Kaksplus.fi

MENU

maanantai 31. lokakuuta 2016

Haaste: Miltä näyttää käsilaukkusi sisältö?


En ole ikinä ymmärtänyt luksuskäsilaukkujen ostajia. Ei siinä, ihminen saa pistää rahansa mihin itse tykkää, mutta miten ihmeessä te naiset pidätte luksuslaukkune kunnossa? Eihän kallis käsilaukku tosin ole tae siistille sisälölle, mutta siellä tonnin laukussa tuskin majailee puolikkaita ruisleipiä tai likaisia lasten sormikkaita kuten allekirjoittaneella. Miten ihmeessä te naiset pidätte käsilaukkune järjestyksessä tai edes melkein? Tänään lääkärin odotushuoneessa istuskellessani ja laukun pohjalta löytynyttä hivenen kuivahtanutta puolikasta rusina-askia lounaaksi nauttiessani naureskelin sylissäni avautuvaa kaaosta. Noh, ainakin käsilaukun hukkuessa löytäjä voi arvata omistajan olevan äiti ja ei niin kovin järjestelmällinen sellainen..Tässä pieni pala minun kaaoksestani jota niin hartaasti kannan mukanani päivittän (sisältäen pari must have hankintaa äidille ja muille kassikaaosalmoille)



Nämä kaikki paperit löytyivät kassin pohjalta (häpeän myöntää mutta pari jopa puuttuu tästä kuvasta..). Suurin osa kuitteja mutta näytti siellä yksi neuvolan asiakaspalaute lappukin olevan. Hupsista.

Särkylääkettä. Jokaisen mutsin must have talossa jossa ei niin aina nukuta. Tai sitten jos nukutaan niin taaperon ehdoilla perhepedissä mikä tarkoittaa tilanpuutetta ja jumittunutta niskaa. Varma päänsäryn aiheuttaja. Se on muuten kumma miten alle metrin mittainen ihminen voi viedä 160cm leveästä sängystä suurimman osan...Ja särkylääkkeestä tälläinen purkkimalli kaikille kaaossisarille siellä ruudun toisella puolen. Koska eihän ne foliohommelit pysy ehjinä tässä kaaoksessa.


Vesipullo. Jossa on iso korkki. Koska tätä korkkia voi käyttää lapsille mukina kun heille jano yllättää. Toki lapsesi voivat juoda suoraan pullon suusta mutta itsepähän ne kaikki keksileipärusina sattumat sitten nielet kun omaa kurkkuasi kuivaa...

Kasa lasteni vaatteita. Yksi tuubihuivi, likaiset sormikkaat ja pariton sukka. Päivällä näitä parittomia sukkia oli vielä kaksi mutten todellakaan tiedä mihin se toinen on ehtinyt päivän aikana kadota. 




Tottakai myös kukkaro joka sisältää miljoona kelakorttia. Tai ainakin siltä se tuntuu kun kesken virallisen puhelun joku kysyy lapsesi henkilötunnusta etkä juuri siihen hätään pysty  sitä muistamaan. Sitten yrität niiden miljoonan kortin keskeltä erotella ne miljoona (kolme..) kelakorttia ja etsiä sen oikean.  Ja parit avaimet kassista löytyy tottakai. Tärkeimmät ovat työavaimet joiden kuvien avulla voi hämätä omaa huutavaa lastani aika hyvin. Nämä työavaimet ovat tosin pienemmän kassin sisällä aina turvassa ja tämä pienempi kassi on sullottu kaaoskassiini. 


Niin ja tottakai nämä kaikki tavarat ja roskat ovat rytättynä laukun pohjalla. Pienistä taskuista ei ole mitään hyötyä silloin kun kassi lentelee miten sattuu ja vetoketjut unohtuu auki. Että miksikö en satsaa hintaviin ja hienoihin laukkuihin vaan nämä henkkamaukan parinkympin vehkeet kelpaavat? Eiköhän tämä postaus kerro syyn siihen vähän liiankin hyvin. Littaantuneet ja pohjaan liimaantuneet pastillit puuttuivat suureksi yllätyksekseni tällä kertaa kokonaan. Mutta ovat hyvin arkipäivää minun käsveskassani. Ja tiedättekö mitä tein kuin olin saanut tyhjennettyä sisällön sohvalle? En suinkaan siivonnut vaan tungin kaikki takaisin. Tottakai, koska tuli johonkin hoppu. Ehkä teen kassiini joulusiivouksen vielä ennen aattoa...

Haastan teidät kaikki paljastamaan omassa blogissanne tai kommenttikentässä käsilaukkune sisällön ihan sensuroimatta. Mitä sinun kassistasi löytyy?


sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Mistä tunnet sä kodin?


Olen potenut jo pitkään muuttokuumetta. Katsellut kuukausia oikotietä ja etuovea tietämättä oikeastaan mitä etsin. Omakotitaloa, kerrostaloa tai rivitaloa. En minä tiedä, kunhan katselen. Haluan muuttaa mutta mikään vaihtoehto ei ole oikea. Oikean kodin metsästämisessä saattaa mennä vaikka kuinka kauan mutta pari päivää sitten siihen havahduin: ehkä minä sittenkin olen jo kotona. 

Tässä kodissa on paljon muistoja vaikkemme ole asuneet täällä kuin pari vuotta. Molempien tyttöjen ensiaskeleet ja niin paljon lämpöä sekä rakkautta. Tätä kaikkea ihanaa on varjostanut myös ne ei niin kivat muistot; babyblues ja rankka vauvavuosi. Väsymys, itku ja tappeleminen. Sotkuinen koti jossa kädet, aika ja jaksaminen ei riittänyt sitten millään. Luulen että suurin syy tähän muuttokuumeeseen on ollut juurikin tämä. Olen ollut ahdistunut sotkuun ja sen hetkiseen hyvin hektiseen elämänvaiheeseen, en itse asuntoon. Ehkä ajattelin että saamalla lisää tilaa ja "uuden alun" kaikki muuttuisi parempaan. Mutta eihän se näin ole, vaikka tilanpuutteella olen yrittänyt hyväksyttää haluni muuttaa taas. Kaksi kerroksinen 84,5 neliön rivitalo asunto riittää vallan mainiosti meille. Materialismia ei tarvitse haalia ja rojuista on joskus hyvä päästä eroon. Ei siirtää täynnä olevasta varastosta isompaan.



Vaikka rankat ajat ja babylues on jo historiaan, olen edelleen niin vimmatusti selannut myynnissä olevia asuntoja. Mutta tällä viikolla tajusin että en minä enää tahdo edes muuttaa. Selaan ilmoituksia tottumuksesta mutta en edes tiedä mitä etsin. Kaikista löytyy jotain huonoa ja ajatus muuttamisesta, vanhan asunnon myymisestä sekä suuremmasta asuntolainasta saa stressitason nousemaan sekunnissa pilviin. Meidän kodissa on vielä tekemistä ennenkuin olen siihen tyytyväinen mutta se on koti. Se oikea koti. Koti täynnä muistoja ja ihania asioita. Koti jossa tänä iltana paloi kynttilät ja leikki iloiset prinsessat lattialla. Koti jossa on onnelliset vanhemmat, onnelliset lapset sekä lämmin tunnelma. 

Ja rumat muovimattolattiat. Voi miten ne ovatkaan rumat. Mutta edellä mainittujen syiden takia kestän katsella niitä päivästä toiseen. Aina tammikuuhun saakka, jolloin ne saavat luvan lähteä ja laminaatit tulla tilalle. Vihdoin. 


lauantai 29. lokakuuta 2016

Lapsiperheen lomamatka Viroon osa 1 !

Postaus on yhteistyöpostaus. Lomamatka saatu bloginäkyvyyttä vastaan. 
En hyödy linkkien klikkailusta.


Mitä teille tulee mieleen sanasta Viro? Minulla tallinna ja viinaralli. Ainakin ennen tätä lomamatkaa koska en ollut Virossa ikinä käynyt. Tästä ihanasta vaikkakin hieman raskaasta (lasten kanssa, kyllä te tiedätte...) käteen jäi ihania muistoja ja 517 valokuvaa. Mutta aloitetaanko ihan alusta?

Kaikki sai alkunsa sähköpostista jossa kysyttiin haluttaisiinko me lähteä perheen kanssa sponssatulle lomamatkalle Viroon. Lapsiperheelle räätälöity ohjelma, hotellimajoitus ja mikä parasta, valmiiseen ruokapöytään joka päivä. Totta munassa me haluttiin!

Perjantai päivällä laivan saapuessa Tallinan satamaan meitä vastassa oli ihana opas, minibussi ja ihanan lapsirakas ja mukava kuljettaja. Ja mikä parasta, autossa oli Wifi yhteys... Ensimmäinen kohteemme oli Tallinnan Lentosatama eli Viron merimuseo. Museo ei kuulosta sanana kovinkaan houkuttelevalta meidän perheen pienille mutta täytyy sanoa että museo oli kaikkea muuta kuin "museomainen". Siellä sai tehdä vaikka ja mitä.








Lentomuseossa oli esillä todella paljon erilaisia laivoja ja aluksia. Miinoja, viikinkikoruja, kypäriä, aseita ja iso sukellusvene. Sukellusveneeseen pääsi sisälle ja muutenkin museossa sai koskea moneen paikkaan. Pääsi ajelemaan lentokoneella, pienoisveneillä ja sukellusvenematkalle pienessä simulaattorissa. Lentomuseon eräs osa oli omistettu kokonaan viikinkijutuille ja ne olivat todella mielenkiintoisia. Elvira jaksoi vaikka kuinka kauan tapittaa viikinkikoruja. Hieman jännä pääkallokin sielä vitriinistä löytyi. Tiesittekö muuten että viikinkien kypärissä ei oikeasti ollut sarvia? Kypärä olisi silloin ollut aivan liian painava! 





Lentosataman jälkeen lähdimme kohti ensimmäistä hotelliamme Viimsi Spa hotellia. Hotellissa on suuri vesipuisto mutta me skippasimme sen tällä kertaa. Koko perhe oli niin väsynyttä sakkia että talsimme lähikauppaan ostamaan herkkuja ja sen jälkeen tutuistuimme hotellin sisäleikkipaikkaan. Joka muuten sekin oli aika hulppea, hieman Hoplopin tyylinen. Oli eläimiä ja vaikka mitä. Iltapalan kautta sänkyyn koska matka jatkuisi heti aamulla.








Lauantaiaamuna automme starttasi kohti Rakveren linnoitusta . Linnoituksessa pääsimme jousiampumaan, tekemään ja polttamaan ruutia sekä taiteilemaan mehiläisvahakynttilöitä jotka sytytimme linnan kappelissa palamaan. Sen lisäksi saimme kokeilla erilaisia miekkoja ja pääsimme kävelylle "kauhukäytävään" jossa esiteltiin erilaisia keskiaikaisia kidutusjuttuja. Tosin tässä käytävässä meidän perheestä kävi vain Tino ja luojan kiitos, koska käytävä oli lopulta muuttunut kunnon kummituskäytäväksi säikäytyksineen. Minä vellihousuna olisin tullut varmaan itkien ulos..Sen aikaa kun isä säikytteli itseään me tytöt pelattiin ulkona jättishakkia ja ratsastettiin keppihevosilla.





Linnoituksessa pääsimme myös maistelemaan erilaisia keskiaikaisten reseptien avulla tehtyjä ruokia. Gluteeniton kasvisriisipaistos oli niin yksinkertaista ja herkullista. Puhdasta hyvää ruokaa, en todellakaan valita! Pakko kyllä myöntää että tytöille ei oikein uponnut reissulla safka mutta onneksi yleensä hotelliaamiaiselta löytyi sitä tuttua kaurapuuroa, rusinoita ja hedelmiä. 

Lauantaina kävimme läpi vielä poliisimuseon ja seikkalupuiston mutta nämä kohteet sekä sunnuntai päivä seuraavassa postauksessa ettei tästä tulisi ihan kilometrin mittainen! Mutta hei, pakko sanoa että oli kyllä aikamoinen lottovoitto meille tämä reissu. Ei meinaan olisi tullut lähdettyä tälläiselle lomalle jos sen itse olisimme varanneet. Olisimme varmasti jumittaneet Tallinassa shoppailun lomassa emmekä sen enempää retkeilleet. Mutta hei, hyvän ja kivan loman perheellesi voit suunnitella (JA EHKÄ VOITTAA!!) 


Yhteistyössä Visit Estonia.

torstai 27. lokakuuta 2016

Tänään minulla oli peiliin katsominen paikka.


Olipa kerran eräs torstai kun kaikki nousivat vähän väärällä jalalla. Uhmailevalla kolme veellä oli kaikki huonosti. Vaatteet, aamupala, unilelut, piirretyt. Kaikki. Aivan kaikki.Viimeinen niitti oli kun ei kenkä mennyt kerralla jalkaan. Ei olisi jaksanut tehdä yhtään mitään itse ja äiti oli niin typerä ettei totellut ja palvellut heti siltä seisomalta. Alkoi huuto. Aivan järkyttävän kovaääninen kiukkuhuuto (anteeksi naapurit...)

Minun hermoni oli tässä kohtaa tottakai venyneet ja paukkuneet jo äärirajoilleen. Monesti. Miljoonasti, enkä edes liioittele. Koska molemmat tyttöni taitavat vihata pukemista ja varsinkin aamuisin, huusi tässä kohtaa jo kullannupuista molemmat raivo-oopperaa. Nipsnaps sanoi äidin hermot ja tiuskaisin haalarin päällä huutavalle taaperolle: Nyt Elvira pue jo se haalari päälle. Äiti on sanonut jo monta kertaa eikä mitään tapahdu. Iso tyttö! Enkä todellakaan mitenkään kovin lempeään ja ihanaan ääneensävyyn.

Pieni raasu sai huutonsa seasta sanottua: Mutta äiti saanko minä rauhoittua ensin? Tässä kohtaa toinen oli niin suloinen ja fiksu että äidin kiukkupilvi jo hieman kirkastui. Vastasin hieman lempeämmällä joskin edelleen aika tiukkaan sävyyn: Totta kai rakas saat. Rauhoitu ja pue sitten. Rakas lapseni vastasi siihen kunnolla parkaisten: Mutta äiti rauhoitu sinäkin!

Niin. Peiliin katsomisen paikka. Jos itse on kuin myrkyn niellyt neiti hapannaama kiukkupussi ärjymonsteri jota äidiksikin kuulemma joskus voi kutsua, on aika tekopyhää pyytää toista rauhoittumaan. Miten tuosta pienestä lapsesta on voinutkin kasvaa noin viisas ihmisenalku. Kaikesta minun kiukuttelusta ja huonoista päivistä huolimatta. 



keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Internet; vanhemmuuden vihollinen vai paras ystävä?

Istuimme tänään koko perheen voimin iltapalalla. Jokaisella meistä oli oma iltakaakao mukissa ja kuuntelimme samalla lastenlauluja. Olo oli ihana ja rentoutunut mutta samalla pohdin miten paljon turhaa sokeria tuossa kaakaossa mahtaa olla. Kyllä ne lapset voisivat paljon paremmin ilman kaakaota. Hyi minua huonoa äitiä ja tuota sokerilitkua.

Hetkonen, kuka minun pääni sisällä puhuu!? En ainakaan minä itse. Koska meillä sokeri ei ole vihollinen. Tiesin heti kuka siellä puhui, internet. Tuo jokaisen vanhemman paras ystävä sekä pahin vihamies. Se saa sinut kyseenalaistamaan kaiken. Aivan kaiken.

Tieto lisää tuskaa. Todellakin. Miten helppoa vanhemmuus oli ennen internettiä kun ei tiennyt miten monella tavalla sitä voisikaan pilata lapsensa. Kun ei tiennyt että rokotukset, sokeri ja kieltäminen olisi saatanasta. Kun ei tiennyt kaiken maailman sairauksista ja turvaistuintesteistä. Kuinka helppoa oli elää ja olla kun se naapurin Ulla oli ainut jolta saattoi mielipidettä kysyä askarruttavassa asiassa. Mielipiteitä sai sen yhden. Yhden ja ainoan ilman ristiriitoja. Kiitos internetin, nyt niitä on tuhansia ja taas tuhansia. Mielipiteitä, tapoja ja lyttäämistä. Faktatietoa ja foliohattuilua. Voihan internet.

Toisaalta, vanhemmuus oli kai tuolloin myös hyvinkin yksinäistä. Epäilen ettei silloin ollut langan päässä kuuttakymmentä naista joilla kaikilla oli samassa kuussa laskettu aika kuin sinulla. Ei ollut mahdollisuutta kysellä kokemuksia mistään vaan opit kaiken kantapään kautta. Vauvan talvivaatetuksesta ensimmäisiin soseisiin. Ellei se naapurin Ulla sitten sattunut olemaan kaikkitietävä konkari lastenkasvatuksessa. Ainut asia josta sai faktatietoa oli alan ammattilaiset, kirjasto ja lähipiirin kokemukset. Eipä paljon yön pimeinä tunteina saanut tietoa mikä on kauhukohtaus tai koliikki jos lapsi karjui vain karjumistaan. Tästä päästäänkin seuraavan rakkaaseen viholliseen: Googleen. Tuo perkeleiden perkele. Ja silti niin rakas että ihmettelen miten ilman sitä on joskus selvitty hengissä.

Käsi ylös joka on joskus googlettanut jotakin raskauteen tai vanhemmuuteen liittyvää? Veikkaan että jokaisen käsi siellä ruudun toisella puolen nousi. Minulta nousisi vaikka tuhat mutta siitä huolimatta että aika multitaskaajamutsi olenkin, on minullekin suotu vain kaksi kättä joita nyt täällä nostelen niin vimmatusti. Google, oi rakas google. Se kyllä tietää kun jokin asia askarruttaa. Mutta samalla sieltä lävähtää silmille kaikki. Kaikki prosentit, todennäköisyydet ja taudit joiden olemastaolosta et edes tiennyt. Ennenkuin nyt kun rakas google sen sinulle päätti näyttää. Keskustelupalstoille eksyessäsi tuntuu että jokaisen kumminkaimalla on ollut jokin kamala kokemus raskaudesta tai lapsen sairaudesta. Ihan jokaisella. Tieto lisää tuskaa, tieto lisää tuskaa..Itse muistan miten raskausaikana keskellä yötä kamalassa menettämisen pelossa googlettelin Matildan vauva-aikana kätkytkuoleman prosentteja. Elviran aikana asia askarrutti myös, mutta pää pensaaseen tyyppinä en uskaltanut edes googlettaa asiaa. En koskaan saanut selvyyttä helpottiko luvut tuskaani vai lisäsivätkö. Niin harvalle mutta kuitenkin niin monelle. Ja kun samalla tietenkin lävähti ne kaikki kumminkaimat jostakin keskustelupalstalta siihen ruutuun.

Niin että vihollinen vaiko paras ystävä? En todellakaan tiedä. Välillä oikeasti tämä kaikki tiedon saaminen ja jakaminen ahdistaa minua toden teolla. Välillä tekisi mieli poistaa kaikki kontaktit nettimaailmaan aina blogista facebookkiin mutta siltikään sitä en ole vielä päätynyt tekemään. Niinkuin jo aikaisemmin mainitsin, olen se pää pensaaseen tyyppi. Välillä haluaisin sulkea silmäni kaikelta pahalta, vänkäämiseltä ja nettikasvatukselta ja vain olla omassa pienessä kuplassani jossa kaikki on hyvin. Internet ja siellä pyörivät ihmiset saavat minut kyseenalaistamaan välillä kaiken joka liittyy lapsiin tai vanhemmuuteen. Aivan kaiken. Ja se tietenkin lisää tätä vanhemmuuden tuskaa ja stressiä. Mutta taas samalla minä rakastan tätä. Vertaistukea ja neuvoja parin klikkauksen päässä. Yötä päivää. Aivan mahtavaa.

Ja suuri kiitos tästä nettirakkaudesta kuuluu teille. Kolmen vuoden blogiurani aikana olen saanut teiltä aivan upeita vinkkejä ja vertaistukea. Kiitos siitä aivan älyttömän paljon <3


maanantai 24. lokakuuta 2016

Jos maanantai olisi ihminen, näyttäisikö se tältä?


Takkuiset hiukset. Vähän likaiset hiukset. Silmäpussit. Kiiltävä nenä. Punoittava iho. Säälittävät meikinrippeet enää jäljellä. Likaiset, pölyiset ja sormenjälkiä täynnä olevat silmälasit. Joilla ei edes kunnolla enää näe. Jos maanantai olisi ihminen, näyttäisikö se tältä? Hieman tai vähän enemmänkin väsähtäneeltä. Kuluneesta päivästä kolhuja ottaneelta. Räjähtänyt ihmisolento. Olisiko maanantai sellainen?

Tänään erään maanantain kääntyessä iltaan näytti tämä ihminen tältä. Maanantailta. Viikon ensimmäiseltä, hivenen rankan päivän näköiseltä. Lasku viikonlopusta arkeen ei ole koskaan kovin pehmeä. On taas aikataulut sun muut. Viikonlopun mässäilyn jälkeen sokerihammasta kolottaa eikä maustamaton jugurtti ja omena maistu oikein miltään. Kahvihammas ei saa kyllikseen ja lapsiakin on ihan hirmuinen ikävä. Kun on saanut olla koko viikonlopun yhdessä ja taas ollaan erossa. Mutta tiedättekö, maanantain väsynyttä ja kulahtanutta naamaa koristaa leveä vaikkakin hieman väsynyt hymy. Koska elämä on ihanaa.

Ai että miten ihanaa. Kaikki on niin tavallista. Turvallista ja jopa hivenen tylsää. Mutta näin on hyvä Juuri nyt. On ihanaa kun on työpaikka johon mennä vaikka maanantai ei aina maistukkaan. On ihanaa kun on koti johon palata vaikka rumat muovimattolattiat on edelleen remppaamatta. On ihanaa että on auto jolla kulkea vaikka siihen uppookin ihan jumalaton määrä rahaa. On ihanaa että on ruokaa jota syödä vaikka kokkaaminen välillä maistuu puulta. On ihanaa että lapsillani on leluja joilla voi leikkiä vaikka dublo jalan alla ja leluvuoret lattialla joskus vähän ketuttavatkin. 

Työpaikkamme vessan seinälle on tulostettu lappu jossa lukee:
  Suurin osa elämästäsi on arkea. Tee siitä ihanaa.

Ja

Kaikessa on kauneutta. Kaikki eivät vain näe sitä.

Näihin lauseisiin on hyvä lopettaa tämä maanantai. 
Hyvää yötä!<3

sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Kivat perheretket ei aina mene niinkuin strömsössä..

Tiedättekö miten joskus keksii jotain kivaa tekemistä jota ei ihan joka viikonloppu pääse tekemään? No me keksittiin eilen. Turussa on tänä viikonloppuna silakkamarkkinat ja koska kävin siellä jo torstaina "työlasteni" kanssa ajattelin että mennään mekin tänään koko perheen voimin. Markkinat on aina kivoja! Varsinkin kun nimet vaihtuu mitä hienoimpiin mutta aina samat krääsät siellä on, kuten hyvän ystäväni kanssa olimme päivällä aiemmin todenneet hiusteni leikkaamisen ohella.

Pakattiin ja topattiin lapset. Ajettiin Turun keskustaan toteamaan että parkkipaikan saaminen on aivan turha toivo, ajetaan suoraan hintavaan parkkihalli Louheen. Purattiin auto ja lähdettiin ulos toteamaan että perkele miten kylmä täällä on. Ei toki lapsilla koska heillä oli tamineet kuomista lähtien mutta me aikuiset...Tässä kohtaa Elvira totesi että syliin, en jaksa kävellä. Sanoilla sitten lähdetään kotiin jos et jaksa saimme hänet jatkamaan kävelyä pienen nurinan säestämänä.

Tungosta, tuulta ja vuotavia neniä. Sitä ne markkinat oli. Molemmat lapset enemmän vähemmän kiukkuisia ja rupesi siinä meidän vanhempienkin hermot vähän kiristämään. Kävelimme vain tois pual jokkee ja poistuimme kohti autoa. Joskus on pakko myöntää että paska idea, lähdetään kotiin. Viimeinen silaus tälle ratkiriemukkaalle retkelle oli kun Matilda pääsi kauppatorilla jalottelemaan kärryistä. Voitte kuvitella miten hyvin meidän vahvatahtoinen justiina sen jälkeen meni takaisin kärryihin istumaan jotta päästiin turvallisesti suojateiden yli..Kaunis oli se huutokuoro joka kaikui koko matkan kauppatorilta puutorille. Ai että.

Parkkihalliin päästessämme huomasin vieressä auton, tai oikeastaan jo minibussin...Taisi olla kahdeksan istumapaikkaa, niistä neljässä lastenistuimet. Köyttäessämme kahden lapsen nurisevaa kaaostamme automme turvaistuimiin kysyin Tinolta että mitenkäs olis ja vinkkasin viereiseen autoon? Kun hermot on kireellä tilanteen pelastaa musta huumori, aina. Totesimme nimittäin vain että onpahan jollain ainakin paskemmin asiat kuin meillä ja repesimme aivan jäätävään nauruun.

Mäkkärin kautta kotiin. Happymealista sai muuten todella kivan lastenkirjan. Kannatti siis porsastella. Ja hermoja kiristävä retkikin oikeastaan kannatti: pikavisiitillä Louhi ei maksanut kuin kaksi euroa. Säästöä, säästöä! Ei hermojen mutta kukkaron.


perjantai 21. lokakuuta 2016

Omaa tyyliä etsimässä osa 3 !




Syysflunssa, mitä mainioin lopetus tälle viikolle. Mutta hei, hyvä työntekijä sairastaa viikonloppuna eikö vain? Minkäs sille mahtaa, tarhatätinä ja kahden pienen lapsen äitinä elämä on näin syksyisin enemmän tai vähemmän täynnä vuotavia neniä ja limaisia eritteitä. Ulkona on jo aika kylmä, aamuisinkin saa raaputtaa auton ikkunat puhtaiksi ja ajella mustaa jäätä peläten töihin. Joko siis saa odottaa lunta ja joulukinkkua? Meillä ekat jouluvalot palaa jo...

Viime viikolla taas kokeilin ja etsin tyylini uusia rajoja. Ei ehkä se lämpimin asu viileille syyskeleille mutta kiva sekoitus syksyä sekä kesää! Lappushortsini ovat kolmisen vuotta vanhat mutta aika vähälle käytölle jääneet. Paitsi nyt lähiaikoina, nyt olen ihan innostunut näistä. Varsinkin töissä tykkään näistä ihan hirveästi. Jotenkin sopivat tarhatädille kuin nenä päähän vai mitä? Huomenna ulkonäköni saa kunnon päivityksen kun vuorossa on kampaaja sekä optikko. Uutta hiusta ja uutta rilliä. Ulkonäön lisäksi toivottavasti paranee myös ihan oikea näkö, tuntuu että hajataitto on viime kerrasta lisääntynyt jonkin verran ja eipä aina oikein nää ihan selkeästi. Tai sitten silmien harotus johtuu ihan tästä väsymyksestä, nimittäin on perheemme pieninkin on taas kipeänä joten ei täällä niin kovin sikeästi taaskaan nukuta.




Mutta hei, mitäs tykkäätte? Ja mikä tärkeämpää, mitä sinulle kuuluu? Kyllä, juuri sinulle siellä ruudun toisella puolella juuri nyt! Kuka sinä olet ja miten sinä voit? <3





tiistai 18. lokakuuta 2016

Kun kissa on poissa, hiiret hyppivät pöydille...

Otsikon hiiret kuvastavat meidän lapsia. Kissa sen sijaan on kukas muukaan kuin talon isäntä. Missä, oi missä kohtaa äitiyden taivalta hukkasin oman auktoriteettini aivan totaalisesti!? Nämä Tinon iltavuorot, ah mitä juhlaa. Ja aika pirun iso sarkasmi edellisessä lauseessa. 

Ja minä kun yritin olla tänään niin kiva äiti. Katsottiin Frozenia, tein jopa popcorneja. Leikittiin ja laulettiin. Jumpattiin peikkojumppaa ja sutsisatsaa niin että varmasti kuului naapuriin saakka. Kylvettiin oikein pitkän kaavan mukaan ja syötiin iltapalksi jotain muuta kuin sitä ainaista puuroa. Ja mitä vielä, kaikki tämä äitiyden sädekehänkiillotukseni lasteni silmissä meni aivan kankkulan kaivoon. Minulla on lauantaina optikkoaika varattuna mutta taidankin kiikuttaa sinne oman takalistoni sijaan lapseni. Sokeitahan heidän on pakko olla. Aivan pakko. Vai eikö muka sädekehäni kiiltänytkään vielä tarpeeksi kirkkaasti?

Vaan kun koko päivän kiltit ja iloiset lapseni pääsevät sänkyyn niin johan alkaa show. Pissahätä, jano, nälkä, tanssittaa, laulattaa ja vähän naurattaa. Huudetaan ja kitistään tasan niin kauan että äidin pää ilmestyy ovesta sisään. Sitten nauretaan ja hypitään iloisesti sängystä. Sitten kun lähden huoneesta pois sen toivossa että ilo laantuisi ja nukkumatti saapuisi niin kakkan marjat, koko rumba uudestaan alusta. Ehkä tytöt huomasivat miten ahmisin herkkuja sunnuntaina Elviran synttäreillä ja ajattelevat että tämä alakertayläkerta rappus- jumppa tekee hyvää meikäläiselle. Ehkä he eivät sittenkään ole sokeita..

Vaan kun vihdoin ja viimein huone hiljeni tuli äidille hyvä mieli. Nukkuva lapsi, oi mikä autuas näky. Ja tuo uhmaikäinen, hän taitaa kyllä tietää koska äiti kaipaa piristystä ja huumorinkukkaa mustan kiukkupilven ja savuavien korvien tilalle. Nimittäin puoli uninen neiti nousi istumaan sängyssään kun silittelin pienempää siinä vieressä uneen. Siinä unen ja valveen rajamailla hän yhtääkkiä kysyi;

Äiti tiedätkö mitä korvasta tulee jos sitä kaivaa?

No rakas en kuule tiedä, vaikkua?

Ei äiti. Varmaan meloni. Vesimeloni.

Ja niin hän painoi päänsä takaisin tyynyyn ja sulki silmänsä. Äiti hymähti onnellisena että onpas nämä aika epeleitä. Aika ajoin hyvinkin hermoja raastavia mutta voi että miten upeita ja mainioita tyyppejä.


maanantai 17. lokakuuta 2016

Jos meillä olisikin vain yksi lapsi.


Olen monesti pohtinut ja miettinyt miltä tuntuisi olla kahden sijaan vain yhden lapsen äiti. Tiedän että olisi ehkä helpompaa, rennompaa ja kädet vähemmän täynnä töitä. Mutta lähinnä mietityttää asia lasten puolesta. Sisarukset on rikkautta, parasta mitä vanhemmat voi lapsilleen antaa mutta silti. Olisiko lapsuus erilainen jos olisi ainut lapsi? Olisiko meidän huomionkipeä, aika haastava ja sylin kaipuinen kuopus niin sanotusti helpompi jos hän olisikin esikoisemme? Menettääkö pieni ihmisen alku ensimmäisiltä kuukausiltaan jotain kun se syli ei olekkaan vain hänen? Kun on myös aina joku toinen joka sen sylin hänen kanssaan jakaa.

Olen aina ajatellut että molemmat tytöt ovat saaneet toisiaan enemmän jollakin osa-alueella. Elvira sai enemmän syliä ja jakamatonta huomiota. Hänen tarpeisiinsa vastattiin heti kun taas Matilda joutuu joskus odottamaan vuoroaan. Matilda taasen sai enemmän kokemusta. Kokemusta vanhemmuudesta, parisuhteesta ja tästä perheestä. Esikoisen vauva-aikana opettelimme olemaan vanhempia. Opettelimme vastuuta, vanhemmuutta ja perheenä oloa. Matilda sai kaiken "valmiina". Voin vannoa että Matilda on kuullut vähemmän kinastelua ja saanut stressittömämmät vanhemmat. Esikoisen sanotaan olevan vanhemmille aina se harjoituskappale. Ja onhan hän; kokeillaan ja opitaan kantapään kautta asia jos toinenkin. 

Lauantaina "pääsimme" leikkimään yksilapsista perhettä kun esikoisemme Elvira lähti tätinsä luo yökyläilemään. Yksilapsisena kävimme kaupassa ja järjestelimme Elviran syntymäpäiväjuhlia. Oli helpompaa kun kaupassa piti ottaa vain yhdet kärryt eikä väliä oliko sisaruskärryjä vapaina. Oli helpompaa kun lapsi sitoi aina vain toisen aikuisen ja toinen pystyi jatkamaan hommiaan. Oli helpompaa kun oli vain yksi lohdutettavana ja nukutettavana. Vain yksi viihdytettävänä. Yksi jonka kanssa herätä yöllä ja yksi joka herätti aamulla. Mutta voi miten tyhjältä ja tylsältä koti tuntuikaan ilman vauhdikasta ja eläväistä taaperoa. Elämä yhden lapsen kanssa? Ei kiitos, ei ole minua varten. Nyt kun tiedän siitä paremmasta eli kahdesta lapsesta. Kun raskausaikama mietin miten sydäntä pakahduttava rakkautta riittäisi kahdelle, nyt mietin miten sydämeni pakahtuu jos he molemmat eivät ole siinä. Pakahtuu ikävästä. Pakahtuu pelkästä ajatuksesta että heitä olisikin vain yksi. Kaksi lasta ei mene siinä missä yksikin, ei todellakaan. Mutta on jokaisen harmaan hiuksen ja mustien silmäpussien arvoista.


Ja entäpä Matilda? Oliko hän tyytyväisempi kun sai kaiken huomion. No ei todellakaan. Hän päästi sydäntä särkevän itkun kun huomasi isosiskon lähtevän pois hänen luotaan. Koko erossaolo ajan Matilda oli tyytymätön ja tylsistynyt. Vaikka me kuinka yritimme häntä viihdyttää ja leikittää niin ei. Me emme pystyneet täyttämään maailman parhaan isosiskon paikkaa. Nukkumaanmenokin oli aluksi aika itkuista, kun hän huomasi että viereinen sänky ammotti tyhjyyttään eikä ollut ketään kenen kanssa sählätä ja venyttää vanhempien hermoja. 

Joillekkin sopii yksilapsisuus ja ymmärrän miksi yksi on paras. Mutta meille ei. Meidän perheelle kaksi on hyvä. Joskus ajattelin miten yksi ehkä riitäisi mutta nyt kun olena saanut olla kahden äiti, mietin miten paljosta jäisimme paitsi jos olisimmekin päättäneet että yksi riittää. Tai jos emme olisi saaneet mahdollisuutta toiseen. Nyt kun tiedän miten paljon sisarukset toisilleen ja vanhemmilleen antaa, unohdan melkein ne valvotut ja itketyt yöt kun tuntui ettei oikeasti enää jaksa. Mutta vain melkein, olihan taaperon ja vauvan kanssa suoraan sanottuna aika helvetin rankkaa.

Tällä epämääräisellä pohdinnallani olen tullut siihen tulokseen että pieni ihminen saatika vanhemmat eivät menetä mitään jos lapsia on enemmän kuin yksi. Meidän perheessä, tilanteita ja perheitä on erilaisia. Mutta samalla pakko todeta että tämän tekstin ja nämä fiilikset kun joku olisi minulle kertonut niinä epätoivoisina aamuyöntunteina kun itkua vääntäen mietin että tätäkö varten halusin lapsia? Jotta saisin olla todella väsynyt, vihainen, stressaantunut ja alakuloinen? Lapset pienellä ikäerolla on parasta mitä meille on suotu. Mutta samalla kaikkein rankinta.

Se ei anna jos ei ensin ota. Ja se on ottanut. Ja aika paljon ottikin. Mutta nyt kun sisarussuhde antaa, unohtuu se kaikki negatiivinen. Äitiyden myötä olen tullut siihen tulokseen että aika kultaa muistot sanonta pitää vähän liiankin hyvin paikkansa. Mikä toisaalta on ihan hyvä, koska muuten kuolisi laji nimeltä ihminen aika nopsaan sukupuuttoon...


perjantai 14. lokakuuta 2016

EI! Tai no, miksi ei ?

Olin ennen niin ehdoton. Ennen ajattelin että aikuisen sana on laki. Ennen äitiyttä tai ehkä jopa vähän sen jälkeenkin. Ennenkuin minun piti oikeasti ruveta kasvattamaan ihmistä. Ei hoivaamaan vaan ihan oikeasti kasvattamaan, asettamaan rajoja ja kertomaan elämästä. Ehdottomuus katosi sen siliän tien. Kuten jo miljoonasti olen ennenkin sanonnut; äitiys opettaa. Ja voi että miten se minua opettaakin. Enää en ole niin ehdoton. EI käskyn sijaan kysynkin itseltäni yhä useammin: miksipäs ei?

Ehkä suurin syy tälle muutokselle on kaiken kyseenalaistaminen. Olen kova kyseenalaistamaan asioita ja harvoin kiellän asioissa mahdollisuuden jollekkin muulle kuin omalle uskomukselleni. Koska kyseenalaistan välillä melkeinpä mitä tahansa niin olen kyseenalaistanut myös omat kasvatusoppini ja niiden tarkoituksen. Miksi toimin näin, miksi teen noin. Mitä voisin vastata jos lapsi kysyy minulta miksi. Jos lapsi kyseenalaistaa minun kasvatukseni, pyyntöni tai käskyni on minulla oltava takataskussa syy miksi sanon näin. Aina, ihan aina. Yleensa minulta ei tarvitse edes kysyä miksi, koska minä sanoitan arkea hyvin paljon. Se on taito joka tältä suupaltilta löytyy aika hyvin luonnostaan, mutta myös taito jonka oppii maahanmuuttajalasten kanssa työskennellessä. Puhu ja kerro lapselle. Se on opettavaista, mutta myöskin reilua lasta kohtaan. Ja oiva keino pohtia myös omaa kasvatusta hieman syvällisemmin, selittäessä lapselle asioita sitä ihan oikeasti joutuu miettimään mitä tekee ja miksi.

Mutta minä harjoittelen. Vasta harjoittelen. Aina ei jaksa tai muista olla reilu. Välillä se tiukka EI lävähtää suusta ulos ennenkuin sen kummemmin ehtii sitä miettimään. Varsinkin väsyneenä on välillä hyvin rasittavaa olla lapsentahtinen ja reilu, ihminen kun olen. Tänään aamulla oli taas tilanne kun meinasin vain kieltää sen enempää ajattelematta. Pyysin Elviraa hakemaan laatikosta itselleen pipon kun olimme lähdössä mammalaan ja töihin. Elvira haki pipon, tonttulakin. Katsoin lakkia ja meinasin kieltää että ei nyt herranjestas vielä sitä päähän laiteta mutta hetken mietittyäni kysyin itseltäni: miksi ei muka? Hattu se on siinä missä muukin. Se tekee hänet iloiseksi juuri nyt. Minulla ei ole yhtään ainuttakaan pätevää syytä kieltää sen laittamista päähän. Ja niin sai neiti kolme vuotias hymy huulilla kulkunen kilisten lähteä mammalaan. Ei turhia kieltoja, ei tappelua. Vain iloa ja hyvää mieltä.

Jos mietin menneisyyden tarhatäti minääni olisin naurahtanut että voi hyvänen aika, anna vaan lapselle kaikki periksi. Nyt naurahdan menneisyyden minälle ja mietin miten hupsu olen silloin ollutkaan. Kiva ja reilu kasvatus ei ole periksi antamista. Kiva ja reilu kasvatus ei ole rajojen puuttumista. Se on rakkautta. Se on kasvatustustyyli siinä missä muutkin. Tämän kun olisin tiennyt jo silloin ennen lapsia. Moni tuomitseminen ja silmienpyörittely olisi jäänyt tekemättä. Mutta hei, eikö se niin ole että ennen lapsia sitä tiesi hyvin paljon enemmän lasten kasvatuksesta kuin lapselliset itse? Äitiys todellakin teki minusta niin paljon paremman ihmisen. 



torstai 13. lokakuuta 2016

Äitiys on välillä niin kovin yksinäistä.

Olen viime aikoina kokenut itseni hieman yksinäiseksi. Alakuloisena pohtinut miten yksinäiseltä olo tuntuu. Niin yksinäiseltä että se on välillä jopa hieman naurettavaa. Naurettavalta koska enhän minä fyysisesti ole oikeastaan koskaan yksin. Miten voin kokea oloni yksinäiseksi kun vuorokaudessa yksin olen vain ja ainoastaan työmatkat. Yksinäisyys ei kuitenkaan ole fyysistä vaan sitä henkisestä. Välillä tunnen itseni niin kovin yksinäiseksi tässä maailmassa.

Ja tiedättekö, henkinenkin yksinäisyys tuntuu hassulta ajatukselta koska onhan minulla ihmisiä ympärilläni. Kasottain ihmisiä joille voin puhua ja tiedän heidän kuuntelevan. Lähipiiri, mies, ystävät ja työkaverit. Tiedän että jokainen heistä kuuntelisi ja juttelisi kanssani jos haluaisin. Minulla on ystäviä, ystävystyn helposti ja olen avoin hölösuu. En ole fyysisesti yksinäinen, enkä oikeastaan edes henkisesti jos tarkemmin ajattelen. Vain yksi osa elämästäni saa minut tuntemaan välillä yksinäisyyttä ja se on äitiys. 

Vaikka netti on pullollaan tukiverkostoja ja ystäväpiiristäni löytyy usemapikin äiti-ihminen, niin äitiys on yksinäistä. Sanoi tukiverkosto tai nettipalstat mitä tahansa loppupeleissä se päätös ja vanhemmuuden vetovastuu on minulla sekä miehelläni. Pääni sisällä omissa päätöksissäni vain minulla. Minun on oltava sinut omien tekojeni kanssa, sanoi kirjaopukset tai Äitylit mitä tahansa. On ihan hemmetin pelottavaa olla oikeasti vastuussa kahden pienen ihmisen tulevaisuudesta ja kasvatuksesta. Pelottavaa ja yksinäistä. Minun on seistävä sanojeni takana. Minun on pystyttävä olemaan sinut kasvatustyöni kanssa. Minun on pystyttävä kantamaan pääni sisällä se vastuu nyt ja tulevaisuudessa mitä vanhemmuudellani olenkaan saanut aikaiseksi. Minä, yksin.

Joskus mietin olenko tullut liian nuorena äidiksi koska koen avuttomuutta tai epävarmuutta vanhemmuudessa. Yksinäisyyttä siitä, että ei ole ketään jolle voisin omantuntoni asiat ja kuormat kaataa. Yksinäisyyttä siitä että olen ihan oikeasti nyt se perheen aikuinen enkä enää lapsi. Vastuu saa olon välillä niin kovin yksinäiseksi. Välillä mietin kumpa voisin edes hetkeksi kaataa tämän vastuun jonkun muun niskaan ja sanoa päätä sinä ja kanna vastuu päätöksestäsi. Minä en enää jaksa. Mutta en usko tämän johtuvan iästäni vaan vanhemmuudesta. Vanhemmuus on uutta ja pelottavaa kai meille jokaiselle, oli ikä mitä tahansa.

Ehkä äitiys ei olekkaan yksinäistä vaan aikuisuus. Pelottavaa kun kaksi pientä ihmistä on niin riippuvaisia minusta ja tekemisistäni. Aina taloudesta uskontokasvatukseen saakka. Entäpä jos mokaan pahasti? Entäpä jos tulevaisuudessa uin tunnontuskissani koska en ole sinut menneisyyden valintojeni kanssa? Vaikka meitä on tässä perheessä kaksi vastuullista vanhempaa niin pääni sisällä häärii (luojan kiitos..) vain yksi henkilö. Tuntuu yksinäiseltä olla vastuussa niin paljosta. Jos edes yhden päivän sitä vastuuta voisi pakoilla? Ehkä pikkujouluissa sitten...