Tytöt tänään pidetään vapaapäivä. Saatte auttaa äitiä pakkaamaan.
Neljävuotiaan naama meni hetkellisesti mutrulle. Kaksivuotias sen sijaan hyppi kuin pingispallo ympäri keittiötä jeejeejee huutoja kiljuen. Kumpi tytöistä tykkää enemmän päivähoidosta? Kumpi tytöistä on ikänsä puolesta valmiimpi päivähoitoon?
Toki kaikki on aina niin lapsikohtaista, mutta meidän perheessä kaksi vuotias ei todellakaan ole vielä valmis päivähoitoon. Eikä pidäkkään, onhan se päiväkoti nyt aikamoinen paikka pienelle lapselle. Isot ryhmäkoot, lapsimäärään nähden vähän aikuisia. Erossa vanhemmista monta tuntia päivässä. Meidän lapset ovat pahimmillaan viettäneet 9 tuntia päivässä, viisi päivää viikossa. Hullua ajatella, että joku muu näkee lapsiani enemmän päivän aikana kuin minä, äiti itse.
Tilanne on mikä on. Kotihoidontuki on mitä on. Toisaalta enemmän kuin ei mitään. Pitäisihän siitä olla tyytyväinen, että minulle maksetaan kun olen lasteni kanssa kotona. Mutta tälläkin hetkellä ennen kuin edes äitiyslomani on alkanut ja meillä on iso asuntolaina takataskussa, tiedän etten voi kotona olla sitä kolmea vuotta. Enkä kyllä edes haluaisikaan. Edes välillä on töihin päästävä, jotta on jotain sitä ihan omaa lasten kasvatuksen ohella. Lasteni tulevaisuus tulee siis taas jälleen olemaan päivähoidon parissa parin vuoden päästä, vaikka huomenna meidän osilta päiväkodin ovi sulkeutuukin pitkäksi aikaa. Elämä on valintoja täynnä ja meidän valinta on upouusi koti sekä pankkilaina, joka pakottaa minutkin töihin äitiysloman jälkeen. Vaikka tämä tavallaan on vapaaehtoinen valinta, mietin teenkö oikein. Uskallanko luovuttaa lasteni kasvatusvastuuta jollekkin muulle. Varsinkin kun varhaiskasvatuksen tilanne tällä hetkellä on mikä on.
Nykypäivän varhaiskasvatusta voi sanoa laadukkaaksi. Sitähän se on. Tällä hetkellä siellä päiväkodissa mennään lapset edellä. Uuden vasun myötä lapsilähtöisyys ja yhteistyö perheiden kanssa on vielä tärkeämmässä asemassa kuin hetki sitten. Mutta valitettavasti se ei riitä. Jonkun päättäjän mielestä on ihan ok, että lapsia on yhdelle aikuiselle laskennallisesti iso määrä ja se on vain hyväksyttävä. Vaikka kuinka ne hoitajat ja lastentarhanopettajat tekevät työtä sydämellään, on silläkin elettävä. Työtä ja bisnestä päivähoitokin on, vaikka kuinka sydämellä sitä tekisi. Ja valitettavasti se bisnes näkyy niissä isoissa lapsiryhmissä.
Minä toivon, että päättäjät tajuaisivat laadukkaan varhaiskasvatuksen olevan myös muutakin kuin sitä kasvatusta. Se on syliä, läheisyyttä, lämpöä ja haleja. Laadukas varhaiskasvatus tarjoaisi lapselle myös sitä tukea ja turvaa silloin, kun täytyy olla erossa niistä omista vanhemmistaan. Tällä henkilökuntamitoituksella se tuntuu välillä lähes mahdottomalta. Jo pienen lapsen pitäisi osata olla aika itsenäinen, koska yksinkertaisesti kädet ei riitä auttamaan kaikkia samaan aikaan.
Minun lapseni ovat molemmat aloittaneet päivähoidon alle kaksivuotiaana. En ole kotiäitityyppiä eikä kyllä ole asuntolainammekaan sitä mieltä. Kyllä ne lapset siellä päivähoidossa pärjää, en minä sitä. Mutta kyllä minua ahdistaa myös se, että hyvin useasti joudun perustelemaan miksi lapseni jäävät kanssani kotiin kun vauva syntyy. Tuntuu, että on vain kaksi vaihtoehtoa. Joko lapset jatkavat päivähoidossa tai sitten homehtuvat ja eristäytyvät äidin kanssa kotiin. Meidän asuinkunnassa sekä lähialueilla ainakin on niin paljon toimintaa ja kerhoja, että kiitollinen saa olla. Me pärjäämme mainiosti ilman päiväkotia kun kerhoja ja muuta toimintaa on.
Lapsi oppii päiväkodissa nopeasti ja paljon. Meidän kaksi vuotias on jossain asioissa todella taitava, ja tiedän kiitoksen niistä taidoista kuuluvan suoraan päivähoidolle. Mutta välillä pakostakin mietin, mitkä niistä taidoista on ollut pakko oppia, koska kukaan ei ole kerinnyt auttamaan? Kuinka monta kertaa viikossa lapsellani on sellainen olo, ettei häntä nähdä ja kuulla tarpeeksi päivän aikana?
Toivon äitinä sekä varhaiskasvattajana että päättäjät heräävät varhaiskasvatuksen ongelmakohtiin, vaikka itse kasvatus onkin laadukasta. Mutta laadukas päivähoito on paljon muutakin, kuin sitä kasvatusta. Se on myös aikaa, syliä, turvaa ja kodinlämpöisyyttä. Ja tätä ei sieltä koulunpenkiltä ja koulutuksesta saa. Se tulee intohimosta työtä kohtaan jota rakastaa. Se tulee siitä, ettet tunne joka päivä itseäsi riittämättömäksi kun kädet ja syli ei vaan riitä kaikille lapsille niin usein kuin pitäisi. Se tulee siitä, että päättäjät tajuavat henkilökunnan mitoituksen olevan riittämätön lapsimäärään nähden. Se tulee siitä, että päättäjät tajuavat ettei työnkuva, sen vaativuus ja vastuu kohtaa alan palkkauksen kanssa.
Te päättäjät, jotka näistä asioista päätätte. Jalkautukaa kentälle. Menkää katsomaan, mitä te päätöksillänne saatte aikaan. Varhaiskasvattajat antavat kaikkensa jokaikinen päivä, jotta lapset saisivat mahdollisimman mukavan ja turvallisen päivän. Jokainen lapsi lisää yhdelle aikuiselle vaikeuttaa tätä työtä. Ja valitettavasti näistä kärsii ne tärkeimmät, lapset. Henkilökunta väsyy, uupuu ja palaa loppuun.
Itse henkilökohtaisesti voin myöntää, että olen useasti miettinyt alan vaihtoa varhaiskasvatuksesta pois. Se on ihan älyttömän rankkaa ja puuduttavaa työtä, ja tuntuu ettei parempaan suuntaan ainakaan olla menossa. Raha puhuu, mutta koska se on puhunut liikaa ja huomaamme lastemme maksavan meidän aikuisten ahneudesta? Jos minä saisin päättää, minä lisäisin henkilökuntaa. Pienentäisin lapsiryhmiä ja nostaisin tärkeää työtä tekevien palkkaa. Varhaiskasvattajana, mutta ennen kaikkea äitinä. Hän, joka minun rakkaimpiani hoitaa on ansainnut siitä kunnon maksun. Hän ansaitsee kaiken kunnian ja kiittollisuuteni tärkeästä työstä. Hänen kuuluu myös saada nauttia lapsistani ja työstään, ilman että hän tuntee päivästä toiseen olevansa älyttömän kiireinen ja riittämätön. Työntekijä voi valita työpaikkansa, mutta varhaiskasvatuksen tilanne on aikalailla sama joka puolella ja valinta äitinä on aika mahdoton. Siksi puhun enemmänkin äitinä, kuin työntekijänä.
Olen ollut todella tyytyväinen tyttärieni päiväkotiin ja henkilökuntaan. Alkukankeuksista huolimatta he molemmat viihtyvät siellä ihan hyvin. Isompi vähän paremmin kuin pienempi, mutta kuitenkin. Olen silti onnellinen, että huomisesta lähtien he saavat taas olla enemmän kotona ja kasvaa edes hitusen isommiksi ennen kuin on taas pakko pärjätä isossa lapsiryhmässä. Olen onnellinen, että he saavat taas hitusen rauhallisemman arjen, jossa mennään juuri heidän taitojen ja tahdin mukana. Toivoa ei ole menetetty, ja ehkä heidän palatessa varhaiskasvatuksen piiriin on asiat edes vähän paremmin.
Inhimillisen, sormenjäljillä ja leivänmuruilla koristellun äitiyden puolesta. Rehellistä vertaistukea niille äideille joiden pullat tulevat pakkasesta ja nurkissa pyörii design-valaisimien sijaan villakoiria. Kaunista, rakkauden täyteistä, rehellistä ja joskus jopa vähän karua arkea. Kirjoitusten takana häärii 26-vuotias kolmen prinsessan äiti Turun seudulta.
