman valottaa mistä kaikki alkoi ja kuka ihme tämän kaiken höpinän takana on.

Meidän ja oikeastaan tämän koko blogin tarina alkoi tammikuun 4. Päivä vuonna 2013. Oli kylmä ja talvinen alkuyö kun minä punaisella pienellä citroen saxollani kuskasin juuri kurkunvihreistä eroon päässyttä tj0 juhlijaa kotiin päin. Tai kotiin oli määrä mennä mutta tie veikin minun luokseni. Ja sillä tiellä ollaan edelleen KOSKA



30.1.2013 kuukautiseni olivat päivän myöhässä. Vain päivän, mutta olo oli ollut jo muutaman päivän aika outo. Kipuileva ja tunsin ettei kaikki ollut hyvin. Työpäivän (nyt kun tarkemmin muistelen en ollutkaan töissä vaan kotona sairaslomalla koska minulla oli noro. Tai "noro" joka myöhemmin osottautui salamatkustajaksi) jälkeen kävin apteekin kautta hakemassa pari raskaustestiä. Ensimmäinen epäonnistui ja jätin asian sikseen. Illalla muistin testin tekemisen ja olin että no jos nyt sitten. Suuri ja vahva sininen plussa pärähti testiin heti. Seuraavana päivänä kerroin asiasta tulevalle isälle (hyvää 21. Vee synttäriä vaan susta tulee isukki!) Ja epäilevän ilmeen sekä ei vittu lauseen jälkeen hän kysyi: no joko me sitten seurustellaan? Kyllä me sitten niin sovittiin.



Muutettiin yhteen ja tehtiin hankintoja. Rakennettiin kovaa vauhtia sekä kotia että parisuhdetta ja valmistauduttiin olemaan perhe. Ja 6.10 klo 9:12 syntyi maailmaan 3540 grammanen pieni tyttö. Myöhemmin hän sai nimekseen Elvira.Ensimmäinen vauvavuosi ei ollut helppo. Raskausaika ei ollut ollut helppo. Kaikesta huolimatta kaipuu toista lasta kohtaan kasvoi ja annettiin lupa tulla jos on tullakseen. Lokakuussa 2014 saimme tietää että perheemme kasvaisi yhdellä.

Tuli kesä. Tuli kesäkuun 28. Päivä ja maailmaan putkahti (putkahti ja putkahti, kyllähän sitä vähän puserrettiin..) 4230 grammanen ja todella karvainen tyttö. Kuopuksemme sai nimekseen Matilda. Kahlattiin läpi toinen vauvavuosi tai sitä oikeastaan kahlataan edelleen. Arki vain on jo hieman muuttunut. Matildan vauvavuoden aikana kävi hyvin selväksi ettei kotiäitiys ole minua varten ja palasin takaisin työelämään ihan hetki sitten, kun äitiyslomani loppui. Tytöt ovat mammalassa hoidossa ja isi ajaa pirkkarekkaa. Itse työskentelen päivät lasten kanssa yksityisessä päiväkodissa Turun lausteella.



Olemme siis turkulaisia. Rivitaloasunnon asukkeja ja aika tavallisia elämän talsijoita. Ikää minulla tuli mittariin viime viikolla 23 vuotta ja perheen isäntä on vuoden vanhempi. Lapsilla ikää tällä hetkellä 9 kuukautta sekä 2.5 vuotta. Niin että tervetuloa vaan kaikki vanhat, uudet ja satunnaiset lukijat. Täältä löytyy juttuja laidasta laitaan kirjoitusvirheitä tai huonoa huumoria kaihtamatta. Ja kaikkien näiden hulvattoman hauskojen ja laadukkaiden (rakastan myös sarkasmia) tekstien takana on 23-vuotias Laura. Muumifani joka yrittää olla mahdollisimman stressitön ja positiivinen. Rakastaa kotiverkkareita ja pierukalsareita eikä kaihda kumisaapas takkutukkareissuja lähikauppaan. Yleenaä kuitenkin ihan ok siistinä liikenteessä kodin ulkopuolella. Halataan jos joskus tavataan mutta siihen saakka näin  virtuaalisesti toivotan kaikki oikein lämpimästi tervetulleiksi!


keskiviikko 13. huhtikuuta 2016

Arvaa mikä By Elvira.

Olen nyt jotenkin niin ulapalla ja kiireisestä arjesta sekaisin etten edes tajunnut että meidän Elvira esikoinen täytti viikko sitten 2,5 vuotta! Annettakoon tämä minulle anteeksi kunhan täydet vuoden muistan aina! Elvira on kehittynyt ihan älyttömän isoksi ja höpötteleväksi tytöksi ja voisinkin joku päivä rustata oikein perusteellisen kuulumispostauksen hänestä. Mutta ennen pitkää Elvirasaarnaa pakko päästä kysymään teiltä, arvaatko mitä tämä kuva esittää?



Elviran ihka ensimmäinen näköispiirrustus (onko edes sana..?) !! En tiedä oliko taideteos ihan tahallinen vai vahingossa niin osuvan näköinen kuin on mutta kuitenkin. Jääkaapin oveen pääsi tämä loistopiirrustus ja ihan kehykset meinasin hankkia!

 Mutta niin, arvaatko mitä tämä kuva esittää ? ;)

tiistai 12. huhtikuuta 2016

Onnea minä!



23 vuotta. Joko pitää aloittaa kriiseily iästä? Hyvää syntymäpäivää siis vain minulle. Laura 23 vuotta. Aika hurjaa. Vaikka ikää on vielä aika vähän niin jonkinasteinen ikäkriisi on jo löytänyt minut. Mihin ihmeeseen nämä pari viimeistä vuotta on kadonnut? Juurihan minä vasta pyöreitä täytin.

Niin, syytä näihin kiireisiin vuosiin ei tarvitse kovin kaukaa etsiä. Nimittäin ne kaksi syypäätä nukkua tuhisevat tuolla yläkerrassa. Aika on todellakin lentänyt nämä viime vuodet. Ja nyt taitaa olla aika rauhoittua.

Olen näiden viimeisten vuosien aikana saavuttanut paljon jos näitä perinteisiä lifegoaleja miettii (mikä nimittäin itse kullekkin on saavutus taikka painajainen): Ammatti, parisuhde, kaksi lasta, vakituinen työpaikka sekä naimakauppa pankin kanssa eli omistusasunto. Aika paljon ja näin jälkikäteen jopa hieman hirvittää! Kohtalo kuitenkin on päättänyt näin (tai huono ehkäisy...) ja nopealla aikataululla ollaan menty nämä viimevuodet.

Tänään minulle sanottiin töissä että minähän olen jo saavuttanut kaiken mitä tämänikäisellä pitäisi edessä olla. Niin, tottahan tämä jollakin tapaa kai on. Parissakymmenessä vuodessa olen tehnyt jo hyvin paljon. Todella paljon. Edellämainitusta lauseesta aluksi ehkä hieman kauhistuin ja aloin miettimään että niin, mitäköhän elämällä vielä on minulle antaa? Kuitenkin tajusin heti että kyllä varmasti hyvin paljon. Erittäin paljon. Olen tietyt goalit saavuttanut jo nyt, mutta edessä onvarmasti vielä hyvin monia maaleja. Mitä ne on, sitä en tiedä. Ei tiedä kukaan. Paitsi ehkä maailmankaikkeus. Katsotaan mihin elämä ja vuodet vievät mutta nyt on aika nauttia. Nauttia kaikista tähänhetkisistä saavutuksista. Etunenässä tietenkin kauniit ja upeat tyttäreni. On aika pysähtyä ja nauttia elämästä mahdollisimman pienin stressin aihein.

Nyt mä vain olen. Seuraavat pari vuotta välttelen kaikkia suuria projekteja. Olen vain ja nautin elämästä. Nauran, rakastan ja olen onnellinen. Seuraavat vuodet on pyhitetty elämän balanssille ja sisäiselle hyvinvoinnille. Hyvää syntymäpäivää minulle!

Koska elämästä ei koskaan tiedä, taidan tulostaa tämän tekstin kalenterin väliin tasan vuoden päähän. Katsotaan miten suunnitelma olla ilman sen kummempia suunnitelmia onnistui...



maanantai 11. huhtikuuta 2016

Turvottaa, sattuu ja pierettää. Taas.



Ainakin on suora otsikko. No mutta, siveyden sipuli en tosielämässäkään ole joten ei ruveta kaunistelemaan totuutta. Nimittäin otsikon kertoma olo minulla on. Taas. Kuulostaa ja tuntuu niin tutulta että päätä tekisi mieli hakata seinään. Eipä se meikäläisen gluteeniton ruokavalio nyt sitten tainnut ollakkaan se nappisuoritus.

Niinkuin olen jo täällä blogin puolella aikaisemmin kertonut, olen kärsinyt mystisistä vatsavaivoista jo vuosikausia. Suunnilleen 5 vuotta. Turvottaa, sattuu ja pierettää. Ne ovat oireet. Reilu puolivuotta sitten aloitin gluteenittoman ruokavalion ja tadaa, oireet katosivat ja olo parani aivan roimasti. Uuden ruokavalion myötä paino on myös pudonnut melkeinpä kymmenisen kiloa, en pistä vastaan vaikka tarkoitus ei ollut keventää muutakuin sisäistä oloa. No mutta, tähän asti olen ollut siis gluteenittomalla ja olo on ollut poikkeuspäiviä lukuunottamatta todella hyvä. Vatsa on voinut todella hyvin ja olo on ollut hyvä niin ulkoisesti kuin sisäisestikkin. Aina välillä olen kärsinyt kivuista mutta olen pistänyt ne ratkenneen ruokavalion sekä herkuttelun piikkiin. Vaan kuinkas ollakkaan, herkuttomuudesta huolimatta oloni on ollut jo toista viikko aika karu. Oireet ovat palanneet. Voihan helvetti suoraan sanottuna.

Pohdin koko eilisen päivän että mistähän taas kiikastaa kun ruoansulatus heittää häränpyllyä. Syön aivan samalla tavalla kuin viimeiset puoli vuotta olen syönyt: Gluteenittomana. Miksi sitten yhtäkkiä oireet palasivat? Aluksi ajattelin että stressasin töiden alkamisesta ja lopulta tajusin että työhöni nämä vatsavaivat liittyvätkin. Nimittäin onhan minun ruokavalioni muuttunut. Ja aika roimasti onkin. Töissä syön paljon enemmän gluteenittomia tuotteita: makaronia, leipää ja pannukakkua jopa yksi päivä.

Kotiin en juurikaan ostele mitään gluteenitonta. Pihiyteni sekä makutottumuksieni vuoksi: henkeen vereen perunaa tai keitettyjä kasviksia lisukkeena, makaroni plääh. Myöskään leivän musuttaja en ole koskaan ollut joten olen jättänyt nekin useimmiten kauppaan. Töissä kuitenkin syön samaa ruokaa mitä muut, mutta gluteenittomana. Aina leivästä ja makaronilaatikosta lähtien. Se siinä mättää.

Kun pohdin vatsani kipuiluja, osaan aika hyvin yhdistää ne gluteenittomiin viljatuotteisiin. Kyläreissujen jälkeen joissa minua on hemmoteltu g vapailla leivoksilla tai muilla herkuilla. Kotona jos olen sattumoisin ostanut gluteenitonta leipää tai tehnyt gluteenittomasta makaronista jotain. Kaikki kivut johtavat noihin gluteenittomiin tuotteisiin. Gluteenittoman sijaan taitaa olla aika testata kokonaan viljatonta. Pahinta tässä on ollut se että on kestänyt päiviä kunnes vatsa on taas hyvä. Yhden kerran syö huonosti ja väärin, kärsi monta päivää...

Kaikkea tätä minun teoriaani tukee tämänhetkinen olo: olen tänään välttänyt kaikkia viljatuotteita ja olo on heti parempi mitä päiviin. Ei hyvä, mutta parempaan päin. Jos olo tästä tulee yhtä hyväksi mitä se oli ennen, sanon soronoo kaikille viljatuotteille. Jopa niille gluteenittomille. Ehkä olisi hyvä lähteä juttelemaan ja pohtimaan näitä mun ruokavalioasioita jonkun ammattilaisen kanssa kerran tai pari. Saisi ehdotuksia ja vinkkejä. Lääkärikäynti ainakin on edessä kun töihin tarvitsen sitten uuden todistuksen erityisruokavaliotani varten. Viimekertainen lääkäri diagnosoi minulle ärtyneen suolen oireyhtymän koska selvää syytä näille oireille ei ole. Ennen lääkäriä kuitenkin on osattava tarkkaan kertoa mikä sopii ja mikä ei. Eli testailemaan vaan vaikka miten turpoaisin! Ehkä tämä taas tästä sitten selkiintyy ja helpottaa...Toivottavasti.

Terveisin hyvin turvonnut ja kupliva Laura.


sunnuntai 10. huhtikuuta 2016

Alastonta arkiruokaa: Tomaattinen soijarouhekiusaus


Tarvitset:

1,5 dl soijarouhetta
3 dl vettä
2 dl ruokakermaa 
Hieman alle tölkillinen (400g) tomaattimurskaa
2 pussia (1kg) perunasipulisekoitusta
mausteita oman maun mukaan
(Itse laitoin suola,pippuri,valkosipuli,paprikajauhe sekä basilika)

(Juustoraaste)

Kiehauta kattilassa 3 desiä vettä ja lisää joukkoon 1,5 dl soijarouhetta. Keitä n. 3 minuuttia. Lisää joukkoon ruokakerma, tomaattimurska sekä mausteet. Anna kiehahtaa.

Lisää perunasipulipussit sekä "kastike" voideltuun uunivuokaan. Sekoita. Päälle voi halutessaan ripotella juustoraastetta. Paista 200 asteisessa uunissa noin tunnin verran. 
Valmista!


perjantai 8. huhtikuuta 2016

Herkkuvinkki koko perheelle: Mikropoppareita terveellisemmällä tavalla!



Ei maksettu mainos tai yhteistyö vaan ihan vain kaikesta rakkaudesta teitä (ja poppareita!) kohtaan<3

Mä rakastan poppareita. Elvira rakastaa poppareita. Matilda näyttää rakastavan poppareita. Hei hetkonen! Vauvalle popcornia!? Oi kyllä!

Sain isältäni nimipäivälahjaksi tammikuussa Lekuen Popcorn astian joka on tarkoitettu mikropoppareiden valmistamiseen. Ja voi hyvänen aika miten rakastunut olen! Ja samalla ihmettelen että miksi kerron teille tästä vasta nyt!? Silikoninen kulho on siis tarkoitettu mikropoppareiden valmistamiseen käsittelemättömistä maissinjyvistä. Jyviä kulhon pohjaan merkattuun viivan saakka, ruokalusikallinen ruokaölyä, suolaa joko ennen taikka jälkeen (tai kokonaan ilman, kuten Matidalle tarjotaan) ja noin kolmeksi minuutiksi mikroon. Valmista! Terveellistä tai ainakin terveellisempää herkuttelua koko perheelle! Ja monin kerroin halvempaa mitä kaupan valmiit mikropopparit. 

Näitä kulhoja näyttäisi olevan ainakin Prisman verkkokaupassa.  Kulhon mukana tuli myös pieni lehtinen jossa oli paljon eri popparireseptejä! Meidän perhe kyllä suosittelee!


torstai 7. huhtikuuta 2016

Työskentely maahanmuuttajalasten kanssa särkee sydämeni.

"Monenlaista lasta täällä nähdä saa, keltaista ja mustaa taikka ruskeaa. Olkoon punanahka taikka valkoinen, samanlainen aina on sydän lapsien." 

Laulu, jota voisimme laulaa töissä joka päivä. Laulu, joka sopii päiväkotiimme kuin nenä päähän. Olen hyvin onnellinen siitä että saan työskennellä kulttuuririkkaassa päiväkodissa. Vaikka työskentely mamujen kanssa on haastavaa, on se myös niin kovin palkitsevaa. Saan kohdata joka päivä pienen osan maapalloa. Aika makeeta. Kaikesta upeudestaan huolimatta se myös särkee sydämeni joka päivä.

Kun katson niitä innosta loistavia silmiä. Kun kuulen sitä ilon kiljuntaa ja naurua. Kun kuulen itkua vanhempien perään ja uhmakiukuttelua. Kun katson noita upeita lapsia jotka ovat maailman viattomimpia olentoja sydämeni särkyy. Sydämeni särkyy kun mietin miten hemmetin epäreilu tämä maailma tulee olemaan heitä kohtaan.

He ovat niin autuaan tietämättömiä siitä maailmasta joka heitä odottaa. He ovat niin epätietoisia siitä, millaista kohtelua tulevat kasvaessaan saamaan. Haluaisin ajatella että näin ei heidän kohdallaan kävisi, mutta se tuntuu aivan absurdilta ajatukselta. Sokeakin on nähnyt mihin suuntaan tämä maa on menossa. Se kaikki kamala kohtelu näitä pieniä viattomia lapsia kohtaan. Ja vain siksi että he ovat jonkun mielestä väärän värisiä. 

Joka päivä töissä katson noita viattomia, toinen toistaan upeampia lapsia jotka ovat onnellisen tietämättömiä tästä julmasta ilmapiiristä joka täällä hetkellä täällä leijjuu yllä. Ja minun sydämeni särkyy. Viattomat lapsi parat. 

Muistan miten edellisessä työpaikassani kerran kaksi kaverusta naureskelivat kun heillä oli ihan eriväriset pissavehkeet. Se oli niin hauska juttu. Ilman pienintäkään negatiivisuuden vibaa. Niin, ne lapset kun eivät rasisteiksi synny. Kaikki lapset eivät tule keskenään toimeen eivätkä halua olla toistensa leikkikavereita. Mutta se johtuu tasantarkkaan siitä, että "toi otti mun lapion ja etuili mua" eikä siitä että toinen on valkoinen taikka keltainen. Lapset tekevät päätöksiä omiensa sekä vastapuolensa tekojen sekä käytöksen mukaan. Ei syntyperän mukaan. Oli ne juuret sitten Oulussa taikka Irakissa. Meillä aikuisilla on kyllä hyvin paljon opittavaa lapsiltamme.


keskiviikko 6. huhtikuuta 2016

Miten teillä vanhemmilla riittää aikaa sekä viitseliäisyyttä harrastaa?


Kun eilisen työpäiväni jälkeen painelin sinisellä Skodallani kumit vinkuen kotiin, pohdin tämän hetkistä arkeani tai oikeastaan ajanpuutetta siinä. Osa toki varmaankin on vielä tottumiskysymystä ja itseasiassa nautin tästä kiireisestä sekä hektisestä arjesta, mutta pääpointti tässä työmatkapohdinnassani oli miten ihmeessä ihmisillä on oikeasti aikaa harrastaa jotain? Kello on "pahimmillaan" lähemmäs kuusi kun kotoudun iltavuorosta ja ihan aikaisintaan kello neljä olen kotona. Ja siitä pitäisi sitten kotitöiden ja omien lasten ohella hoitaa salipumppi taikka taidetunti. Miten kummassa te handlaatte työn, lapset sekä harrastukset!? Kysyn ja nostan hattua teille kaikille harrastaville äideille ja iseille.

Niin, tuosta jos oikeasti alkaa laskemaan niin olisihan minulla aikaa. Kohdallani se on ehkä hivenen sitä laiskuutta jos urheilua miettii mutta myös ihan rehellisesti voin sanoa etten vain viitsi lähteä mihinkään harrastukseen enää työpäivän jälkeen. Olen reilu kahdeksan tuntia lapsistani erossa ja sitten pitäisi vielä tuntipari nostaa rautaa tai sivellintä meidän yhteisen ajan kustannuksella. Ei kiitos. Olen aina ajatellut että kyllä mulla sitten joskus on aikaa keskittyä itseeni. Sitten kun lapset ovat hieman isompia. Urheilua mä tuskin opin koskaan rakastamaan mutta ehkä sitten vaikka pitsinnypläystä tai postimerkkien keräilyä. Ehkä joskus vielä on aikaa harrastaa.

Toisille ne harrastukset ovat omaa aikaa ja hyväähän se tekee itse kullekkin. Minulle omaa aikaa (kai..?) riittävästi on ne työpäivät sekä työmatkat. Loppuajan haluan pyhittää lapsilleni vaikka välillä kieltämättä kutkuttaa ajatus jostain ihan ikiomasta jutusta. Mutta kun se omatunto alkaa soimaaamaan heti...Ja toisaalta, onhan minulla oikeastaan jo yksi harrastus: tämä blogi. Ja rakas harrastus onkin. Sekä helppo toteuttaa: missä ja milloin vain kun tytöt nukkuvat ja aikaa on. Tosin tuo aika tuntuu olevan aika kortilla tällä hetkellä mutta eiköhän tämä tästä luonnistu siitä huolimatta!

Olen todella huono ottamaan aikaa itselleni silloin kun tytöt ovat hereillä tai en ole jossain "oikeissa" menoissa ja tämä on jopa vähän kurjaa mielestäni. Koska haluan todellakin olla muutakin kuin äiti. Haluan tehdä vain asioita itselleni ja nauttia niistä ilman huonoa omatuntoa. Se omatunto pirulainen kuitenkin vaanii heti olan takana jos suljen kotioven. Mutta ehkä aika ja äitiys opettaa tekemään tämänkin asian paremmin? Ahdistaa kuvitella että äitiys olisi koko elämäni ja uhraisin sen eteen kaiken. Niinkuin olen ennenkin sanonut, lapset ovat suuri osa elämääni mutta nimenomaan osa sitä.

Joten kertokaa, miten te otatte hyvillä mielin omaa aikaa? Vielä vaikka duunipäivänkin päälle? Vai soimaako se omatunto aina mutta pistätte sille hyvinvoinnin nimissä kampoihin ja harrastatte siitä huolimatta?


tiistai 5. huhtikuuta 2016

Se maailman upein sana korville.


1.4 se tapahtui. Aprillipäivänä, mutta ei suinkaan aprillipila. Niin mikä tapahtui? No Matildan ensimmäinen sana. ÄÄTII karjui ja kiljui pieni pörröpää joka konttasi satalasissa äidin perässä. Jo hieman aikaisemmin vaippaa vaihtaessani olin kuulevani tuon maailman kauneimman sanan mutten ollut ihan satavarma. Mutta kyllähän se sieltä sitten tulikin niin selkeästi ettei enää erehtyä voinut. Ja nyt näiden päivien aikana tullut monen monta kertaa. Enemmän ja vähemmän selkeästi mutta kuitenkin.

Ei vitsi miten onnellinen fiilis. Se on kyllä maailman upein sana korvilleni. Äiti.




maanantai 4. huhtikuuta 2016

Sittenkin lastenvaatehullu?


En ole koskaan pitänyt itseäni ihmisenä ja äitinä joka olisi kovinkaan kiinnostunut lastenvaatteista. Oikeastaan olen aina ajatellut olevani niistä minimaalisen vähän kiinnostunut, en itseasiassa edes avaa lastenvaatteista kertovia blogipostauksia. Tai korkeintaan katson kauniit kuvat koska söpöt lapset on ihania. Älkääkä ymmärtäkö niin, että pitäisin lastenvaatehulluutta huonona harrastuksena. Ei vain minuun kolahda. Olen vähän tälläinen rönttömutsi jonka lapset kulkee ehjissä muttei aina edes kovin puhtaissakaan vaatteissa. Aamulla ne olivat kyllä puhtaat...Kyllä te varmasti ymmärrätte mitä tarkoitan.




Lauantaina kuitenkin kävi niin Elviran vk haalari meni rikki ja tajusin että ehkä sittenkin olen jonkinsortin lastenvaatehullu. Hieman kuitenkin eritavalla mitä tuo sana yleensä tarkoittaa. Nimittäin minulle on hyvin, painotan HYVIN tärkeää vaatteen mukavuus, käytännölliyys ja että hintalaatusuhde on paikallaan. Kivasta ulkonäöstä ei toki ole haittaa, mutta niissäkin ylistän paljon lapsekkuutta. Muumit tietty on kaikken parhaimpia...

Niin tosiaan, kun se haalari hajosi. Olin jo viime keväänä miettinyt Everest merkkistä vk pukua Elviralle mutta ne valitettavasti alkavat vasta koosta 86 ja olivat auttamatta liian suuret meidän ripakintulle. Nyt kun vanha hajosi ja näin ollen "sain luvan" ostaa tilalle uuden, huristelin samantien Skanssin Stadiumiin. Everestin takkihoususetti oli kaikkea mitä vaatteelta toivon: mukava (ainakin päällisin puolin istuu hyvin, väitetään että hyvin hengittävä. Elvirahan ei oikein osaa kertoa vielä..;) ) käytännöllisyys (vesipilari 5000 joten ei kurahousurumbaa enää! Tämän takia tätä settiä suosittelee sekä kotiminä että työminä!) ja hintalaatusuhde (saanut kovin paljon kehuja ja hintaa setille tuli 49,90! ). Ja ulkonäkökin on kiva, värivaihtoehtoja oli monta mutta yllätys että tyttölapsen äitinä päädyin siihen pinkkiin. Takissa ja housuissa on myös hyvät heijastimet! Niin että pisteet tälle setille täältä. Tosin kesävyydestä en osaa sanoa, toivotaan ettei nyt ihan pienestä kulu puhki!




Muistan miten Elviran raskausaikana hamstrasin kaapin täyteen kaikkia kivoja mekkoja ja pantoja. Käyttämättähän ne jäi epäkäytännöllisyytensä vuoksi. Matildan kanssa ollaan menty jokakuinkin sukkahousu + body linjalla nämä ensimmäiset kuukaudet. Syksyksi olisi myös kiva löytää Matildalle jokin vedenpitävä haalari jotta kurahousut eivät hankaloittaisi liikkumista. Toisaalta jos tätä tahtia neiti kasvaa niin eiköhän Everest syksyllä jo ole sopiva!

Niin, että ehkäpä mä olen sittenkin vähän lastenvaatehullu. Hullun tarkka siitä että lapseni saavat pukeutua mukavasti. Ja ehkä sopivan hullu myös siinä että pääsen itse pukemistilanteessa helpolla...Kanssasisaria?



sunnuntai 3. huhtikuuta 2016

Lompakosta löytyy apu kiiltävään naamaan!


Unohtuiko puuteri kotiin ja nokka kiiltää? Ei hätää, apu on lähempänä kuin arvaatkaan. Nimittäin lompakossasi!

Olin jo ihan unohtanut tämän yksinkertaisen ja hyvän niksin jonka joskus vuosia sitten taisin niksipirkasta bongata: Jos kasvot päivän aikana rasvoittuvat ja kiiltävät, painele niitä kuittipaperilla. Kuittipaperi imee rasvaa ihosta todella hyvin. Kannattaa testata, tämä todellakin toimii!