Vuonna 2021 lupaan ja vannon..

 ...En mitään. Nähdään ensi vuonna! 

Olen niin hauska. Mutta asiaan: en lupaa mitään ja kuitenkin vähän lupaan. Lupausten perään en ole, koska olen huono niitä pitämään. Ehdottomuus ei ole minun juttuni ja toisaalta lupauksissa on se juttu, että ne tuo paineita onnistua. Tai ainakin ne lupaukset joita media meille syöttää uuden vuoden kynnyksellä; Lupaan laihtua, lopettaa tupakoinnin, keksiä elämän tarkoituksen ja olla onnellinen. 

Ensin ajattelin luvata itselleni olevani onnellinen, mutta eihän sellaista voi luvata. Sen sijaan voisin luvata etsiä parhaani mukaan onnea niistä asioista joita minulla jo on. Olen niin onnellinen ensi vuonna,  kuin elämä suo. Sen lupaan. 

Lupaan myös, että olen itselleni armollinen. Suon itselleni paremmin sen, että saan olla väsynyt. En moiti itseäni siitä, että koti on joskus tai vähän useammin lelujen ja parittomien sukkien valtaama ja jaksava äiti on tipotiessään aina välillä.

Lupaan, että vuonna 2021 rakastan itseäni ja kehoani vielä vähän enemmän. Pidän kehostani vielä vähän parempaa huolta. Vuonna 2021 aion pyhittää enemmän aikaa myös sille henkiselle hyvinvoinnille. Rauhoittumiselle sekä sille, että teen niitä pieniä arkisia asioita enemmän joista saan mielihyvää.

Paineettomia lupauksia joita on helppo pitää. Ja ennenkaikkea joita on mukava pitää. 

Vuonna 2021 koitan rauhoittua. Koitan nauttia siitä, että horisontissa ei ole suuria muutoksia ja annan elämän viedä eteenpäin. Aion stressata mahdollisimman vähän ja koittaa elää hetkessä vielä enemmän.

Vuonna 2021 aion olla enemmän Laura ja tutustua siihen kuka hän edes on näiden lapsivuosien jälkeen, kun vihdoin elämä hieman hidastuu ja rauhoittuu. 

Vuonna 2021 aion nauttia arjesta ja ihan tavallisesta elämästä niin paljon kuin vaan suinkin voin. Sen minä lupaan kaikkein eniten. 

Ihanaa uutta vuotta teille kaikille. Ja ennen kaikkea suuri kiitos tästä yhteisestä kuluneesta vuodesta. Ihanaa kun olette siellä vuosi toisensa jälkeen!

Siis nyt IBS..!!!

Olen aika paljon puhunut somessa vatsavaivoistani. Yleensä valitan, kun olen syönyt luoja tietää mitä ja vatsa vaivaa. MUTTA...

Saanko nyt valittaa, kun on hyvä olla!?

Tai lupaan etten valita. Ehkä vähän turhaudun. Kun vihdoin on hyvä olla enkä todellakaan osaa sanoa mitä olen tällä kertaa tehnyt oikein. Sitä yrittää iloita tästä hyvästä hetkestä, mutta sitten taas samalla vain odottaa, että kaikki räjähtää taas käsiin. Kirjaimellisesti melkeinpä...

Ja sitten taas koitan samalla miettiä pääni puhki, että mitä ihmettä tällä kertaa olen tehnyt oikein? En mitään nimittäin. Päinvastoin...

Olin valmistautunut jouluun jo valmiiksi luovuttaneella asenteella. Unohtaisin maidottoman dietin. Söisin kaikkia jouluruokia - gluteenittomana - ja sitten vain kärsisin seuraukset, kun vatsa vihoittelisi. Vatsa oli jonkun aikaa ollut huono ja sitten taas parempi. Huikeasti parempi, kun jätin maitotuotteet pois. Tai niin luulin... Sitten tuli joulu.

Söin ja join ihan mitä halusin ja valmistauduin vatsanpolttoihin. KABOOM. Niitä ei tullut. Ei sitten minkäänlaisia. Ei, vaikka rikoin diettiäni useasti ja usean päivän aikana. Mitä ihmettä IBS!?!?

Kivaahan tämä oli. Aivan ihanaa kyllä! MUTTA..Mistä perkeleestä minä nyt tiedän mitä tein oikein? Ja kun vaihtoehtoja on monia..

Stressi? Ehkä stressaan arkisin enemmän kuin ajattelenkaan. Ehkä nyt lomaillessa vatsa rauhottui, kun arki rauhottui. Suurkeittiöruoan puuttuminen? Syön arkisin töissä lounaan ja se on suurkeittiöruokaa josta monen vatsa oireilee. Olisiko se suuri vatsani ärsyttäjä sittenkin? Vai onko rautalääke alkanut purra ja noussut ferritiini myös auttanut vatsavaivoihin? Vai oliko vain kuun asento oikea!? Vai onko perinteinen jouluruoka vain niin käsittelemätöntä, että se sopii vatsalleni? Aika viljatonta..? EN TIEDÄ.

Toisaalta nyt taas tuntuu, että vatsa on hivenen kupliva. Palasin kyllä tänään töihin ja söin siellä lounaan, voisiko se olla se? Katsotaan, tämän viikon jälkeen alan kantamaan taas omia eväitä sinne. Turhauttavaa.

Sain myös seuraajaltani ensimmäisen kerran kuulla vatsamigreenistä. Täytyy tutkia asiaa enemmän ehdottomasti! Ja toinen seuraaja heitti, että jos jouluna söin tarpeeksi? Hänen ibs oireilee kuulemma heti jos kulutus on suurempi kuin syöty energia.

Ihanaa, että oli parempi hetki ja se antoi toivoa siitä, ettei tarkka diettaaminen ole lopullinen ratkaisu. Ja samalla taas turhauttavaa kovin, koska en keksi paremman vaiheen syytä ja mielelläni pitäisin tämän paremman vaiheen vähän useammin. Syytä huonolle tai hyvälle kaudella ibsin kanssa kyllä tuskin koskaan saa. Ainakaan kovin varmaa. Siitä ärsyttävä vaiva, että vaikka miten tekisi omasta mielestään oikein, niin se ei auta. Tai sitten tekee kaiken väärin - kuten minä jouluna - ja olo on mitä mainioin.

Ei minkään asian vika ja taas kaikkien asioiden vika. Hemmetin turhauttava kaveri olet IBS. Hemmetin  turhauttavaa, kun ei tavallaan nyt osaa jälkikäteen nauttia tästä hyvästä olosta, kun sitä vaan pelkää koska se huonohetki taas iskee. Ja nyt kun on hyvä hetki, niin stressaan varmaan huonon hetken sillä, että mietin mitä ihmettä olen jättänyt syömättä kun olo on niin hyvä. 

Ahahhaa. Itkisin jos ei naurattaisi. Nyt Laura...

Joulurauhan julistus meidän perheeseen

Toivottaisin kaikille lapsiperheille rauhaisaa joulua, mutta jokainen vanhempi tietää ettei se ainakaan kirjaimellisesti pidä paikkaansa. Toisaalta voihan se rauha olla aivan jotain muuta kuin sitä rauhaa ja hiljaisuutta. Minä esimerkiksi olen tässä tietoisesti koittanut tavoitella sitä fiilistä, että saisin viettää rauhallista joulua.

Olemme siivonneet kotona sillä ajatuksella, että rennosti mennään. Vanhat tavarat paikoilleen jotta on tilaa levittää uusia ja leikkiä niillä. Ei mitään puunausta, vaan ihan vain viikkosiivous. Sellainen, että illalla voi rentoutua sohvalla ilman, että villakoirat kutittelevat nilkkoja ja kynttilät sytyttävät pölypallojen takia tulipalon.

Olen hoitanut kaikki somehommat pois alta. Vastannut viimeisetkin sähköpostit. Tyhjentänyt instagramin viestiboksin ja vastannut kaikkiin blogikommentteihin. Jotta voisin rauhassa nauttia oikeasti joulusta enkä miettiä to do listaa joka muutaman klikkauksen päässä odottaa.

Vaikka rakastan tätä hommaa, niin ensimmäistä kertaa tänä vuonaa on sellainen olo, että tarvitsen tästä pienen tauon. En taukoa siitä, että päivitän Instagramia tai blogia, vaan siitä, etten ole koko ajan tavoitettavissa. Kommunikointi Instagramin puolella on lisääntynyt seuraajien kanssa ihan valtavasti - mikä on ihanaa!!! - mutta se vie yllättävän paljon aikaa. Ja se aika on jostain pois. Ellei muusta, niin omasta rauhoittumisestani ennen nukkumaanmenoa. 

Nyt on aika vaan olla pari kolme päivää ja nauttia omasta perheestä. Ilman velvollisuuksia muuta maailmaa kohtaan. Nyt olen vain heitä varten. 

Huomaan, että mieleni kaipaa maadoittumista. Minulla on muutaman päivän ollut sellainen fiilis, että haluaisin hypätä jääkylmään veteen. Ihan kirjaimellisesti. Jotenkin tuntuu siltä, että kehoni kaipaa jotain kylmäshokkia tai jotain suurta juttua joka saisi sen rentoutumaan. Tätä fiilistä on vaikea selittää, en oikein itse edes ymmärrä mistä tämä kylmän veden kaipuu tulee, koska ensinnäkin vihaan kylmää vettä. Mutta voiko olla, että pari kertaa kylmävesialtaassa ja kerran avannossa vuosia sitten käyneenä kehoni muistaisi sen fiiliksen ja nyt oikeasti kaipaisi sitä hyvän olon vyöryä joka siitä tulee?

Tiedä sitten. Ehkä joulun pysähtyminen auttaa tähän ja pystyn rauhoittumaan. Tai sitten pakkaan uikkarit ja pyyhkeen mukaan ja menen kastamaan ainakin isovarpaani. Hah.

Julistan siis näillä saatesanoilla joulurauhan alkaneeksi meidän perheessä. Lähinnä julistan, että minä rauhoitun. Olen vähän vähemmän kireä ja enemmän läsnä. Keskityn lapsiini ja heidän juttuihinsa satalasissa ja nautin siitä, kun ei ole mitään muuta tekemistä kuin nauttia ihanien sukulaisten seurasta ja syödä. 

Minä pysähdyn. Olen hetkessä läsnä. Nautin. Hengitän. Ja rentoudun.

Ihanaa joulua kaikille!

Taas kuvia meidän arjesta!

Taas on kuvakuulumisten aika! Olen nykyään synkän ja harmaan ilman ansiosta aika laiska kuvaamaam kameralla meidän arkea. Kännykkä eksyy tosi paljon useammin käteen ja jaan ne aika usein instagram storyssa. Kuitenkin tiedän siellä ruudun toisella puolella olevan ihmisiä joita instagramissa ei ole, joten on kiva jakaa niitä hetkiä myös tänne! Tässä siis taas tulee arjen otoksia pienen selityksen kera:

Taapero sai kakkaemoji puvun eikä meinannut enää millään luopua siitä. Hän halusi kakkahatun laittaa myös puistoon...Miksipäs ei.

Tehtiin tyttöjen  kanssa eräs sairastupapäivä soodataikinasta barbeille jouluruokia. Vesiväriä ja askartelulakkaa päälle niin nämä kestää leikissä tosi hyvin!

Korvapuustimukikakku. Googlettamalla löytyy ohje. Ei näytä niin herkulliselta, mutta oli oikeasti taivaallista. Nopea, herkullinen ja helppo herkku!

Me tehtiin töissä päiväkodin ikkunaan tonttuikkuna josta lapset saivat aamulla vilkuttaa vanhemmilleen.

Kuvailin suonikohjujani yksi päivä, kun olin salilla shortsit jalassa. Talvisin pitkien housujen myötä sitä ihan unohtaa nämä matoset.

Tein pitkästä aikaa gluteenitonta vispipuuroa. Karkeita riisijauhoja ja vatkusvaiheessa vähän psylliumia, nam!

Tänne Turun seudulle avattiin Lager 157 niminen liike. Kyselin laadusta instan puolella, koska olin ihan nevähööd. Vastaukset oli tosi erilaisia joten oli pakko hakea muutama tuote sieltä testiin, kun niitä tarvitsin. Katsotaan miten kestävät käytössä!

Taapero ei saanut syödä ulkona jäätä joten sai illalla vähän erilaisen iltapalan...

Tein elämäni ensimmäisen lanttulaatikon. Gluteenittoman ja maidottoman. Tuli tosi hyvää, vaikka itse sanonkin!

Ei taideta tämän taidonnäytteen jälkeen minua koskaan pyytää tekemään pipareita lasten joulumyyjäisiin, hah. Mutta piparit on hyviä vain överinä tai juuston alla. Piste.

Meillä oli töissä lasten kanssa joulujuhlat ja totta kai panostin asuun. Ahahhaa.

Löydettiin lähimetsästä aivan valtavan kokoinen lammikko. Lupasin lapsille, että joululoman aikana mennään sinne kumpparit ja kuravaatteet päällä ja he pääsee läträämään kunnolla.

Tänään meidän ensimmäinen lomapäivä meni siskoni luona. Aurinkokin näyttäytyi monen päivän tauon jälkeen. Tämä harmaus on aivan jääätävääää.

Isäni kolusi 4 kauppaa läpi ennen kuin löysi meille kuuseen karkkikoristeita. Kiitos isi! Oltiin vissiin vähän myöhässä näin pari päivää ennen joulua...

Kiitos, kun kävit ja katsoit. Kannattaa ehdottomasti ottaa seurantaan Instagramini jos et vielä siellä ole! Siellä storyn puolta löytyy meidän arkea. Joskus vähän enemmän, joskus vähän vähemmän, mutta varmasti päivittäin!  

Elämä on yhtä neuvottelua pienen diktaattorin kanssa

Uhma. Meidän perheen viimeinen uhma. Se on todellakin käynnissä. Elämämme on yhtä neuvottelua tuon pienen diktaattorin kanssa joka ei halua, että hänen korkeutensa syöksetään vallasta.

Juuri pari minuuttia sitten hän huusi ja kiukutteli ettei aio siivota bingopelin palasia. Kamalan kiukun jälkeen hän kyllä siivosi, mutta sitten meni taas hermo. Koska sisko sai siivota yhden palan enemmän.

Anna mun kaikki kestää.

Tällä hetkellä aika monta kertaa päivässä huomaan laskevan hiljaa sataan. Vaikka eihän kukaan sitä kuulisi jos laskisin ääneen, kun vieressä karjuu kitarisat loistaen arvon uhma. Kun menee hermo, niin menee hermo. Siinä ei mikään auta.

Tiedän, että se on tärkeä vaihe. Ja joskus se loppuu - kuulemma kun saavuttavat aikuisiän. Mutta kieltämättä kun jokainen aamu väännetään siitä ettei kesäkenkiä voi laittaa joulukuussa päiväkotiin, niin alkaa huumori loppua. Kun ei pue itse haalaria, niin äiti pukee. Ja siitäpä vasta menee hermo, koska olisi hän sitten 10 minuutin muistuttelun jälkeen halunnut pukea itse. Tietysti. Juuri silloin kun oli jo pakko lähteä päiväkotiin ja äidin väkipakolla vetää se haalari niskaan.

Siinä sitten kirkuvaa taaperoa autolle kantaessani mietin vaan, että hyvää huomenta naapurit. Eikö olekin mukava herätyskellon ääni?

Draamaa ja krokotiilinkyyneleitä näkyy kyllä myös niin paljon, että pian tuo pieni saa rooliin jostain saippuasarjasta. Mahtava tyyppi!

Harvemmin meillä neuvotellaan diktaattorin kanssa ihan hirveästi. Aamuisinkin annan talvisaappaiden kanssa kaksi vaihtoehtoa: joko sinä laitat ne itse tai sitten minä laitan. Yleensä se päättyy huutoon, mutta sellaista elämä uhman kanssa on. Harmi on aika usein läsnä! Jokainen taaperon entinen tai nykyinen vanhempi tietää, että taaperon tahdossa ei aina ole kovinkaan paljon järkeä tai johdonmukaisuutta. Yritäpä siinä sitten neuvotella.

Ja toisaalta minä kasvattajana olen juurikin sellainen, että rajat on rakkautta. Ensin voi yrittää keskustella ja maanitella totta kai, mutta lopulta ne saappaat on jalkaan laitettava. Juuri eilen taisin hänelle aamulla sanoa: tiedän, että sinua harmittaa ettet saa laittaa kesäkenkiä jalkaan, mutta minä en voi nyt sen takia myöhästyä töistä ettet suostu laittamaan kenkiä. Joten jos sinä et laita niitä itse, niin minä laitan. Tai sekin toki sopii, että äiti kantaa sinut autoon ilman kenkiä...

Mielessäni huusin, että ei jumalauta minä poltan ne glitterkesäkengät.

Eräs aamu näin naapurimme päiväkodin ovella. Hän totesi, että sieltä kuuluikin jotain riemun kiljahduksia, kun lähditte! Jep. Kannoin taas kerran karjuvan taaperon autoon. Koska olihan se kurjaa, kun ei saanut lähteä pyörällä vaikka halusi.

Vaikka diktaattori on mitä vahvatahtoisin tällä hetkellä, niin siinä on myös se toinen puoli. Se ilo joka taaperossa asustaa on varsin voimakas sekin. Ja se jos mikä auttaa jaksamaan niiden uhmakohtausten yli, ali ja ympäri.

Nyt otan hörpyn kahvia, lasken jo valmiiksi kymmeneen ja valmistaudun siihen, että viiden minuutin päästä taas huudetaan hetki, kun on aika sammuttaa aamupiirretyt. Vaikka kuinka varoittelee,  että ihan pian on aika lähteä leikkimään, niin on se diktaattorille aina yhtä suuri shokki.

Mutta ymmärtäähän sen. Jos joku tulisi yhtäkkiä sammuttamaan minun Teho-osasto maratoonini kesken kaiken, niin ei siitäkään hymyä ja naurua saisi osakseen.

Uhmaikä. Kun se on tässä, niin se kuluttaa kovin hermoja. Mutta tämä on myös yksi niistä vaiheista joita tulee ikävä. Onhan ne kiukun syyt välillä nyt niin hulvattomia, että oksat pois! Sata syytä miksi taaperoni menetti tänään hermonsa. Siitä saisi hulvattoman kirjan.

Vaikka ei se aina juuri sillä hetkellä nauratakkaan...

Treenimetodina hyvä olo

Minulta on jonkun verran tullut kyselyä sosiaalisen median puolella siitä, että miten minä treenaan ja mitä tavoitteita minulla treenaamisessa on. Voisin vastata tähän todella lyhyesti ja ytimekkäästi - joskin ei avaa yhtään asiaa - näin; treenaan miten tykkään ja mikä hyvältä tuntuu ja tavoitteena on treenata.

Kiitos ja hei.

Ei vaan, mutta kaikessa lyhykäisyydessään se menisi näin. Treenimetodini on hyvä olo. Treenaan miten hyvältä tuntuu ja silloin, kun hyvältä tuntuu. Toki joskus salille lähteminen takkuaa, mutta tehdystä treenistä tullut hyvä olo motivoi aina lähtemään.

Hurahdin salitreenaamiseen kunnolla tuossa toukokuussa muistaakseni. Sen jälkeen, kun minulla oli salijäsenyyteen kuuluva personal trainer tapaaminen ja sain oman saliohjelmien. Samalla aloin imeä itseeni tietoa ja ideoita sosiaalisesta mediasta ja unohdin oikeastaan kokonaan ryhmäliikuntatunnit. Nautin siitä, kun saan päivän ihmiskontaktien jälkeen vain kuunnella musiikkia ja keskittyä omaan suoritukseen.

Mitä suoritukseen tulee, niin se ei ole suorittamista. Se on nautintoa. Treenaan miten hyvältä tuntuu juuri silloin. 

Kyllähän minä vähän treenijuttuja suunnittelen ja mietin. Tällä hetkellä koitan käydä salilla kolme kertaa viikossa, mutta realistisempi luku on ollut kaksi lähiaikoina. Jokaisella kerralla mietin mitä haluan tehdä juuri silloin ja sitten vain teen. Onhan siinä ajatusta, yläkroppaa, koko vartaloa tai alakroppaa. Mutta esimerkiksi jos maanantaina on ollut rankka päivä töissä ja en ole ehtinyt istua, niin otan kevyemmin ja treenaan vaikka yläkropan jalkojen sijaan. Kerralla teen yleensä sen 6-10 liikettä (plus vatsalihakset) riippuen vähän treenaanko vain esimerkiksi yläkroppaa vai koko kehoa. Aikaa salilla menee +- tunti, alkulämmittely mukaanlukien. Koko kropan päivinä menee tietysti vähän kauemmin, kun liikkeitäkin on enemmän.

Joka kerta treenaan niin, että salista jää hyvä olo. Sellainen olo, että vitsit. Pääsipä pian uudelleen. Koskaan en treenaa itseäni piippuun tai pitkää aerobista, koska en vain yksinkertaisesti nauti niistä. Treenaan niin, että olo on hyvä. Sellainen, että on tehnyt jotain ja kuitenkin sellainen, ettei ole ihan kuollut. 

Tavoitteita minulla ei ole. Kehitystä tapahtuu ja se motivoi, mutta tavoitteeni on vain nauttia tästä touhusta. Sekä se, että osaan arjesta itsekkäästi ottaa sen ajan, että pääsen treenaamaan. 

Tällä viikolla treenimetodina on lepo. Hinku salille olisi, mutta olen niin väsynyt, että päätin siirtää salit viikonloppuun tai jopa ensi viikkoon. Katsotaan miten viikko etenee ja missä voimin. Minulla on todella paljon kotitreeninateriaalia tallennettuna Pinterestissä sekä Instagramissa joten ajattelin käydä niitä vähän läpi tällä viikolla. Jo 20 minuutin kevyt kuminauhajumppa antaa energiaa ja hyvää fiilistä ja on sitten taas toisaalta niin kevyt ettei rasita jo väsynyttä kroppaa liikaa!

Ole  myös huomannut, että aerobinen on aika laittaa tauolle kunnes rauta-arvot saadaan kuntoon ja tämä väsymys kuriin. Kroppa ei meinaa millään palautua juoksulenkin tai pidemmän crosstrainer treenin jälkeen. Toisaalta tämä ei haittaa yhtään, nautinkin paljon enemmän voimalajeista kuin kestävyysurheilusta! 

Eli summa summarum: Fiilis edellä treenaan juuri niin kuin sillä hetkellä hyvältä tuntuu. 

Kisaväsymystä pukkaa

Mietin ensin, että mitä tänään kirjottaisin etten valittaisi jostain. Olisi kiva kirjoittaa jotain positiivista ja piristää teidän päiväänne! Mutta ei pysty. Ei vaan pysty. Mitään itkupotkuraivareita ei ole tulossa, ei hätää. Mutta ei mitään yltiöpositiivista ihQdaatakaan. IhQdaatakaan, ansaitsen äidinkielen pystin.

Täällä sitä taas ollaan, karanteenissa. Taapero on ollut räkäinen koko viikonlopun ja jo eilen tiesin, että tänään olisi kotipäivä. Aamulla heräsin kurkku karheana ja nenä hieman tukossa joten siinä samaan syssyyn kävin minäkin koronatestissä. Taas. Kolmannen kerran. Kolmas kerta toden sanoo - toivottavasti ei siinä, että tulos olisi positiivinen - ja testi oli aika iisi tällä kertaa. Taitaa olla ottajasta kiinni nimittäin taaperokin selvisi ilman itkua. Reipas rakas.

Pakko kyllä heti perään myöntää, että vaikka koronatestit, rään analysointi ja sairastupapäivät aiheuttavat päänvaivaa ja turhaa stressiä, niin ylimääräinen kotipäivä ei tunnu yhtään huonolta. Olo on naatti orastavan flunssan takia, mutta naatti se tuntuu olevan koko ajan. 

Juuri eilen juttelin ystäväni kanssa siitä, että taitaa olla todellakin tarvetta pienelle joululomalle jo meillä kaikilla. Meiltä molemmista nimittäin tuntuu siltä, että parin päivän viikonloppu ei todellakaan riitä palauttamaan arjesta tällä hetkellä. Onneksi ihan pian ollaan joulussa ja saa hieman hengähtää.

Enkä yhtään ihmettele, että hieman alkaa askel tuntua raskaalta tässä kohtaa vuotta. Kulunut vuosi on ollut stressaava ja erilainen, mutta onhan kesälomastakin jo kovin aikaa. Meidän perheessä ei syyslomia ollut joten edellinen loma on ollut heinäkuussa meikäläisellä. Ja vain kaksi viikkoa. Ei siis ihme, että odotan jo kovasti pientä breikkiä arjesta.

Ja kroppa taitaa olla samaa mieltä. Uni on ollut vähän huonoa viime aikoina ja tuntuu, että jokainen flunssa meinaa iskeä tämän takia. Tai jonkun muun syyn takia. Alkusyksyn pysyin niin terveenä ja nyt tuntuu, että koko ajan kurkku vähän karheana. Toki se on myös tämä kolmen lapsen äidin ja varhaiskasvatuksessa työskentelevän kirous, kun on koko ajan rään ympäröimänä.

Joku kommentoi muutama postaus sitten, että aina vaan elämä on raskasta. Milloin on ollut kepeää? 

Niinpä. Onko ollut koskaan? Ei ainakaan vuosiin, koska raskaudet ja vauvavuodet. Nyt, kun ne ovat helpottaneet, niin väsymys on edelleen. Kiitos surkean ferritiiniarvon. Sen lisäksi koronavuosi sekä tämä synkkyys. Ei todella olo ole kovinkaan kepeä näinä päivinä, vaikka onnea ja iloa elämässä silti riittää.

Synkistelyn sijaan olen koittanut nauttia tästä pimeydestä. Sytyttänyt kynttilöitä ja jouluvaloja. Istunut rauhassa sohvalla teekupin kanssa ja miettinyt miten mukavaa, kun aurinko ei paljasta sitä, ettei ole viikkoon jaksanut imuroida. Tai sitä, että ikkunat on edelleen "tältä kesältä" pesemättä. 

Että sellaista tänne. Hyvää ja onnellista, mutta vähän kisaväsymyksestä nuupahtanutta arkea. Onneksi pian on joulu ja saa pienen hengähdystauon arjesta ja kiireestä. 

Voiko joulusta selvitä ilman krääsävuoria?

Isutun aamukahvilla keittiössä ja katselen ympärilleni. Ympäristö huutaa siivouspäivää! Tehokkaat pari tuntia ja sitten pieni päiväelepo. Sen jälkeen olisi edessä viikonlopun rankin asia; jouluostokset. En ole koskaan ollut mikään shoppailija, lähinnä vihaan koko asiaa. Vielä tämä korona-aika, niin ei oikein kiinnostaisi mennä tuonne ihmismassojen keskelle maskinaamalla  hikoilemaan. 

Onneksi olen varustautunut reissuun hyvin; lapset mummille hoitoon, kaikki mahdolliset lahjat netistä sekä lista jossa lukee loput ostettavat. Mutta silti, silti ei ole minun juttuni.

Sitten palataan takaisin tähän siivouspäivään. Nämä rojut silmien alla ihan ahdistaa se mieten paljon sitä rojua ja roipetta tulee jouluna lisää. Vaikka väitän, että meidän sekä sukulaistemme joululahjakulutus on aika maltillista, niin kolmen lapsen joululahjat vie silti jonkun verran tilaa jo täysissä lelulaatikoissa. Vaikka meillä kyllä on aika fiksu joululahjapolitiikka.

Me ostetaan ja paketoidaan jouluksi tosi paljon fiksuja lahjoja. Olemme yleensä ostaneet lapsille yhden ison tai pari pientä lelua lahjaksi. Ei sen enempää. Loput lahjat ovat kulutustavaraa, tarpeellista tai jotain muuta kuin leluja. Esimerkiksi tänä vuonna joulupukki tuo yövalon, eväsretkiastiat päiväkotiin, muovailuvahaa, sähköhammasharjan ja askarteluhelmiä meidän lapsille. Paketteja lapsille kertyy meidän ostamina noin ehkä neljä per lapsi,

Arvostan myös kovasti sitä, että sukulaiset ja kummit kysyvät usein mitä meidän lapset toivoo. Se on ihanaa. Itse koitan myös aina kysellä, koska on ihana antaa lahjoja joita toinen tarvitsee ja oikeasti haluaa. Se on myös älyttömän paljon helpompaa, hah.

Sukulaisille me myös koitamme ostaa aina jotain fiksuja lahjoja ja tosi usein me siskon kanssa hankitaan lahjoja puoliksi ja hyödynnetään niissä lapsiamme kuvalahjojen muodossa. Toki kaikki aina sanovat etteivät halua, että me ostetaan mitään, mutta vuosikalenteri isovanhemmille ihanilla lasten kuvilla on kyllä suosikkilahja joka vuosi! Vaikka ei sitä kukaan ikinä pyydäkään, hih.

Mitä rahapuoleen tulee niin kuluuhan sitä. Ei kamalasti, mutta kyllä rahaa kuluu. Me emme yleensä osta mitään kovinkaan kallista kenellekään, kun ei pienten lasten lahjat kovin hintavia vielä ole. Tulevaisuudessa kyllä kun lahjojen laatu vaihtuu leluista muunlaisiin toiveisiin, niin varmasti panostan mielummin silloin laatuun kuin määrään. Eli mielummin yksi kalliimpi jonka saaja toivoo kuin monta pientä ja turhaa. Näin kärjistetysti. Toki hevosta tai uutta tietokonetta tuskin koskaan pukki tuo, hah.

Nyt kahvi loppuu ja siivuoshommat odottavat. Sitten saadaan joulukuusi paikoilleen ja lahjojen metsästys voi alkaa. Ihanaa viikonloppua!  

Hauska ja helppo jouluaskartelu!

 

Bongasin idean aikoinaan Pinterestistä juuri sopivasti, kun töihin saapui ryhmämme tarrakuvat päiväkotikuvauksen jälkeen. Teimme siis eilen ryhmästämme hassun hauskat tontut eteisen seinälle!

Askarteluun ei tarvitse kuin kartonkia ja huopaa tai pumpulia! Myös pelkällä paperilla tai kartongilla pärjää oikein mainiosti. Meillä oli tarrakuvia, mutta minkä tahansa valokuvan pää kelpaa!

Hauska idea esimerkiksi vähän erilaiseksi joulukortiksi! Taidamme tehdä kotona tyttöjen kanssa tänään samanlaiset. Joka vuosi tonttu niin näkee lapsen kasvun jouluisin hyvin? Miksipä vaikka ei!

Kurahousuaamut loppuu ennen kuin huomaankaan

Istahdan päiväkodin pihalla auton etupenkille. Riisun maskin naamaltani ja hengitän. Olipahan aamu. Miksi aina tulee kiire, vaikka aamu olisikin sopuisa ja mukava? Enää neljä vuotta, sitten en vie ketään enää aamuisin päiväkotiin.

Ajatus tuntuu helpottavalta. Ei enää tappelua, kun ei ne sukat mene hyvin jalkaan. Ei enää kurahousuja, ei enää retkieväitä. Juon aamukahvin, herätän lapset. Ehkä valmistan aamupalan ja hieman hoputan kolmea koululaista. Sitten lähden töihin. Ihan yksin. Ilman yhtäkään päiväkotipysähdystä matkalla.

Tällaisista aamuista olen haaveillut salaa jo muutaman vuoden. Silloin kaikki on niin helppoa.

Viikonloppuyönä haaveiluni rikkoo pienet askeleet. Väliimme kömpii uninen taapero tyyny kainalossa. Hän toivottaa hyvää yötä ja painaa poskensa niin lähelle poskeani, että haistan hänen poskelleen kuivuneen unisen kuolan tuoksun. 

Aamulla kahdeksan hengen sohvamme on aivan tyhjä. Yhtä nurkkausta lukuunottamatta. Sinne on käpertynyt kolme pientä pörröpäätä kylki kyljessä aamupiirrettyjä katsomaan. Keitän kahvin ja istahdan sohvan toiseen nurkkaan. Yksi pörröpää kerrallaan sohvan toinen nurkka tyhjenee kainalooni. Pian olemme kaikki siinä yhdessä nurkassa kylki kyljessä. 

Sillä hetkellä kiireiset arkiaamut tuntuvat yhdentekeviltä. Tätä minun tulee ikävä sillä samalla sekunnilla, kun viimeisistäkin kurahousuista ja vasukeskuteluista meidän perheessä luovutaan. Koko äitiyteni ajan joka suunnasta on toitotettu, että se on hetki vain, kun lapset ovat pieniä. Nyt se on iskenyt vasten kasvoja, että hitto vie he ovat oikeassa.

Yksi on lentänyt ulos pienten lasten kuplasta. Vaikka hän vielä pyytää syliin ja tulee lähelle, niin hän on jo niin iso. Kaksi vielä jäljellä.

Mutta ennen kuin huomaankaan, niin kukaan ei enää tulee yöllä väliin tai aamukahvin aikana kainaloon. Ennen kuin huomaankaan, niin olen tarpeettomampi kuin koskaan ennen. En henkisellä tasolla, mutta fyysisesti. Nyt koko ajan joku on iholla kiinni. Pian ei enää ole. 

Ajatus tuntuu helpottavalta, mutta samalla tosi haikealta ja pelottavalta. Onneksi ne kurahousuaamut ei ihan vielä hetkeen lopu. 

Lempiasioita just nyt

Lempiasioitani koronassa just nyt: Jos tästä touhusta nyt jotain positiivista haluaa kaivaa niin ehdottomasti se, että maskin taakse saa piiloutua kauppareissulla, kun ei jaksa sellaisia small talk juttuja puoli tuttujen kanssa. Kukaan ei tunnista! Toki tässä on myös se kääntöpuoli, että eilen tuijotin pitkään ystäväni ystävää kauppareissulla ja olin aika varma, että hän on se ja meinasin moikata, mutten sitten ollutkaan. Tuijotin vaan typeränä, hah. Että minua ei nähdä, mutta en näe minäkään. Olen oikeasti tosi epäsosiaalinen kaupassa kävijä, koska siellä saan olla hiljaa. Ehkä päivän ainut tällainen hetki.

Lempiasioitani salilla just nyt: Se, että saa olla hiljaa. Hah. Tämä ja ylempi, jep jep. Olen oikeasti tosi sosiaalinen ihminen MUTTA kulunut syksy on ollut rankka joten kaipaan yhä enemmissä määrin sitä, kun saa olla hiljaa. Töissä vastaan koko ajan jonkun tarpeisiin ja sama homma kotona. Salilla saan vain olla hiljaa ja keskittyä omaan napaani.

Lempiherkkuni just nyt: Fiksuruoka paketin mukana tuli kolme pussia kauralakua. VITSIT MITEN HYVÄÄ. Petollista tilata kerralla suuria määriä...

Lempisarjani just nyt: No Gilmoren tytöt. En ole koskaan ennen katsonut niitä, mutta vitsit mä olen koukussa.

Lempiasia joulussa just nyt: No ei ainakaan joulukalenterit. Joulukuun neljäs ja mietinpä vaan, koska taapero antaa periksi ja uskoo, että luukkuja tosiaan avataan vain yksi. Joka aamu ne ovat aiheuttaneet itkua, tänään taapero varmuuden vuoksi itki kalenterinsa perään jo heti, kun kömpi sängystä ylös.

Lempivaatteeni just nyt: Makuupussitakki is bäk! Ja lökärit. Ne taisi olla joskus yläasteella in, mutta sitten jäivät ihan unholaan. Nyt käyttäisin niitä vain koko ajan, koska kylmä. Kylmä, kylmä ja kylmä.

Lempiferritiini asia just nyt: Okei vähän tyhmä, mutta muotoillaan liibalaabakuulumiset nyt lempiasioihin tällä kertaa. Ehdottomasti se, en palele enää ihan niin paljon! Toki jäässä olen usein, mutta en ehkä niin helposti mitä vielä pari kuukautta sitten.

Lempiasia kouluilaisen äitinä just nyt: Koulun aloitus otti tälle äidille koville, varsinkin ykkösen yksin olo. Nyt hän saattaa olla yksin jopa kolme tuntia päivässä ja vitsit miten hienosti on sujunut! Olen ylpeä - ja helpottunut - äiti. 

Lempiasia päiväkotilaisten äitinä just nyt: Meidän aamut menee nykyään tosi kivasti. Kiireisesti ja joskus taaperouhmassa, mutta tosi usein suurimmaksi osaksi kivasti.

Lempiasia joululahjatoiveissani: No ei minulla ole. Haluaisin kirkasvalolampun, kahvimyllyn, lämpöpeiton, laskettelu- tai pilkkihaalarin töihin, uudet talvikengät, Marimekon olkalaukun. Vaikka ja mitä. Tästä huomaa, että usein ei tule itselleen ostettua muuta kuin vaatteita ja niitä pakollisia asioita, kun kaikki toiveet on sellaisia joita olen ajatellut hankkivani mutten sitten ole pihiydessäni hankkinut.

Lempiasioita loppuvuodessa: No se, että tämä vuosi loppuu. Nopeasti se menikin. Juuri vasta tämä koronahössötys alkoi, vaikka siitä on jo melkein vuosi aikaa, kun ensimmäinen tartunta Suomessa todettiin.

Lempiasioita lempiasioissa: Kaikki on tosi hyvin just nyt. Väsymyksestä huolimatta. Mutta ei ihme, että väsyttää. Vuosi on ollut stressaava ja erikoinen ja kesälomasta alkaa olla jo aikaa pitkä tovi. Siihen vielä tämä pimeys ja harmaus, niin avot. Kyllä uni maistuu. Ellei olisi pieniä uniongelmia, mutta onneksi kulunut viikko on mennyt tosi kivasti unien osalta, vaikka enemmänkin olisi nukuttanut. Onneksi jouluun on enää kaksi kokonaista työviikkoa ja muutama päivä päälle. Sitten on pienen breikin aika. 

Laura 27 vuotta, tervetuloa kuulolaitteet

On yleinen vitsi kaveripiirissäni, että olen puoliksi kuuro. Ja tottahan se on. Tai puoliksi kuuro, mitä se nyt tarkoittaakin. Mutta kärsin tosiaan kuulonalenemasta. Molemmissa korvissa. 

Olen pärjännyt asian kanssa ihan ok. Muistaakseni alenema huomattiin ensimmäisen kerran joskus viidenellä luokalla. Sitä seurattiin säännöllisesti kerran vuodessa ja vuonna 2012 sain ensimmäisen kuulokojeeni. Jota en koskaan oppinut käyttämään ja pärjäsin hyvin ilman sitä, koska oikeassa korvassani oli ihan ok kuulo. Vasen olikin sitten aika surkea. Nyt lähiaikoina olen huomannut, että en kuule kuten ennen. Sovimme vuonna 2012, että otan yhteyttä Tyksin kuulokeskukseen, kun tulee fiilis etten enää pärjää ilman kuulolaitetta. Ja nyt oli sen aika.

En ole vuosikausiin katsonut kotimaisia elokuvia ilman tekstityksiä paitsi leffateatterissa. Mutta vasta nyt koronan ja maskien myötä olen huomannut, että hitto vie. Enhän minä kuule mitään. En ole ennen maskeja tajunnut miten paljon käytän kuuloni tukena huulilta lukua ja nyt kaikilla on maskit NIIN...

Saan kysyä aivan liian usein, että anteeksi mitä. Joskus kyllästyn ja hymyilen ja nyökyttelen vain kauniisti. Eräs kerta minulta kysyttiin  alkon kassalla kolme kertaa henkkareita ennen kuin kuulin mitä minun haluttiin tekevän. Hups. 

Ja tiedättekö, on oikeasti aika raskasta kun ei kuule. Joutuu koko ajan olemaan valppaana ja tekemään töitä jotta saa muiden sanoista selvää.

Tänään kävin Tyksin kuulotutkimuksissa ja niinhän se oli, kuulo oli huomattavasti huonontunut tässä kahdeksan vuoden aikana, kun asiaa ei ole tutkittu. Ei huonompi korvani, mutta se parempi jonka varassa olen tässä kuulostellut muita, hah. Korkeat äänet kuulen edelleen aika hyvin, mutta juurikin sen puheääneen taajuus tekee aikamoisen alamäen käyrässä. Ei ihme, että on tuntunut kuin korvani olisi lukossa ja en kuule. Varsinkin jos on taustameteliä, niin sanoista on aivan liian työlästä saada selvää.

Nyt sitten odotellaan. Aikaa kuulokojeen sovittamiseen. Koska kuuloni on huono ja kriteerit täyttyvät, niin saan kojeet ilmaiseksi. Molempiin korviin. Pärjäisin ehkä yhdellä, mutta molemmissa korvissa saa enemmän hyötyä ja nykyään kuulemma suositellaan niitä molempiin korviin. 

Ennen ajattelin, että en halua kuulokojeita, koska sitten kun niitä käyttää, niin ei kuule senkään vertaa ilman niitä. Ja kamala vaiva. Nyt kuitenkin ollaan siinä pisteessä, että olen kyllästynyt olemaan se joka ei kuule. On henkisesti raskasta, kun ei kuule toisia. Oikeasti, tosi raskasta. Ja kaipa samalla vaivalla, kun laitan aamulla silmälasit päähän, niin heitän laitteet korviin?

En tiedä yhtään millaisia nykyajan kuulokojeet on. Ainakin sellaisia on jotka tungetaan korvaan kuten langaton nappikuuloke. Sovitusaikaan voi mennä monta kuukautta, ehkä ollaan jo huhti- toukokuussa kuulemma, kun vihdoin on minun vuoroni. Korona on ruuhkauttanut nämäkin jonot. 

Nyt tätä kirjoittaessani jonotan verikokeille. Otetaan jotain dna- ja geenitutkimuksia ja selvitetään tämän vaivan perinnöllisyyttä. Tätä samaa vaivaa kyllä suvussa on, mutta mielelläni jos vain mahdollista niin kuulisin mahdollisuuksia siihen periikö kuinka helposti joku lapsistani tämän vaivan. 

Kyllä onneksi tämän kanssa elää oikein hyvää ja onnellista elämää kojeella tai ilman ja kieltämättä odotan jo kovasti miltä kuuleminen ilman työtä ja tuskaa tuntuu. Olisin toki voinut ottaa tämän askeleen jo vuosia sitten, mutta päkö mikä päkö. Kyllä minä pärjään ja kyllä minä kuulen enkö todellakaan halua parikymppisenä kuulokojeita.

No en kyllä kuule enää ja todellakin haluan. Elämä voisi vaikka vähän tai "vähän" helpottua. Että sellaista tänne tänään kuuluu. Keväällä elämä on sitten ehkä hitusen helpompaa ja mukavampaa.

Näin matala ferritiini on vaikuttanut urheiluun

 Noin kolme kuukautta sitten selvisi - toivottavasti - syy siihen miksi olen kokoajan väsynyt, vaikka miten nukkuisi. Miksi jäädytän, miksi olen jäässä. Miksi en hikoile ja miksi kävelen sumussa ja ikuisessa humalassa. Ferritiinini oli 9,4 kun alarajana pidetään 30 joka sekin on liian alhainen. Instagramista löytyy Ilona Ritola niminen lääkäri, googlettamalla hänen bloginsa. Ja Facebookissa Raudanpuute ryhmä. Nämä ovat olleet kultakaivoksia tiedonjanoisille ferritiini ihmiselle. 

Siitä aika nopeasti asiaa tutkiessani törmäsin tietoon, että osa lääkäreistä ei suosi raskasta liikuntaa ollenkaan ferritiinin ollessa alhainen. Osa taas sanoi, että omaa oloaan ja jaksamistaan kuunnellen. Oma lääkärini taasen ei uskonut koko ferritiini asiaan, että se olisi syy väsymykseen joten valitsin jälkimmäisen. Omaa oloani kuunnellen. Miten matala ferritiini on näkynyt urheilussa vai onko mitenkään?

Pohjustetaan siis vielä sen verran, että minähän tosiaan aloitin säännöllisen saliurheilun viime helmikuussa joten olen koko tämän ajan kärsinyt mitä luultavimmin ferritiinivaivasta. En siis oikeastaan tiedä vielä miltä saliharrastus tuntuu ferritiinin ollessa hyvä, mutta tähtitieteellistä tutkimusta olen tässä jo ehtinyt itseni kanssa suorittaa. Myös luettu tieto on antanut varmuutta näille syy seuras oireille!

Matala ferritiini voi olla syy siihen jos hengästyy helposti tai sykkeet nousevat korkealle pienessäkin rasituksessa. Itse kärsin vaivasta ehkä hieman. Kerron, kun saan ferritiinit nostettua, hah. Minulla siis aika helposti nousee sykkeet sinne +150 korville treenatessa, vaikkei treeni olisi pitkäkestoista tai raskasta. Crostrainerilla 10 minuutin jälkeen syke on helposti siellä 150-175 välillä. Välillä nousee helpommin, välillä ihan "normaalisti". En kuitenkaan tiedä onko tämä minulle normaalia vai ferritiinistä johtuvaa joten liikun, kun se ei huonolta tunnu. Syke kuitenkin tasaantuu ja laskee nopeasti ja esimerkiksi kävellessä  ei nouse kovinkaan korkealle joten ehkä nämä ovat minulle niitä normaaleja lukemia. En tosiaan varmaksi sano, kun en tiedä miltä tuntuu liikkua ilman ferrivaivaa.

Sen huomaan, että jalat menee maitohapoille tosi helposti esimerkiksi pyöräillessä,juostessa ja crosstrainerilla. Siihen nähden siis, että näitä kuitenkin teen ainakin pari kertaa viikossa. Vaikka kunto ja jalkalihakset kasvaa, niin tuntuu, että tämä vaiva ei helpota. Tämä on siis lukemani mukaan yleistä matalasta ferritiinistä kärsivillä.

En palaudu aina niin kamalan nopeasti. Tämä on ärsyttävää, koska treenatessa treeni saattaa kulkea ja maistua ja sitten kaksi seuraavaa päivää olo on vähän spagettimainen, vaikka miten hyvin nukkuisi ja lepäisi. 

Välillä huomaan seuraavana päivänä, että treeni oli liian kova. Esimerkiksi maanantaina vedin pitkästä aikaa +20 minuuttia crosstrainerilla niin, että tein minuutin mittaisia HIIT pätkiä. Siihen päälle vielä yläkropantreeni, niin koko seuraava päivä meni sumussa ja ihan järjettömässä väsymyksessä. Olen huomannut, että lihaskuntotreenit eivät tee tätä oloa niin helposti, mutta juoksu ja crosstrainer esimerkiksi tekee jos teen niitä enemmän kuin sen lämmittelyn verran. Eli 10 minuuttia menee, sen jälkeen on helposti liian raskasta. Välillä myös raskaat alakropan treenit kostautuvat seuraavana päivänä. Varsinkin jos yöuni on huonolaatuista tai vähäistä.

Eli summasummarum; vaikuttaa ja ei. Välillä enemmän,  välillä vähemmän. On vaikea verrata, kun en ole päässyt vielä treenaamaan samalla tavalla ilman tätä vaivaa. Osa näillä arvoilla on ollut sängyn pohjalla ja minä jaksan kuitenkin treenata. Ihmiset on niin erilaisia. Osaan tarkkailla hyvin oloani ja jos siltä tuntuu, niin treeni jää välistä. Harvoin se jää, vaihdan vaan sitten kevyempään jos olo on nuutunut. Jo nimittäin pienikin treeni tekee pääkopalla ihmeitä ja auttaa jaksamaan tämän keskellä, kun kuitenkin välillä väsyttää aivan perkeleesti.

Pientä nousua kuitenkin omassa olossa on havaittavissa. En ole enää koko ajan niin jäässä ja tuntuu, että treenatessa jopa olen alkanut hikoilemaan enemmän mitä ennen. 

Mitään hullua neljää kertaa viikossa treeniä en lähtisi vetämään tällä hetkellä. Minulle hyvä tahti on tällä hetkellä tässä väsymyksestä 2-3 kertaa viikossa. Yleensä niin, että 1 alakroppapäivä, 1 yläkroppa ja yksi koko kroppa viikonloppuisin, kun ei ole raskasta työpäivää alla. Tämä on tuntunut aika hyvältä ratkaisulta,  jotta lihakset ehtivät hyvin palautumaan treenistä ja jaksavat vielä töissäkin. Varhaiskasvatuksessa kun sitä vauhtia ja askeleita päivän mittaan riittää!

Tänään ajattelin  jumpata kevyesti kotona alakropan, kun en jaksanut tällä viikolla mennä kuin kerran salille ja viikonlopunkin pidän urheiluvapaana. Kolmen viikon univelat - kop kop - ovat vihdoin takana kolmen hyvän yön jälkeen, mutta pitkä pätkä uniongelmaisena taas veroitti jaksamista ja kropan palautumista.

On tämä aikamoista tasapainoilua työn, kolmen lapsen ja pienten terveysongelmien sekä salilla käymisen kanssa. Mutta omaa oloa kuuntelemalla olen tasapainoillut aika hyvin! Odotan innolla miltä treeni tuntuu, kun veriarvot ovat kohdillaan. Tai lähinnä odotan sitä, että palaudun hieman paremmin, koska intoa treenaamiseen on enemmän mitä kroppa tällä hetkellä jaksaa!

Lasten kaverisynttärit käy kalliiksi

Kun perheessä on kolme lasta ja kaksi ihan tavallista duunari vanhempaa asuntolainoineen, niin rikastumista ei tarvitse pelätä. Kyllä pieni puskuri on saatu kerättyä ja varainsiirtoveroon kerran tuhlattuakin, mutta mitään kesämökkejä tai thaimaanmatkoja ei ihan hetkessä tässä elämäntilanteessa saa säästettyä. Vauvavuotta useat pitävät kalliina ja vauvahankintoja hintavina, mutta itse en ainakaan ole osannut edes ajatella miten paljon todellisuudessa vauvavuoden jälkeen lapset alkavat kuluttamaan rahaa. Vaikka kuinka pihistelisi, ostaisi käytettynä ja tarjouksista, niin kyllä vaan rahaa uppoaa.

Jo pelkästään lastemme päivähoitomaksut syövät ison summan kuukaudessa. Päivähoitomaksu on kuitenkin sellainen kulu johon varmasti jokainen vanhempi osaa ainakin ajatustasolla varautua, kun lapsia syntyy perheeseen. Sitten on kuitenkin kasa "piilokuluja" joita minä en osannut yhtään ajatella. Ja yksi niistä on lasten kaverisynttärit. 

Ja nyt en puhu niistä omien lasten kaverisynttäreistä, vaan heidän kavereiden. Nekin voivat kuukausittain nimittäin viedä aika ison summan rahaa.

Meille on tässä marraskuun aikana osunut muistaakseni kolmet - vai peräti neljät! - kaverisynttärit. Kun pieninkin tuosta vielä vuoden verran kasvaa, niin alkaa hänellekin kutsuja tulla. Ja kun jokaisen kaverin syntymäpäiville viedään jokin lahja.

Olen aina ajatellut, että kaverisynttäreiden lahjabudjetti on 10-20 euroa, vähän riippuu lahjasta. Esimerkiksi eilisten kaverisynttäreiden budjetti meni vähän yli, mutta kerrankin lahja oli sellainen helppoja fiksu ostettava jonka ykkönen osasi valita itse ja tiesi ystävänsä toivoneen sitä. Mutta jos vaikka ajattelisi kaverisynttärilahjan maksavan keskimäärin 15 euroa, niin se kertaa neljä. 60 euroa kuukaudessa muiden lahjoihin. Ei mikään hirvittävä summa, mutta esimerkiksi meidän perheen arkiviikon ruokakulut. Noin suunnilleen. Kuusikymmentä euroa on suuri summa rahaa. Yhdet talvikengät, tankillisen bensaa tai kolmet toppahousut saisi samalla summalla.

Vaikka meidän kuukausibudjettia ei 60 euroa kaada, niin on perheitä joiden budjettiin tälläinen summa ei sovi. Tai saadaan sopimaan sillä tavalla, että syödään makaronia tai jätetään ne uudet kengät ostamatta. On surullista ajatella, että jonkun lapsi ei pääse osallistumaan juhliin, koska ei ole varaa ostaa lahjaa. Meidän lasten syntymäpäiville olisi tervetullut todellakin myös ilman lahjaa, mutta moniko todellisuudessa kehtaa sanoa tämän ääneen ettei ole varaa ostaa lahjaa?

Yksi meidän lapsista oli kerran ihanilla kaverisynttäreillä jonka kutsussa oli maininta, että ethän tuo sankarille lahjaa. Sen sijaan pyydettiin tuomaan jokin pieni ongintapalkinto jotka sitten jaettiin kaikkien vieraiden kesken. Tämä oli mielestäni aivan ihana ajatus; pienen kynnyksen vieminen jonka ei tarvinnut montaa euroa maksaa. Sen lisäksi se säästi sen päänvaivan ja mietinnän mitä ihmettä sankarille veisi lahjaksi. Kun oikeasti välillä tuntuu, että sillä alle 20 eurolla ei saa mitään muuta fiksua kuin pinnejä ja ponnareita. 

Olen kovin pihi ja ahdistun helposti, kun rahaa kuluu syystä tai toisesta enemmän kuin yleensä. Olen koittanut opetella tästä eroon, koska ahdistun ihan turhaan. Me kuitenkin pärjätään ihan kivasti ja on ihan meidän oma valinta, että me esimerkiksi halutaan syödä kunnolla ja siinä pihistelemättä. On meidän oma valinta, että ostimme kolme vuotta sitten uuden omakotitalon ja näin ollen asumiskulumme ei ole niin pienet kuin voisivat olla erilaisessa asunnossa. Olen koittanut saada itselleni uuden ajatusmallin; jos joskus jää jotain säästöön niin se on oikein hyvä. Kolmen lapsen kanssa en pääse rikastumaan tai edes suuria summia kuukaudessa säästämään ennen kuin asuntolaina on maksettu ja lapset lentäneet pesästä, hah. Päiväkodin työntekijänä kyllä ehkä sitä rikastumista ei tarvitse pelätä koskaan, hah.

Eli summa summarum; lapsien mukana tulee kuluja. Sellaisia joita ei todellakaan siellä Tyksin synnärillä osannut edes ajatella. Ihaniahan kaikki kaverisynttärit ovat, mutta yllättävä kulu tosiaan. 

ELÄMÄNI ON KRIISISSÄ!

Onpas raflaasa otsikko. Mutta niin nyt itseni diagnosoin, että kriisissä ollaan.

Naapurit myivät oman talonsa hetki sitten. Talo meni kaupaksi ennen ensimmäistä näyttöä. Pitäisikö meidänkin myydä, ilmeiseti olisi mahikset saada voittoa. Ostetaan joku edullinen kerrostalo- tai rivitaloasunto ja kesämökki. JOO KESÄMÖKKI! Jostain ihan keskeltä korpea luonnonrauhasta. Vai sittenkin koti jostain korvesta, kaksi kärpästä yhdellä iskulla? Vanhat lautalattiat, vähän remonttia. Äh, varpaat jäätyy talvella koko ajan. Uusi koti on paljon kivempi enkä saisi tätä asuinaluetta ja naapureita muutettua mukanani. Mitä lapsetkin sanoisivat...Vaiko sittenkin?

Eikun nyt keksin. Asuntovaunu. Tai asuntoauto. Sen kanssa luonnon helmaan koska vain ja hivenen edullisemmin! Myydään miehen kalliimpi auto pois, ostetaan kaksi prutkua tilalle ja asuntoauto. Minä voin ajella prutkulla, mies saa minun vähän vähemmän prutkuni. Ei kun ai niin, minä vihaan epävakaita autoja. Puhjennut rengaskin saa minut stressin partaalle. 

Ostaisinko jonkun nettivalmennuksen? Ruokavalion?  Hei miksipä ei! Olisi mielenkiintoista nähdä mihin tämä muija pystyy! Vai pystyykö. Minulla on kyllä aikamoinen ruokavalio jo ennestään, mutta voisin sanoa olevani dietillä. Ja tuloksia syntyisi! Elämäni eka dietti, pitäisikö kokeilla? Ei kun ainiin. En minä sellaisesta tykkäisi ja mitä minä sillä tekisin? Osaan syödä ilman ohjeita ihan terveellisesti, liikun hyvin enkä joudu tällä tavalla luopumaan herkuista.

Keväällä olisi haku sosionomiksi. Pitäisikö hakea? Jos tuurilla pääsisi ekalla kerralla sisään, niin koulunhan voisi aloittaa pienin askelin. Tai entäpä joku somekurssi? Markkinointikurssi? Valokuvauskurssi? JOTAIN! Kolme lasta ja kaksi työtä riittää ainakin nyt hetkeksi, ihan oikeasti Laura.

Entäpä jos vielä yksi laps...EI PERKELE! EI, EI JA EI!

Olen kriisissä. Hullu. Kajahtanut. Ihan sama. MIKÄ MINUA VAIVAA!?

Olen pohtinut tällaisia asioita lähiviikkoina ja lähikuukausina todella paljon ja tiedän mikä minua vaivaa. Muutoksia, kaipaan muutoksia! Tai siis en kaipaa, mutta kun olen niihin jotenkin niin tottunut lähivuosina. Kolme lasta, uusi työpaikka. Ja taas uusi työpaikka. Muutto uuteen omakotitaloon. Lapsia, lapsia ja lapsia. 

Ja nyt. Nyt on rauhallista.

Ja nautin tästä. Nautin todella tästä seesteisestä ajanjaksosta elämässäni. Mutta jollain tavalla mielen ja kropan on vaikea rauhoittua, kun ei ole lähimailla mitään muutoksia tai prjokteja. Ja kun sanotaan vielä näin, että kolmen lapsen, kahden työn ja aktiivisen saliharrastamisen jälkeen aikaa ei todella jää tuhlattavaksi. Ei aikaa eikä oikeasti jaksamista. 

Ehkä nämä on niitä niin kutsuttuja haaveita. Tulevaisuuden suunnitelmia ja leikittelemistä sillä ajatuksella, että entäpä jos vielä joskus.

Muuta kriisiä ja kuumetta ei ole kuin koira. Koira kriisi ja koira kuume. Kamala kuume, mutta kaksi allergista vanhempaa samassa taloudessa. Mahdoton yhtälö? Ei ehkä, mutta ainakin hankala. Ehkä haave vielä joskus muuttuu todeksi, aika näyttää. Olisihan se nyt ihanaa. Melkein vitsillä heitin, että koiravauva tai vauvavauva, mutta jälkimmäinen on kyllä niin poissa listalta, hah. En sano etteikö ikinä, koska silloin varmasti olen raskaana ensi viikolla. Sanon, että ei nyt ainakaan lähitulevaisuudessa, ei ehkä koskaan. 

Lasta siis. Kaikki muut kriisilistalla ovat kyllä ehkä ihan mahdollisia vielä joskus. Paitsi dietti, hah haa. Terveisin syön samalla pizzaa, kun tätä kirjoitan. 

No voi nyt vehnäleipä, taas sairaana!

 Mitä tästä opimme? Älä ikinä sano ääneen ettet ole ollut sairas piiiiitkään aikaan. Toinen asia mitä opimme? Älä koskaan heitä työstressin ja kiireen alla töissä, että olisinpa minäkin joskus kipeä.

Katsokaan, kun universumilla taitaa olla kiero huumorintaju. Yhtä kiero kenties kuin omani. Nimittäin taas "saan" olla sairaana. Tällä kertaa luokseni eksyi se kaikkien rakastama vatsatauti. Nami! Johan sitä kaksi viikkoa pysyinkin flunssan jälkeen terveenä.

Se alkoi lauantai aamuyöllä ja pahin vaihe kesti vain kahdeksan tuntia, eli ihan hengissä täällä ollaan jo. Eilinen päivä meni levätessä ja tänään aamullakin hieman heikotti, mutta heikotus lähti kunnon aamupalan jälkeen. Eikä ihme, että heikotti, kun lauantaina söin kaksi riisikakkua ja kolme lusikallista kaurapuuroa.

Yhtään en tiedä mistä olen kyseisen pöpön itseeni imuroinut, ehkä omasta tai lasteni päiväkodista. Jos nimittäin meidän perheessä olisi ollut liikkeellä vatsatautia, niin olisin turvautunut pommin varmaan ehkäisykeinoon; valkopippuriin. Kymmenen kokonaista valkopippuria nieltynä. Sanotte mitä sanotte, mutta se toimii. Toimi ainakin sen kerran, kun taaperomme vauvana okseni suoraan suuhuni enkä saanut tautia. Ällöä, jep. Oksennus suoraan suuhun sekä valkopippuri, mutta jälkimmäinen keino todellakin toimi.

Nyt sitten toivotaan sormet ja varpaat ristissä, että kukaan muu perheestämme ei saa kyseistä tautia. Tai oikeastaan toivon sitä, että lasten perjantainen vatsannipistely oli tautia eikä nälkää kuten silloin ajattelin.

En tiedä voiko olla, että vastustuskyky otti osumaa flunssasta ja oli jotenkin "alhaalla" ja siksi sain nyt heti perään tällaisen vaivan. Voisiko se olla niin? Tai sitten vain oli huonoa tuuria. Toivon, että tämä ei ainakaan enteile samanlaista tautikierrettä jonka viime talvena sain. Koko ajan kipeenä! 

Nyt vaan täytyy olla tarkkana kunnon yöunien kanssa ja monipuolisen sekä terveellisen ruoan kanssa. Mukavaa liikuntaa ja onnen hetkiä, niin voi ainakin sanoa tekevänsä kaiken ettei sairastuisi eikö? Mun piti tänään kirjoitella uusista salijutuista teille, mutta tuntuu koomiselta kirjoittaa niitä, kun viime viikot on menneet liikunnan osilta vähän kiven alle. Noh, ehkä tämä tästä ja toivotaan, että tämän talven sairastelut olisi tässä!

Minulla olisi tänään ollut ferritiinin kontrollimittaus ja vähän harmittaa, että se jäi nyt sairastelun takia välistä. Onneksi sain varattua uuden ajan heti perjantaille, kun pidän extra vapaan, niin on helppo mennä kesken päivän! Eli ehkä ensi maanantaina olemme hieman viisaampia, mitä meikäläisen verelle kuuluu!

On muuten jännä miten huonoon kuntoon vain kahdeksan tunnin vatsatauti voi ihmisen vetää. Olin aivan loppu koko eilisen päivän ja tämän aamun. Toisaalta en ihmettele. Ehkä lauantain reilu tunnin koko kropan salitreenille paras palauttelujuoma ei ollut jo kertaalleen nielty mehukatti. Ah ja hyi. Nyt menee jo ällöksi.

Näkemiin ja mukavaa uutta viikkoa! En usko, että meikäläisen viikko voi tästä ainakaa enää huonontua! Tai unohtakaa. En sanonut tuota ääneen. En uskalla, universumi tuntuu olevan olleen lähiviikkoina vähän huonolla huumorintajulla liikkeellä. 

Ei kaikki lääkärikäynnit olekaan huonoja!

Meillä oli tänään lapsemme allergiakäynti Tyksin opetuspoliklinikalla. Olin aluksi, että plääh. Siellä menee kauan aikaa ja näkyyköhän opiskelijoiden läsnäolo ja kokemattomuus käynnissä. Jälkikäteen voin sanoa, että tuonne me mennään mieluusti aina vaan kun pääsee.

Meitä kuunneltiin. Meitä ymmärrettiin. Meille oltiin kohteliaita ja meidät kohdattiin. Me emme olleet vain sanoja tai lääketieteellisiä termejä,vaan olimme ihmisiä.

Kahden huonon lääkärikäynnin jälkeen tämä tuntui niin hyvältä,  vaikka samalla herättelee siihen  tosiasiaan, että tällaistahan sen kuuluisi olla aina. 

Inhimillinen kohtaaminen ei pitäisi olla rakettitiedettä kenellekään. Harmi, että minulle on sattunut kaksi huonoa kokemusta peräjälkeen. Tämä kuitenkin palautti taas sen uskon ja ajatuksen, että kyllä julkinen terveydenhuolto on hyvää. Kun se on hyvää. Ja kaipa sitä oikeasti huonoja tyyppejä mahtuu matkaan oli sektori mikä tahansa!

Lopuksi vielä opiskelijoiden lääkäri sanoi ne ihanat sanat; vaikka allergiatesteissä ja altistuksessa ei näkyisi mitään,  niin mikään ei estä toteuttamasta tätä ruokavaliota jos siitä on apua. Ehkä hän on vain  perinyt sinun herkän mahasi. Saa sen kalsiumin muualtakin kuin maidosta.

Kun ensi käynnillä meidät teilattiin aivan täysin eikä kuunneltu, niin tämä käynti oli aivan päinvastainen. Huomenna laitan virallista palautetta käynnistä opetusklinikalle. 

Olen edelleen ihan fiiliksissä. Tämä pistää taas miettimään; miten pienillä teoilla ja asioilla voi vaikuttaa paljon toisen päivään. Minutkin tänään "vain" kohdattiin ystävällisesti, ymmärtäen ja kuunnellen Huomenna mä koitan saada omilla sanoilla ja teoilla joillekin saman fiiliksen. Laitetaan hyvä kiertämään!

Miten ennen vanhaan vanhemmat selvisivät hengissä?

Ennen vanhaan on aika radikaali otsikko, kun puhun kuitenkin esimerkiksi omista vanhemmistani eikä he nyt todellakaan vanhoja ole, hah (Perintö suurenee näistä kauniista sanoista, vink vink isi ja äiti ahahhaa )

Mutta siis, olen useammankin ystäväni kanssa keskustellut asiasta, että miten ennen vanhaan vanhemmat ovat selvinneet hengissä lastensa kasvatuksesta!? Nimenomaan tuon stressin ja huolen osalta, nimittäin onhan tämä nyt nykypäivänä aika helppoa. Kiitos älypuhelimien.

Meidän ykkönen sai puhelimen kesällä ennen kuin koulu alkoi jotta ehtisi opetella sen käyttämistä. Ja voi vitsit miten kätevä vehje se on ollut meidän vanhempien näkökulmasta! Saamme hänet koko ajan kiinni, voin laittaa hiirikelloajastimen aamulla, kun lähden töihin jotta hän osaa lähteä oikeaan aikaan kouluun. Voimme miehen kanssa aamulla varmistaa, että hän on lähtökunnossa oikeaan aikaan ja mikä parasta, meillä on Family Link. Sen kautta voi neuroottisesti seurata lapsen netinkäyttöä ja näen kartalta missä hän kulkee, aah. Rentouttavaa.

Että mitenpäs ne vanhemmat ennen pärjäsivät ilman luureja?! Olisin itse kuollut huoleen ja stressiin jos olisi vain pitänyt luottaa, että se lapsi on siellä koulussa tai päässy koulusta kotiin.

Tai sitten päinvastoin. Yhteydenpito ja kontrolli on helpompaa, mutta tieto lisää tuskaa. Tavallaan ei nykypäivänä tarvitse saada itseään vanhempana siihen zen tilaan, että kyllä ne lapset pärjää. Kun ne oikeasti pärjää aika monesti oikein mainiosti.

Ehkä siis asioilla on puolensa ja puolensa ja sillekin on syynsä, että ennen vanhaan vanhemmat pysyivät hengissä. Ehkä silloin oli myös helpompaa olla vanhempi? Ehkä oli helpompi luottaa siihen, että koko kylä kyllä tarvittaessa kasvattaa ja kaikkien lapsista pidetään huolta. Vaikka minä kyllä voin luottaa nykypäivänäkin kiitos ihanan asuinalueeni ja ihanien naapureiden! Mutta kyllä te tiedätte mitä tarkoitan eikö?

Tänään ykkönen jätti kännykän kotiin, kun lähti kävelemään minua vastaan, kun pääsin töistä. Ensin olin huolissani, kun en saanut häntä kiinni. Entä jos hän kävelee eri kautta ja en näe häntä, kun ajan ohi? Sitten olin hetken, että cmoon. Matka on kilometri ja enköhän minä lapseni löydä vaikka ristiin menisimmekin. Viimeistään sitten nuorempien tyttöjen päiväkodilta olisivat soittaneet, että täällä olisi ykkönen odottamassa, vaikka siskot jo haettiin!

Hän vain totesi iloisesti autoon istuessaan, että eihän äiti sitä kännykkää aina tarvitse mukana kantaa!

Ja niinhän se kyllä on! Ehkä olisi aika pohtia myös sitä kannattaako lapsista kasvattaa yhtä riippuvaisia älyluureistaan kuin mitä esimerkiksi allekirjoittaneesta on kasvanut tässä muutaman vuoden sisällä, hah. Tekniikka on ihanaa, mutta rajansa ja stressinsä kaikella. 

Terveisin kontrollifriikki stressiperse joka kuitenkin saa kerta toisensa jälkeen todeta, että kyllä ne pärjää.

Oikotie onneen ja hyvinvointiin! Eiku..

Kuuntelin erästä podcastia jossa käsiteltiin hyvinvointi myyttejä. Jakso oli mielenkiintoinen ja vaikka mielipiteet ja myyttien kumoamiset tapahtui vain yhden hyvinvointialan ammattilaisen toimesta, niin puhe oli fiksua ja varmasti totta. Jaksossa käsiteltiin myös sitä tosiasiaa, että sitä oikotietä onneen ja terveyteen ei löydy sieltä Instagramista. Tai voi löytyä, mutta jos joku netissä väittää sellerimehun pelastavan sinut terveytesi ja tiputtavan painosi, niin ehkä kannattaa selvittää faktat ja miettiä, onko se se ainut juttu joka tekee sen terveyden.

Internet on ihana asia, mutta samalla vähän pelottava. Koska kuka tahansa voi alkaa ajaa omaa asiaansa ja uskomuksiaan täällä ja valitettavasti aina löytyy joku joka uskoo. Ei se välttämättä vaaraksi ole, mutta ehkä rahantuhlausta.

Minäkin olisin voinut yrittää saada kelkkaani jonkun yrityksen joka valmistaa jotain ravintolisää, ihmepilleriä tai taikatablettia aineenvaihdunnan boostaukseen. Sitten läväyttäisin ennen jälkeen kuvani tänne ja kertoisin, että käytän niitä ja voi jestas mitä tuloksia! Tai sitten kertoisin, että joka aamuinen chiliselleriöljyshotti tekee ololle ihmeitö ja naureskelisin partaani, kun jengi juoksee ripaskalla koko aamun. Mutta katsokaan kunnon detoxi heti aamusta, hah! 

Ei vaan. Mutta ymmärrätte varmaan pointin. Ja nyt haluatte varmaan kuulla salaisuuteni muutoksen ja hyvinvointini takaa?

VAROITUS! SUURIA PALJASTUKSIA OIKOTIESTÄ ONNEEN!

Sitä ei ole. Liikun enemmän, syön paremmin. Enemmän kasviksia, marjoja. Lisäravinteita vitamiinien muodossa, maitohappoina ja jauheena rautaa sekä vitskuja smoothien joukkoon, jotta korjautan mahdolliset puutostilat vuosien suolisto- ongelmien vuoksi. Koitan stressata vähän, nukkua hyvin ja nauttia tästä uudesta elämäntavasta. 

Minusta tuskin koskaan tulee mitään "hyvinvointi vaikuttajaa". Haluan kuitenkin jakaa tätä fiilistä ja matkaani täällä ja aika vahvasti se onkin ollut esillä sekä blogissa, että instagramissa. Mikä varmaan on loogista, koska molemmat kanavat ovat vahvasti seuranneet aina elämääni ja sen muutoksia. Viimeiset seitsemän vuotta on oltu raskaana ja vauvan kanssa, joten blogi on ollut sen mukainen. Nyt vuorossa on minä. Minun matkani parempaan oloon sekä minun matkani itseeni. Kuka minä olenkaan näiden vuosien jälkeen? 

Täältä tuskin koskaan tulee siis löytymään sen suurempia treenivinkkejä tai diettiohjelmia. Tai mistä sen tietää, ehkä innostunkin niistä ja hankin asianmukaista tietotaitoa itselleni. Suurin veikkaus on kuitenkin se, että täältä löytyy ihan sitä tavallista elämää; urheilua sekä laiskottelua. Terveellistä arkiruokaa, vitskuja sekä herkkuja.

Oikotietä onneen ja hyvinvointiin siis ei ole. Mutta se hyvinvointi ei sulje pois asioita vaan päinvastoin; kohtuudella kaikkea ja kaikesta siitä jaksaa nauttia ihan eri tavalla, kun on energiaa ja kroppa toimii.

Tässä oikealla kädellä sekoittelen inkivääriteetä, kun flunssa löysi kuin löysikin minut. Juuri hehkutin, että elämäntapamuutoksen jälkeen olen ollut niin paljon terveempi. Ja olenhan minä, ennen sairastin elokuusta helmikuuhun vähintään kerran kuussa kunnolla. Nyt flunssa kesti kyllä aika kauan muttei ollut mikään megahyperflunssa joka veti sängyn pohjalle. Jotain siis varmasti on vastustuskyvylle tapahtunut! 

Ja se ei ole mikään ihmepilleri tai sellerimehu, vaan parempia valintoja ja niiden summa. Terveellisempää ruokaa, liikuntaa, kunnon yöunia ja onnellisia ajatuksia. 

Ja huomenna vihdoin salille melkein kahden viikon tauon jälkeen. En ole ollut liikkumatta näin kauan sitten viime tammikuun, kun helmikuussa aloitin saliharrastuksen. Tai enhän minä liikkumatta ole ollut, vaan tehnyt rentoja kävelylenkkejä omaa nuhanenää kuunnellen. Ennen olisin vetänyt itseni sohvanpohjalle sokerirasvasuolahumalaan, mutta siitäpä vasta oikeasti huono olo tulee eikä terveyttä. Eilen oli kyllä karkkisipsipäivä - kohtuudella - mutta muuten tällä viikolla kuutena päivänä seitsemästä olen syönyt tosi terveellisesti ja hyvin. 

Hyvivoinnin ei tarvitse olla mustavalkoista jokotai touhua. Kaikkea kohtuudella pienin askelin, niin muutoksen mukana on helppo pysyä.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Mä muistan, kun joskus lapsena katsottiin ennätystehdasta tms jossa miehen venytetyn vatsanahan päälle sai kaljatuopin. Ei tähän ihan tuoppia mene, mutta snapsilasi tai bissetölkki jos oikein kovasti yrittää. Vaikka mä puhun itsensä rakastamisesta juuri sellaisena kuin on, niin on enemmän kuin ok tavoitella myös sitä muutosta. Ulkonäkösyistäkin. Itse ajattelin lisätä nyt treeneihin keskivartalon liikkeitä ja katsoa kiinteytyykö tämä kolmen lapsen jälkeinen nahkapussi mihinkään. Ehkä ei, mutta saanpahan ainakin paremman ryhdin ja fiiliksen. Mä en itse olisi koskaan onnistunut elämäntapamuutoksessa ulkonäkösyistä, koska olen laiska. Rakastuin lajiin ja muutos vain lisäsi intoa. Toisille se ulkonkämuutos voi olla ensisijainen tavoite ja sekin on todella ok. Oli syy mikä tahansa, niin yleensä aika nopeasti huomaa miten ihanaksi se sisäinen fiilis menee, kun voi paremmin. Ja se jos mikä motivoi. #keho#bodyafterbaby#momof3#arkirealismi#bodyafterpregnancy

Henkilön LAURA (@tehtavanimikkeenablogi) jakama julkaisu Loka 31, 2020 kello 5.00 PDT

Kuvia meidän arjesta kuulumisten kera!

Tilasin viikonloppuna valokuvia pitkästä aikaa. Reilu vuoden tilauskatkon jälkeen käteen jäi 420 tilattua kuvaa, hupsista. Siinä samalla tuli taas selattua ja poistettua puhelimesta kuvia - joita oli kerääntynyt taas tuhansia - ja ajattelin taas tehdä postausken kännykän kätköistä löytyneistä arkikuvista. Näissä välittyy enemmän se fiilis ja se arki. Pitkästä aikaa taas kehitin myös kännykän kuvia, vaikka niiden laatu ei vedä vertoja järjestelmäkameran laadulle. Mutta niissä on se fiilis!

Aamu alkoi tällä tänään. Rengas puhki. Ihmettelinkin miksi renkaiden paineesta hälyttävä valo syttyi maanantaina, kun ajelin koronatestiin. Onneksi äiti pelasti ja kuskasi lapset päiväkotiin ja minut töihin! Olen 27-vuotias enkä ole koskaan vaihtanut rengasta..toki minulla ei myöskään  vararengasta olisi ollut.

Vietettiin pari päivää kotona, koska koronakaranteeni. Kuvassa lasten kehittämät nuken kerrossänkyrattaat vanhasta kylpyhuoneen korikärrystä! Huomatkaa taaperon tonttuhattu..

Ihmettelin yksi päivä, kun taaperoserkukset juoksivat kodinhoitohuoneeseen kikattaen. Edes takasin. Jatkui ja jatkui. Jälkikäteen huomasin, että olivat tyhjentäneet isosiskon lol tarrat pyykkikoriin...

Töissä vietettiin perjantaina halloweenjuhlia. Minä olin kurpitsa, hah! 

Käytiin sieniretkellä lähimetsässä ja löydettiin kuin löydettiinkin sieniä paistetun lohen kaveriksi! Oli muuten sairaan hyvä ja helppo sienikastike; sieniä ja pippurimaustettua kaurakermaa!

Voihan sali! Viimeiset viikot on menneet salin puolesta vähän heikosti. Aika on ollut kortilla ja pöpöt kiusanneet. Pari kertaa viikossa olen kuitenkin päässyt sielä onneksi käymään ellei viime viikkoa lasketa ja kotona olen toki jumppaillut. Mutta ei se kotijumppa maistu yhtään niin hyvältä saliin verrattuna. Kun ei rauhassa saa tehdä kotona, hah. Hassua myös ajatella, että kaksi kertaa viikossa tuntuu vähältä, kun hetki sitten vielä se olisi ollut enemmän kuin koko kuukaudessa.

Mä oon niin nauttinut, kun iltaisin vatsa ei ole enää turvoksissa, kiitos maidottoman! Huomatkaa myös taustalla oleva kaaos lastenhuone, miksi se ei koskaan pysy siistinä viittä minuuttia kauempaa!?

Mies kokkasi vähän kyseenalaisen näköistä iltapalaa itselleen...

Tämä on töistä ja idea toisesta päiväkodista pöllitty, MUTTA Afrikan tähden nappulat pysyy paremmassa kunnossa pidempään kun ne liimaa maitokorkkeihin kiinni. Aivan loistava idea!

Tämä on ilofiiliskuva, kun eilen koronatestin tulos tuli - ylläri ylläri - negatiivisena. Vaikka tämä jotenkin on ihan arkipäivää jo, niin kyllä sitä vaan kovin odottaa, että koko korona olisi ohi. Enpä olisi koskaan uskonut, että täällä Suomessa vien lapseni päiväkotiin maski kasvoilla. Kokemus kai tämäkin vaikkei niin mukava!

Meinasin toivottaa teille vielä lopuksi hyvää alkanutta viikkoa. Kahden päivän saikku sotki sisäisen kalenterini ja olen maanantaissa. No mukavaa viikkoa kuitenkin, kohta sitä onkin jo viikonloppu taas! Hah. Ja huomenna  illalla vihdoin salille,  IHANAA!