Kaksplus.fi

MENU

tiistai 29. marraskuuta 2016

Punaa huuliin ja baanalle!


Työpaikan pikkujoulut, vihdoin perjantaina! Olen odottanut niitä kuin kuuta nousevaa koska työporukkani on aivan huippu enkä malta odottaa että päästään vähän rentoutumaan yhdessä! Hyvää seuraa, hyvää ruokaa ja hyvää juomaa, cant wait! Kun äiti lähtee viihteelle niin se todellakin on viihteellä...

Asukriiseillyt olen viimeiset pari viikkoa koska jostain syystä bilevaatevarastoni on äitiyden myötä hieman huvennut ja bilepaidat ovat vaihtuneet yli suuriin neuleisiin ja pieruverkkareihin. Eiköhän tuolta kaapista kuitenkin jotain kolttua päälle löydy.


Viime viikolla ruokaostoksilla törmäsin hyvään tarjoukseen citymarketin kosmetiikkaosastolla: Maybelline New Youk meikit -40 ! "Törsäsin" rapiat viisi euroa ja ostin uuden huulipunan ihan pikkujouluja varten. Jos harvoin käy ulkona niin eikö sillon kuulu panostaa? Ainakin viiden euron verran...Olen kyllä sen verran out että en tiedä kutsutaanko tätä edes huulipunaksi vai joksikin muuksi kun on nestemäisessä muodossa ja huulikiillon tavoin levitettävää? Valaiskaa mutsia jos tiedätte! Kestosta en osaa sanoa mutta niin silkkisen ja kepeän tuntuinen huulilla että ai että! Tykkään maalata huulia mutta vihaan sitä tunkkaista ja raskasta tunnetta huulilla...Tarjous näyttää olevan vielä huomiseen saakka voimassa, vinkvink. Eikös ne veronpalautukset tulleet tänään ;)



Olisipa jo perjantai!

maanantai 28. marraskuuta 2016

Jos masentaa, hyggeile. Tai masennu...


Masentaako pimeä vuodenaika? Onko valoilmiö nimeltä aurinko sinulle täysin vieras asia? Mikään uni ei riitä ja pimeä kylmä sää masentaa? Jos vastasit yhteenkään kohtaan kyllä, kokeile tanskalaisten keksintöä ja aloita hyggeily!

Lyhyesti ja tiivistetysti hyggeily tarkoittaa pimeydestä nauttimista. Kynttilöitä, hyvää seuraa ja lasi lempiviiniä lämpimän viltin alla. Kotoilu, joku oli näinkin suomentanut hyggeilyn. Ei kirkasvaloja vaan kynttilöitä. Ei masentumista vaan nauttimista. Näin tekee maailman onnellisin kansa, tanskalaiset.


Vaan ei se auta. Masentaa, masentaa niin pirusti tämä pimeä vuodenaika. Aurinko, mikä ihme se on!? Olen minä siitä joskus kuullut. Pimeä vuodenaika on aina ollut viholliseni. Flunssan sekä unentarpeen vuoksi. Tuntuu että aina on joku perheestä kipeänä, tuntuu ettei mikään uni riitä. Valivali, mutta minä niin oikeasti vihaan tätä pimeää vuodenaikaa. 

Että tanskalaiset, sanonko suoraan mihin voitte hyggeilynne tunkea? Ei toimi ei. Ainakaan minulla. Toki kynttilät lisäävät kodikkuuttaa ja oma sohva viltin kera vetää puoleensa kovemmin mitä kylmä marraskuun tuuli ikkunoista mutta mutta... Saanko lasillisen sijaan juoda pullon jos toisenkin punaviiniä ja herätä sitten maaliskuussa?

Ja jos jollain on oikeasti vinkkejä joilla saa A) virtaa B) vastustuskykyä niin ole hyvä ja kerro! Lapsetkin kaipaavat vastustuskykyä, virtaa heillä tuntuu olevan nuhakuumeesta huolimatta ihan riittämiin...


perjantai 25. marraskuuta 2016

Mä olen sun perjantai ja maanantai.

Näin rallattelee Tuure Kilpeläinen radiossa. Ajan autoani ja mietin että hitto miten fiksu lause. Lause joka kiteyttää koko parisuhteen sisällön. Elämä saatika parisuhde ei ole aina ruusuilla tanssimista. Ei pelkkiä perjantain bilehetkiä vaan myös sitä ankeaa maanantaita. Joka muuten tulee aina liian nopeasti, kyllä! On huonoja hetkiä, päiviä, viikkoja ja jopa kuukausia. Joku on joskus sanonut että pitkään parisuhteeseen mahtuu jopa vuoden ajanjaksoja jolloin se toinen lähinnä vain vitutti.

Parisuhde on rakkautta toki, mutta myös tahtoa. Tahtoa rakastaa ja olla siinä vaikka se toinen vähän ärsyttääkin. Varsinkin pienten lasten vanhempina sitä tahtoa tuntuu vähän enemmän aina tarvitsevan. Helposti valvottujen öiden keskellä unohtaa sen jonka kanssa arjen jakaa. Kaataa sen oman väsymyksen ja ketutuksen toisen niskaan. Silloin täytyy olla tahtoa. Tahtoa pysyä siinä vaikka elämä ei aina ihan kaunista häävalssia olisikaan.

Kyllä ne hyvät ja helpommat ajat sieltä koittaa. Vuoristorataa, sillä sanalla minä vastaisin jos joku kysyisi millainen on vauvavuoden parisuhde. Aina toitotetaan miten parisuhteessa tarvitaan rakkautta ja läheisyyttä. Toki, Mutta tahtoa, tahtoa siinä tarvitaan enemmän kuin kuvitellaankaan. Tahtoa olla yhdessä ja jaksaa yrittää niinäkin hetkinä kun tekisi mieli heittää toisen tavarat jätesäkissä takapihalle. Sanotaan ettei vauvavuoden aikana saisi erota. En täysin lausetta allekirjoita mutta meillä se on pitänyt paikkaansa. Maanantain jälkeen tulee aina perjantai. Vauvavuoden jälkeen tuli helpommat ajat vaikka eihän se vauvavuosikaan pelkkää tappelua ollut. Mutta hyvin raskasta. Niin ihan minun silmäpusseilleni kuin parisuhteellekkin.

Perjantai ja maanantai. Viikon odotetuin ja vihatuin päivä. Minä lupaan olla molempia ja tiedän että hänkin on niitä. Maanantaina tarvitaan aina vähän tahtoa, mutta tunti kerrallaan ollaan lähempänä sitä viikon parasta hetkeä: perjantaita.


keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Niin raastava ja rakas sisko.

E: Äitii, Matilda kiusaa! 
Koko ajan hän hyppii minun päälle ja kiusaa minua.

Ä: Tiedän rakas. 
Se on kurjaa ettei Matilda lopeta vaikka me pyydetään ja otan hänet pois.
Mutta hänellä on vain niin kova ikävä sinua.

E: Tyhmä Matilda. Minäkin rakastan sinua.


Rakas ja samalla niin raastava. Toinen on kipeänä ja tahtoisi vain levätä mutta toinen kaipaa siskonsa seuraa. Niin kovasti että hyppii ja pomppii toisen ympärillä kuin pingispallo. Niin kovasti pienempi yrittää saada isompaa ja hieman vaisumpaa potilasta nauramaan että ihan sydäntä särkee katsella. On nämä kaksi vaan niin mahtavia tyyppejä. Meidän paita ja peppu. 


tiistai 22. marraskuuta 2016

Äidin somettaminen on lasten laiminlyömistä.


Tänään työpäivän jälkeen istuimme tyttöjen kanssa keittiössä. Tytöt muovailivat kaikessa rauhassa otuksiaan ja kakkujaan samalla pölpöttäen ja kikatellen. Tunnelma oli mukava ja seesteinen joten minä otin kupin kuumaa glögiä ja uppouduin hetkeksi somen maailmaan. Havahdun siihen kun isompi tytöistäni huutaa: äiti, äiti Matilda syö muovailuvahaa! Nostan katseeni ja nään miten nuorempi tyttöni irvistäen sylkäisee muovailuvahapallon keskelle keittiön lattiaa. Oli kai paha kakku. Ja minä sätin itseäni siitä miten huono vanhempi olin kun en ollut täysillä läsnä ja näin pääsi tapahtumaan. Varsinkin kun syyllinen tähän tapahtumaan oli se paskan vanhemman merkki: sosiaalinen media.

Kenelläkään ei varmasti mennyt ohi Välinpitämättömyys on tämän päivän väkivaltaa- kampanja jossa korppi nappaa lapsen äidin silmien alta. Äiti ei huomaa tapahtumaa koska on älyluurinsa pauloissa. Kampanja oli kaikin puolin ei niin minuun makuuni vaikka herätti kyllä paljon ajatuksia. Lähtökohtaisesti uskon kuitenkin aina enemmän hyvään kuin pahaan, joten vanhempia syyllistävä kampanja meni näiltä osin jo heti alussa metsään. Toisekseen ihanko totta tähän maailmaan tarvitaan vielä vähän jotain lisää josta me vanhemmat voisimme itseämme sättiä ja ottaa lisää paineita?


Vanhemuus on kovin yksinäistä välillä. Välillä äitiyslomani aikana päivän ainoa kontakti toiseen aikuiseen ihmiseen oli siellä langan toisessa päässä. Välillä se kymmenen minuuttia tunnissa oli juuri se henkireikä jota tarvitsin jotta taas jaksaisin miljoonannen kerran leikkiä samaa Frozen leikkiä ja taistella samalla lamaannuttavaa pyykkivuorta vastaan. Ja sitten joku tulee ja sanoo että hyihyi huono äiti kun siellä somessa roikut etkä anna täyttä huomiota lapsillesi. Kun minä olen sitä mieltä että todellakin olen sen ansainnut.

Vanhemmuuden takia ei tarvtise luopua kaikesta. Vanhemmuus on osa minua, ei koko minuuteni. Vaikka olen hankkinut lapsia, ei tarkoita että olisin kadottanut sen aikaisemman Lauran johonkin. Sen Lauran, joka haluaa edes hetkeksi riisua äitiviitan ja istua itsekkäästi hetkeksi alas ja tehdä jotain ihan omaa. Oli se sitten lämmin kahvi, some taikka Kaksplussan uusin painos. Minä olen sen ansainnut. On ihan okei joskus olla itsekäs ja tehdä mitä tykkäät tehdä. Oli sinulla sitten lapsia tai ei.


Minä tahdon opettaa lapsilleni että äitilläkin saa olla jotain omaa. Myös muulloinkin kuin lasten uniaikana. Kun sanon että odota hetki, äiti tulee kohta tai äitillä on juttu kesken niin silloin odotetaan se pieni hetki. Aina tavoitettavissa- ominaisuutta tärkeämpänä pidän sitä, että jos luvataan niin sitten se toteutetaan. Jos sanon tulevani ihan kohta, silloin minä tulen. 

Tänään istuin kymmenen minuuttia facebookissa kun lapseni muovailiviat keskenään. Korppi ei vienyt lapsiani, mitä nyt toinen maistoi hivenen muovailuvahaa. Se kymmenen minuuttia omaa aikaa takasi sen, että jaksoin seuraavan tunnin jäätyä, sulaa, jäätyä ja taas sulaa Frozen Annana. Pieni hetki omaa aikaa antaa myös lapsille. Nimittäin sataprosenttisesti läsnäolevan vanhemman.

Tiedän että sosiaalinen media riippuvuksineen ja lastenhoidon laiminlyönteineen saattaa olla oikea ongelma joissakin perheissä. Mutta tiedättekö, ei se syyllistäminen ketään auta. Tämänkin kampanjan rahat kun oltaisiin käytetty ihan siihen face to face tukemiseen, olisi hyöty ollut varmasti suurempi näiden ongelmien kanssa painiville. Sitä paitsi uskallan väittää että somen takia lastansa oikeasti laiminlyövien vanhempien taustalla on aivan jotain muuta kuin se someriippuvuus. Ja apu niihin on aivan jotain muuta kuin yksi lintuvideo.


sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Koska lapsi tarvitsee harrastuksen?




Ä: Haluaisitko rakas aloittaa jonkun harrastuksen! Vaikka jonkun tanssin tai jumpan kun tykkäät siitä niin kovasti?

E: Joojoojoo koska mennään!

Ä: Äiti ei sitten välttämättä voi tulla sinne jumppaan mukaan vaan menet yksin...

Elvira tuijottaa minua silmät lautasina..
Ja minä mietin minun pientä vauvaani jumppasalin nurkassa nyyhkyttämässä pienet mustat karjalanpiirakkatossut jalassa.

Ä: Jos etsitäänkin joku harrastus johon äiti voi tulla mukaan ettei sinun tarvitse mennä yksin?

E: Ei tarvitse äiti, ei se minua haittaa. Kyllä minä pärjään.






Auts. Auts ja auts. Koska minun vauvastani tuli noin iso? Aika kenties venyttää napanuoraa hieman...Koko pointti kuitenkin oli, milloin teidän lapset ovat aloittaneet ensimmäisen harrastuksensa? Ja mikä se on ollut? Mietin että saattaisi olla Elviralle kiva päästä ikäistensä seuraan vaikka kerran viikossa. Varsinkin kun päiväkotiura alkaa vasta maaliskuussa. Toisaalta taas mietin että RAASKINKO MINÄ kiikuttaa lapseni työpäivän jälkeen harrastukseen ja taas ollaan erossa. Vai olisiko joku yhteinen juttu ilta-aikaan meille kaikille! Täytyy otttaa selvää, sepäs vasta kivaa olisikin! Toisaalta taas mietin että jos sitten joskus. Nimittäin kun päiväkoti alkaa eikös siinä ole harrastusta, hälinää ja seuraa kerrakseen? Olisiko kurjaa lopettaa harrastus jo parin kuukauden jälkeen tai sitten tulisiko arjesta liian rankkaa pienelle lapselle jos harrastustoimintaa olisikin vielä päiväkotipäivän jälkeen? 






Mitä teillä harrastetaan ja koska harrastus on aloitettu?


P.s Kuvat ovat eiliseltä kun olimme tyttöjen ja siskoni kanssa Salossa kuuntelemassa Fröbelin Palikoita. Oli aika huikeaa ja nostalgista kun omasta lapsuudesta tutut biisit tanssittivat nyt omia lapsiani! Sekä meitä aikuisiakin...

torstai 17. marraskuuta 2016

Älä ikinä kysy naiselta: oletko raskaana.


Kuin ämpärillinen kylmää vettä niskaan. Siltä se tuntui. Ei kovin iso ämpärillinen mutta se riitti kastelemaan eikä kylmä vesi tuntunut yhtään mukavalta. Siltä se tuntui kun minulta tänään kysyttiin töissä: Laura, oletko sinä raskaana?

Tuli paha mieli. Näytänkö tosiaan siltä? Olo on kuin olisi raskaana, turvonnut ja väsynyt. Olen nukkunut viime aikoina todella huonosti, siksi väsyttää. Viime viikolla söin jotain mikä sai taas vatsani raiteiltaan enkä edes tiedä mikä se jokin on. Välillä turvottaa ja sattuu niin että tekisi mieli hylkeen lailla vaan liukua vatsallaan pitkin lattiaa. Mutta siitä huolimatta, en tiennyt että näyttäisinkin siltä hylkeeltä.


Hymyilin helvetin vaivautuneesti ja vastasin ei, en ole. Anteeksi pyynnön sijaan sain taputuksen olkaan ja vaivautuneen ehkä sulla on vaan niin paljon vaatetta vastauksen. Oikeasti, ihan oikeasti. Pahinta tässä on se, että minä ihan oikeasti pidän peilikuvastani tällä hetkellä.

Olen hyvä juuri tälläisenä. Pidän itsestäni juuri tälläisenä eikä muiden mielipiteillä ole niin väliä. Mutta siitä huolimatta, ei tämä tapahtunut hyvältä tuntunut. Oletko raskaana on kysmys joka ei ole kovinkaan imarteleva. Raskaana, iso vatsa, turvonnut vatsa. Vatsa joka näyttää siltä että sen sisässä kasvaa joku juuri sillä hetkellä. Ei kasva ei, ainakaan mikään muu kuin pieru.



Älä ikinä kysy keneltäkään oletko raskaana. Et voi ikinä tietää mitä sen vauvallisen tai vauvattoman vatsan takana piilee. Keskenmenoja, lapsettomuutta, puolison haluttomuutta tai kasvain. Tai ihan vain helvetin huono ja hankala ruoansulatus kuten allekirjoittaneella. Voit tahattomasti satuttaa enemmän kuin uskotkaan. Ja kun tarkkaan ajateltuna, asia ei sinulle pätkän vertaa kuulu.

Odota siis kiltisti että toinen kertoo asiasta tai vauvan pää näkyy, sitten on turvallista onnitella.


keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Se hetki kun ansaitsin vanhemmuuden kultamitalin.

Jokainen vanhempi tietää ne lastenkasvatuksen kultahetket kun tekisi mieli taputtaa itseään selkään ja sanoa; miten meni noin niinkuin omasta mielestäsi? Ne hetket joita ylpeänä sitten voit kiikkustuolissa muistella. Ja ihmetellä ääneen miksi jälkikasvusi ei sen enempää kieroon kasvanut...

Tänään koko kotimatkan kuului takapenkiltä pieniä innostuneita kysymyksiä; Joko ollaan perillä, äiti haluatko nähdä meidän lumiukon! Nimittäin tytöt olivat rakentaneet aamulla mamman kanssa talven ensimmäisen (ja loskakeleistä päätellen viimeisen ainakin hetkeen...) lumiukon meidän pienelle etupihalle. Innokkaana ja ylpeänä rakentelijana Elvira ei olisi malttanut odottaa hetkeä jolloin saisi sen minulle esitellä. Näin jälkiviisaana hän ehkä ajattelee että olisi pitänyt olla näyttämättä kokonaan. Tai ainakin kieltää äitiä koskemasta. Nimittäin...

Loskakelien takia ukko oli hieman kenossa kun kotiin saavuimme. Oranssi porkkananenä oli tipahtanut herran naamarista maahan ja tottakai äidin piti korjata se heti paikalla. No äitihän korjasi sen mitä pikimmiten mutta myös mitä pikimmiten oli termiitti nimeltä Matilda ehtinyt sen taas irti repiä. Taas korjattiin, eikä porkkana oikein toisella kertaa meinanut enää upota loskaukon naamariin. Jos vähän kovempaa sen siihen iskee ja taputtelee lunta ympärille niin kyllä se pysyy... Ja hupsis, koko hienon lumiukon pää tipahti maahan. Miljoonaksi palaseksi, tottakai.

Elviran naamari venähti ja hän parkaisi: äiti sinä rikoit sen! Hyvänä vanhempana minua hieman nauratti koko tilanne. Äiti rokkaa, taas. En ehtinyt miettimään ennenkuin suustani jo kannustavasti tuli ulos lause: Oho no eipäs se haittaa. Se olisi kuitenkin aamulla jo poissa ja sulanut.

Kannustava, niin kannustava ja positiivinen äiti. Onneksi sain aika nopeasti anteeksi kun postiluukusta oli tipahtanut pari lelulehteä. Kiitos joulupukki tästä pelastuksesta. Voit paketoida vanhemmuuden mitalini pukinkonttiin. 


tiistai 15. marraskuuta 2016

Aika älä pysähdy! Ainakaan ihan vielä.

Olen aika avoimesti puhunut ja kirjoittanut siitä, miten vauva ja vauvavuosi ovat kaikkea muuta kuin minun juttuni. En koskaan ole potenut oikein vauvakuumetta vaan lapsikuumetta. Jos saisin päättää, voisin hyvin skipata ensimmäisen vuoden ja synnyttää suoraan taaperon. Okei en ehkä haluaisi synnyttää sitä 12 kilon mötikkää mutta tiedätte varmaan mitä tarkoitan. Tänään Elvira sanoi minulle auton takapenkiltä: Äiti, minä haluan jo kasvaa isoksi. Vastasin hänelle: Minä en halua että sinä kasvat isoksi. Ensimmäistä kertaa taidan olla ihan oikeasti sitä mieltä.

En väitä ettenkö olisi koskaan nauttinut ajasta vauvan ja pienen lapsen äitinä mutta mutta...Kyllä ne lapset on vaan enemmän se minun juttuni. Puhuvat, kävelevät ja jo hieman omatoimiset lapset. Sellaiset jotka osaavat kertoa mitä tahtovat muullakin tavalla kuin kitisemällä ja ulisemalla. Katsoin tänään pientä Matildaa, melkein puolentoista vuoden ikäistä. Niin iso, mutta silti vielä niin pieni. Kävelee mutta yksittäisiä sinnepäin sanoja lukuunottamatta ei vielä puhu. Kitisee eikä oikein nukukkaan vielä. Isomman lapsen kohdalla toivon että aika jo pysähtyisi, tai edes hieman hidastaisi kulkuaan. Mutta Matilda, sinä saisit vielä kasvaa. Vuoden ainakin, sitten voimme minun puolestani pysäyttää kellot.

Mutta eihän ne kellot mene sen nopeampaa kuin menevät. Vaikka siltä välillä äitinä tuntuukin. Ne eivät myöskään pysähdy silloin kun tahdomme, ei vaikka miten toivoisimme. Joten on osattava nauttia juuri tästä hetkestä. Pakko myöntää, että olen siinä aivan älyttömän huono. Varsinkin univelkaisena pienen taaperon äitinä. 

Ja toisaalta toivon että aika pysähtyisi juuri nyt edes ihan pieneksi hetkeksi. Viimeinen vauva, ei enää ikinä ajatukset kolkuttavat sekä takaraivoani että omatuntoani. Minun pitäisi osata nauttia tästä. Minun kuuluuisi. Pysäytetään kellot siksi aikaa että opin nauttimaan tästä! En halua sitten joskus joutua katumaan siksi etten osannut nauttia. Kaikkihan rakastavat aikaa pienen lapsen kanssa!! Mikä ihme minua vaivaa? 

Ei mikään, ei kaikki todellakaan sitä rakasta. Eikä minunkaan tarvitse. Olen tälläinen äiti joka tykkää vähän isommista lapsista. Eikä se todellakaan tarkoita ettenkö rakastaisi lapsiani pienenä, totta kai rakastan. Mutta en vain rakasta sitä aikaa. Ainakaan nyt juuri tällä hetkellä, ehkä sitten kun aika on vähän kullannut muistoja. Ehkä...

Tänään meidän perheen vauva nukahti yöunille ilman unimaitoa. Yksi askel lähempänä isoa lasta. Haikeaa ja samalla niin helpottavaa. 


maanantai 14. marraskuuta 2016

Lapset pelastavat parisuhteen kriisiltä.

Joskus, ihan joskus vaan pinna kiristyy. Varsinkin iltaisin ei aina jaksaisi tuon paremman puoliskon kanssa argumentoida kovinkaan rakentavasti konfliktitilanteen uhkaavasti lähestyessä parisuhdettasi. Mutta lapset, ne kyllä tietävät mitä vanhemmat tarvitsevast ja pelastavat tilanteen kuin tilanteen. Okei nyt vähän liitoittelen. Joskus pelastavat. Nimittäin yleensä näissä tilanteissa tuntuu kriisissä olevan meidän parisuhteen lisäksi koko perhe. Milloin on vaippa huonosti tai ruma paita ihan meidän kaikkien päällä. No mutta, tänään lapsemme pelastivat suhteemme iltakiukkukriisiltä.

On nimittäin sangen hankalaa kinastella rakentavasti (tai ei niin rakentavasti) lasten hoidosta ja perheen pyörityksestä kun toinen hyppii tasajalkaa huutaen peppukarvaa kerta toisensa jälkeen. Ja toinen kakkaa keskelle kylpyhuoneen lattiaa ja näyttää tästä tapahtuneesta olevan pienoisessa shokissa kylpyhuoneen nurkassa ulisten. Siinä kohtaa oli kinastelun sijaan pakko nauraa, meidän molempien. 

Parisuhde oli taas kerran pelastettu. Kiitos lapset teidän, isi ja äiti istuu nyt sovussa vierekkäin tässä sohvalla.

Ja eilisen isänpäivän kunniaksi voin kerran vuodessa näin äänettömästi netin kautta ääneen myöntää: kyllä, saatan joskus olla vähän kontrollifriikki päällepäsmäri mitä lasten hoitoon ja kasvatukseen tulee. Mutta hei, ei tämä maailma vaan pyöri ilman minua. Tiedetään, pyöriihän se. Mutta kerro se minun sisäiselle pirttihirmulleni. Taidan olla aikamoisen paska puoliso mitä toisen kehumiseen ja vanhemmuuden pönkittämiseen tulee. Ehkä teen isänpäivälupauksen ja lupaan että ensi isänpäivänä voi armas puolisoni miettiä miten sisäinen justiinani onkin hieman kutistunut. Edes hitusen. Tai no, lupaan ainakin yrittää parhaani. 


perjantai 11. marraskuuta 2016

Saako lemmikistä luopua kun saa lapsia?


Niinkuin blogin pitkäaikaisimmat lukijat varmasti muistavatkin, meidän perheessä oli ennen koira. Matildan odotusaikana jouduimme kuitenkin hänestä luopumaan miehen allergian takia ja koira lähti tuohon parin kilometrin päähän minun äidilleni. Tänään haimme koiramme meille kylään ja tuossa iltalenkillä aloin pohtimaan, saako lemmikistä luopua kun saa lapsia?

Olen lukenut paljon kommentteja joissa puhutaan aika rumaankin sävyyn ihmisistä jotka pistävät nelijalkaisensa lasten vuoksi pois. Näin tekevät ihmiset haukutaan vastuuttomiksi ja laiskoiksi. Käytetään uskomattomia argumentteja kuten: pistätkö lapsesikin sitten pois jos et sillä hetkellä häntä jaksa hoitaa? Naurettavaa, kerrassaan naurettavaa. Mutta tavallaan ymmärrän myös tämän koska onhan lemmikki elävä ja tunteva olento. MUTTA...


Eikö jokainen elävä olento ansaitse rakkautta? Turvallisen ympäristön ja hellyyttä? Eikö jokainen elävä olento ansaitse parhaan mahdollisen ympäristön jossa kasvaa ja elää? Kyllä, joten miksi lemmikki ei muka? Eikö ole suorastaan palvelus lemmikille luopua siitä jos ei jaksa satalasissa sen hoitamiseen panostaa?

Elämäntilanteet muuttuu. Ihmiset muuttuu. Tapahtuu jotain mitä et ole ennen suunnitellut. Ja hei, minä todellakin tiedän mistä puhun. Kun hankin koiran, en suunnitellut tulevani lähivuosina äidiksi. Mutta kappas, vuoden päästä tästä syntyikin esikoiseni. Kaksi kertaa kahlasin läpi babybluesin ja tällä toisella kertaa mietin millainen lottovoitto allergia oikeasti taisi olla. Olisiko minulla muka riittänyt rahkeet hoitaa kahden lapsen lisäksi yksi koira? Olisiko minun luonteeni antanut periksi luovuttaa yksi perheenjäsen parempaan kotiin kun omat voimavarat olisivat äärirajoillaan lasten kanssa? Vai olisinko minä vetänyt itseni piippuun vain siksi, että pelkäisin muiden tuomitsemista. Tai sitten toisaalta, ehkä rauhalliset iltalenkit koiran kanssa olisi ollut juuri se voimavara mikä minulta tällä toisella kertaa puuttui? Tällä toisella kertaa, kun babyblues tuntui todella murskaavalta.


En tule koskaan ymmärtämään miksi lemmikistä ei saisi luopua lasten takia. Elämä saattaa yllättää, niin hyvässä kuin pahassakin. Elämä lasten kanssa ei välttämättä ole niin helppoa kuin on kuvitellut ja silloin jostain on ehkä pakko luopua. Elämä lemmikin kanssa ei välttämättä ole aina niin helppoa kuin on kuvitellut. Ihmiset muuttuvat lasten saannin myötä, kuten myös eläimetkin saattavat muuttua. Sitä paitsi, molemmat heistä ansaitsevat parasta. Sekä lapset että lemmikit. Joten lopetetaanko muiden tuomitseminen ennenkuin ollaan seisty toisen saappaissa? Ja annetaan lemmikeille sitä mitä he ansaitsevat; Parasta. 

Mitä mieltä sinä olet asiasta?


keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Hyvästi lasten iltarutiinit, hyvästi äidin oma aika.


Olen kynsin ja hampain pitänyt kiinni lasten nukkumaanmenorutiineista. Kahden pienen rutiinien rakastajan kanssa se on ollut kovin helppoa. Enkä todellakaan ole pistänyt pahitteeksi, joka ilta lasten mennessä samaan aikaan nukkumaan on minulle jäänyt aika ruhtinaallisesti omaa aikaa. Lapset ovat myös tottuneet menemään aikaisin nukkumaan, lähes poikkeuksetta ennen kahdeksaa ovat molemmat olleet sängyssä. Iltainen oma-aika oli ja oikeastaan on edelleen minulle henkireikä arjen jaksamisessa mutta viime aikoina minulla on ollut tunne ettei tässä touhussa ole enää mitään järkeä. Illat ovat olleet todella raskaita koska ennen niin sopiva iltarutiini on yhtäkkiä tullut epäsopivaksi molemmille lapsille. Tänään oli aika tehdä muutos asiaan, silläkin uhalla että saan sanoa heipat omalle ajalleni iltaisin.

Matilda pääsi tänään jo heti seitsemän jälkeen nukkumaan, Elvira sen sijaan valvoi puoli yhdeksään. Ja tiedättekö mitä, tunnen itseni tällä hetkellä niin typeräksi ja neuroottiseksi ruutinien orjaksi. Miksi ihmeessä olen pari viikkoa jaksanut kiusata meitä kaikkia ja väkisin venyttänyt pienemmän yönuille menoa? Miksi ihmeessä olen laittanut Elviran samaan aikaan sänkyyn ja joutunut kuuntelemaan pelleilyä ja sähläämistä kun yksinkertaisesti ei ole vielä väsyttänyt tarpeeksi. Lapsilähtöisyys, lapsilähtöisyys, missä se on ollut oi hyvä ammattiakasvattaja?


Siellä takaraivossahan se on ollut, kyllä minä olen koko ajan tiennyt mistä kiikastaa kun illat vaan kiukutellaan ja kärvistellään. Mutta kun se pieni hiljainen iltahetki koneen tai Netflixin ääressä on ollut niin houkutteleva. On edelleen, mutta enhän minä siitä joutunut tänään luopumaan. Päinvastoin, on kiva istua tässä sohvalla kaikessa rauhassa kun ilta on ollut aivan ihana. Ihanin sitten mies (tai nais..) muistiin.

Kukaan ei kiukutellut. Sain rauhassa peitellä molemmat tytöt nukkumaan. Pienen hetken illasta sain antaa molemmille täyden huomioni. Omat hermot säästyivät, lasteni hermot säästyivät. Siskokset eivät vetäneet yhdessä iltarallia ympäri yläkertaa. Eivät pelleileet ja hyppineet sängyissä kun oltiin jo sanottu hyvät yöt. Molemmat nukahtivat kymmenessä minuutissa koska olivat oikeasti väsyneitä. Kertaakaan ei kuulunut äiti minulla on janopissanälkäkakka -lausetta. Vau. 

Ja hyi. Hyi minua. Itsekästä äitiä joka oikeasti olisi päässyt paljon helpommalla olemalla hivenen epäitsekkäämpi. Kantapään kautta, kantapään kautta. Taas kerran. 

Ja mitä omaan aikaan tulee, jäähän sitä minulle vielä vallan mainiosti yhden blogipostauksen ja Netflix jakson verran. Tai ainakin toisen. Eiköhän sillä ajatuksella selviä jos huomenna onkin taas vähän huonompi ilta.


tiistai 8. marraskuuta 2016

Kurjuutta ja kultaisia kersoja.


Terveisiä vuotavien nenien kommuunista. Flunssa on täällä, todella mahtavaa! Sarkasmia, todellakin sarkasmia. Kipeiden lasten äideiltä pitäisi laissa kieltää sairastaminen. Tai oikeastaan vanhemmilta ylipäätänsä, se on kyllä tarpeeksi rankkaa ilman niisto ja niiskutus sinfoniaakin. Mutta minkäs mahdat, kahden pienen lapsen äitinä sekä päiväkodin tätinä olen aika paljon rään kanssa tekemisissä yhden vuorokauden aikana.


No mutta, paskan päivän kruunaa onneksi paras seura. Eikä se päiväkään oikeasti niin kakka ollut. Huono ajokeli, aivan karmea. Flunssan jumittamat hartiani menivät vielä enemmän jumiin kun jännitin koska koslani kanssa löydyn ojanpohalta. Kesän jälkeen ensimmäiset liukkaat kelit tuntuvat todella liukkailta, kuin luistinradalta. Vaan selvisinpäs kunnialla töihin ja takaisin ja työpäiväkin oli oikeasti aika mukava. Ainahan se on, en voi hehkuttaa tarpeeksi mutta minulla on ehkä maailman paras työpaikka. Haastava, mutta niin ihana! 



Työpäivän jälkeen hain joululahjan minulta minulle, uuden objektiivin kameraan. Kotona minua odotti valmis ruoka ja rakas perhe. Väsynyt mutta onnellinen, se on tämän päivän fiilis. Kurja mutta niin ihana päivä takana. Flunssa vetää tämän naisen vähän maihin mutta eiköhän tämä tästä. Uskallan pysyä positiivisena ja väittää että huomenna on jo paljon parempi olo! Tai jos ei ole niin viimeistään ylihuomenna. Toivottavasti. 

Nyt häädän nuhan kulhollisella popcorneja ja pullollisella viime joulun glögiä. Ei hätää, siinä on päiväystä jäljellä vielä ensi vuoden puolellakin. Ei siis tarvitse jännittää vaihtuuko nuha ripuliin.

Meinasin toivottaa ihanaa maanantaita teille mutta taitaakin olla jo tiistai. Joten ihanaa tiistaita! <3


maanantai 7. marraskuuta 2016

Testaa kestääkö parisuhteesi mitä vain: kootkaa yhdessä Ikean huonekaluja!


Tuntuuko et parisuhteesi toimii? Olette onnellisia, ratkotte erimielisyydet aikuismaisesti keskustellen ja tiiminne toimii aivan loivtavasti? Helvetin hyvä juttu, kootkaapa sitten yhdessä yksi Ikean huonekalu.


Kaksi perkeleen painavaa pahvilaatikkoa yläkertaan. Pari kirosanaa ja miljoonakuusisataa erilaista ruuvia ja mutteria. Epämääräiset (tai huono ymmärrys...) kokoamisohjeet jotka löytyvät toisen pahvilaatikon pohjalta. Tai päältä, mutta tottakai se avattiin väärästä päästä. Pieni ahdas tila johon vaatekaappi tulisi koota, kaksi jaloissa pyörivää ja keskenään tappelevaa ruuvi varasta. Nälkä, jano ja väsy. Meillä aikuisilla. Luuletko suhteesi kestävän mitä vain? Jos te tämän läpäisette, saatat olla oikeassa.



Kolme tuntia. Väärinpäin oleva kaapin seinä. Irrotettu, käännetty ja tästä hieman kärsinyt seinä. Pari kirosanaa, paremmalle puoliskolle tiuskimista sekä nyrpeää naamaa. Pienten apulaiseten itkua kun ei saanutkaan auttaa. Kipeä sormi allekirjoittaneella vasaran osuessa vähän naulasta ohi. Mutta tässä ollaan. Edelleen yhdessä ja vielä puheväleissäkin. Ollaan me aika tiimi.

Ja mikä tärkeintä: se perkele on pystyssä. Moni kakku päältä kaunis ja muuttoa tämä kaappi ei tule koskaan kestämään mutta siinä se nyt kuitenkin on. Päällisin puolin ehjänä. Ja mikä tärkeintä, ehjä on vielä parisuhdekkin.

Ja ensi kerralla etsimme kaapin second hand löytönä jottei sitä tarvitse itse koota...


sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Lapsiperheen lomamatka Viroon osa 2 !

Postaus on yhteistyöpostaus. Matka saatu bloginäkyvyyttä vastaan. 
En hyödy linkkien klikkailusta.

Upean reissumme ensimmäinen osa löytyy TÄÄLTÄ! 






Jatketaan siitä mihin viimeksi jäätiin! Lauantai aamupäivän vietettyämme Rakveren linnoituksessa, suunnistimme kohti Viron poliisimuseota. Tämänkin museon kohdalla yllätys oli positiivinen. Museo oli kuin tehty pienille lapsille. Vaikka osa kuvista ja tarinoista olivat aika karua katseltavaa oli museo todella lapsiystävällinen. Lapset saivat koskea ja tehdä taas todella paljon. Museossa oli erikseen leikkipaikka lapsille sekä ulkona että sisällä. Museo kierroksellä Elvira pääsi antamaan sormenjälkensä, heittämään tyhjiä muovipulloja "poliisin päälle" jolla oli kunnon varustukset ja pujottelemaan "lasersäteiden" läpi. 


Myös meille aikuisille oli touhua: "kännilasit" jotka oliva tutut jo autokouluajoilta, tietokone jolla voisi tehdä kasvojentunnistusta, oman reaktiokyvyn testausta autonratissa ja autojen ajonopeuksien mittausta. 










Poliisimuseon jälkeen teimme pikavisiitin Lontovan seikkailupuistoon. Alkuperäinen suunnitelma oli viettää seikkailupuistossa koko iltapäivä, mutta sateisen ja tuulisen ilman takia vaihdoimme seikkailupuiston poliisimuseoon ja kävimme vain hieman kurkkaamassa puistoa. Puisto oli kiva mutta uskallan väittää että ehkä meidän lapsille vielä hieman liian haastava. Radat olivat hieman samalla idealla kuin Flow Parkissa vaikkakin ehkä lapsiystävällisempiä. Kuitenkin Elvira oli vielä hitusen liian pieni ja arka menemään ratoja yksin. Mutta äiti tykkäsi! Ja tykkäsihän hänkin kun pienellä avustuksella niitä pääsi kävelemään. 





Seikkailupuiston jälkeen lähdimme ajelemaan hotellia päin. Tämän yön saisimme viettää mitä upeammassa   Vihulan kartanossa. Kartano oli miljööltään niin upea että siellä olisi jo sen puolesta voinut viettää vaikka kuinka monta yötä. Me majoituimme kartanon pieneen sivurakennukseen jossa oli vain neljä huonetta. Tai oikeastaan kaksi, koska perhehuone tarkoitti kahta yhdistettyä hotellihuonetta. Kartano olisi tarjonnut meille vaikka mitä aktiviteettejä uimisesta erilaisiin hoitoihin mutta kello kävi joten painuimme herkullisen päivällisen jälkeen unille koko perhe. Seuraavana aamuna menimme hotelliaamiaisen kautta pienelle kartanokierrokselle hevoskärryjen kyydissä ja kuulimme kartanon historiasta pieniä tarinoita.









Sunnuntai aamuna meillä oli edessä vielä yksi kohde ennen satamaa ja kotimatkaa. Viimeisenä kohteenamme oli Viron kaivosmuseo. Kaivoksessa oli aikoinaan louhittu palavaa kiveä. Kaivoksessa oli todella kylmä ja kostea mutta onneksi saimme hieman vaatetta lisää ja asianmukaiset kypärät, tottakai. Kaivoksessa näimme kaivoskoneiden työskentelyä, erilaisia tunneleita ja työkaluja sekä pääsimme ihan oikean kaivosjunan kyytiin. Saimme myös lounastaa "kaivosmiehen lounaan" maan alla johon kuului kuuman keiton lisäksi vodka, tottakai. Tosin se jäi meidän perheen osilta kokonaan juomatta takaisin potkaisu vaaran vuoksi. 










Kaivoksen jälkeen suuntasimme satamaan ja rapakon yli kohti Helsinkiä. Kotimatka sujui hyvin vaikka laiva keinui todella paljon koko kotimatkan. Pientä päänvaivaa aiheutti myös eri satamaan paluu joten edessämme olisi vielä taksimatka jotta pääsisimme hakemaan automme satamasta. Mutta kunnialla takaisin Turussa eikä edes vielä niin kovin myöhäänkään! Reissu oli kyllä kerrassaan upea, raskas mutta upea. Ehkä ensi kesänä sitten suuntaamme takaisin Viron ja käymme läpi kaikki kehutut hiekkarannat?