Kaksplus.fi

MENU

tiistai 31. toukokuuta 2016

Oman elämänsä herra.

Ilmottautusin pari viikkoa sitten koulutukseen joka on joulukuussa. Eilen meillä oli töissä suunnittelupäivä ja suunnittelimme pääpiirteittäin koko kauden 2016-2017. Suunnitelmista tuli niin superouto fiilis! Tiedättekö miten outo fiilis on kun voi vihdoin ja viimein suunnitella omaa elämäänsä? Kun oikeasti saat päättää jostain itse, ja ne menot ovat jotain muuta kuin äitiysneuvoloita. Olen viimeiset 3,5 vuotta elänyt täysin masuasukkini ja lasteni ehdoilla. Äitiyslomasta toiseen. Ilman suunnitelmia koska tehtäväni on ollut kantaa, synnyttää ja kasvattaa. Vihdoin olen oman elämäni herra ja hitto se tuntuu hyvälle! Sekä hyvin oudolle...

On vaikea asennoittua että voin ihan oikeasti keskittyä välillä itseeni ja työhöni. On vaikea, hyvin vaikea kuvitella että olen ehkä vielä vuosien päästä samassa työpaikassa. Ei todellakaan sillä ettenkö siellä viihtyisi, mutta tähän asti olen käynyt työelämässä lähinnä kääntymässä. Ensin kesätöissä, sitten sijaisuuksia ja nyt viime vuodet möhömahaäippälomalaisena. On kutkuttavan ihanaa etten ole enää talossa se uusi tyyppi aina ja juuri ku kotituminen tuntuu tapahtuneen niin soronoo, meikäläinen lähtee jakautumaan.

Myös yksi aivan uusi, ihana ja ihmeellinen asia on raha. Voin suunnitella säästäväni jotain muuta kuin seuraavaa hoitovapaata varten. Voin olla vihdoin tasavertainen (joskin rekkamiehen ja lastenhoitajan tuloissa on hivenen eroa..) elättäjä ja tilillä komeilee vielä asuntolainankin maksun jälkeen muutakin kuin nollia. Voin ehkä jopa sortua ostamaan itselleni jotain tuntematta siitä huonoa omatuntoa kuten ennen. On tiedättekö hyvin vaikea käyttää rahaa itseensä kun on oikeastaan aikalailla kokonaan toisen elätettävänä. Vaikka kuinka olisi sopimus yhteisestä taloudesta.

Kaikkein oudoin asia tässä kuitenkin on se, että meidän perhe on vauvavapaa kuukauden päästä. Kun nämä hampaat on tehty ja nämä unettomat yöt valvottu, ei enää ikinä. Jos elämä menee tämän hetkisten suunnitelmien mukaan...Mutta kuten universumi hyvinkin selkeästi on minulle osoittanut niin elämää ei kannata kovin tarkkaan suunnitella. Ja puhun kokemuksen syvällä rintaäänellä...Terveisin kahden lapsen en koskaan halua lapsia- äiti.

Välillä tuntuu että elän pikkuhiljaa aivan eri aikakautta mitä tähänastinen elämäni on ollut. Ja tavallaan kyllä näin teenkin; teini-iästä melkein suoraan kahden pienen tytön äidiksi. Juuri kun sain maistaa vapautta määrätä omasta elämästäni niin kappas huppista, pomoksi ilmestyikin yksi pieni tyttö. Ja hetken päästä toinen. Joten ehkä voin sanoa että ensimmäistä kertaa elämässäni alan pikkuhiljaa olemaan oman elämäni herra? Pikkuhiljaa tämä arki helpottaa ja muuttuu valvotuista öistä ja kitinähampaista normaaliin perhearkeen. Arkeen jossa vanhemmat käy töissä, lapset päiväkodissa. Arkeen jossa viikonloppuisin saunotaan, pelataan lautapelejä ja syödään irtokarkkeja. Arkeen jossa mustista silmäpusseista muistuttaa vain valokuvat ja äiti saattaa jopa aloittaa jonkun harrastuksen hiljaisten vuosisatojen jälkeen.

Vuosisatojen, niin. Siltä tämä raskaus- ja vauva-aika oikeastaan tuntuu. Vuosisadoilta 3,5 vuoden sijaan. Ja pari vuosisataa vielä edessä. Mutta toisaalta, tältä sen kai kuuluukin tuntua. Nimittäin 3,5 vuotta on aika iso siivu meikäläisen kunniallisesta 23 vuoden iästä.



maanantai 30. toukokuuta 2016

"Minimimmi" 11 kk !




Muistatteko miksi kutsuimme Matildaa ennen ristiäisiä? Minimimmiksi! Vaikkei tuo neitokainen koskaan mikään pikkiriikkisen mini ole ollutkaan...No mutta, lauantaina tämä minimimmi täytti täydet 11 kuukautta. Voitteko uskoa? Minä en! Olen jotenkin ollut niin uppoutunut tähän uuteen arkeemme etten ole tajunnut miten lähellä yksivuotis päivät ovatkaan. Ettäkö kuukauden päästä pitäisi jotain kemuja järjestää? Yhtäkään ajatusta niille en vielä ole uhrannut ja tuskin hetkeen kerkiän uhraamaankaan. Elviran vuosikasbileisiin tehtiin jopa hienot kutsukortit, tällä kertaa taidetaan mennä ihan tekstiviesti meiningillä. No mutta, mitä meidän minimimmille nykyään kuuluu? Mikä tärkeämpää, millainen lapsi tuosta minimimmistä on kuoriutunut?

Aloitetaan vaikka siitä helpoimmasta; luonteesta. Matilda on perusluonteeltaan iloinen vauva. Kun kaikki on hyvin, nauretaan ja lirkutellaan kaikille. Mutta kuten jokainen meistä, hänkin omistaa sen niin sanotun synkän puolensa. Ja se on sitten muuten aikamoinen Justiina! (Ehdotin minimimmin nimeksi Justiinaa ja se tottavie olisi sopinut kuin nenä päähän... vaikka kyllä Matildastakin tulee mieleen kaulinkäsi emäntä pienessä essussaan!) Matilda osaa hyvin kuuluvalla ja pitkäkestoisella äänellä kertoa kun jokin asia ei ole hyvin. Hermot taitavat myös olla aikamoiset maanataikappaleet meinaan niitä ei välillä tunnu olevan nimeksikään. Mikä kärsivällisyys? Ihan nevahööd vai miten se bb niko sanoikaan. Matilda on kiltti mutta hyvin vaativa. Huomiota, huomiota ja huomiota.


Matilda ährää ja menee pisin poikin ja minne vain. Parasta on rynnätä supervauhtia ulko-ovesta pihalle heti tilaisuuden tullen. Toisin kuin isosiskonsa, tämä neiti ei ole rauhallista ja paikallaan istuvaa vauvaa nähnytkään. Koko ajan meno ja meininki päällä. Kiipeily ja seisominen on tällä hetkellä in. Tuen kanssa kävely myöskin, vielä ei ilman tukea seistä saatika askelia oteta. Mutta tuskin enää kauaa ensiaskeliin, niin kovaa vauhtia karkea motoriikka näyttää kehittyvän! Liikkuvan ja menevän vauvan vastapainoksi löytyy myös se kunnon sylivauva. Välillä on päiviä kun ei mikään muu kuin syli kelpaa. Ja tuo melkeinpä 12 kilon mötikkä ei ole mikään maailman kevyin kanniskeltava. Luojalle kiitos Manducasta!

Tästä pääsemmekin siihen maagiseen kokoon. Edellinen neuvola tosiaan oli 8 kuukauden iässä joten tuoreita mittoja ei tähän nyt ole heittää. Kotivaaka näyttää painoksi melkeinpä 12 kiloa, pituudesta ei pienintäkään haisua. Veikkaisin ehkä jotain 50 cm- metrin välillä, heheee..En osaa oikeasti yhtään arvioida! Vaatteista suurin osa on 86-92 mutta se nyt johtuu yksinomaan siitä että housuista loppuu reisikoko "oikean" kokoisissa vaatteissa. Ja on helppo pukea molemmat neidit samoihin kokoihin vaikka toiselle vaate saattaa olla hivenen jämpti ja toiselle taasen pituudessa liian pitkä!



Matilda syö vähintään 5 kertaa päivässä ja maitoa menee yhtä monta kertaa 60ml-150ml. Tällä tytöllä tosiaankin on ruokahalua, mutta sitä nyt ei taida olla vaikea arvata kun noita ylisöpöjä makkaroita katselee. Lempiruoka on kaikki suuhun sopiva, makaronilaatikosta hiekkaan. Kissanruoka on myös check, mutta arvon neiti ruoka-arvostelija ei kyllä tuomiota tälle aterialle antanut. Pikkuhiljaa ollaan alettu siirtymään korvikkeesta lehmänmaitoon, katsotaan koska voidaan vaihtaa punaiseen täykkäriin kokonaan! Ja katsotaan mitä neuvolantäti meinaa 1-vuotis neukussa kun meidän keijukainen juo täysmaitoa..

Niin, että tälläinen välillä niin raskas ja rasittava mutta siltikin niin kovin täydellinen ja rakas tyttö meillä asustaa. Uskomatonta että kuukauden päästä meidän huusholli on vauvavapaa! Tämä toinen vauvavuosi on todellakin mennyt pikakelauksella vaikkei siltä aina ole tuntunutkaan!


sunnuntai 29. toukokuuta 2016

Suojaa pääkoppasi sillä nololla kypärällä!


Muistan miten teinivuosina lopetin polkupyöräilyn koska en halunnut laittaa todella noloa ja kamalaa kypärää päähän. Vanhempani eivät antaneet minun pyöräillä ilmankaan joten siihen jäi koko fillarointi. Kyllä sitä vaan ihminen viisastuu vanhetessaan, älkää siis teinien vanhemmat heittäkö kirvestä kaivoon vaikka välillä tekisi mieli. Nimittäin kyllä on ääni muuttunut tämänkin ex-teinin kellossa! 

Kypärä ei ole todellakaan enää nolo asia vaan päinvastoin: meinasin kuolla häpeästä kun viime viikolla kävin lähikaupassa ilman kypärää. Olo oli turvaton eikä pelkästään sen takia että fillari on viime vuodet pölyttynyt käyttämättömänä nurkassa. Vaan sen takia, että pelkäsin kaatuvani ja lyöväni pääni. Ihanko oikeasti otan sen riskin että yksi kaatuminen voi muuttaa loppuelämäni kun se saattaisi olla estettävissä yhden päähän laitettavan esineen avulla. Saattaisi olla, eihän kypärä ihmeitä tee jos kovasti kaatuu mutta varmasti ainakin lieventää iskua.

Olen valitettavan usein nähnyt vanhempia polkupyöräilemässä lastensa kanssa ilman kypärää. Lapsilla kyllä on hienot turvavempeleet päässä mutta vanhempien pää loistaa tyhjyyttään. Mikä tässä on ideana? Äitinä voin sanoa että oma pää ei ole niin kallisarovinen kuin se lapseni pää, mutta miksi en suojaisi molempia kun se kerta on mahdollista? Esimerkki, esimerkki ja esimerkki. Sen perään kuuluutan ihan jokaisessa vanhemmuuden osa-alueessa. Miten perustelet lapselle kypärän käyttöä jos et itsekkään sitä käytä? Et niin sitten millään: me aikuiset tipumme korkeammalta, menemme kovempaa ja kokemus fillarivuosissa ei tuo turvaa kaatumiselta taikka muulta liikenteeltä. Se mitä vanhemmat edellä, lapset perässä. Niin hyvässä kuin pahassa.

Kypärät sitäpaitsi ovat tänä päivänä aika hienoja vempeleitä. Vaikka en itselleni minion taikka muumiversiota löytänytkään...Eikä hintakaan päätä huimaa: 14,95 oli tämä kypärä Prismassa. Niin että halpa ja hyvä turva joka kuuluu kyllä myös sinne aikuisenkin päähän! Käytätkö sinä kypärää kun pyöräilet?



lauantai 28. toukokuuta 2016

Lepposan lauantaipäivän mammamuoti.




Epätarkka. Tärähtänyt. Hieman vaalea. Ei niin justiinsa. Niin kuva kuin kuvattavakin. Olemme viettäneet tänään lepposan lauantaipäivän joka jatkuu Netflixin merkeissä kunhan pääsen tästä koneesta ensin eroon. Tulin kuitenkin teille tänne pläjäyttämään nämä hieman epätarkat kuvat tämän päivän asustani. Löysin ohimennen kyseisen tunikan henkkamaukalta parisen viikkoa sitten ja voi miten rakastan sitä! Niin mukava päällä samalla ollen rento sekä siisti. Töissä ihan superkiva yhdistettynä leggareihin. 

Olen taas pikkuhiljaa huomannut kiinnostukseni lisääntyvän vaatteita ja ylipäätänsä ulkonäköä kohtaan. Ehkä se oma minuus ja se Laura löytyy taas äitiyden ja puklutahrojen alta. Katsotaan näkyykö se täällä blogin puolellakin lisääntyvissä asukuvissa tai jossakin. En tiedä, en koe tämän olevan kovinkaan vahvasti minun osa-aluettani. Toisaalta, eikös joskus teekkin hyvää poistua sieltä tutulta ja turvalliselta mukavuusalueeltaan?

Oli niin tai näin, ihanaa viikonloppua kaikille!<3

torstai 26. toukokuuta 2016

Tämä äiti todellakin tarvitsee omaa aikaa. Joka ainut päivä.


Rakastan lapsiani. Mutta rakastan myös aikaa jolloin he nukkuvat. Vai miltä kuulostaa rauhallinen aamukahvi ihan yksin ennen työpäivää. Iltaisin tunti löhöaikaa sohvalla ihan rauhassa herkkuja syöden, ilman että joku kiljuu ja kinuu koko ajan vieressä. Aika mahtavalta kuulostaa, ainakin minun korvaani.

Olen äiti joka tarvitsee sen pienen hetken omaa rauhaa iltaisin. Pieni hetki jotain ihan ikiomaa juttua (yleensä tätä blogia..) sitten kun pienet murut on saatu nukkumaan. Eilen taas tajusin miten kovasti tätä hetkeä oikeasti tarvitsen kun en meinannut saada tyttöjä unille ennen omaa nukkumaanmenoaikaani.




Aamulla oma hetki on myös ihan parasta. Kun rauhassa saa juoda aamukahvia, tehdä aamupalaa samalla somea selaten. Sanomatta sanaakaan yhtään kellekkään. Se on luksusta se. Ei elinehto kuten tuo iltahetki mutta niin tervetullutta tähän kotiosoitteeseen. Se pieni hetki ennen ydinpommia (=taapero plus vauva kombo saa uskomatonta sekasortoa ja tuhoa aikaiseksi hyvin pienessä sadasosasekunissa..) kun lelut jotakuinkin on vielä korissa ja muruset yhtenä leipäpalana pussissa. Hiljaisuutta, pelkkää hiljaisuutta koko talo täynnä. Aina ei jaksa siivota kaaosta mutta hiljaisena hetkenä tiskivuori tai ryppyiset peitot sohvalla eivät merkkaa mitään. On vain hiljaisuutta. Ja kuumaa kahvia.



Nämä hetket ovat mulle niin kovin tärkeitä. Olen äiti, joka todellakin kaipaa omaa aikaa. Päivittäin, jokaikinen päivä. Työelämään astumisen jälkeen tämä on ollut naurettavan helppo toteuttaa: työmatkat. Spotify huutaa täysillä ja termarissa keikkuu kuuma kahvi. Kaipaan päivittäin omaa aikaa, mutta hetkien ei tarvitse ollaa mitään maailmaa mullistavia kokovartalohierontoja. Jo rauhallinen wc reissu on luksusta. Oikeasti, vaikka tämä niin kovin yleinen vitsin aihe äitien elämästä onkin. Mutta totista totta, todellakin ja aina. 

Kaipaatko sinä paljon omaa aikaa? Ja miten sen vietät mieluiten?


keskiviikko 25. toukokuuta 2016

Rakastatko sinä työtäsi? Minä rakastan.




Olen saanut vanhemmiltani esimerkin oman työn rakastamisesta. Minulle on aina opetettu että tee työtä josta pidät, palkalla ei niin väliä. Tämä ajatus on iskostunut päähäni niin syvälle, että olen jopa kokenut paineita löytää työtä, jota oikeasti tahdon tehdä. En ole koskaan omistanut "tämä minusta tulee isona" ammattia ellei ala-asteen ystäväni kirjoja lasketa. Sielläkin ammatti taisi vaihdella joka kerta. En tiedä mikä sai minut hakemaan lähihoitaja kouluun peruskoulun jälkeen. En tiedä oikein mistä sain päähäni että haluan päiväkotiin töihin, en ole koskaan ollut mitenkään erityisen lapsirakas. Nykyiseen työpaikkaani ajauduin vähän "vahingossa" kun elämäni ensimmäinen työhaastattelu tuottikin tulosta. Ennen olin myös aivan varma etten ole oikealla alalla töissä ja lasten kasvaessa vaihdan jonnekkin muualle. Mutta kappas kappas, niin sitä vaan ihminen muuttuu. Taidan vihdoin voida sanoa että olen kotona. Minä rakastan työtäni!



Äitiys muuttaa ihmistä ihan pohjasta asti ja myös työni sekä suhteeni siihen on muuttunut kovasti omien lapsien myötä. Myös ehkä uusi talo ja uudet työkaverit tekevät tehtävänsä mutta uskon, että suurin muutos on oman arvomaailmani, maailmankatsomukseni ja kantapään kautta oppimiseni ansiota. En oikein osaa edes kertoa mikä se juttu on joka on muuttunut, mutta äitiys sen aivan varmasti teki. Äitiys opetti minut nauttimaan muiden lasten kasvattamisesta. Äitiys opetti minut tykkämään lapsista ja rakastamaan työskentelyä heidän kanssaan. Äitiys teki minusta paremman tarhatädin. Todellakin teki. Mutta tämä kattaa niin paljon, että taidan pyhittää sille kokonaan oman postauksen.




Minä saan työskennellä firmassa jonka arvomaailma on hyvin pitkälti yksi yhteen omani kanssa. Lapsilähtöisuus, perhelähtöisyys, pienryhmätoiminta. Ja vaikka mitä vielä. Olen päivä päivältä varvempi siitä, että lapseni tulevat "meille" päiväkotiin. Vaikkakin eri taloon kuin minä. Elokuussa aukeaakin uusi talo kokonaan ja meinasin olla ihan ajoissa liikkeellä hakemusten kanssa jotta sieltä meille varmasti paikat suodaan. Tietenkin minun täytyy vielä keskustella asioista paremman puoliskoni kanssa mutta luulen, ettei "ympäripuhminen" ole kovinkaan haastavaa. Kukapa ei lapsilleen parasta tahtoisi? Ainut joka tässä yhtälössä saattaa mennä pieleen, on koukut ja pidennykset työmatkoillamme...Katsotaan miten käy mutta näin minä ainakin tällä hetkellä toivon!

Minä rakastan minun työtäni monikulttuurisessa päiväkodissa. Rakastatko sinä työtäsi?

Kuvat ovat meidän tämänpäiväisestä kevätjuhlasta johon meidän tytöt olivat myös tervetulleita. Juhlat pidettiin metsässä; ohjelmassa oli käpyeläinten tekoa, tikkupullaa, kuvasuunnistusta sekä seikkailuratoja. Kyllä oli kivat ja rennot pirskeet! Nyt tukka haisee savulle ja neulaset pistelevät housuissa joten taidan painua suihkun kautta sänkyyn. 
Hyvää yötä!



tiistai 24. toukokuuta 2016

Kyytiä kuiville kantapäille: Elbow grease!

Sain lauantain goodiebagista yhden aivan loisto tuotteen: Lushin Elbow Greasen! Lush oli merkkina minulle aivan vieras joskin kuultu enkä osaa muista kyseisen merkin tuotteista sanoa juuta tai jaata mutta tämä! Tämä todellakin toimii, tosin muuhun kuin nimensä mukaisesti kyynärpäihin. Taino, varmasti sinnekkin mutta itse en sitä vielä ole kokeillut! Nimittäin minun kuivat ja koppuraiset kantapääni rakastivat tätä rasvaa! Oikeasti, illalla kantapäihin, sukat jalkaan ja aamulla ero oli huikea! Suosittelen! Ja haittaa ei ole todellakaan siitä että tämä tuoksuu taivaallisen herkulliselta Omasi voit tilata TÄÄLTÄ! Hinta ei ole päätä huimaava ja määrä joka kerralla kuluu on naurettavan pieni!



P.s Tämä ei ole maksettu mainos vaikka rasva yhteistyönä on saatukkin. Niin sanottua kirjoituspakkoa ei ole mutta kirjoitin koska tämä oikeasti oli aivan parasta!!

maanantai 23. toukokuuta 2016

Kun kukkahattu ei pysynytkään päässä Happy Mealin takia.

Lauantaina saapuessani plussalaisten blogitreffeiltä minun oli pakko käydä Raision mäkkärin autokaistan kautta. Siis aivan pakko koska olihan se matkan varrella. Koska olin koko päivän ollut pois kotoota halusin olla huippu kiva mutsi ja päätin viedä Elviralle elämänsä ensimmäisen Happy Mealin siinä samalla. Juu kyllähän tuo napero on ranskiksia vääntänyt ravintolassa ennenkin mutta että koko ateria, ehei. Tämä oli eka kerta ja äiti oli paras. Tai niin ainakin luulin.

Ranskikset upposi tuttuun vanhaan tapaan mutta hampurilaisesta nakerrettiin reunaa hetki ennenkuin rynnättiin lelun kimppuun. Hetken touhua seurailtuani tajusin että lelun kanssa samalla vauhdilla uppoaisi vaikka parsakaali. Tämän oivalluksen jälkeen tietenkin aloin mielessäni spekuloimaan miten mäkkäri leluilla houkottelee lapsiperheet asiakkaiksi. Pääsin ajatuksissani jo niin kukkahattulevelille, että mietin miten tälläiset leluhoukuttimet tulisi kieltää lasten terveyden ja terveiden elämäntapojen takia. Eihän nyt herranjumala lapsia saa leluilla houkutella hamppareiden äärelle jossa suola ja rasvasuositukset paukkuvat jo ensimmäisestä haukusta. Olin jo niin syvästi vetänyt kukkahatun silmilleni ja ajatuksissani luonnostelin kaikkien kukkahattujen äiti tyylistä postausta tästä aiheesta blogin puolelle kunnes totuus iski harhojen läpi ja repesin nauramaan; ei nyt herranjumala ketään muuta kuin vanhempia voi syyttää lasten ravitsemusopeista ja -tottumuksista. Oli houkuttimena sitten lelu taikka iphone niin vanhemmathan sen lapsukaisen sinne mäkkisafkalle raahaavat. Tehtävä mielensäpahoittaminen turhasta: epäonnistunut.

Siinä sitten väkisin yritin pitää kukkahattua päässäni ja yritin spekuloida jutunjuurta niistä kamalista muovihirvityksistä joita näistä paholaisen aterioista saa. Miten kamalaa turhaa krääsää. Noh, tällä hetkellä teemana näissä taitaa olla Angry Birds ja livenä possun ampuminen linnulla upposi meidän taaperoon kuin häkä. Joten sekin tehtävä epäonnistui, lelu oli minunkin mielestäni ihan huippu!

Jottei kuitenkaan kaikkien kukkahattutätien elämä olisi yhtä kurjaa kuin tämän wnb kukkiksen niin lopuksi vielä huomautan teille pari seikkaa tästä tekstistä. Ettei vaan mene ohi: Meidän alle kolme vuotias sai oman hampurilaisaterian. Ja ei ollut ensimmäinen kerta kun ranskalaisia söi.

Olkaa hyvät, pahoittakaa mielenne ja vetäkää myssynne päähän ;) Ei vaan, muistakaa että kohtuus kaikessa niin kukaan ei ole hengenvaarassa. Kohtuus ranskalaisissa kuin myös niissä kukkien määrässä myssysi päällä. Rennomman äitimaailman puolesta eikö vaan? Terveisin epäonnistunut mielensäpahoittaja joka välillä nauraa näitä postauksen aiheita...


sunnuntai 22. toukokuuta 2016

Maalaisjuntti kaupungissa: 2+ verkostotreffit!






Lauantaiaamuna starttasin auton kohti Helsinkiä. Tai tarkemmin sanottuna kohti Turun skanssia josta kyydin suurkaupunkiin meille oli luvannut ihana Elsa. Päämääränä oli hotelli Holiday Inn jossa meillä oli blogi treffit muiden kaksplussan verkostolaisten kanssa. Treffit olivat minulle ensimmäistä laatuaan, enhän  ole plussalaisena ollut vasta kuin kuukauden päivät. Ja muutenkin oli nneitsytmatkallani blogitapahtumien suhteen. Oli ihan superia päästä juttelemaan yhteistyökuvioista, kuvaamisesta ja kävijämääristä muiden yhtä intohimoisten ihmisten kanssa. Hiljaista hetkeä ei todellakaan tarvinnut kokea!

Reissu nostatti taas kovasti intoa tätä niin rakasta harrastustani kohtaan. Vain toinen bloggaaja voi tietää miten kutkuttavan hienoa ja koukuttavaa tämä homma on ja valitettavasti ystäväpiiristäni ei löydy ainuttakaan bloggaava henkilöä. Pikkuhiljaa olen saanut onneksi tutustua mitä hienoimpiin kirjoittajiin harrastukseni kautta joten olen aika pähkinöissäni kun näistä hommista heidän kanssaan pääsen juttelemaan! Rakkaus lahjiin yhdistää ja sitä rataa..






Ohjelmassa meillä oli ruokailu jonka yhteydessä pidimme pienen esittelykierroksen jokainen. Blogin nimi ja sitä rataa. Tiedättekö, on hyvin vaikea yhdistää blogeja ja kasvoja toisiinsa noin niinkuin livenä. Ja hassua kuulla, millainen ääni sillä kaikella tekstillä oikeasti on. Helposti jokainen meistä luo netin välityksellä tietyn mielikuvan ihmisistä ja on aina hauska livenä huomata ettei se välttämättä ole yhtään sinne päinkään. Ja toisaalta, joskus se osuu juuri nappiin.




Ruokailun jälkeen jutustelimme ja kuvailimme ihania goodiebageja jotka saimme kotiin vietäviksi. Olimme saaneet myös Noshilta vaate-esittelyn osana päiväämme ja täytyy kyllä sanoa että olisin voinut tilata ITSELLENI melkein kaikki naisten vaatteet. Vaate-esittelyn jälkeen osa porukasta lähti vielä johonkin puistoon jatkoille (älkää kysykö mikä, tämä maalaisjuntti hädin tuskin tiesi olevansa Helsingissä...) mutta me lähdettiin turkulaisten kanssa jo kotio päin. Ajatuksena että ehdimme pusuttelemaan lapset läpimäriksi vielä ennen uniaikaa! 


Yhteistyössä:




Rankka mutta kiva päivä, ensi kerralla sitten täällä turun päässä vai mitä ? ;)

Tunnistitteko kuvasta kaikki bloggaajat?
Jos ette niin tässä alla lista huipputyyppejä:
(Klik vaan blogin nimeä!)

Miia Metso

















perjantai 20. toukokuuta 2016

Täytyykö äidin napanuoran antaa periksi jos äiti ei tahdo!?

Tiedättekö, vaikka aina kerron miten kovasti odotan että lapset kasvavat hieman isommiksi niin kyllähän minullakin tulee hetkiä jolloin ajan voisi pysäyttää. Tänään aamulla oli taas sellainen hetki. Pakattiin Elviralle kerhoreppuun eväät sekä vaatteita koska perjantaisin on perhekerho päivä. Siinä se minun pieni vavani tepasteli reippaana reppu selässään pitkin tietä. Aivan kuin isotyttö. Apua hetkonen, milloin minun vauvastani on kasvanut iso tyttö? Siis jo niin iso että hän jaksaa kantaa itse suuren, melkein itsensä kokoisen reppunsa.  Siinä mä sitten niin haikeana ja samalla niin ylpeänä äitinä katsoin isoa tyttöäni. Ja minut valtasi pakokauhu: tarkoittaako tämä sitä että pikkuhiljaa meidän välinen napanuoramme venyy venymistään, lopulta katketen kokonaan? Onko minun pakko tähän suostua jos en halua!?

Ensimmäinen napanuoran venymismerkki oli töihin paluuni. Päivät ilman lapsia, lapset päivän ilman minua. Hienoa ja hyvin menee. Pari senttiä pituutta napanuoraan lisää mutta menkööt. Eihän se vielä kovinkaan pitkäksi kasva eihän?

Seuraava venytys tapahtuu syksyllä kun Elviran olisi tarkoitus aloittaa seurakunnan kerho. Kerho ilman äitiä on tähän saakka ollut fine, mutta mamma on siellä aina mukana. Nyt olisi tarkoitus ilmoittaa Elvira kerhoon jossa hän on aivan yksin, ilman tuttua aikuista. Kavereiden kanssa. Apua, kavereiden kanssa kuin jo iso lapsi? Elviran napanuoraa venyy luultavasti ihan leikiten, mutta saako äiti vetää sitä takaisin toisesta päästä, saanhan!? Miten muka minun hyvin puhuva kolmivuotias siellä pärjää ihan yksin..Jep, hyvinhän hän luultavasti tulee pärjäämään. Äidille tämä taitaa olla aikamoinen henkisen kasvun paikka.

Olen ehkä aikaani edellä mutta ei oikeasti mene montaakaan vuotta kun jo esikoiseni repun koko kasvaa puolella ja on aika lähteä kouluun. Ennenkuin huomaankaan on yläasteen ja rippikoulun aika. Ammattitutkinto taikka ylioppilaskirjoitukset. Kotoota muutto. Lapsenlapsia. Lapsenlapsenlapsia.
Okei, minähän hyppäsin paniikissani jo melkein toiselle vuosisadalle mutta ymmärrätte varmaan pointtini. Aika lentää, ihan oikeasti lentää. Eikä todellakaan ole mikään urbaanilegenda kun sanotaan että lapset kasvavat isoiksi yhdessä hujauksessa. Voin vannoa että melkein kolmivuotias tyttäreni nimittäin syntyi vasta pari kuukautta sitten.

Napanuora venyy tahtomattani ja lopulta se katkeaa kokonaan vaikka miten sitä yrittäisin estää. Pelottava mutta hyvin realistinen ajatus. Sitten kun minulla parinkymmenen vuoden päästä on suuri lauma koiria, kanoja ja lehmiä niin tiedätte mihin ne napanuorani rippeet olen kiinnittänyt. Hiljainen koti tuntuu jo nyt pelottavalta tulevaisuudelta vaikka siitä hiljaisuudesta ei tällä hetkellä ole pelkoakaan.

Mutta tälläisiä me äidit ollaan vai mitä? Enhän, oi enhän ole ainut sekopää? ;) 

Ja kaikki tämä sai alkunsa yhdestä keltaisesta ampiaisrepusta...

keskiviikko 18. toukokuuta 2016

Älä osta lapsille leluja.



Kännykän laturi, kaukosäädin, koiran vesikulho, mainoslehtiset, tietokoneenhiiri, kengät, roskat..Kuulostaako lista tutulta? Kaikki edellä mainitut ovat meidän Matildan lempileluja, millä teidän vauvat tykkää leikkiä? Sanotaanko näin että täällä kelpaa kaikki kielletyt ja leikkiin tarkoittamattomat tavarat. No entä lelut sitten? Pyhpah, paitsi tietenkin sitten jos se lelu sattuu olemaan isosiskon kädessä. Sitten se on pakko saada just nyt heti.

Mitä kauempana tai korkeammalla esine on, sitä mielenkiintoisempi se on. Sitä enemmän se on pakko saada ja sitä kovempi märinä ja huuto syntyy kun sitä ei saa. Onneksi avulias isosisko välillä ojentelee tavaroita pienemmälle ja sitten haukkana on heti kertomassa vanhemmille pahuuksista joita toinen tekee. Aika kettu ettenkö sanoisi...


Tänään kun Matilda pureskeli muovista juomapilliä aivan intopiukeena mietin miten turhalta lelujen ostaminen välillä tuntuu. Parhaimmin lapset tuntuvat viihtyvän kaiken kielletyn kimpussa joten mitäpä jos ensi kerralla vien tuliaisiksi vastasyntyynen lapsen perheelle kasan käytettyjä kännyköitä, kaukosäätimiä ja latureita? Siinäpä kuulkaas teille aimo kasa tavaraa joka hakkaa lelut mennen tullen! Nobelin arvoinen lahjavinkki eikö...

Niin että älkää ostako pienille lapsille leluja, turhaan vievät tilaa kun ei ne kumminkaan kiinnosta. Siirtäkää hengenvaarralliset laitteet ja härpääkkeet lukolliseen kaappiin. Istu sohvalle, sulje silmäsi sekä korvasi. Ota käteen kuppi kuumaa kahvia ja nauti hetkestä. Nimittän kyllä varmasti lapset viihtyvät hiiren hiljaa touhuissaan. Toki tämä niksi saattaa tulla kalliiksi kukkarolle ja aiheuttaa aikamoista siivousduunia mutta hei, eikö se kuuma kahvikuppi sohvannurkassa tunnukkin joskus satojen eurojen arvoiselta asialta? ;)


tiistai 17. toukokuuta 2016

Viharakkaussuhde raskauteen?

Heissulivei, jääkiekkoleski täällä terve. Olenko ainut jota kiinnostaa mustan kiekon lämiminen ei sitten niinkuin yhtään? Onneksi facebookin muistotoiminto pelasti tämänkin illan leskeyden. Nimittäin tasan vuosi sitten ulkomuoto oli aika pyöreä:



Kuvan nähdessäni olin aaaw ja tunsin pienen kaipauksen isoa masua kohtaan. Heti perään kuitenkin ajattelin että todellako, todellako kaipasin sitä painavaa ja repeilevää kumpua? Hivenen, mutta vain hyvin hivenen.

Raskaus on kamalaa ja samalla niin ihanaa aikaa. Kaipaan vauvan potkuja. Kaipaan sitä fiilistä kun saa ylpeänä kannella jättisuurta mahaa ympäriinsä. Kaipaan masukuvia. Kaipaan jopa sitä viikkojen laskemista vaikka loppuvaiheessa se tuntui tuskastuttavan hitaalta. Kaipaan sitä pakahduttavan uskomatonta fiilistä joka tulee kun vihdoin siihen tikkuun pärähtää ne viivat. Kaipaan sitä kun synnytys vihdoin käynnistyy ja h hetki on ihan käsillä. Kaipaan jopa itse synntämistä. Loput raskaudessa voikin sitten heittää viemäristä alas, aivan kamalaa aikaa. Mutta mitä tämän listan jälkeen jää edes jäljelle?

Stressi, stressi ja stressi. Raskaana oleva nainen saa stressin aikaiseksi joka asiasta. Onko masussa sittenkään ketään? Onko kaikki hyvin? Kuinka monta siellä on? Söinkö nyt jotain kiellettyä? Ei kai mikään osu masuun? Sektio vai alatie? Spontaani käynnistyminen vai käynnistys? Miten paljon oma paino nousee? Mikä repeää tällä kertaa eniten: hermot, vatsanahka vaiko alapää. Tiedättekö, yhdeksän kuukautta on helvetin pitkä aika stressata asiasta kuin asiasta. Päällimmäisenä ajatuksena tietenkin vauvan hyvinvointi ja terveys. Kaikista ultrista huolimatta mikään ei koskaan ole varmaa. Saanko terveen lapsen? Saanko ylipäätänsä lasta koskaan elävänä vatsan toiselle puolelle? Kamalia, ahdistavia ja stressaavia ajatuksia yhdeksän kuukauden ajan. Kirsikkana kakun päällä sai vielä hyvin useasti leikkiä omalla pissalla sekä olla jalat levällään ronkittavana. Niin että en minä sittenkään taida kaivata sitä raskausaikaa...




Meidän lapsiluku tuntuu päivä päivältä enemmän numero kahdelta. Vaikka en henkisesti olisikaan valmis kolmanteen raskauteen saatika kolmanteen lapseen niin ajatus lopullisesta päätöksestä tuntuu haikealta. Eikö tosiaankaan enää koskaan? Vaikka raksausaika on elämäni rankin teko kertaa kaksi, onhan siinä myöskin paljon niin ihanaa ja hyvää. Tai sitten aika kultaa muistot vai miten se meni. Ainakin taitaa hyvin paljon kiillottaa niitä...Kyllähän minä kieltämättä olin vähän kauhusta sekaisin tuossa kuukausi sitten kun the päivät päättivät antaa odotuttaa itseään kaksi viikkoa normaalia kauemmin. Teinkö sinä aikana edes testiä? No en todellakaan uskaltanut...kun ne sieltä sitten vihdoin alkoivat niin olin aika onnesta soikeana. Niin että ei tosiaankaan taida vauvakuumetta olla. Ehkä pikemminkin pientä masunuhaa havaittavissa muttei nyt sentään edes lämpöä sen verran jotta sitä voisi edes flunssaksi kutsua.

Niin ja sitä paitsi gluteenittomana ihmisenä keksin kyllä ratkaisun vauvavatsaikävään: vehnäpatonki iltapalaksi jos kovakin ikävä yllättää. Vatsa turpoaa jotakuinkin puolivälietapin mittoihin, närästää ja parhaimmassa tapauksessa saatan jopa päästä niin lähelle sitä upeaa raskausfiilistä että löydän itseni puhumasta norjaa wc ankan kanssa. Eipä varmasti tulisi taas hetkeen ikävä sitä autuasta hautomo aikaa! Niin että kyllä se ikävä isoa masua kohtaan taitaa olla vain harhaluulo, ainakin vielä. Nainen kun olen, voinen muuttaa mieltäni koska tahansa.