Nopeat Frozen teemakuvaukset kotona!

Tiedättekö kun minä yritän ottaa esimerkiksi itsestäni kuvia tänne blogiin, on kaksi vanhimpaa lastamme pomppimassa kameran edessä ja kinumassa valokuvia heistä. Mutta kun haluaisin ottaa heistä kuvan ihan oma-alotteisesti niin ei, ei suostuta todellakaan. Tänään aamulla maanittelin ja maanittelin, koska halusin edes yhden kuvan jossa on koko tyttötriomme. Sitten välähti, tehdään tytöt Frozen teemakuvaukset.

Ennen kuin ennätin sen enempää ajatella rekvisiitan puutetta päästin lauseen suustani. Ja totta kai se sai raikuvan ja innostuneen vastaanoton. EIpä auttanut kuin etsiä pahvia, teippiä ja yksi kiiltävä huivi. Elsamekkoja meillä totta kai on vaikka muille jakaa, mutta Anna ei ole niin suosittu tässä perheessä. Onneksi lapset eivät ole niin pikkutarkkoja joten saatiin Annakin taiottua paikalle.



Olof, voihan Olof. Ei ole helppo tämä kuopuksen rooli eikö vain? Olen hihitellyt näitä kuvia koko aamun. Ei ihan mitään valokuvaamo tasoa, mutta hauskoja! Ajalla ja rahalla tästä teemasta saisi kyllä jalostettua vaikka ja mitä sisaruskuvia! Isin olisi kuulemma pitänyt olla Kristof ja äidin Sven-poro. Jätetään ensi kertaan...Ja ehkä ristiäisissä saamme tytöt maaniteltua sellaiseen sisaruskuvaan missä ei kenelläkään ole pahvista porkkanaa päässä!

Yhden kuukauden ikäinen vauva!

Meillä asuu nyt kuukauden ikäinen vauva! On uskomatonta ajatella, että synnytyksestä on jo reilu neljä viikkoa. Kun miettii miten ne raskauden viimeiset viikot matelivat eteenpäin ja nyt viikot tuntuvat lentävän. Se ei ole vale, että lasten kanssa aika kuluu nopeasti!

Millainen meidän kuukauden ikäinen vauva on?

Hän on kiltti, mutta vaativa. On vähän hassua sanoa vauvaa kiltiksi, koska vauvat itkullaan kertovat vain jonkin olevan vinossa mutta ymmärrätte varmaan mitä tarkoitan. Vauva on tyytyväinen tapaus, kunhan vain kaikki on hyvin. Hän vaatii milloin mitäkin kommervenkkejä esimerkiksi nukkumisen suhteen, mutta kun kaikki on mallillaan hän ei turhia itkeskele tai kitise.

Vauvan nukuttaminen on iltaisin hieman haastavaa...

Nukuttaminen on ainut hetki, kun meinaa välillä usko ja jaksaminen loppua. Varsinkin iltaisin se on yksi hemmetin työmaa suoraan sanottuna. Kaksi edellistä iltaa ovat antaneet toivoa paremmasta, mutta en uskalla vielä juhlia. Nimittäin parhaimmillaan nukuttaminen kestää toista tuntia ja vaatii ties mitä kevätjuhlaliikkeitä.

Vauva ei nukahda yleensä kuin syliin. Joko makuupussissa tai kantorepussa. Paikallaan ei saa olla, vaan pitää kävellä ympäri taloa keinutellen, heilutellen ja jopa tanssien. Välillä alkaa aivan jumalaton huuto jonka olen pistänyt vain yliväsymyksen piikkiin. Kun ei keplaa tissi, ei syli, ei sänky, ei vaunut, ei reppu...ei mikään. Ja tämä härdelli saattaa kestää tosiaan toista tuntia. Eilen kesti vain puoli tuntia, edellisiltana viisi minuuttia. Ehkä tämä tästä?

Mutta kun hän viimein nukahtaa niin hän nukkuu kuin unelma. Eilen illalla hän nukahti klo 23. Heräsi syömään 3:30, 6:30 sekä 8:00. Aikamoisen upeaa. Ja öisin ei itketä eikä tapella unta tai tissiä vastaan. Silloin nukutaan ja syödään. Ihanaa!

Vauvan neuvolakuulumiset!

Kävimme viime maanantaina neuvolassa vauvan kanssa. Vauvalla oli silloin ikää 3 viikkoa ja 4 päivää.

Neuvolakorttiin kirjattiin: Virkeä vauva! Hyvin kasvanut rintamaidolla. Iho hyväkuntoinen, napa hyvin parantunut. Jäntevyys hyvä. Ihana, hyvinvoiva tyttö! 

Vauva kasvaa täysimetyksellä todella hyvin, painoa oli 4845 grammaa ja pituutta 55,4 senttiä! (syntyessään 4215g & 52 cm). Neuvolassa ei tehty mitään ihmeellistä, juteltiin niitä näitä mitä meille kuuluu ja miten kaikki sujuu. Seuraavaksi onkin sitten vuorossa neuvolalääkäri parin viikon päästä! Muistaakseni..

Vauvan ensimmäinen hymy!

Sen näimme ensimmäistä kertaa kolmen viikon ja kolmen päivän ikäisenä. En osannut odottaa sitä niin aikaisin ja hivenen epäilin oliko se sittenkään se, mutta kun seuraavana päivänä se välähti jo useasti niin olihan sitä pakko uskoa! Sen jälkeen joka päivä on hymyilti ja jo hivenen höpöteltykkin meille muille perheenjäsenille. Niin super suloista!

D-vitamiinit aiheuttavat vauvalle vaivoja!

No ne vitamiinit. Ne vauvavuoden murheenkryynit. Ensimmäisistä tuli vesiripuli, toisista aivan älyttömät ilmavaivat. Ja kun olimme antamassa vasta sitä yhtä tippaa..Molemmat menivät heti vaihtoon, vaikkei vauva ollut kivulias.  Eilen hain kaupasta sitä kuuluisaa ja kehuttua D-lux suihketta, jonka pitäisi olla vatsaystävällistä, koska imeytyy suihkeen muodossa suun limakalvoilta. Toivotaan parasta ja katsotaan miten käy! Tänään aamulla meni ensimmäinen suihkaus.

Helppo ja ihana vauva-arki!

Kaikin puolin meillä on siis aika helppo, tasainen ja ihana vauva-arki täällä käynnissä. Varsinkin, kun pikkuhiljaa vauva näyttää viihtyvän jopa pieniä hetkiä lattialla muiden touhuja katsellessa. Ihanaa käydä välillä vessassa yksin. Esikoisemme oli maailman helpoin vauva, keskimmäinen haastava sekä itkuinen ja tämä kuopuksemme näyttää tipahtavan tuohon keskiväliin. Helppo, niin kauan kuin kaikki on hyvin ja menee hänen tarpeidensa ja tottumustensa mukaan. Joita on kieltämättä välillä vähän vaikea arvailla, että mikäs se taas nyt kitisyttää. Nimittäin se mikä oli ok ja kiva juttu eilen, ei ole sitä välttämättä enää tänään! Vauvan rutiinit siis hivenen hakevat vielä paikkaansa tässä tohinassa, mutta kaiken kiireen keskellä me voidaan ja viihdytään oikein hyvin!

Lapset ovat kivoja, jos he eivät näy eivätkä kuulu.

Me matkustimme vauvan kanssa eilen Helsinkiin Kaksplussan järjestelmään blogikoulutukseen. Matkamme taittui kätevästi junalla ja ummikkona löysin myös helposti perille sen kanssa, vaikka Pasilan asema kunnon labyrintti olikin. (kiitos kuulu Jasminille johon törmäsin asemalla) Junamatkalla kuitenkin taas kerran törmäsin ihmiseen, joka jollain tavalla kuvastaa tätä meidän kulttuurissa hallitsevaa ajatustapaa lapsista ja heidän kasvatuksestaan. Valitettavasti.

Miksi lapset ovat kivoja vain silloin kuin ovat hiljaa ja näkymättömiä?

Tämä vanha herrasmies siinä käytävän toisella puolella istui rauhaksiin lukemassa kirjaa. Minä käytävän toisella puolen vauvan kanssa. Edessäni istui eräs nainen kahden vanhemman lapsen kanssa, ehkä suunnilleen meidän isompien tyttöjen ikäisiä. Lapset juttelivat, kikattelivat ja pienempi hieman pelleilen välillä heitteli kirjaa junan käytävälle. Joka kerta, kun lapsista pienempi nauroi ääneen tai sanoi innoissaan juna menee, juna menee niin mulkaisi tämä vanha herramies lasta päätään pudistellen. Lapsista lähti ääntä, mutta kolmen lapsen äitinä ja viiden vuoden päiväkotityöntekijän kokemuksella uskallan vannoa ettei heistä lähtenyt kovaa ääntä. Ihan normaaleja, onnellisia lapsia. Oma vauvani hivenen välillä vatsanvääntöihin reagoiden inahteli sylissäni, ja yritin parhaani mukaan pitää hänet tyytyväisenä. En halunnut osakseni tämän herrasmiehen mulkaisuja. Samalla mietin mikä ihme siinä on, että lasten äänet ja eläminen ovat usean aikuisen mielestä rasittavaa meteliä, eikä niitä ymmärretä? Ja toisaalta ajattelin ihmisten tajuavan, että jos kuukauden ikäinen vauvani huutaisi kurkkusuorana koko matkan, en minä sille välttämättä mitään voi. Ei se vauvan itku musiikkia korville ole, mutta kuukauden ikäiselle ei kovin hyvin tuloksin selitetä muiden matkustajien mukavuudenhalua. Onneksi vauva oli kuitenkin suurimmaksi osaksi aika rauhallinen, koska olisin kuollut stressiin. Eihän tähän maahan meteliä mahdu. Varsinkaan jos se on peräisin lapsista.

Jos antaisimme lasten olla lapsia, olisimmeko mekin vähemmän juroa kansaa?

Suomalaiset ovat kuuluisia juroudestaan ja epäsosiaalisuudestaan. Meidän kuuluu olla huomaamattomia, vaatimattomia sekä hiljaisia. Lapset eivät luonnostaan yleensä istu tähän muottiin kamalan hyvin. Teemmekö heistä väkisin sellaisia? Jos antaisimme lasten metelöidä, elää ja olla lapsia vähän vapaammin jopa niillä julkisilla paikoilla, olisimmeko me aikuisena hivenen äännekkäämpiä ja eläväisempiä? Nimittäin kyllä sen junamatkalla huomasi millaisia me aikuiset olemme: lapsia lukuunottamatta vaunu oli hiirenhiljainen. Jos puhelin soi, siihen puhuttiin mahdollisimman hiljaa. Olin aivan ymmälläni, kun viereeni istahti keski-ikäinen mies joka puhui minulle. Itse kaikessa juroudessani olin aluksi hämilläni, sitten hivenen vaivaantunut ja lopulta me molemmat tyydyimme näpräämään puhelimiamme kun pikainen small talk oli ohi. Minä välillä vauvan takaisin uneen hytkytellen. Että vaikka itseänikin pidän kuitenkin aika sosiaalisena tyyppinä, niin junassa kuin bussissakin kuuluu matkustaa hiljaa. Sanoo kuka?

Jos et kestä lapsia, älä mene paikkaan jossa niitä saattaa olla.

Toisin sanoen pysy kotona tai bubissa. Hah. Ei mutta oikeasti, miksi ne lapset on aikuisten mielestä niin hemmetin ärsyttäviä? Hyvin monesti olen saanut somessa lukea miten lasten äänet ärsyttävät milloin missäkin. Kerrostaloissa, rivitaloissa, kaupassa, uimahallissa..Missä tahansa. Pienenä vinkkinä, jos elämisen äänet haittaa ei kannata muuttaa kerrostaloon tai rivitaloon. Kyllä peltojenkin keskeltä yksinäisiä omakotitaloja löytyy. Ei vaan, mutta ymmärrätte pointin. On ymmrrettävä myös niitä lapsia, itsekin olet ollut joskus sellainen ja aivan varmasti myös joskus pitänyt meteliä. Vaikka kai vielä muutama vuosikymmen sitten oli hiljaisuus- ja näkymättömyyskasvatus vielä tiukempi. Onneksi nykyään ymmärretään lapsia hivenen paremmin. Silti turhan usein tuntuu vallitsevan ajatus, että lapset ovat niin kauan kivoja kunhan osaavat olla hiljaa ja paikoillaan.

Pakko myöntää, että joskus ne toisten lasten äänet vain ärsyttävät. Omienkin lasten meteli ärsyttää. Mutta yritän aina silloin ajatella, että kyllä maailmaan sitä ääntä mahtuu ja itse ärsytys on ihan minun oma vikani. Ei lasten. Minun kävi sääliksi tätä lasta ja hänen äitiään, jota tämä herrasmies koko ajan mulkoili. Toivoin koko ajan, ettei äiti huomannut mulkaisua koska hänen olonsa olisi sen takia luultavasti aika vaivaantunut. Lapset ovat lapsia, ei heitä voi koko ajan olla hyssyttelemässä ja kieltämässä. Varsinkin kun nämä lapset vielä käyttäytyivät oikein hyvin. Ne lapset nyt vain saattavat nauraa aidosti ja kovaa, eikä jarrutellen ja hiljaa kuten me aikuiset joskus. Harmittaa, etten junasta lähtiessäni kehunut miten kilttejä ja kärsivällisä lapset olivat. Kahden tunnin junamatka on oikeasti pitkä aika istua paikoillaan. Harmittaa, miksi aina ne negatiiviset äänet tulevat parhaiten kuulluiksi? Kun kuitenkin uskallan väittää, että useimmat aikuiset ymmärtävät lasten elämästä kantautuvia ääniä.

Tämä on taas yksi asia johon olen havahtunut oman käytökseni ja kasvatustottumusteni takia. Ahaa elämyksen koin kerran Hoplopissa, jossa kielsin lapsiani metelöimästä niin kovaa. Siis kielsin metelöimästä paikassa, joka on täynnä lasten riemunkiljahduksia ja naurua. Ja näin sen kuuluukin olla. Siellä saa reuhoa sekä purkaa energiaa ja minä kielsin lapsiltani sen huvin. Aivan turhaan. Edelleen huomaan välillä hyssytteleväni lapsiani aivan turhaan ja aivan turhassa tilanteessa. Huono käytös on eri asia, sitä ei saa sekoittaa normaaleihin lasten ääniin. Huonoon käytökseen aikuisen tai aikuisten pitää puuttua, lapsuuteen ei. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan?

Herrasmies jatkoi mulkoiluaan koko matkan Helsinkiin saakka. Odotin koko ajan, koska hän nousisi penkistään ojentamaan lapsiraukkoja. Onneksi sitä ei tapahtunut, nimittäin silloin minun sanainen arkkuni olisi saattanut aueta. Ihan nimittäin pienenä vinkkinä: jos vihaat lapsia ja heidän äänensä ärsyttää, älä ihmeessä valitse istumapaikkaa juuri siitä vaunusta johon on merkattu paikat lastenrattaille ja jonka yläkerrassa on junan ainut leikkipaikka. Nimittäin se on juuri se vaunu, josta ne lapsiperheet istumapaikkansa valitsevat.



 

 

Äitiysloma aiheuttaa identiteettikriisin.

Vauva täyttää tällä viikolla kuukauden. Vasta kuukauden, ja minulle iskee taas se jokaisesta äitiyslomasta tuttu kriisi:

Identiteettikriisi.

Kuka minä olen? Mitä minä haluan? Ja mikä minusta tulee isona?

Kun kaiken tämän pyykin ja vaipparumban keskellä olen muutakin kuin äiti.

Olen kokenut tämän saman kriisin jokaisen äitiysloman aikana. Ennemmin tai myöhemmin. Yleensä vähän myöhemmin, mutta nyt tässä odotuksessa pitkän sairasloman takia minulla on ollut aikaa ajatella. Kun virkkasin vauvalle peittoa sairasloman aikana, ajatus suorastaa lensi. En ihmettele, että ihmiset harrastavat käsitöitä. Jos vain olisi aikaa...

En yhtään ihmettele, että äitiysloma aiheuttaa minussa aina tämän saman kriisin. Enkä varmasti ole ainoa. Kuka minä olen kun minä en ole äiti? Tällä kertaa kriisi alkoi yllättävän aikaisin, ehkä jo ennen synnytystä. Meidän lapset ovat nyt tässä. Ihan oikeasti ovat, vaikka jo toisen jälkeen sanoin näin. Nyt kuitenkin unelmieni omakotitalo on mitoitettu tämän perhekoon mukaan eikä autoonkaan mahdu enempää. Kolme on hyvä. Mutta kun viimeiset viisi vuotta olen tehnyt tai kasvattanut lapsia, mitä ihmettä minä teen nyt kun se ei olekkaan enää vaihtoehto? Mitä odottaa ja tavoitella, kun en enää koskaan odota?

Kirjoitin vuoden alussa, että tältä vuodelta haluan tasaista ja tylsää arkea. Toki, mutta silti olen sellainen ihminen joka suunnittelee. Suunnittelee, tavoittelee ja haaveilee. Ei mitään mahdottomia, sellaisia pieniä arjen asioita. Pieniä projekteja ja unelmia, joiden on mahdollista toteutua. Ja yksi suuri unelma sekä kriisi on tällä hetkellä; mikä minusta tulee isona?

Olen koulutukseltani lähihoitaja ja minulla on työpaikka päiväkodissa. Olen ollut siellä jo vuodesta 2012, heti valmistuttuani. Tosin kolme lasta näinä vuosina saaneena niitä työvuosia ei ole ihan hirveästi ehtinyt kertymään. Ei, vaikka ensimmäiset ikälisät lähtivät pyörimään viime syksynä. Tykkään työstäni, mutta tiedän ettei se ole sitä mitä minä tahdon tehdä loppuelämäni. Varsinkin omien lasten myötä olen pikkuhiljaa ymmärtänyt, että ehkä elämäni on liian täynnä lapsia.

Mietin jo viime äitiyslomani aikana, että entäpä jos irtisanon itseni? Jos lähtisin koulunpenkille tai tekemään aivan jotain muuta, jota olen nyt tehnyt tai johon minut tällä hetkellä on koulutettu. En hetkeäkään epäile ettenkö osaisi tehdä jotain muuta tai pääsisi johonkin kouluun. Mutta olen varman päälle pelaaja, sekä työpaikan suhteen mutta myös sen, että tiedän tämän ammatin ja työpaikan kanssa arjen rullaavan mukavasti eteenpäin kun taas palaan töihin. Minua houkuttaa hyppy tuntemattomaan, mutta samalla olen siihen päätöksen niin sanotusti aika nössö. Ja viimeiset vuodet olen keskittynyt aika lailla äitiyteen, lapsiin, perheeseen sekä tämän härdellin pyörittämiseen. Kuka minä olen ja mistä minä tykkään? Sen kun tietäisi. Ja onneksi minulla on aikaa ottaa selvää tästä asiasta, kiitos äitiysloman ja hoitovapaan.

Vaikka kriiseilen jo nyt työasioista, aion nauttia tästä äitiyslomasta täysin rinnoin. Tai niin hyvin kuin osaan, se kun ei ole minulta mikään itsestäänselvyys. En ole koskaan ollut kotiäitityyppiä, mutta nyt kun oikeasti on viimeinen kerta (toitotanko tätä enemmän teille vai itselleni että se menee jakeluun..) haluaisin olla kotona sen kolme vuotta. En ihan täyspäiväisesti kotona, mutta pois päivätyöstäni. Ehkä tämän kolmen vuoden aikana päädyn kokeilemaan jotain, josta tulee minulle se the ammatti? Ehkä kolmen vuoden aika omien lasten kasvaessa tajuankin miten rakastan työtäni päiväkodissa ja jään sinne. Tällä hetkellä minua houkuttaa ajatus myyjän työstä, kenties lastentarvikeliikkeessä tai jossain muualla kaupanalalla. Pieni kipinä olisi myös työstää näiden vuosien aikana blogista ja somesta niin suuri tulonlähde, että voisin jäädä kotiin yrittäjäksi. Tämä haave taas vaatii niin paljon aikaa, kaupallisuutta ja opettelemista että se vasta muhii hyvin raakana versiona. Mutta eihän sitä koskaan tiedä.

Ehkä suurin kriisi onkin siis ammatillinenkriisi. Mutta koska työ on se, jossa tulen taas pian viettämään suurimman osan päivästäni on se kriisestä ehkä suurin. Ensimmäinen prioriteettini elämässä on perheeni. Raha puhuu ja ilman sitä ei elä, joten hyväksi kakkoseksi voi kai luetella työn. Elämä on liian lyhyt tekemään työtä jossa ei viihdy, ellei ole aivan pakko. Minä haluan löytää sen työn, jossa voisin viihtyä lopun elämääni. Ehkä olen sen jopa jo löytänyt, mutta tarvitsen pienen hengähdystauon siitä tajutakseni asian. Onneksi minulla on aikaa ottaa tästä selvää. Ehkä, eihän sitä koskaan tiedä mitä elämä tuo tullessaan ja ehkä jo syksyllä tiedän mikä tahdon olla isona. Tai sitten en tiedä vielä vuosiin ja palaan tuttuun, turvalliseen ja mukavaan työhöni lastenhoitajana.

Vaikka kriiseilen asiasta, olo on jollain tavalla aika vapautunut. Tuntuu, että taas kerran kaikki ovet ovat avoinna. Mitä minä keksinkään tai jätän keksimättä? Sen näyttää vain aika. Nyt on aika ajatella ja pohtia, ei tehdä päätöksiä. Tällä hetkellä elämäni suurimpia päätöksiä on ristiäisten pöytäkoristeet, uuden kodin sisustus sekä pitää vaiko luopua ehkä vähän turhasta (ja rahaa syövästä..) mutta kätevästä autosta. Ja näin on hyvä, ainakin toistaiseksi. Mutta annetaan silti ajatusten sekä haaveiden lentää!

Marsupi pikaneliöliina, meidän arjen pelastus!

Meidän kolmas tyttäremme on hyvin sylinkaipuinen. Hän ei juurikaan viihdy missään muualla kuin sylissä. Vaunuihin nukahtaa ihan kivasti, mutta muuten nukutuskin tapahtuu sylissä. Tai kantorepussa. Minulle kantoväline siis on aika ehdoton niinä päivinä kun Tino on töissä. Tai oikeastaan muutenkin, vauva on siinä niin tyytyväinen ja lähellä minua. Ainut ongelma tässä oli se, että meidän kantoreppu ei ollut järin mukava kantajalle.

Meillä oli Manduca jo Matildan vauvavuotena mutten ikinä ole osannut säätää sitä itselleni mukavaksi. Toisaalta tuli mieleen, että ehkä se ei vaan istunut minulle huonon ryhtini takia, koska vaikka miten säädin ja säädin, sillä ei kauaa viitsinyt kanniskella. Kolmannella kerralla otin taas Manducan käyttöön heti kun kotiuduimme synnäriltä, mutta edelleen se tuntui hyvin epämukavalta. Ajattelin sen kelpaavaan alkuhätään, mutta kun Tino palaa töihin ja kantaminen lisääntyy aion tilata uuden kantovälineen.

Minulle kantovälineet ovat kaikki aika vieraita. Manducaa lukuunottamatta en ole kokeillut mitään vaihtoehtoja. Tiesin heti, ettei liinailu on minun juttuni. Minulla ei ole aikaa tai kärsivällisyyttä tällä hetkellä opetella sidontoja ja eri liinamateriaalien merkityksiä. Kantoreppua en enää ostaisi, koska se saattaisi olla ihan yhtä iso huti mitä Manduca.Ja toisaalta, niiden hinnat ei todellakaan houkutellut enää toista kertaa. Vaihtoehdot kävi vähän vähiin, mutta itten muistin miten Janna oli kirjoittanut jostain repun ja liinan sekoituksesta blogiinsa.

Parin hänen kanssaan vaihdetun whatsapp viestin jälkeen olin varma että tämän tilaisin, Marsupi pikaneliöliinan! Se on liinan ja kantorepun sekoitus, kuulemma äärettömän mukava sekä kevyt. Helppokäyttöinen ja millä kaikilla reppua netissä hehkutettiin. Hinta edullisempi mitä kantorepussa, muistaakseni tämä maksoi 70 euroa. Niin siis, maksoin tämän ihan itse joten kyseessä ei ole yhteistyö tai mainos.

Marsupi tuli postissa parin päivän päästä tilauksesta ja tiedättekö, minä rakastuin heti! Aluksi päälle saaminen näytti ohjeiden mukaan hankalalta, mutta kun sen kerran sai niin eihän se todellakaan ollut vaikeaa vaan hyvinkin yksinkertaista. Ohjeiden lukutaito ei vain ole minun vahvuuteni. Mutta pakko sanoa, Janna eikä netti valehdellut yhtään!

Marsupi on kyllä ihan äärettömän mukava. Todellakin kevyt (painaa 400 grammaa), helppo pukea ylle ja kiinnittää vauva kyytiin ja nopea, vaikka ehkä aluksi hieman kangertelinkin! Meidän vauva myös viihtyy tässä hyvin ja nykyään unille nukutus tapahtuu useimmiten tässä Marsupissa. Itseasiassa nytkin vauva nukkuu Marsupissa sylissäni kun kirjoitan tätä postausta. Marsupissa on kaksi eri korkeutta vauvan niskatuelle. Itse tykkään pitää ylempää nappia auki on vauva killittelee hereillä, sillon tosin kumartuessa pitää muistaa tukea niskaa. Kun vauva nukahtaa tai teen jotain jossa kumartelen (kuten kesytän talon lelukaaosta..) ylempi nappi kiinni ja kädet on kokonaan vapaat vaikka miten hääräisi!

Tästä minä en kyllä hevillä luovu. Vaikka kyllä toivon että pikkuhiljaa myös meidän vauva viihtyy edes hetken jossain muualla kuin sylissä. Mutta ei vielä kiire, onhan hän niin kovin pieni. Niin että suosittelen! Kaikille, mutta erityisesti teille jotka ovat kuten minä: mukamas kiireisiä tai vähän laiskoja opettelemaan liinailun saloja, mutta kuitenkin niin mukavuudenhaluisia että liinailun mukavuus houkottelee kantajaa.

P.s Marsupi tilataan kantajan koon mukaan, itse otin s-m koon ja tämä on oikein passeli tälläiselle 170cm & 77 kiloiselle (toivottavasti pian 70 kiloiselle joka karisti kaikki raskauskilot) kantajalle! Netistä löytyy ohjeita koon valintaan ympärysmittojen ja oman pituuden mukaan!

Vanhemmuuden myötä läheisten merkitys ja tarve on vain kasvanut.

Viime yönä ristiäiskutsuja askarrellessani (kyllä, klo 1:30 vauva päätti ettei enää väsytä) mietin meidän tyttöjen kastejuhlia. Erityisesti sitä yhtä kommenttia, jonka sain esikoisemme kastejuhlapostaukseen (vai oliko kyseessä synttärit, en muista!)  täällä blogin puolella. Kommentissa ihmeteltiin, miten kehtaamme laittaa sukulaiset leipomaan tarjottavia juhliin ja sitten vielä vaadimme lahjoja. Että eikö juhlien tarjottavat ole meiltä kiitos tuoduista lahjoista?

Muistan miten hämmentynyt olin kommentista. Ensinnäkin oletus, että me vaadimme lahjoja. Höpö höpö, meidän juhliin on kyllä tervetullut ihan ilman lahjojakin. (Itseasiassa se olisi aika virkistävää ja ihanaa, kun joku vieras toisikin lapselle lahjaksi lupauksen satuhetkestä lempikirjan parissa tai puistoulkoilu seuraa!) Toiseksi, olimmeko jotenkin outolintuja kun meillä koko suku sekä ystävät tarjoutuvat hyvin usein auttamaan juhlien järjestämisessä ja ylipäätänsä kaikessa tässä lapsiperheen härdellissä? Mutta en ihmettele, jostain nimittäin minunkin takaraivosta kumpuaa se ajatus että ensisijaisesti pärjätään itse, ja vasta pohjamudissa pyydetään apua. Vaikka itse emme kyllä näin toimi tai ole joutuneet toimimaan.

Ennen äitiyslomaani työskentelin monikulttuurisessa päiväkodissa. Itseasiassa koko päiväkotiurani olen työskennellyt monikulttuurisessa päiväkodissa, kahdessa eri yksikössä. Sellaisessa ympäristössä aika nopeasti saa huomata, että hyvin monessa kulttuurissa koko suku hoitaa lapsia, hakee päivähoidosta ja auttaa vanhempia. Eikä siinä ole mitään ihmeellistä. Onko se suomalainen ajatustapa, että on pärjättävä yksin aikuisena? Varsinkin kun itse olet ne lapsesi tehnyt. Ehkä työelämästä olen saanut kimokkeen olemaan näin häikäilemätön avun ja tuen (vaikka minusta tässä ei ole mitään ihmeellistä) vastaanottaja. Ulkoistan esimerkiksi edelleen kolmannella kerralla ristiäisleipomukset vanhemmilleni. Enkä ymmärrä, miksi tätä asiaa pitäisi hävetä tai olla ottamatta apua vastaan. Kun se on niin helppoa. Helppoa ja aivan älyttömän mahtavaa! Tai itseasissa tämä on asia jota en joudu edes pyytämään, vaan he tekevät sen ihan omasta ilosta ja tahdosta. Tai tiedosta, että leipominen ei ole minun juttuni...

Meillä on aina jotenkin ollut todella tiivis ja avualias suku. Molemmilla meillä Tinon kanssa. Tässä ympärillä pyörivä lähisuku ei ole järin suuri, mutta sitäkin tiivimpi. Meillä autetaan kun voidaan, puolin ja toisin. En ole ikinä osannut ajatella, että kun minusta tuli vanhempi minä lakkaisin tarvitsemasta omia vanhempiani tai isovanhempiani. Tai että minä koskaan lakkaisin olemasta lapsi tai lapsenlapsi heille. Aikuisuudesta ja omista lapsista huolimatta nämä tittelit säilyy edelleen ja täytyy todeta että luojan kiitos he käyttäytyvät niin. Olisi kamalaa, jos aikuisuuden myötä ne minun aikuiset lakkaisivat olemasta niitä tuttuja ja turvallisia aikuisia minulle. Saatika, että minun pitäisi pärjätä ilman heitä. Tai ketään muutakaan. Itseasiassa jos yhtäkkiä meidän lähipiiri katoaisi niin minä olisin pulassa. Googlekaan kun ei oikeasti tiedä kaikkea sitä mitä minun täytyy välillä tietää. Esimerkiksi se, että missä ihmeessä meidän talossa on vesimittari, kun vesilaitos lähettelee tekstiviestejä vesimittarilukemista ja Tino on töissä...Niin ja miten se ilmoitetaan, voinko vaan vastata siihen tekstiviestiin.

Oikeastaan olen aina uskonut vankasti siihen, että kyllä lähipiirini kannattelee jos tipahdan. Kyllä minä pärjään, koska takanani seisoo luottojoukko apulaisia ja tukijoita. Niin esikoisen odotusaikana kuin nyt, kun ostimme ensimmäisen omakotitalomme. En minä osaa pelätä, että olisin yksin tässä maailmassa. Koska minun ei koskaan ole tarvinnut, eikä minun mielestäni kuulukkaan. Kenekään ei tarvitse pärjätä yksin jos on mahdollisuus ottaa apua vastaan. Valitettavasti kaikilla ei ole.

Koska meille syntyi jo kolmas vauva, olen useasti saanut neuvolassa vastata kysymyksiin koskien lähipiiriämme. Saammeko apua tarvittaessa? Onko sukulaisia lähellä? Joka kerta olen saanut hehkuttaa lähipiiriämme. Vaan nyt kolmannella kerralla neuvolalääkäri osasi heittää aika hyvän kysymyksen hehkutukseni jälkeen: Osaatteko te hyödyntää lähipiiriänne tarpeeksi hyvin? 

Ensin sana hyödyntää särähti korvaan, mutta lopulta tajusin että niinhän sen pitääkin mennä. On osattava pyytää apua, hyödyntää sitä lähipiiriä jos sellaista löytyy. Ja mikä vaikeampaa, ottaa häikälemättä se apu vastaan jota tarvitaan. Harvoin siitä nimittäin haittaa on, vaikka elämä olisi ihanaa ja mallillaan. Ja meiltä löytyy ihana lähipiiri, ihan kahdehtittavan hyvä vaikka itse sanonkin. Jos ei ääneen osaa sanoa avun tarvetta, sitä ei välttämättä kukaan huomaa. Eikä se avun pyytäminen tai vastaanottaminen tarvitse aina sitä suurta tarvetta, jos joku tarjoaa apua niin sen voi hyvillä mielillä ottaa vastaan. Avun tarjoaja tuskin sitä tarjoaisi, jos ei itse sitä haluaisi.

Toisille suku on pahin. Toisille paras. Toisilla ei sitä valitettavasti ole. Olen onnekkaassa tilanteessa, kun ympärilläni hyörii tälläinen suku. Sekä minun että Tinon suku. Ystäviä unohtamatta. Aikuisuuden ja lasten myötä piirit ovat pienentyneet, mutta samalla tulleet niin paljon tiivimmiksi. Ne, jotka ovat tulleet jäädäkseen ovat edelleen siinä. Vaikka välillä unohtaisin soittaa takaisin tai emme kiireiltämme ole nähneet moneen kuukauteen.

Toisille omat lapset ovat olleet paikka itsenäistyä ja aloittaa se omillaan pärjääminen. Minulle on käynyt ehkä päinvastoin. Lasten myötä tarve ja halu vetää läheiset ja ystävät vielä vähän lähemmäs on vain kasvanut. Olen aikuistunut, olen aikuinen mutten koskaan pärjää yksin. En edes halua pärjätä. Ihminen on laumaeläin, ja minun laumani ulottuu kauemmas kuin vain omaan viisihenkiseen ydinperheeseeni.

Silloin 18-vuotiaana sitä oli niin iso ja aikuinen.

Nyt 24-vuotiaana kolmen lapsen äitinä sitä on välillä niin pieni, avuton ja nuori. 

3 viikkoa synnytyksestä; Miten kroppa on palautunut?

Synnytyksestä on aikaa kolme viikkoa. Miten keho on lähtenyt palautumaan yhdeksän kuukauden odotuksen sekä kuuden tunnin loppurutistuksen jälkeen?

Aloitetaan raskauskiloista. Kaiken kaikkiaan kiloja keräsin 20-22 kiloa. Tarkkaa lukemaa en tiedä, viimeisten päivien aikana en käynyt vaa`alla. Tällä hetkellä kiloja on jäljellä n. 7 ! Eli hurjaa vauhtia on paino lähtenyt laskemaan, mutta tätä osasinkin odottaa. Olen jokaisessa raskaudessa kerännyt kiloja ihan kiitettävästi, mutta hyvin nopeasti ollut suunnilleen samoissa mitoissa mitä ennen raskautta. Tai ainakin vaa`an mukaan, nimittäin eihän tuo vatsanahka ihan samoissa mitoissa ole mitä ennen raskauksia..

Pullataikinaa, se sana kuvaa hyvin vatsanahkani tilannetta tällä hetkellä. Toki sitä lämpökerrosta löytyy myös, mutta kyllä se venahtanut nahka ottaa vaan aikaa palautuakseen. Ja tuskin ikinä palautuu ihan kokonaan, ei ainakaan toisen raskauden jälkeen kerinnyt palautumaan ennen seuraavaa raskautta. Löysän nahan saa kuitenkin hyvin runnottua jo housujen vyötärön alle piiloon, heh he.

Alakertaan sain tosiaan yhden tikin ja sen tilanteesta ei ole pienintäkään käryä. Vauvan ensimmäisessä neuvolassa kysyttiin olenko katsonut miten tikki voi ja vastasin että en todellakaan! Se mitä ei tiedä, ei satuta. Esikoiseni odotusaikana sain yhden neuvon josta pidän kiinni: Älä katso sinne synnytyksen jälkeen, voit järkyttyä. Ehkä tikki on sulannut jo? En tosiaankaan tiedä, ihan kuin tikkiä ei olisi ollutkaan alunperinkään. Jälkitarkastuksessa varmasti tilanne sitten selviää.

Raskausarpia tässäkään raskaudessa en saanut yhtäkään. Siis uusia, ensimmäisen odotukseni repi vatsanahkani kyllä hyvin joustavaksi. Pari milliä vanhat arvet kasvoivat taas ylöspäin, mutta yhtään uutta ei tullut.

Eniten synnytyksessä osumaa otti ruuansulatukseni. Vatsavaivat olivat tipotiessään loppuraskaudessa ja nyt olen saanut kantapään kautta oppia, että ruokavaliota pitää taas vähän fiksata jos haluan voida hyvin. Ihan mitä tahansa kuraa ei taas voikkaan laittaa suuhun...Hiljaa hyvää tulee, yhdeksän kuukauden sokerijugun jälkeen maustamaton maitorahka maistuu puulta vaikka miten lisäisi marjoja joukkoon. Mutta siihen tottuu, kunhan vaan saan pidettyä itseäni niskasta kiinni. Tosiaan gluteeniton, viljaton, laktoositon, hivenen vhh:n ja paleon sekoitus ruokavalio on vatsalleni hyvä. Tai jotain sinne päin, se selviää kokeilemalla.

Liikuntaa en vielä ole juurikaan harrastanut. Pieniä vaunulenkkejä ja touhukasta arkea lasten kanssa. Pitäisi aloittaa kunnon kävelylenkit kyllä tässä taas pikkuhiljaa ja odotan sitä kyllä jo kovin! Pitkän sairasloman jälkeen liikuntaa tuli oikein ikävä, vaikken mikään urheilun rakastaja olekkaan.

Jokainen raskaus on jättänyt pysyvät jälkensä kehooni, mutta se on ihan okei. Kroppa tekee uskomattoman työn kasvattaessaan uuden elämän sisällään. Se saa näkyä. Vaikka pullamössö maha ja arvet eivät ehkä koskaan katoa, kehoni on silti aika upea. Se on kolme kertaa tehnyt upean työn ja sen kautta olen oppinut rakastamaan sitä juuri tälläisenä kuin se on. Kun katsoo tuota mahdottoman rakasta tyttötrioa, ei pari arpea ja pullamössömaha tunnu enää missään. Jokaisen kolhun (ja paljon enemmän) arvoinen kolmikko.

Minkä ikäinen lapsi voi ulkoilla omalla pihalla ilman valvontaa?

Olimme tänään isompien tyttöjen kanssa kotipihalla ulkoilemassa. Vauva nukkui Tinon kanssa sisällä. Olimme olleet ulkona vasta vartin verran, kun vauvalle iski nälkä. Tino teki lähtöä töihin, joten pyysin tytöt leikkimään olohuoneen ikkunan alle ja menin itse ikkunan toiselle puolen imettämään. Olin naurettavan stressaantunut tilanteesta; meidän tytöt olivat ensimmäistä kertaa kahdestaan ulkona.

Näin silmissäni jo naapurit soittamassa lastensuojeluun heitteillejätön takia. Kyse oli parista minuutista, jo hetken päästä ovenkahva kävi ja kaksi punaposkista tyttöä talsi eteiseen. Näin tytöt koko ajan suuresta ikkunastamme ja parilla askeleella olisin ollut tarvittaessa ulkona. En kokenut silti tilannetta mukavaksi. Elvira rupeaa olemaan jo sen ikäinen, että hänet voisin päästää ulos hetkeksi ilman aikuista. Tietenkin siis sen jälkeen kun on ensin hieman harjoiteltu tätä. Mutta Matilda, kyllä 2.5-vuotias on vielä aivan liian pieni ulkoilemaan ilman aikuista. Olenko silti liian ylisuojeleva?

Mietin voimmeko kesällä ruveta treenaamaan tätä asiaa tyttöjen kanssa. Kun Matilda on kolme ja Elvira lähemmäs viisi. Voivatko he silloin leikkiä pieniä hetkiä pihalla ilman aikuista? Kolmevuotias tuntuu niin pieneltä. Toisaalta jos kyse on pienestä hetkestä ja näköyhteydestä ikkunan kautta. Tosiaan asumme rauhallisella omakotitalo-alueella, joten stressaanko ihan turhaan? Voinko jatkossakin tulla sisälle imettämään ja jättää tytöt hetkeksi yksin? Minä luotan tyttöihin ja siihen, että he pysyvät kauniisti omalla pihalla. Pakko myöntää, että ehkä eniten stressaan asiaa mitä ajattelee naapurit. Eivät he nimittäin välttämättä tajunneet, että minä seisoin tissi vauvan suussa aivan ikkunan toisella puolen.

Minkä ikäinen lapsi voi ulkoilla kotipihalla ilman aikuista?

 

Mitä meille kuuluu?

Olisiko vaihtelun vuoksi ihan kuulumispostauksen vuoro! Minulla olisi miljoona postausideaa odottamassa, mutta arki kolmen lapsen kanssa on kaikkea muuta kuin tietokoneella istumista. Ja kun olisi aikaa avata tietokone, niin uni vie voiton. Enkä kyllä valita, tylsän ja pitkän sairasloman jälkeen kiireinen ja touhukas arki tuntuu ihanalta!

Mitä meille sitten kuuluu? Hyvää, ainakin useimmiten. Tino palasi eilen töihin joten meillä alkoi arki. Eilinen ilta meni yllättävän hyvin, kun laitoin tytöt yksin nukkumaan. Vaikka vauva valvoi ja kiukutteli kahteentoista asti yöllä. Muuten tyytyväinen vauva on vaikea saada unille iltaisin. Pari iltaa meni jo todella hyvin, vauva nukahti syliin josta siirsin hänet vauuihin. Siitä sitten kainaloon kun menin itse nukkumaan. Vaan eilen pienen tauon jälkeen palattiin taas siihen "tavalliseen" (voiko reilu kahden viikon ajalta pitää jotain tavallisena?). Kitistään välillä torkahdellen pari tuntia ennen kuin nukkumatti tulee. Enkä oikein tiedä mitä hän kitisee. Vatsa ei näytä olevan kipeä, sylissä ei viihdytä jos istutaan paikoillaan. Yliväsymys? Selvästi vauva haluaa olla lähellä, mutta ei sekään ihan kelpaa. Ei kelpaa tissi, ei kelpaa tutti. Ideoita?

Vauva tosiaan pysyy edelleen hyvin helppona ja tyytyväisenä tapauksena, kunhan vain saa olla sylissä. Lattialla tai sitterissä ei viihdytä juuri ollenkaan. Ja ymmärtäähän sen, pieni on hereillä niin vähän päivästä että totta kai silloin haluaa tankata läheisyyttä ja lämpöä. Ja tissiä..Onneksi on kantovälineet!

Imetys sujuu todella hyvin, vaikka edelleen maitoa suihkuaa minne sattuu ja vähän väliä saa olla liivejä sekä paitoja vaihtamassa. Sekä minulta että vauvalta. Sain vinkiksi ostaa maidonkerääjät mutta olenko muistanut? En tietenkään. Jos ensi kauppareissulla sitten. Vauva ruokailee yleensä todella pienen hetken enkä ihmettele. Kyllä sitä maitoa sen verran kovalla paineella vielä tulee. Enkä kyllä pistä pahakseni kun yölliset syöttöhetket kestävät vartin jos sitäkään. Vauva nukkuu edelleen hyvin, sitten vain kun saamme hänet yöunille pienen taiston jälkeen. Yleensä ensin hieman pidemmän pätkän, 3-4 tuntia ja sitten loppuyö menee 1,5-2 tunnin pätkissä. Tosin jos ensimmäinen väli kestää sen nelisen tuntia niin eipä siihen montaa tuntia yötä jäljelle jää!

Aloitimme sunnuntaina d-vitamiinitipat ja toistaiseksi vatsavaivoista ei ole tietoakaan. Aloitimme yhdellä tipalla ja sitä anamme viikon ennen kuin siirrymme kahteen, sitten kolmeen..jne. Katsotaan tuleeko vatsavaivoja määrän kasvaessa kun tuo yksi tippa on niin vähän. Toivotaan ettei! Täytyy sitten kokeilla sitä monien suosittelemaa suihketta jos vatsavaivat tulevat. Pihinä äitinä en vain raaskinut heti, kun ei niistä d-tipoista aina vatsavaivoja tule.

Isosiskot ovat niin innoissaan pikkusiskosta! He tanssivat, laulavat ja lukevat kirjoja siskoille. Raahaavat leluja viereen, suukottelevat sekä silittelevät vähän väliä. Tarjoavat tuttia sekä pyyhkivät pukluja. Toivotaan ettei mieli muutu nyt kun olen paljon yksin heidän kanssaan. Kun on vain enää yksi syli jonka kanssa täytyy osata vähän vuorotella.

Meidän arki on siis edelleen ihanaa täällä vauvakuplassa! Ristiäiset on varattu 11.2 ja seuraavaksi pitäisi askarrella ristiäiskutsut. Taidan siis uppoutua seuraavaksi Pinterestin maailmaan ideoita etsimään!

Mutta ensin isoannos jäätelö nimittäin kaikki kolme lasta nukkuvat samaan aikaan, luksusta. 

Vauvavuoden parisuhde on aamukahvia ja yhdessä ripustettua pyykkiä.

Luin eräs ilta keskustelua vauvavuoden parisuhteesta ja siitä miten vauvan syntyminen muuttaa koko parisuhteen. Vähän surullisena huomasin, miten moni koki vauvan syntymän parisuhdetta kuormittavaksi asiaksi. Mutta sitähän se kyllä aikalailla on: elämän muuttava tapahtuma joka omalla tavallaan kuormittaa jokaista elämän osa-aluetta. Ja aika paljon sitä parisuhdetta vaikka mitä tekisi. Toisaalta mekin olemme jo kolmannella kierroksella viiden vuoden sisällä ja edelleen yhdessä. Helppoa ei aina ole ollut mutta kyllä siitä selviää. Ja tuntuu, että jokaisella kerralla ehkä hivenen helpommin.

Me joskus juttelimme Tinon kanssa ja mietimme selviämmekö me vielä kolmannen kerran tästä ensimmäisestä vuodesta. Oikeastaan näin uhmataaperon äitinä pakko lisätä, että aikaa voi venyttää kyllä ihan sinne kahteen ensimmäiseen vuoteen. Ne on ne haastavimmat, sitten ehkä hitusen helpottaa. Olin silloin ja olen kyllä edelleen ehdottomasti sitä mieltä, että meidän suhteelle kuormittavinta aikaa on ollut aina se odotus. Varsinkin ne viimeiset tuskalliset viikot. Hävettää myöntää, mutten todellakaan ollut mikään neiti aurinkoinen tai pullantuoksuinen kotiäiti. Pikemminkin viritetty pommi joka vain odotti oikeaa hetkeä räjähtää. Nyt pariviikkoisen vauvan kanssa elämä hymyilee. Kahvia kuluu, mutta arki on onnellista ja ihanaa. Jopa se parisuhde, vaikka jonkun mittakaavassa sitä ei juurikaan tällä hetkellä ole.

Ehkä totuus lapsiperheen kiireisestä arjesta ja parisuhdeajan pienuudesta lävähtää pahimmin päin näköä esikoisen vanhemmille. Näin kolmannen lapsen kohdalla sitä on jo ehkä tottunut siihen, että se parisuhde menee siinä arjen sivussa. Pikaisia haleja, ohi mennessä huikattuja rakastan sua lauseita sekä puoliunessa katsottuja Netflix-sarjoja kun lapset on saatu nukkumaan. Kahdenkeskeistä laatuaikaa parisuhteelle on harvoin ja silloinkin harvoin se voi olla vain arkinen kauppareissu ilman lapsia.

Nyt kolmannen lapsemme vauvavuoden aikana en aio stressata parisuhteesta. Uudesta perheenjäsenestä huolimatta se kuitenkin jatkaa aika samaa rataa mitä ennenkin. Ainoa muutos on, että neljän sijaan meidän makuuhuoneesta löytyy aamuisin viisi ihmistä. Imetys tuo oman railonsa parisuhteeseen, mutta loppupeleissä nämä kaikki ovat niin pieniä aikoja. Ja toisaalta, arki on juuri sitä parasta joka minut tekee onnelliseksi. Perhe. Toki sitä joskus kaipaa myös ihan kahdenkeskeisiä hetkiä, mutta mahtavan lähipiirimme ansiosta tiedän että niitäkin on edessä jos vain tahdomme.

Pienten lasten vanhempina parisuhteen ei tarvitse olla kynttiläillallisia, risteilyja tai festarimatkoja ollakseen hyvä parisuhde. Meillä ainakin toimii parhaiten ne arjen pienet teot ja sanat. Parasta huomionosoitusta on aamulla valmiiksi keitetty kahvi, periksi antaminen väsymysriidan keskellä ja yhdessä ripustetut pyykit. Rallienglanniksi väännetyt kaksimieliset ja typerät vitsit, jotta ympärillä häärivät lapset eivät ymmärtäisi niitä.

Lapsen syntymä tekee yleensä elämästä sekä parisuhteesta arkista. Kalenteri täyttyy pyykinpesusta sekä ruokaostoksista. Mutta ei sitä kannata pelätä tai stressata, se on itseasiassa aika mahtavaa! Ja toisaalta olisi ihme jos parisuhde ei kipuilisi uuden ihmisen syntymän johdosta. Kahdesta tulee kolme tai enemmän. Onhan se nyt suuri muutos vanhemmille. Yhdessä sekä erikseen. Vanhemmuus kasvattaa ihmistä aina ihan hurjan paljon iästä riippumatta ja olisi ihme jos se ei kasvattaisi myös sitä parisuhdetta. Kasvukivut kuuluvat nopeaan kasvuvauhtiin. Niitä kannattaa yrittää lääkitä parhaansa mukaan, mutta joskus niihin auttaa vain aika. Joskus on vain odotettava että se suurin kasvuspurtti kipuineen on ohitettu, kyllä se sitten helpottaa.

Sanotaan, että lapsen kahden ensimmäisen elinvuoden aikana vanhemmat eivät saisi erota. En ihan allekirjoita tätä, mutta olen ehdottomasti sitä mieltä jotain perää lauseessa on. Kaksi ensimmäistä vuotta ovat se kuormittavin aika parisuhteelle, mutta ei se huono parisuhde paremmaksi muutu vaikka lapset kasvavat. Mutta jos hyvästä tiimistä tulee riitelevä tiimi lapsen syntymän jälkeen, kannattaa ainakin hetki katsoa läpi sormien niitä riitoja ennen lopullista päätöstä. Lapset antavat elämään ihan älyttömän paljon, mutta myös ottavat. Ja välillä ainakin minulla kuppi heittää nurin, kun koko päivän olen saanut olla lapsille tarpeiden täyttäjänä ja sitten pitäisi vielä avopuolisokin jaksaa olla. Tai edes osata puhua sille toiselle aikuiselle nätisti. Valitettavasti vain usein se, mitä lapsilta peittelee tulee ulos sitten sen toisen aikuisen niskaan.

Meillä tulee tänän kuluneeksi neljä vuotta meidän kihlauksesta. Välillä saamme kyselyitä koska hääkellot soivat ja vastaan aina samalla tavalla: parin vuoden päästä tai sitten joskus. Aikomuksemme on todellakin vielä jonain päivänä sanoa tahdon, siitähän koko kihlauksessa on kyse. Mutta kolmen pienen lapsen äitinä tahdon odottaa, että häiden alla sekä itse hääjuhlassa pystyn keskittymään häihin ja hääkuvassa kaikki tumma naamassani on meikkiä, ei silmäpusseja. Vielä hetki, sitten lapset ovat tarpeeksi isoja.

Kuinka paljon kotihoidossa olevat lapset tarvitsevat aktiviteetteja?

Meidän isommat tytöt jäivät tosiaan marraskuussa pois päiväkodista ja kanssani kotiin. Arki on ollut aika hulabaloota muuton sekä vauvan syntymän takia, joten enimmäkseen olemme totutelleet koko ajan johonkin muutokseen. Olen kuitenkin potenut hivenen huonoa omatuntoa, kun lasten sosiaaliset kontaktit toisiin lapsiin sekä kerhoilut ovat olleet aika minimissä tänä aikana. Toki olemme treffanneet sukulaisten sekä kavereiden lapsia, mutta suuret suunnitelmani perhekerhojen ja avoimien päiväkotien suhteen ovat vielä toteutumatta. Tai olemmehan me kyllä pari kertaa niissä käyneet...

Tytöt käyvät joka torstai puistokerhossa tässä meidän kodin lähellä. Maanantaina he aloittavat ensimmäisen harrastuksensa. Kaksi kertaa viikossa ikäistänsä seuraa, riittääkö se neljä- ja kaksivuotiaalle?

Kotikasvatuksesta on tehty jollain tapaa ihan hirvittävän suuri mörkö. Ehkä siitä johtuu se stressi, jota poden tämän asian tiimoilta. Minun mielestäni kaksi kertaa viikossa kuulostaa oikein sopivalta määrältä kaiken muun arjen tohinan ohella, mutta onko se? Meidän lapset viihtyvät ihan älyttömän hyvin kotona ja leikkivät keskenään todella taitavasti erilaisia leikkejä. Voinko siis ajatella, että he eivät tarvitse kovinkaan paljon aktiviteetteja? Kodin ulkopuolella siis, totta kai meillä on kotona hyvinkin touhukas arki. Voinko ajatella, että meidän lapsille kaksi kertaa viikossa on oikein hyvä määrä vaikka se jollain tapaa tuntuu niin pieneltä? Sen kai näkee sitten.

Meidän on toki tarkoitus käydä myös yhdessä kerhoilemassa perhekerhoissa ja avoimessa päiväkodissa. Sitten hetken päästä, vielä en uskalla pienen vauvan kanssa mennä flunssapöpöjen ja lasten keskelle. Ja toisaalta, kävimme kerran läheisessä perhekerhossa ja siellä oli niin kova meininki (paljon lapsia..) että meidän tytöt molemmat ilmoittivat: Äiti, ei jooko mennä sinne enää! Tästä uskallan siis ehkä päätellä, että hivenen rauhallisempi arki ja kerhoilu on heidän mieleen.

Me käydään viikottain sukuloimassa, puistoissa ja kaupoissa yhdessä. Askarrellaan, leikitään ja pelataan kotona. Tytöt tuntuvat tyytyväisiltä tähän tilanteeseen, stressaanko siis ihan turhaan? Emme ole vielä edes aloittaneet harrastusta, mutta kumpikaan eivät osoita kyllästymisen merkkejä meidän arkeen tällä hetkellä.

Miten muut kotiäidit toimivat? Mikä määrä on tämän ikäisille lapsille hyvä?

Vaikka toki lapset ja perheet ovat yksilöitä ja sitä rataa.

 

Lapsiperheen glamouria: Kotiäidin takeaway kahvi!

Kupillinen kuumaa kahvia odottaa pöydällä. Yliväsynyt vauva herää vaunuissa parin minuutin unien jälkeen ja tiedät, ettei nukkumatti tule kuin sylissä kanniskellen ja hytkytellen.

Vauva kantoreppuun, kahvikuppi käteen ja talsimaan ympäri kämppää.

Uni tuli ennen kuin neljän desin kahvikuppi oli tyhjä.

Takeaway kahvissa on aina sitä jotain tiettyä hohtoa.

Ihan(a) kamala imetys!

Imetys. Sana, josta mieleeni tulee ensimmäisenä kuva seesteisestä imetyshetkestä. Onnellinen äiti jonka rinnalla ruokailee tyytyväinen ja rauhallinen lapsi. Korjaan, tälläinen mielikuva minulle tuli ennen kuin sain ensimmäisen lapseni. Ensimmäisen imetyksen jälkeen mielikuva poksahti ja räjähti käsiin aivan totaalisesti. Imetys on kaikkea muuta kuin seesteistä ja helppoa hommaa.

Miten sitä ei muistanutkaan taas, miten paljon tahtoa ja taitoa tämä homma oikeasti vaatii. Miten ruusuista on ajatella, että senkus vaan tissi suuhun ja siinä se vauva sitten tyytyäisenä imee. Kun eihän se asia näin mene. Ainakaan minun kohdallani. Ei mennyt ensimmäisellä kerralla, eikä mene nyt kolmannellakaan.

Ihan ensimmäisenä vasten kasvoja iski taas kipu. Se kipu, kun joku yhtäkkiä lussuttaakin nännejäsi monta tuntia päivässä. Itseasiassa aikalailla ensimmäisen vuorokausi meni vauvan asustaessa rinnalla ja voitte kuvitella miten käy, kun siihen ei ole tottunut. Sattuu, sattuu niin pirusti. Ihan sama vaikka miten rasvailisi imetyskertojen jälkeen. Tällä kertaa mentiin ihan siihen saakka, että liivinsuojissa kolmeili veriläntit. Auts.

Tarkista vauvan imuote sanoo internetti, kun googlettelen imetystä ja kipuja. Imuote onkin tuollaisen pienen ihmisen helppo saada, kun tissit ovat kovat kuin kivet. Unohdin miten kurja olo on, kun pari päivää synnytyksen jälkeen maito kirjaimellisesti hulahtaa rintoihin. Ei auta kaalinlehdet, ei hieronta. Aika auttaa ja siihen on saakka on vain kärsittävä.

Hartiat menee ihan todella jumiin, kun imetysasennot ei ole hallussa heti alkuunsa. Ja toisekseen, on aika vaikea hallita ryhtiä kun etumus painaa yhtäkkiä ihan tavattoman paljon ja keskivartalon lihakset ovat silkka vitsi raskauden ja synnytyksen jäljiltä. Muutenkin hyvät imetysasennot sekä minulle että vauvalle ovat vielä täysin hakusessa.

Maidontuotannon tasaantuminen vauvan tarpeisiin vie aikaa. Yöllisen imetyshetken jälkeen saat vaihtaa liivisuojat, imetystopin, vauvan vaatteet sekä peiton koska olette molemmat yltäpäältä maidossa. Kiitos toisen tissin herumisen ja suihkuavan maidon. Päivisin ammut vauvaasi naaman komealla maitosuihkulla jos raukkaparka irroittaa otteensa hetkeksi kesken ruokailun etkä ole suihkua tukkimassa salamannopeasti.

Maidonnousun aikana minua paleltaa. Maitokuume. Aivan uusi asia, mutta onneksi minulla on google.

Jokaikinen kerta ensimmäisten päivien aikana minun teki mieli itkeä, kun vauva tarttui rintaan. Sattui, sattui niin paljon. Pikkuhiljaa kipu helpotti, kun nännit tottuivat imetykseen paremmin ja maidontulo sen verran tasaantui ettei olo ole kuin Pamelalla. Vauva saa kunnon imuotteen ja imetyshetkistä tuli oikeasti ihan mukavia. Vaikka maitoa tulee kyllä edelleen yli tarpeiden ja vähän väliä saa olla vaatteita sekä liivisuojia vaihtamassa. Silti imetys vaatii edelleen niin paljon tahtoa, taistoa, tietoa sekä taitoa. Ja aina nämäkään ei riitä.

Kaikesta vaikeudesta ja kivusta huolimatta imetys on yksi parhaimmista vauvavuoden asioista. Toivon todella, että tällä kertaa se ottaa tuulta alleen niin hyvin että saan omasta tahdostani sen lopettaa. Ei nimittäin ole mitään parempaa, kuin se pieni tyytyväinen tuhina rinnalla. Ja se, kun sinun lapsesi kasvaa sinun tuotoksellasi.

Oman lapsen syntymä rikkoi mielikuvan seesteisestä imetyshetkestä. Se myös pamautti vasten kasvoja sen tosiasian, että tämä ei todellakaan ole mitään helppoa ja vaivatonta puuhaa. Ennen lapsia mietin miksi jotkut äidit eivät imetä, sehän on helppo ja ilmainen tapa ruokkia lapsi. Äidiksi tulon jälkeen on hetkiä kun mietin miksi ihmeessä joku imettää. Mutta lause kaiken sen vaivan arvoista sopii tähänkin asiaan hyvin. Ainakin minun kohdallani ja siihen tiettyyn pisteeseen saakka. Kahden suurimmaksi osaksi korvikeella kasvaneen lapsen äitinä toivon tällä kolmannella kerralla onnistunutta imetystaivalta, mutta samalla tiedostan oman rajallisuuteni ja jaksamiseni äitinä sekä ihmisenä. Äidinmaito on lapselle sitä parasta ravintoa, mutta parasta on myös hyvinvoiva äiti. Ja korvikkeella kasvaa oikein täydellisiä lapsia, minulla on kaksi elävää todistetta siitä.

Siitäkin huolimatta, tällä kertaa haluan ja olen valmis taistelemaan onnistuneen imetyksen puolesta.

Koska uutta yritystä ei enää ole tulossa.

Kiitos vuosi 2017, olkoon silti tämä vuosi hieman rauhallisempi.

Istun rauhassa sohvannurkassa aamukahvilla ja katson miten kaksi isompaa pörröpäätä tuijottavat elokuvaa. Yöllä satanut parin millin lumipeite tuo heti ulos valoa ja edes vähän sitä tuntua, millaista tammikuussa pitäisi ulkona olla. Tammikuu. Niin, me elämme nyt vuotta 2018 enkä ole edes tajunnut sitä. Vuoden 2017 lopetus oli niin hurjan upea ja mukaansa tempaava, että uutena vuotena rakettien katselun sijaan minä katselin unilampaita pieni vastasyntynyt kainalossani. Mikä sikäli on aika hupsua, nimittäin vuoden 2017 piti olla aivan tavallinen ja rauhallinen vuosi joka ei sisällä yhtään suurta elämänmuutosta. Mutta se olikin täysin kaikkea muuta.

Vuosi 2017 alkoi upeasti, kun sain paljastaa teille jo pari kuukautta minua kutkuttaneen uutisen. Rakas harrastukseni otti askeleen eteenpäin, ja blogini siirtyi harrastuspohjalta seuraavalle levelille. Aloitin bloggaamaan Kaksplussan sivustolla.  Vielä tammikuussa olin sitä mieltä että meidän lapset olisivat siinä. Ainakin toistaiseksi... Kaksi riittää kiitos. Samalla tosin tunsin haikeutta, että eikö oikeasti yhtään enempää. Ehkä ikinä?



Vauvakuume kasvoi kasvamistaan sekä minulla että miehellä ja aikapian teimme päätöksen antaa mahdollisuuden vielä kolmannelle lapselle. Nyt tai ei koskaan. Olin nimittäin varma, että jos emme lähtisi siihen heti niin me emme sitä enää myöhemmin tekisi. Pieni ikäero sisaruksille oli meidän toive. Maaliskuussa minulta poistettiin kierukka. Se herätti teissä lukijoissa ensimmäistä kertaa närää, josta minä oikeasti pahoitin mieleni. En kuulemma olisi saanut lähteä leikkiin enää, koska olin alkuvuodesta valittanut väsymystäni ja uupumistani. Jos äiti ei saisi olla väsynyt ja uupunut pienten lasten kanssa, meidän olisi kyllä pitänyt antaa jo ensimmäinen tyttäremme pois.

Luulin, että meidän vauvamme ei ehdi enää vuodelle 2017, mutta jo huhtikuussa sain tulla kertomaan teille ilouutisen. Meille olisi tulossa jouluvauva! Blogissa seurattiin raskautta ihan ensimetreiltä saakka. Joku kehui rohkeaksi, kun en edes tiennyt olisiko masussa ketään. Itse ajattelin asian niin, että jos jotain käy niin siitä on pakko puhua. Pakko kirjoittaa ja purkaa ajatuksia eikä velloa surua yksin.



Kesällä nautittiin ihanista ilmoista ja kipuiltiin isompien lasten uhman kanssa ja arjen sähläyksien kanssa. Jälkikäteen ajateltuna tämän on täynyt näyttää hulvattomalta tilanteelta, vaan sillon ei paljon naurattanut. Kesäkuussa minä myös pahoitin mieleni kirpputorien kovista hinnoista niin pahasti, että Ilta Sanomat tarttuivat kirjoitukseeni ja annoin blogihistoriani ensimmäisen haastattelun kirjoitustani koskien. Joku oli kyllä sitä mieltä kommenttiboksissa, että lopeta se lasten tekeminen jos ei ole varaa käydä kirpputoreilla. Ehdottomasti kirjoitukseni tarkoitusperä ymmärretty, heh he.



Heinäkuussa tapahtui vaikka ja mitä. Elvira siirtyi integroituun erityisryhmään päiväkodissa joka sai arjen hetkeksi taas sekaisin. Saimme tietää, että perheemme akkavalta kasvaisi vielä yhdellä ihanalla tytöllä.



Syksy ei ollut yhtään sen rauhallisempi. Raskauden, perhearjen sekä työn lisäksi hulinaa arkeen toi asuntokaupat. Näyttöjä vanhassa kodissamme, mutta suurin muutos oli uusi, upea ja ihana kotimme josta teimme kaupat elokuussa. Sen jälkeen taloprojektimme kulkua seurattiin blogissa epäsäännöllisen säännöllisesti. 



Loppusyksystä meidän koti valmistui.Syksy meni kotona sairaslomalla supistusten takia aina äitiysloman alkuun saakka. Blogi täyttyi raskauspostauksista kun lähestyttiin pikkuhiljaa viimeisiä viikkoja. Kävin raskauskuvauksissa ottamassa viimeisestä vatsasta kunnon muistot. Marraskuun alussa tehtiin viimeinen rutistus ennen arjen rauhoittumista ja pääsimme muuttamaan uuteen kotiin.



Joulu tuli ja meni vaan perheemme pysyi edelleen nelihenkisenä. Vihdoin ja viimein, vain pari päivää ennen vuoden vaihtumista hän syntyi. Upeampaa päätöstä ei vuodelle 2017 voi edes toivoa.

Vuoden 2017 piti olla perhetäyteinen ja rauhallinen vuosi ilman muutoksia. Se oli kaikkea muuta kuin sitä. Vuosi oli ihana, mutta silti toivon vuodelta 2018 kaikkea muuta kuin muutoksia. Rauhallista, ihan tavallista ja jopa vähän tylsää perhearkea. Asumista ja asettumista meidän uuteen kotiin viisihenkisenä perheenä.

Nyt on niin hyvä olla ja elää.

Viikon ikäinen vauva; Mitä meille kuuluu?

Aloitanko tämän tekstin sillä kliseisellä aloituksella; aika juoksee niin äkkiä! Toki viikko on oikeasti aika lyhyt aika. Ellei siis satu olemaan viimeisillään raskaana. Ja hei, voinhan kuitenkin sanoa että meidän vauva syntyi viime vuonna, heh he.

Arki sujuu täällä ihan mahdottoman hyvin. Vauva on edelleen maailman kiltein ja helpoin, hermostuu vain jos äidin tissin tulo kestää liian kauan. Ja oikeasti kauan, hän jaksaa näytellä kauan hamuamista ja pientä röhkimistä tissin suuntaan ennen kuin alkaa itku tai edes kitinä. Ehkä hehkutan liian aikaisin helppoa vauvaa, mutta toisaalta tästä on osattava nauttia vielä kun voi. Kelkka kun voi kääntyä koska tahansa näin pienen lapsen kanssa.

Sen lisäksi, että hän on tyytyväinen tapaus niin hän nukkuu kuin unelma. Viime yönä menimme nukkumaan klo 23:00 vauvan kanssa. Hän heräsi syömään 02:30 ja 6:00 ! Ihan uskomatonta. Edellisenä aamuna toki heräsimme jo klo 5:00 kun vauva päätti killitellä maailmaa lähes pari tuntia. Se ei silti ollut huono yö, ehkä vain hivenen lyhyt. Minulle siis.

Isosiskot ovat ottaneet vauvan iloisesti ja rakastavaisesti vastaan. Pientä uhmaamista ja ärtyneisyyttä meitä vanhempia kohtaan esiintyi pari päivää kotiutumisemme jälkeen, mutta sekin tasottui nopeasti. Voi kyllä olla, että sieltä vielä mustasukkaisuutta tulee kun arki alkaa ja käteni ovat vauvaan sidotut isin ollessa töissä. Mutta onneksi tytöistä on jo niin kovin seuraa toisilleen ja he viihtyvät leikeissään yhdessä.  Toki erotuomaria tarvitaan, vauvan myötä tuntuu että yhä useammin. Mutta se kuuluu tähän uuteen elämäntilanteeseen.

Minun palautumiseni on lähtenyt aivan loistavasti käyntiin. Tänään aamulla vaaka näytti -10 kiloa! Varmaan noin 21 kiloa ehdin raskausaikana kerätä, viimeiset päivät välttelin vaakaa joten en tiedä ihan tarkkaa lukemaa. Ja mitäpä sen niin väliä, kroppa saa palautua ihan rauhassa omaan tahtiinsa ainakin pari kuukautta ja katsellaan sitten mitä jää jäljelle. Ainakin löysää nahkaa. Olo on muutenkin tosi energinen hyvä ja miksipäs ei olisi, saan kuitenkin nyt oikeasti nukuttua paljon paremmin mitä loppuraskaudessa. Ruokavaliota pitää vielä hieman parannella vatsaystävällisemmäksi yhdeksän kuukauden ei niin tarkan syömisen jälkeen, mutta pikkuhiljaa sekin. Tällä hetkellä olen kiinnittänyt huomiota lähinnä siihen, että muistan syödä kolmen tunnin välein jotta rintamaitoa sekä energiaa riittää!

Tänään tosin illalla ajattelin syödä masun täyteen herkkuja, kun saamme lapset nukkumaan. Me nimittäin juhlistamme tänään viidettä vuosipäiväämme Tinon kanssa! Viisi vuotta ja kolme lasta, ei ollenkaan huono tahti...Syömme herkkuja ja ehkä juomme lasilliset kuohuvaa. Ehkä, kuten uutena vuotenakin piti ja edelleen vaan se pullo on jääkaapissa avaamattomana. Samalla tavalla kävi muuten ostamani punaviinin kanssa. Eipä ole punaviinihimosta tietoakaan enää synnytyksen jälkeen. Kaikki muutkin raskaushimot pyykinpesuaineenhaisteluineen jäi synnytyssaliin. Kyllä nainen vaan on outo kapistus.

Tiistaina meillä on ensimmäinen neuvola vauvan kanssa ja ehkä ensi viikolla uskallaudumme jo pienelle kävelylenkille. Ellei nyt ihan hirveät pakkaset iske. Siitä kyllä tuskin on pelkoa, eiköhän tällä samalla vesisadelinjalla jatku tämä "talvi".

Synnytyskertomus!

Aika yliaikaiskontrolliin oli varattu 28.12 kello 11:30. Raskausviikkoja oli tällöin 41+5. Sain yllättävän hyvin nukuttua edellisen yön, vaikka täytyy sanoa että mahdollinen käynnistys jännitti minua todella paljon. Kaksi aikaisempaa synnytystä olivat lähteneet käyntiin täysin spontaanisti, joten en yhtään tiennyt mitä tuleman piti. Kuinka kauan koko homma kestäisi, kuinka kipeää se tekisi tai käynnistettäisiinkö edes synnytystä tänään.

Olimme Tyksissä klo 11:00 kun tarkoitus oli mennä käyrille makoilemaan ennen lääkärin aikaa. Käyrille piirtyi pari supistusta, mutta oikeastaan täysin kivuttomia molemmat. Käyrien jälkeen menimme osaston päiväsaliin istuskelemaan ja odottelemaan lääkärille pääsy, ja vihdoin tunnin myöhässä sinne pääsimme. Lääkäri tarkasti kohdunsuun tilanteen: 3 cm auki ja kaulaa jäljellä 1 cm verran. Kohdunkaula oli kuitenkin vielä todella takana, mutta lääkäri sanoin että käynnistys voitaisiin aloittaa kalvojen puhkaisulla siitä huolimatta. Sen verran kauniisti annoin kuulemma ronkkia, että kyllä ne taitava ihminen puhkottua saisi. Synnytyssaliin oli kuitenkin hieman jonoa, joten jäimme osastolle odottelemaan vapautuvaa salia.

Odotellessa sain yhden cytotecin kello neljän aikoihin ja jäin odottelemaan supistuksia. Lääkkeenoton sekä lääkärin tekemän rajun sisätutkimuksen jälkeen alavatsalla jomotteli sekä pari tuntuvaa supistustakin tuli. Ei mitenkään kipeitä, sellaisia veemäisiä joista olin kärsinyt jo viikkoja. Vihdoin puoli kuuden aikoihin meille tultiin sanomaan että pääsisimme saliin!

Lääkäri tuli tekemään sisätutkimuksen ennen kalvojen puhkaisua ja tilanne oli sama mitä aikaisemminkin. Sitten puhkaistiin kalvot, ja minä kirjaimellisesti uiskentelin lapsivedessä. Sitä tuli todella runsaasti! Ja sitten jäätiin odottelemaan niitä supistuksia...

Pikku hiljaa supistukset alkoivat. Aluksi ei kovin kipeitä. Menin suihkuun aika nopeasti kalvojen puhkaisun jälkeen. En niinkään lievittämään kipuja. vaan pesemään vedet ja märän olon yltäni. Suihkun jälkeen talsin hetken aikaa käytävällä, jotta supistukset lähtisivät kunnolla käyntiin. Jokaisella supistuksella kipu alkoikin yltymään.

Synnytyksen kestoksi on laitettu 4 tunia ja 20 minuuttia eli säännöllisiä supistuksia jouduttiin odottamaan vain hetken. Kauaa en kerinnyt käytävällä vaeltamaan, kun alkoi tuntua siltä, että istuminen olisi ehkä sittenkin parempi. Menin saliin ja pompin jumppapallon päällä samalla kun otettiin hieman sikiön sydänkäyrää. Samalla kätilö kertoi erilaisista kivunlievityskeinoista, ja päädyin pallon lisäksi kokeilemaan minulle aivan vierasta Tens-laitetta. Hetken aikaa pärjäsin näin, mutta pian tulin siihen tulokseen että suihkussa olisi varmasti parempi.

Suihkussa en kauaa viihtynyt, kun lämmin vesi sai minut hieman huonovointiseksi. Palasin saliin ja Tens laite laitettiin takaisin kiinni. Tenssin kaveriksi pyysin tässä kohtaa ilokaasua. Kellonajasta minulla ei ole tietoakaan. Supistukset olivat jo kipeitä, mutta niissä oli kunnon tauot joiden välissä pystyin puhumaan ja jopa hieman vitsailemaankin vielä. Tässä kohtaa synnytys eroaa spontaanisti käynnistyneistä: niissä molemmissa supistukset olivat alusta asti todella pitkiä eikä taukoja juuri ollut. Nautin siis, kun edettiin aika rauhalliseen tahtiin enkä ollut heti anelemassa epiduraalia vaan pärjäsin lievemmin keinoin.

Supistukset kuitenkin kovenivat ja tulivat koko ajan tiheämmiksi, ja pian minulle tuli tunne että nyt riittää. Hetken päästä en pystyisi enää makoilemaan paikoillaan sillä aikaa kun puudute laitettaisiin. Pyysin siis epiduraalia. Epiduraalin kellonajaksi on kirjattu 21:10. Lääkäri ja hoitaja saapuivatkin aika pian pyyntöni jälkeen ja Tens laite sekä ilokaasu riistettiin minulta. Riistettiin, siltä se todellakin tuntui. Sängyllä maatessani tuli myös ensimmäinen tapposupistus. Johtuen ehkä siitä, että kivunlievitykseni vietiin hetkeksi kokonaan. Puristin aivan hulluna Tinon kättä ja karjuin kuin eläin. Eikä supistus tuntunut loppuvan ikinä.

Melkein heti kun epiduraali saatiin laitettua, tunsin aivan järkyttävää paineentunnetta takapuolessa. Iski pieni paniikki, nimittäin en todellakaan ponnistaisi tätä lasta luomuna ulos! Sain kätilöltä ohjeeksi myötäillä tunnetta pienellä ponnistamisella. Puudutteen laitto ei ollut kuitenkaan ihan vielä siinä kohtaa, että olisin saanut kääntyä selälleni ja sisästutkimus onnistuttaisiin tekemään. 21:25 tehtiin sisätutkimus ja olin 8,5 senttiä auki. Vauva edelleen todella ylhäällä.

Epiduraali alkoi vaikuttamaan ja voi sitä helpotusta. Ja tärinää. Tärisin kuin haavanlehti, kun lihakset vihdoin rentoutuivat. Tunnin päästä ponnistamisen tarve hieman vahvistui ja sisätutkimuksen perusteella olin 10 cm auki. Ei kuitenkaan ollut vielä aika ponnistaa.



Nimittäin puudute vaikutti niin vahvasti, etten missään kohtaa tuntenut järin suurta tarvetta ponnistamiselle. Se oli ja meni, ja katosi aina kun hivenen ponnistin. Jäimme siis odottelemaan tarvetta ponnistaa ja juttelimme kätilön kanssa niitä näitä. Lähinnä Frozenista ja lapsista, kätilöllä oli meidän Elviran kanssa aika samanikäinen Frozenfani kotona. Minä makoilin sängyllä ja juttelin silmät kiinni. Olin todella väsynyt.

Hetken päästä (oikeasti tuntui aika ikuisuudelta tuo odottaminen, halusin jo kaiken olevan ohi. Pahin oli nimittäin vielä edessä..) aloin tuntea tarvetta ponnistaa. En edelleenkään kovin vahvasti, mutta sen verran että arvelin osaavani pusertaa vauvaa oikeaan suuntaan. Vauva oli siis edelleen aika korkealla, joten ensin oli ponnistettava vauva alas. Ponnistin aluksi puoli istuvassa asennossa, mutta sitten ajattelin kokeilla sängyn päätyyn nojaamista josko se aiheuttaisi enemmän paineen tunnetta. Ja suoraan sanottuna hyi helvetti, kyllä vaan aiheutti. Nopeasti kuitenkin tajusin ettei voimani riittäisi siihen asentoon, ja palasin takaisin puoli-istuvaan. Tässä välissä olin jotakuinkin karjunut Tinon korvat kuuroksi ja tullut siihen tulokseen etten jaksa, pysty taikka kykene tähän hommaan enää kolmatta kertaa.

Puoli-istuvassa asennossa paineentunne katosi kuin pieru saharaan. Pyysin kätilöä hätääntyneenä kertomaan koska supistus tulisi, en tuntenut yhtään mitään. Pian kuitenkin vauvan pää oli jo niin hollilla, että todellakin tunsin mitä tapahtui. Vaikkei edelleenkään supistuksia tuntunut yhtään. Karjuin, huusin, kirosin ja anelin jotakuinkin kuolemaa siihen saakka kunnes pää oli ulkona. Sitten pääsi helpottunut nyyhkytys. Vaikka vauvan vartalo ei ollut vielä ulkonua, tiesin pahimman olevan takana. Katsos kun 36 sentin päänupin jälkeen neljän kilon vartalo ei todellakaan tunnu enää missään. Pienen hetken jälkeen, klo 23:09 syntyi meidän kolmas prinsessa. Täydellinen kymmenen pisteen tyttö. Tummilla hiuksilla ja siskojensa profiililla varustettuna. Naama hivenen mustelmilla kaikesta siitä vauhdin huumasta.

Olo oli helpottunut. Onnellinen ja niin väsynyt. Ihmettelimme Tinon kanssa pientä ihmettä samalla kun istukka syntyi ja kätilö tarkasti vahingot. Ponnistamisen vaikeuden takia ajattelin olevani alakerrasta aikamoisessa kunnossa, mutta koko rytäkästä selvittiin yhdellä vaivaisella tikillä. Olo oli muutenkin aika hyvä heti synnytyksen jälkeen, vaikkakin todella väsynyt.

Kalvojen puhkaisusta reilu viisi tuntia ensiparkaisuun. Aika rytinällä siis edettiin, vaikka pelkäsin käynnistyksen olevan tuskaisen hidas. Synnytyksen aktiiviseksi kestoksi on merkattu 4 tuntia ja 20 minuuttia ja näin ollen se on nopein synnytykseni näistä kolmesta. Ja vaikka ponnistusvaihe tuntui kestävän ikuisuuden, sen kesto oli oikeasti vain vaivaiset kuusi minuuttia. Nostan todellakin hattua niille naisille jotka ponnistavat enemmän kuin vartin, minä olen jokaisella kerralla melkein kuollut jo alle vartissa.

Kotiin pääsimme jo heti seuraavana päivänä.

Kaikin puolin synnytyksestä jäi todella positiivinen fiilis. Synnytys on kivulias, mutta jollain tapaa aika upea kokemus. Ainakin sitten kun tikit ovat sulanneet ja aika kullannut muistot...Vaan silti en sano, että vielä lähtisin siihen touhuun uudestaan ja kuten pari minuuttia vauvan syntymän jälkeen totesinkin ääneen; Luojan kiitos ei enää ikinä. Silti sanon, että kolmesta synnytyksestäni tämä viimeinen on ehdottomasti paras. Kohdalleni osui aivan ihanat kätilöt sekä hoitajat osastolla eikä supistukset olleet niin kivulaita ja tiheitä mitä ennen. Sain kattavan infon erilaisista kivunlievityksistä, toiveitani ja edellisiä kokemuksiani synnytyksistä kyseltiin ja kuunneltiin aktiivisesti olettamatta kuitenkaan, että kolmannella kerralla olisin mikään konkari joka tietää jo kaiken.

4215 grammaa ja 52 senttiä täydellisyyttä.

Kaiken odotuksen, vaivan ja kivun arvoista.

Todellakin. 

Kuulumisia vauvakuplasta!

Ensinnäkin, kiitos ihan mielettömän paljon kaikista tsempeistä ja onnitteluista joita olen teiltä saanut. Kommentteihin vastaaminen laahaa nyt pahasti jäljessä vielä ainakin hetken, mutta ymmärrätte varmaan.

Kiitän tuhannesti teitä kaikkia!<3

Ja kiitos vuodesta 2017. Minun piti eilen tulla toivottamaan teille hyvää uutta vuotta mutta tein sen sitten vain Instagramin ja Facebookin kautta. Enhän minä nyt ole malttanut tietokoneeseen koskea ollenkaan! Voihan vauvakupla<3

Mistä meidän kuulumiset sitten aloittaisin...Kirjoittelen laajempaa synnytyskertomusta vielä erikseen, mutta näin tiivistettynä synnytys oli ehkä paras kokemus näistä kolmesta synnytyksestäni. Minä en ole koskaan ollut ihminen joka voi sanoa että synnytys olisi millään tavalla mukavaa tai voimaannuttavaa. Ainakaan näin neljä päivää synnytyksestä. Aika tuppaa kyllä kultaamaan vähän näitä muistoja. Turhaan pelkäsin siis käynnistystä, kalvojen puhkaisun jälkeen synnytys lähti hyvin käyntiin ja puhkaisusta ensiparkaisuun kului aikaa 5 tuntia. Yhdellä tikillä selvittiin ja muutenkin olo oli todella hyvä heti synnytyksen jälkeen.

Kotiin päästiin heti seuraavana päivänä joten täällä on ehditty jo hyvä tovi tutustua uuteen tulokkaaseen koko perheen kera. Isosiskot ottivat vauvan hyvin vastaan, mitä nyt pientä eroahdistusta äitiin on havaittavissa, mutta eiköhän sekin mene sylittelyn ja ajan kanssa nopeasti ohi. Hivenen olivat kyllä pettyneitä, kun ei se vauva kontannut tai leikkinyt vielä...

No vauva. Meidän pieni maailman suloisin vauva. Hän on (kop, kop, kop..) maailman helpoin vauva ollut tähän asti. Syö, nukkuu ja kilittelee maailman menoja. Viime yönä syötiin kello 01, 04 & 07 ja muuten nukuttiin! Aikamoista. Vauvasta huomaa hyvin että hän oli vatsassa vähän kauemmin mitä meidän muut lapset. Hän on todella jäntevä, kannattelee pikkuisen jo päätään. Hän jaksaa myös olla neljän päivän ikäiseksi aika pitkän tovin jo hereillä aina välillä. Vaikka tietenkin suurin osa päivästä menee nukkuessa.

Imetys on lähtenyt todella hyvin käyntiin vaikka ensimmäiset päivät, ehkä jopa viikot hieman kipeää tekeekin. Maitoa tulee tällä hetkellä yli äyräiden, mutta koitan olla pumppaamatta,jotta maidontuotanto tasottuisi vauvan tasolle mahdollisimman nopeasti. Ja kun pulloa ei ole tarkoitus tarjota ollenkaan ainakaan ensimmäiseen neljään kuukauteen jos imetys vain onnistuu hyvin. Katsotaan ja toivotaan parasta! Ja toki ihan siitä kiinni myös, miten oma jaksaminen ja pääkoppa kestää jos kaikki ei menekkään kovin helposti. Mutta kuten ihana hoitaja minulle Tyksissä totesi; tärkeintä on että vauva kasvaa ja äitikin voi hyvin.

Huomenna menemme vielä pyörähtämään Tyksissä lääkärintarkastuksessa, koska kotiuduimme niin varhain. Samalla reissulla vauvalta otetaan vähän verinäytteitä kantapäästä. Huomenna pitäisi myös soitella neuvolaan ensimmäistä neuvolakäyntiä varten. Muuten me vielä ollaan ja muhitaan täällä kotona pienessä kuplassamme flunssapöpöjä ja talven viimaa vältellen. Vaikka molemmat isommat tytöt flunsassa tällä hetkellä ovatkin. Toivottavasti tissimaito antaa tarpeeksi suojaa pöpöjä vastaan perheen pienelle pörröpäälle!

Palailen tässä lähipäivinä synnytyskertomuksen kera.

Nyt minä menen vähän nuuhkuttelemaan pientä pörröistä päätä, kun isommat lapset lähtivät mamman kanssa isomammalaan kyläilylle.