Kaksplus.fi

MENU

torstai 30. kesäkuuta 2016

Once upon a time i was a perfect parent. Then i had children. THE END.

"Kun minusta tulee äiti, en ikinä huuda lapsilleni!"

Uskallatko kysyä montako kertaa? En ehkä kehtaa vastata rehellisesti...Taas kerran meikäläinen ja neiti uhma olemme ottaneet kolisten yhteen. Kyllä vaan on taaperon mielestä rankkaa kun ei äidin paita miellytä. Ja itse ilkimys jota äidiksikin kutsutaan ei sitä kauniista nielurisoja näyttävästä kehotuksesta huolimatta mene vaihtamaan. Rankkaakin rankempi lapsuus vai mitä. Sittemmin illalla otimme yhteen kun neiti taapero juoksi karkuun ja äiti ihan oikeasti suuttui. Äiti älä oikeasti suutu kaikui varmasti koko rivitalon pätkälle kun ikkunakin sattui juuri sopivasti olemaan auki. Ja äitihän suuttui, tällä kertaa ihan oikeasti ja varsin vakuuttavasti kun uhmakin talttui siihen paikkaan. Myös itse ilkimyksellä saattaa joskus olla huono päivä...Vaan kyllä siinä hymy molemmin huulille aika nopeasti konfliktin jälkeen nousi kun neiti uhma kysyi: äiti haluatko sinä lottovoiton? Taitaa olla muutaman kerran tämä äiti käyttänyt Äitikin tahtoo lottovoiton muttei saa -vastausta neiti uhmaajan mitä ihmeellisimpii haluihin.

Lastenhuone hiljeni. Minä istun iltapalan ääreen ja katson jakson Orange is new black sarjaa. Sitten hiivin hiljaa katsomaan kauniita nukkuvia lapsiani ja poden hivenen huonoa omatuntoa kun taas sekä taapero että äiti karjuivat kurkkusuorana toisilleen. Mutta ihminenhän vain minäkin on. Uskokaa tai älkää, kyllä äidinkin hermoissa on olemassa maksimipituus. Onkohan niissä olemassa palautusoikeutta jos on vahingossa saanut hieman tilattua lyhyemmän pituuden...?


tiistai 28. kesäkuuta 2016

Matilda Maria Helena.











Tasan vuosi sitten kärvisteltiin synnärilla ja odotettiin uuden ihmeen syntymistä. Melkein tasan vuosi sitten syntyi mustelmanaamainen, pyöreä poskinen tukkajumalatar mitoin 4230 grammaa ja 51 senttiä. Vuosi sitten meistä tuli toisen upean tyttären vanhempia. Sinä päivänä kun Luoja teki sinut, hän ei muuta tehnytkään.

Paljon onnea meidän Matilda Maria Helena!

maanantai 27. kesäkuuta 2016

Hyvästi vauvavuosi, en tule sinua kaipaamaan! Ehkä..



Viimeistä viedään, huomenna kello 22:33 meidän kuopuksemme täyttää tasan vuoden. Kulunut vuosi on ollut täynnä iloa, naurua sekä kyyneleitä. Kulunut vuosi on tuntunut kuukaudelta, korkeintaan kahdelta. Vaikka tunnen suurta helpotusta tämän vuoden päättymisestä, samalla fiilikset on hieman haikeat. Eikö oikeasti enää koskaan? Oikeastaan en tiedä olenko enemmän helpottunut vai kauhuissani siitä ettei meidän taloon vauvaa mukamas enää koskaan tulisi. Tuntuu niin loppulliselta ajatella että minä, Laura 23 vee olen nyt lapseni tehnyt. Etten enää ikinä kokisi sitä uuden raskauden, synnyttyksen ja ensinäkemisen iloa. Toisaalta taas voisin hyppi ilosta samaan aikaan: ei enää ikinä pelkoa kohtukuolemasta, ultratuloksista, koliikista tai kätkytkuolemasta. Niin, eihän minun mitään nyt tarvitse lopullisesti päättää. Tai meidän, enhän minä yksin näitä lapsia ole tehnyt tai tule ikinä tekemäänkään.



Olen monesti sanonut miten vauvavuosi ei kuulu kärkikastiin ajanjaksojen paremmuusjärjestyksessä. Vaikka kuinka yritin, en nyt toisellakaan kerralla oppinut sitä rakastamaan. Toisaalta eihän se ollut tavoitteenikaan, lupasin nauttia siitä ja niin olen tehnytkin. Ainakin aina välillä. Vaikka babyblues varjosti jälleen kerran vauvavuotta, sitä muistellessa suurimmaksi osaksi kaikki muistot ovat jollain tapaa positiviisia. Näin jälkikäteen edes ne valvotut yöt eivät tuntuneet niin pahalta. Aika kultaa kyllä tehokkaasti nämä muistot, täytyy myöntää. Valvottuja öitä tosin taitaa "onneksi" olla vielä edessä jottei ne yöt ihan unholaan jää ja vauvakuume pääse iskemään. Kaikkein eniten tai itseasiassa ehkä ainut asia jota ihan todella tulen koko vuodessa jota kaipaamaan on imetys. Ehkä siksi että se on niin ainutlaatuista vauvan kanssa eikä sitä ikinä ole enää mahdollista kokea saman lapsen kanssa kun se kerran on jo ohitettu. Mitään muuta en oikeasti taida osata kaivata tässä vauvavuodessa. 



Ehkä vielä jonain päivänä kaipaan, sitten kun oikeasti se biologinen kelloni alkaa tikittämään. Koska ennen näitä lapsia en voi koskaan sanoa kokeneeni vauvakuumetta tai edes perhehaaveita. En kerennyt ennenkuin kaiken jo sain. Ehkä siis vielä jonain päivänä kaipaan sitä pientä tuhisevaa ja avutonta nyyttiä joka huutaa yöt läpeensä. Ehkä vielä jonain päivänä kaipaan oikeasti tätä vauvavuotta. Vielä en siihen taida pystyä, ehkä en vielä pitkään aikaan. Ehkä en jopa koskaan osaa tätä vuotta kaivata ja se on ihan okei. Voin rehellisesti sanoa olevani enemmän lasten äiti kuin vauvojen äiti. 



Vauvavuosi, olit hyvin täynnä rakkautta ja lämpöä. Mutta myös niin rankka ja kiireinen etten tule sinua kyllä kovin helposti kaipaamaan. Siitä pyydän sinulta anteeksi, koska olinhan minä niin helvetin onnellinen koko vuoden että meinasin ihan haljeta. Anteeksi etten osannut sinusta täysin rinnoin nauttia. Taaskaan. Toisaalta, se on ihan okei. Sinulla kyllä riittä faneja vaikka kuinka paljon vaikken minä niihin lukeudukkaan.

Tervetuloa taaperovuodet, teitä on odotettu!


lauantai 25. kesäkuuta 2016

Kaikkea ei tarvitse julkaista netissä.



Minun silmiini osui facebookin feedissä tänään video jossa pommi-iskussa haavoittunut isä piti samassa iskussa kuollutta tytärtään sylissään. Vaikka katsoin videota ilman ääniä, siitä kyllä välittyi se kaikki maailman pahuus sekä sydämen särkevä tuska. Ei ole kauaankaan kun somessa levisi kulovalkean tavoin kuva mereen hukkuneesta pakolaislapsesta. Tälläsiin kuviin ja videoihin törmätessäni tunnen suuren riipaisun sydämessäni, joskus saatan tirauttaa pari kyyneltäkin. Kaiken sen surun ja tuskan rinnalla tunnen kuitenkin vielä jotain muutakin. Viha on ehkä hieman vahva sana, samoin katkeruus. Ehkä jokun pieni sekoitus näitä. Kaiken näiden tunteiden takana on kuitenkin yksi ja sama ajatus: Miksi näitä asioita levitetään sosiaalisessa mediassa? Miksi minun pitää nähdä näitä vaikka en tahtoisi? Suurin kysymys kuitenkin kaikista näistä kysymyksistä on: kuka helvetti niitä kuvaa saatikaa julkaisee!?

Tiedän, maailma on paha. Tiedän että maailmassa tapahtuu paljon pahaa. Tiedän että jollain tavalla on hyvin lapsellista sulkea silmät näiltä teoilta ja samalla yrittää unohtaa että niitä tapahtuu päivittäin. Mutta silti, minä en tahtoisi tahallaan pahoittaa omaa mieltäni ja saada päätäni täyteen kaikkia kamalia asoita joille hyvin vähän yksittäinen pieni ihminen voi. Tulee surullinen, avuton ja ahdistunut olo. Jokaikinen kerta johonkin tälläiseen törmätessäni.


Kukkahattu tai ei, minusta kuolemaan, sotaan tai väkivaltaan liittyvät julkaisut eivät kuulu sosiaaliseen mediaan. Sen sijaan uutissivustot yms, olkaa hyvä vaan. Me jotka haluamme pienessä kuplassa elää, osaamme kyllä kiertää tälläiset sivustot kaukaa (tosin välillä tuntuu että iltalehti olisi se turvallisin paikka kaikkine julkkkisten seksiongelmineen ja suolentoimintoineen...) mutta kun minä klikkaan facebookin auki lukeakseni tuttujeni kuulumisia tai selatakseni äitipalstojen turhanpäivästä tappelemista, en halua ensimmäisenä törmätä vereen taikka kuolleeseen lapseen.

Tiedän että on pahaa mutta tiedän myös ettei ne asiat murehtimalla parane. Ne sodat eivät valitettavasti lopu sitä mukaa mitä enemmän jakoja joku artikkeli saa. Nämä on tärkeitä asioita ja ihmisten on kyllä hyvä tietää mitä maailmalla tapahtuu. Mutta kuinka suuri vaiva olisi laittaa tälläiset kuvat ja videot klikkausten taakse? On meitä, jotka niitä ei halua nähdä. Puhumattakaan siitä, että joskus joku ala-asteikäinen lapsi törmää näihin atk-tunnillaan.

Silmien sulkeminen ei auta mutta uskokaa tai älkää, eiköhän me kaikki tiedetä mitä maailmalla tapahtuu ilman näitä kuviakin. En kiellä totuutta vaikka kuplani puhkeamista yritän kaikin tavoin aina estääkkin. En vain tahdo tälläisten kuvien ja ajatusten pyörivän päässäni liikaa. Ja kun ne valitettavasti aika kauan siellä pyörivät tälläisten kuvien jälkeen. Tälläisissä asoissa hyvä empatiakyky tuottaa joskus hivenen liikaa tuskaa. Minun on todella helppo asettua toisen ihmisen asemaan ja tälläisiin videoihin ja kuviin törmätessäni mieleen tulee niin ahdistavia ja surullisia ajatuksia että kiitos, minä elän mielummin omassa pienessä kuplassani. Ja sitä paitsi, näiden kuvien kohdalla vedän kyllä herneet nenääni hyvin syvälle yhdestä asiasta: missä hemmetissä on kunnioitus kuolleita kohtaan? Jo ihan pelkästään tästäkin syystä kuvat todellakin tulisi jättää julkaisematta.

Onko joku muu kanssani samaa mieltä ettei tälläisiä kuvia ja videoita tulisi julkaista internetissä? Tai ei ainakaan näin julkisesti, antaa ihmisille edes mahdollisuus valita haluaako katsella vai ei.

P.s Jep, kuvat eivät liity mitenkään postauksen aiheeseen. Se oli kuvattomana vain niin tylsä ja toisaalta, piristääpä edes vähän tätä hivenen synkkää aihetta.

tiistai 21. kesäkuuta 2016

Alcohol! Because no great love story ever started with a salad.

Minä: Rakas, mulla olis vähän sellanen fiilis että haluisin kolmannen lapsen.

Hänen naamansa valahtaa vähän kalpeaksi.

Hän: No jos sä haluat ja se tekee sut onnelliseksi.

Minun naamani valahtaa vähän enemmän kuin kalpeaksi. 
Onko hänellä vauvakuume!? Ei helv..

Hän: oikeastikko rakas?

Minä: No en helevetissä.

 Ja molemmat räkätetään kakkasta naurua.


Niin, tämä on tätä meidän hieman mustaa huumoria. Mutta tiedättekö, kun parisuhteen ja perheen perustaminen alkaa jokakuinkin samalla sekunnilla kun testiin pärähtää plussa, mustahuumori on ainut jonka avulla siitä fiaskosta selviää. Ja me lähdettiin vielä rundille numero kaksi aika hemmetin nopeasti ensimmäisen kerran jälkeen. Mutta, voittajana ollaan selvitty ja ollaanhan me aika tiimi. Vaikka välillä näiden vuosien aikana se rakkaus meinasi hukkua valvottujen öiden ja kakkavaippojen alle, tässä sitä vielä ollaan. Olen niin kiitollinen ja onnellinen jollekkin jossakin tuolla joka plussan kautta meidät yhteen saattoi ja mikä tärkeämpää: yhdessä piti ne vaikeatkin hetket. Meidän talous on viikon päästä vauvavapaa mutta en usko että ne valvotut yöt ja rankatkitinä päivät siihen loppuvat. Mutta lupaan, että jos ja kun ne joskus loppuu (viimeistään kai parin vuoden päästä kun Matilda on samanikänen mitä Elvira nyt..) me karataan Tinon kanssa kahdestaan johonkin lämpimään viikoksi. Koska me selvittiin. Koska me todellakin ansaitaan se. Sitten korkataan pullo taikka pari kuohuvaa ja juhlitaan ihan vain meitä. Ja loppuillasta itketään yhdessä lasten perään..

Unohtakaa naiset ne unelmien prinssit ja prinsessalinnat. Aivan täyttä humpuukia.
 Minä sain satuni kaljan ja huonon ehkäsyn avulla.


sunnuntai 19. kesäkuuta 2016

Säällä kuin säällä, kunhan on tarpeeksi päällä. (+ITKUHÄLYTIN ARVONTA!)



Meidän Matilda on ollut aina aika vaativa vauva. Vaativa sillä tavalla, että hänellä on syntymästä saakka ollut tietyt ja tarkat rutiinit. Auta armias jos ne menee mönkään, sen kyllä kuulee. Yksi asia jossa kuopuksemme on ollut hyvin tarkka, on nukkuminen.

Ensimmäiseksi rutiiniksi nousi äitiyspakkauksen makuupussi. Uni ei tullut kuin omassa pienessä pussukassaan. Ja toisaalta pussukka toimi hyvin: nukkuva vauva oli helppo siirtää pussissa sohvalta tai vaunuista omaan sänkyynsä. Sitten piti olla rätti naamalla. Kun pussukka kävi pieneksi, tuli Ikean unipussi tilalle joka oli oltava, tai uni ei tullut. Rätti edelleen naamalla. Rutiinit muuttuvat pikkuhiljaa kuten huomaatte, mutta silti niitä koko ajan on olemassa enemmän tai vähemmän. Tällä hetkellä rutiini on kylkiasento taikka mahallaan, rätti naamalla tai naama tyynyä taikka kulmaa vasten lytättynä. Tutti suussa, tietenkin.



Yöuniakin tärkeämmät rutiinit on päiväunilla. Niitä tosin on vain yksi:vaunuissa ulkona. Sisällä nukkuminen on aina taistelun takana eikä uni kestä kuin hetken, joten voitte varmaan arvata että meillä nukutetaan Matilda aina ulos. Jopa talven paukkupakkasilla vuorasin sekä lapsen että vaunut peitoilla jotta saimme kunnon päiväunet aikaiseksi. Säällä kuin säällä, kunhan vain on tarpeeksi päällä. No okei, hyvällä tuurilla Matilda saattaa nukahtaa myös sisälle mutta jokaisen meidän mukavuuden takia nukutamme lähes poikkeuksetta hänet ulos: me saamme rauhassa meluta sisällä ja Elvira ei joudu odottamaan niin kauan että nukutus saadaan päätökseen koska ulkona se käy kädenkänteessä. Matildan mukavuudesta puhumattakaan, hän saa olla aivan rauhassa ja nukkua niin pitkään kuin huvittaa.

Elvira taasen oli paljon helpompi tapaus, nukkui missä ja milloin vain. Sen takia meidän taloudesta ei löytynyt edes itkuhälytintä esikoisemme vauvavuotena. Ulkona ei juurikaan nukutettu koska sisällä nukuttiin ihan yhtä hyvin. Laiskat vnahemmat eivät jaksaneet pukea pienokaistaan ulos.. Itkuhälytin oli siis aikalailla ensimmäisenä ostoslistalla kun mietimme toisen kierroksen vauvahankintoja. Tähän asti meillä oli käytössä kaupan halvin malli joka toimi hyvin, mutta oli aika tilaa vievä möhkäle käsilaukussa kun olimme reissun päällä. Tästä voittekin arvata että olin aika innoissani kun sain blogin kautta testattavaksi itkuhälyttimien ferrarin: Nabbyn.



Ensimmäinen asia johon itkuhälyttimessä kiinnitin huomiota oli pieni koko. Pikkiriikkisen pieni kun vertaa muihin markinoilla oleviin hälyttimiin. Pienen koon lisäksi pakkaus sisälsi hyvin vähän osia: pienen valkoisen kananmunan sekä usb johdon. Hei hetkonen, missä se toinen pää on!? No sehän on sinun oma puhelimesi taikka tablettisi.

Nabbyn toimintatapa on naurettavan yksinkertainen ja helppo: valkoinen pieni lähetin on vauvan monitori, sinun vastaanottimenasi toimii joko puhelin taikka tabletti. Kumpi vain kunhan se on joko apple taikka android. Käyttö on helppoa; lataa ilmainen nabby sovellus puhelimeesi play kaupasta tai app storesta, yhdistä laitteet bluetoothin avulla ja kaikki on valmista! Sovellus toimii vaikka kännykkää käyttäisi samanaikaisesti. Akkua se ei epäilystäni huolimatta kuluta juuri ollenkaan, ei kännykästä eikä monitorista. Pienessä valkoisessa munassa tuntuu riittävän virtaa naurettavan pitkäksi aikaa jos vertaan meidän edelliseen vehkeeseen. Kännykän sovelluskaupasta on mahdollista ladata myös ylimääräisiä sovelluksia itkuhälyttimeen: lämpömittari, unimittari sekä kuuntelutoiminto jolla voit kuunnella lastasi milloin tahansa. 




Nabbyn kaikkia toimintoja ääniherkkyydestä volyymitasoon säädellään kännykän tai tabletin kautta. Oman Nabbynsa saa nimetä haluamallaan tavalla ja lapsen herätessä kännykkäni näyttöön ilmestyy teksti; Matilda kaipaa huomiotasi! Aika söpöä ettenkö sanoisi. Jokainen meistä kaipaa eri toimintoja itkuhälyttimiltään. Yksi meikäläisen kriteeri on yksinkertaisuus (liikaa nappuloita, liikaa päänvaivaa minulle. Myöskään liitto minun ja käyttöohjeiden välillä ei tunnu koskaan kovin match made in heaven parilta..) sekä näppäryys. Nabby täyttää nämä molemmat pienellä koollaan ja yhdellä virtanappullallaan! Suosittelen!

Koska tämä vehje on oikeasti itkuhälyttimien ferrari ja tahdomme levittää hyvää, on teillä jollain mahdollisuus voittaa itselleen ihan ikioma Nabby! Kilpailu käydään instagramin puolella ja linkki siihen löytyy TÄSTÄ KLIK! taikka nimimerkin @tehtavanimikkeenablogi takaa! Onnea matkaan! Arvonta suoritetaan keskiviikkoiltana.



lauantai 18. kesäkuuta 2016

Turkulaiset tampereella: sateinen päivä Särkänniemessä!


























Me vietettiin tänään ihan super vaikkakin hieman kostea päivä Tampereella Särkänniemessä. Ammattiliitto Tehy sponssasi jäsenilleen sekä heidän perheilleen ilmaisen aamupäivän särkkiksessä. Menimme siis äitini siivellä, itse kun olen Superin naisia...Kaikesta aivopesusta huolimatta. Lähdimme aamulla tosi aikasin liikeenteeseen ja täytyy kyllä sanoa että tämä äiti on niin ylpeä tuosta pienestä taaperosta! Aivan älyttömän hyvin jaksoi mennä ja hurvitella koko aamupäivän. Alkukiukun jälkeen, tietenkin. Ei kai nyt ihan liian kilttinä voi koko päivää olla. Saattaa joku vielä luulla kipeäksi..

Vuosien tauon jälkeen mietin millainen paikka särkänniemi mahtaisi olla, mutta ihan yhtä kiva mitä ennenkin! Suurin positiivinen yllätys oli kyllä vauvaistuin huvipuiston karusellissa! Matilda oli niin innoissaan kun pääsi keinuvan humman kyytiin. Tosin hänen mielestään vauhti taisi olla liian löysä, sen verran jorattiin ja heiluttiin tuolissa. Meidän Elvira taasen on aika arkajalka ja aluksi luulin ettei hän mihinkään laitteeseen uskaltaisi mennä. Karusellin hevonen oli liian jännä, possujunan jonosta poistuttiin kesken kaiken kun ei rohkeus ihan riittänytkään. Alkujännityksen jälkeen hän kuitenkin uskalsi hienosti mennä tätinsä, eli minun siskoni kanssa eri laitteissa! Vaikka ensimmäiset sekunnit laitteen liikkuessa menikin hieman irvityksen ja hymyn sekasin tuntein.

Itse kävin tasan yhessä laitteessa josta on kuva tositteena: taikajoessa. Olen sen verran nössö että jo bussimatka saa minut pahoinvoivaksi joten jätin tällä kertaa sietokykyni testaamatta. Eikä siinä, nautintoa ja riemua sain kyllä ihan riittämiin omien lasten ilon katselusta. Parasta mitä tiedän! Ja olihan Särkänniemessä myös Mauri Kunnaksen Koiramäki joka oli aivan ihana paikka myös näin aikuisen silmin! Pienestä innokkaasta taaperosta puhumattakaan.

Koko reissu oli oikein mukava ja onnistunut vaikka vasta kotona huomasin kameranlinssin likaisuuden. Sen takia osa kuvista on hieman sumeita ja hassun valottuneita, aloittelija osaamiseni sekä keskittymiskykyni kuvankäsittelyasioihin ei ihan riittänyt korjaamaan tätä likanäppimokaa tällä kertaa. No mutta, välittyyhän niistä se tärkein: fiilis!

Reissu oli kiva mutta raskas joten taidan itse painua sohvalle katsomaan eilen julkaistua Orange is the new black tuotantokautta, ihanaa viikonloppua! <3